Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Lainaus

DMC3:n alkuperäisestä länsijulkaisusta sanotaan, että vaikeusasteet olivat pykälällä pielessä. Toisin sanoen meikäläinen normal oli japanilaisten hard. Virhe korjattiin Special Editionissa (johon myös HD taitaa perustua?), vaikkei sekään helppo ole. Haaste kuitenkin kasvaa aika tasaisesti, mikä tuntuu olevan todella harvinaista tuon genren peleissä. Muutama todella halpa vihollinen on kyllä mahtunut mukaan.

Se kuuluisa vaikeustasomuutos koski vain jenkkiversiota (Dante's Awakeningista). Euroversiossa oli alkuperäiset vaikeustasot alunperinkin, eli Easy oli oikeasti aika helppo. Mutta jotain pientä eroa oli kuitenkin pakko olla... nimittäin ne Special Editionin Gold Orbit olivat alunperin mukana Japaniversioissa (ei heillä muuta ollutkaan). Eli loputtomat normaalit continuet ja pallolla uudelleensyntyminen välittömästi.

Special Edition sitten "korjattiin" kaikkialla samanlaiseksi ja jenkkien alkuperäisen Hard-tason takia vaikeustasoja on siis yksi enemmän (Very Hard). En kyllä jälkeenpäin yhtään ihmettele arvostelijoiden (jenkki-) vaikeustasovalituksia. Se oli sama kuin olisi aloittanut euro-/japaniversion Hardilla päivittämättömällä hahmolla. Turpaan siinä tulee ja itku hetken päästä perässä.

Summa summarum: jokainen versio oli alunperin jotenkin erilainen, jostain käsittämättömästä syystä. Eipä ollut eka kerta, käsittämättömyydet alkoivat jo ekasta osasta aikanaan. Jos on ykköstä aikaan pelannut niin ehkä muistaa hieman kummallisen ohjaussysteemin jossa hyppynamiska oli kolmiossa... Vähemmän tunnettu "salaisuus": alkuperäisessä japaniversiossa napit olivat tutummassa järjestyksessä (eli hyppy X:ssä). Jostain syystä keksivät muuttaa ohjaustavan muissa versioissa vähän kerettiläiseen suuntaan.

Semmosta, ei mulla muuta. Loistopelejä ovat kakkosta lukuunottamatta kaikki.

Lainaus käyttäjältä TheCpp0+

Burnout: Paradise

Kiitos tästä, pakko itelläkin varmaan viimestään viikonloppuna kaivaa tuolta laatikosta tuo peli, sillä edelletyksellä että L.A. Noiren saan pelattua päätökseen. Burnout on ehdottomasti kovin arcadekaahailu ikinä, ja heleposti. Ei oo vielä tullut samanlaista vauhdintuntoa kuin Burnout -sarjan peleissä.

TheCpp0, olet aivain oikeassa väittäessäsi, että pelissä on vaikeata seurata karttaa. Sen siitä saa, kun tekee peli avoimeen maailmaan ja tässä onkin ehkä Paradisen huonoin puoli. Itse myös tykkäsin pari vuotta sitten pelistä ihan simona ja (kameratrophya lukuunottamatta) plattari tuli pelistä noukittua. Ehdottomasti arcade-kaahailun helmiä tällä sukupolvella ja kovasti toivoisi Criterionilta uutta Burnoutia.

Sitten oman kaahailuhampaan kolotukseen mukavasti purrut peli käsittelyyn.

Riiidge Racer: Unbounded

Rajoittamaton Ridge Racer starttaa siitä, mistä kunnon kaahailun kuuluukin. Tarinaa ei tällaiseen peliin tarvita ja heti ollaankin baanalla. Tosin autoletkan hännän huippuna useimmiten. Ensimmäinen kisa on pelin muuhun vaikeustasoon nähden omasta mielestä älyttömän helpoksi tehty ja sen toisella yrittämällä jo voitinkin. Sitten joku avasikin helvetin portit...

Unbounded on varmaan vaikein arcade-kaahailu, mitä on itsellä tullut vastaan. Hyvässä ja pahassa totta kai. Alkuun peli maistui runsaan viikon ajan oikein makealta ja jokainen uusi kisa vaati maksimissaan viisi yritystä että kolmen parhaan joukkoon sijoittui. Tästä sitten aina aukeaa lisää kisoja, kun pisteitä tietyllä alueella kertyy tarpeeksi. Viikossa myös ajotaito kasvoi silmissä ja tulikin mentyä vanhoja kisoja uudelleen läpi parempien sijoitusten toivossa. Haastavaa, mutta hyvin pärjäsi kunhan piti pään kylmänä.

Sitten sen reilun viikon pelattuani jäinkin jumiin. Totta se on, jäin autopelissä jumiin enkä pääse eteenpäin. Pelistä on noin 65% läpäistynä ja viimeisien kisojen avaukseen tarvitaankin sitten huimat määrät pisteitä. Myös viimeinen "Ghost Bay" -niminen alue on vielä kahta kisaa vaille avaamatta. Ongelma tuli vastaan siinä, että vaikka meikällä kisoista olisikin täydet tähdet tai yhtä vaille, en saa uusia kisoja auki, koska en ilmeisesti ole tarpeeksi räjäytellyt pelin aluetta ja kartuttanut sitä kautta pistepottia. Toki mukaan mahtuu nämä "Frag attack" ja olikohan se "Speed attack" -pelitilat, joita en jaksa yhtä tähteä paremmin tahkota. Kysessä on hyvinkin tylsät pelimuodot ja varsinkin frag attack nojaa liikaa sattumaan miten autot osuvat kohdalle.

Harmi sinäänsä, mutta nyt kun olen vähän luovuttanut pelin suhteen, olisi kiva, jos ne puuttuvat radat saisi jotenkin avattua ilman että joudun enempää hakkaamaan päätäni seinään. Onneksi pelistä kuitenkin löytyy se nettipuoli johon pitääkin jatkossa tutustua hieman paremmin. Perinteisten "Easy trophy race" -kisojen lisäksi siellä on myös todella hyvin tehtyjä ratoja. Pelin ulosanti on sen verran kaunista, että mielellään sitä pelaakin vain fiiliksen takia, jota yksinpelissä sijalla 12/12 köröttely ei pahemmin tuo.

Bugbear olisi saanut vähän miettiä etenkin noiden erikoiskisojen vaikeusastetta. Gran Turismossa monesta kisasta saa esimerkiksi hopeaa, kun sijoittuu kolmen parhaan joukkoon ja pronssi irtoaa 5:llä sijalla. En näe mitään syytä, miksei tällaista järjestelyä olisi voitu tähän peliin toteuttaa.

Arvosanaksi tulee pienen pettymyksen tuomana 3,5/5.
Toimivaa kaahailua, mutta erikoiskisat ovat tylsiä ja vaikeita samaan aikaan.

Kuten viimeisen kirjoitukseni lopussa uhkailin, tulisin kirjoittamaan tällä sivustolle tekstiä Donkey Kong Country Returnsista ja koska pelin lopputekstit rullasivat äsken ohitseni, niin on sen aika tullut. Nyt kun peli on, melko kirjaimellisesti, taisteltu läpi, niin voinkin suorilta käsiltä ilmoittaa, että DKC: R on yksi tämän sukupolven parhaita tasoloikkia ja muutenkin kirkkainta pelikaartia ihan millä asteikolla vain.

Tasoloikassa kontrollien tärkeyttä ei kukaan oikein voi kiistää, joten aloitetaan niistä. Donkey Kong ei ole Mario, joten kontrollit ja ohjautuminen eivät ole Mariota, ne ovat omanlaisensa. Niissä on tietty ilmavuutta ja kepeyttä, en oikein osaa selittää sitä. Ne eivät ole aivan samalla tavalla millintarkat kuin Mariolla, mutta se tuntuu olevan vain hyvä asia. Pientä totuttelua vaatii myös se, että Donkkis ei nappaa kiinni kiellekkeestä, vaan varomaton pelaaja putoaa kylmästi rotkoon, jos hyppy jää lyhyeksi. Tottumiskysymys, ei muuta. Liiketunnistusta hyödynnetään ja sen mielekkyys on jälleen kiinni pelaajasta. Ilmankin varmasti olisi pärjätty, mutta ei se missään välissä ruvennut rasittamaan.

Nyt kun kontrollit on käsitelty, sanotaan sananen pelin ulkoisesta annista. Se on aivan jumalaisen kaunis. Retrolla vain osataan nämä jutut. Kentät ovat täynnä pieniä yksityiskohtia ja hienouksia. Pelin maailmat hajoavat uskomattoman näyttävästi pelaajan ympäriltä ja erityisesti efektit ovat helvetin upeita, esimerkkinä rakettitynnyrin liekit. Maailmat ovat uskommatoman värikkäitä ja tietty syvyys on koko ajan lähes häiritsevän hyvää. Silmät keskittyvät taustalla tapahtuvaan ja sitten ollaankin jo rotkossa. Näin kävi kun kolusin pelin kristalliluolia, samalla kun myyrät kiusasivat.
Kauneus ei ole kuitenkaan koko ajan läsnä. Mielestäni Cliff-alueen kentät olivat ulkoisesti rumimpia, mutta se on aika pieni miinus. Lähes koko ajan on telkkarin ruutu todella kauniiden näkymien peittämä. Myös pelin musiikit ansaitsevat kiitosta, sillä biitti on usein erittäin tarttuva.

Pelin kentät ovat usein myös todella mielikuvituksekkaita. Joskus tasot romuttuvat alta, kaatuilevat, liikkuvat, elävät tai kaikkia näitä yhtä aikaa. Toisinaan lennellään tynnyrillä tai rullataan sarvikuonolla tai matkataan kaivoskärryllä. Mainittakoon, että en halua enää koskaan nähdä lentävää tynnyriä tai kaivoskärryä. Pelkään niitä, ne ovat saatanasta!
Tuosta edellisestä lauseesta saattoi joku päätelläkkin jo, että nyt ei ole kyseessä maailman helpoin peli, ei todellakaan. Hypyt saavat olla välillä järkyttävän tarkkoja, centtimetrin heitto ja kuolema korjaa. Samaan aikaan tapahtuu miljoona asiaa, näistä puolet voi koitua pelaajan kohtaloksi, joten skarpina saa olla. Pelin haastavuus on toki pelaajaan taidoista kiinni, mutta itse olisin voinut kaivata ehkä hitusen kepeämpää menoa. Ohjaimia ei kuitenkaan tarvinnut heitellä, vaikka pinna oliki välillä kireällä.

Retrolla ei selvästi ole pulaa kahdesta asiasta, mielikuvistuksesta ja halvoista hallusinogeeneistä. Tämän huomaa kenttien ilmeestä ja rakenteesta, mutta myös tarinasta ja pomovihuista. Kaikki tikihirviöt ovat soittimen muotoisia ja usein pomoviholliset sieltä, "mielenkiintoiselta" osastolta. Miltä kuulostaisi jalallista munakelloa ohjaava sekopää kana?
Hallut ovat olleet pelin lopussa melkoisen vahvoja, sillä pelin loppu toi mieleeni lähinnä Asura's Wrathin.

[spoiler]Donkey Kong kimpoaa kuuhun ja lyö kuun pois kiertoradaltaan, suoraan pelin päävihollisen niskaan. Vihu luonnollisesti kokee äkillisen kuoleman, sillä kuu puskee hänet vuoren sisään ja Donkkiksen banaanit pursuavat komeassa kaaressa ulos. Kuu pomppaa takaisin omalle paikalleen, Donkkis leijuu turvallisesti takaisin kotisaarelleen.[/spoiler]

Country Returns on siis helvetin hyvä peli. SMG2 pidän edelleen tämän sukupolven parhaana tasoloikkana, mutta Donkkis pääsee vaarallisen lähelle. Oikeastaan uskomattoman lähelle. Se on selvää, että se on parasta 2D-tasoloikkaa piiiiiiiitkiiiiiin aikoihin, vaikka onkin jo pari vuotta vanha peli.
Arvosanaa kun aloin miettimään, niin koin suuria vaikeuksia. 9/10 annan pelille aivan helposti, mutta ei se 10/10 merkintäkään kauaksi jäänyt.

Retro Studios, kudos to you!

Lainaus käyttäjältä ZaleraFF+

Devil May Cry 3
PS2:lla tuli aikoinaan pelailtua Easylla läpi, kun ei meinannut Normaalilla onnistua mitenkään.

Itse aikoinaan pelasin normaalilla, mutta juutuin siihen kolmipäiseen jää koiraan. varmaan kymmeniä kertoja uudestaan ennenkuin meni läpi, muut menikin sitten 1-2 yrityksellä. DMC1 juutuin siihen laava hämähäkkiin samallailla, sen jälkeen meni suht hyvin. Kyllähä tuo hd collection pitää hommata joku päivä niin pääsee taas itkemään.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

NFS: hot pursuit (se uudempi)

Lisäksi mikä idea on laittaa peliin sama ajettavuus kuin burnouteissa, mutta tehdä siitä aivan jumalattoman tahmea. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan niitä kertoja kun näen piikkimaton ja vedän tatin toiseen laitaan, mutta se auto vaan ei käänny. Tai kääntyy, mutta todella hitaaaasti.

Senhän on tehnyt criterionin tiimi :D. se ajotuntuma tosiaan on vähän tahmea, vaatii totuttelua ja parempia autoja. ne ekan tason autot on ihan kuraan, sitten ne paremmat/nopeammat onneksi kääntyvät paremmin. itsellä tuli pelattua tuota 24h+, kaikista vähintää pronssia mutta useimmista olen kultaa saanut.

Lainaus käyttäjältä Airus+

Unbounded on varmaan vaikein arcade-kaahailu, mitä on itsellä tullut vastaan. Hyvässä ja pahassa totta kai. Alkuun peli maistui runsaan viikon ajan oikein makealta ja jokainen uusi kisa vaati maksimissaan viisi yritystä että kolmen parhaan joukkoon sijoittui.

No huh huh, kuulostaa ihan splitsecondilta jossa vihut huijaa niin paljon kuin vain voi. Kuten burnouteissa ja NFS hot pursuitissa joudun koittamaan kisoja ehkä 1-2 kertaa, split secondissa taas joutu yrittämään viisikin kertaa mikä on jo liikaa.

Demons souls (EU)

Läpäisin aikaisemmin kaverilta lainatun US version ja hommasin EU version huomatakseni että ne ovat ns eri versioita niin piti aloittaa peli alusta. No eipä siinä kun peli alusta ja hauskaahan se taas oli varsinkin kun tiesi mistä kaikki systeemit saa ja missä voi expaa nopeaa. harmillisesti ostrava osas hypätä itsensä jokeen ja kuolla jotta en saanut sitä avainta että pääsisin taistelemaan old king dorania vastaan ja että saisin demonbrandtin. onneksi kaverini jonka kanssa ollaan pelattu co-op on naishahmo + faith build joten käymmä hänen maailmassa king doranin luona että saan häneltä kamat itselleni.

Loistava peli, harmi että en ehtinyt Dark Soulssia pelaamaan ennen Diablo 3:n tuloa. noh sitten kesällä ehtii.

Vihdoin tuli väännettyä tuo Arkham Asulym lävitte. Ei oikeen uponnu ensi yrityksellä, joten ollu aika pitkään pölyttymässä tuolla hyllyn perällä. Nyt loppu sitten pelattava, niin oli luonnollisesti uudelleen yrityksen aika. Kannatti yrittää, tällä kertaa kolisi kovaa. Mainio peli kaiken kaikkiaan.

Näin niille monesti kannattaa vain antaa uusia mahdollisuuksia.

Tales of Vesperia (PS3)

Toinen pelikierros. Grindasin kolme tuntia ekalla tallennuksella Gradea, jotta saisin EX new Gameen 10 kertaiset exp , kaikki tiedot (Monster Book, Collector Book) ja Titlet jotka olin saanut. Ei siinä paria päivää enempää kulunut ja nyt tämä peli alkaa olla minun mieleeni palanut, joten speedrunnia voisin harkita. Tässähän kului vähän päälle 20 tuntia, mutta käväisin Telescopic Graveyardilla vähän parit aseet hankkimassa jne. EX dungeonin menin äsken läpi (eipä tarvinnut kuin 10 kertaa mennä koko helvetin luola alusta loppuun, enkä saavuttanut kuin 94 levelliä jokaiselle hahmolle tuolla). Telescopic Graveyardin ajattelin mennä seuraavaksi loppuun asti, Colosseumin kaikki haasteet läpi ja ehkäpä jotain muuta, ennen kuin aloitan kolmannen läpipeluu kierroksen, jonka ajattelin mennä 100% (enemminkin monster ja item book täyteen ja kaikki titlet sitä yhtä lukuunottamatta, jonka voi saada vain vaikeimmalla vaikeusasteella). Tuon jälkeen pitäisi vielä omistaa pari läpipeluu kierrosta Low level ja Speedrunneille.

Ja sen jälkeen korkkaankin Xbox 360-version, joka miltei kaikissa asioissa huonompi versio, mutta kielimuuri ei iske missään vaiheessa.

Päätin paahtaa alkuperäiset Max Paynet läpi perjantaita pohjustaakseni. Ykkönen jäi lopulta tehtaan puoleen väliin, YouTuben tarjotessa viimeiset sarjispätkät. Hyvin on vanhentunut, mutta kolmas läpäisy oli jo hiukan liikaa. Tarinasta en näemmä muistanutkaan ihan kaikkea, joten kannatti palauttaa asiat mieleen. Yksi parhaista pelitarinoista joka tapauksessa.

Kakkonen taasen meni lävitse kokonaisuudessaan, kun olen sen vain kertaalleen pelannut. Pelinä se on huomattavasti ykköstä parempi, mutta stoori ei yllä ihan samoihin sfääreihin. Viimeinen viisiminuuttinen onnistui kuitenkin tärkeimmässä eli kurkkuun ilmaantui pieni palan poikanen. Hyvä stoori sekin on, mutta ykkösessä on tavoitettu se kuuluisa jokin.

Nyt odottamaan huomisia (?) arvioita lopullista ostopäätöstä varten. Suosittelen muuten Rockstarin, Järven ja Marvelin tekemää sarjista Maxin juurista kiinnostuneille. Ulkona on vasta ensimmäinen osa ja siinäkin tulee jonkin verran syvyyttä taustatarinaan. En tiedä, onko sen kuvaama perhetausta liian synkkä ykkösen alkua ja Maxin hahmoa ajatellen, mutta ihan hyvin kirjoitettua kamaa kuitenkin.

Hetki sitten meni läpi Fallout: New Vegas Hard Core -tasolla läpi. Ok, ei se HC niin vaikea ole, pitää huolehtia vain ruuasta, unesta ja sen sellaisesta. Stimpakitkaan ei paranna raajoja vaan siihen tarvitaan Doctor's Bageja. Mutta se mikä tästä läpipeluusta teki niin kinnkisen, oli se että pelasin tasolla 1 läpi, kyllä, alusta loppuun. Pelissä on semmoinen bugi, jos on aikaisempia talletuksia kovalevyllä ja haluaa pelata HC:lla niin hahmon taso ei nouse välttämättä ja näin kävi omalla kohdalla, enkä tahtonut poistaa noita vanhojakaan talletuksia. Paljon tuo vaati muuta työtä, etupäässä Assault Carbinien, Stealth Boyn ja Stimpakien grindaamista. AC:takaan ei saanut kaupasta ostettua, joten se piti anastaa muuten, siihen kun tarvitaan jonkun level 11 jotta sen saisi kaupasta. Main questin lopetukseksi valitsin Yes Manin questit. Lopussa oli pakko taistella koska hahmon puhe ei riittänyt suostuttelemaan rauhaan. Jokainen voi itse kokeilla minkälaista paskaa lopputaistelu tuolla tasolla on Legete Laniusta vastaan kun ympärillä pyörii tusinan verran muita tyyppejä ampuen, heittäen kranaatteja, hyökäten moottorisahalla xD Ei menny toista kertaa läpi nyt kun viitisen kertaa kokeilin.

Dear Esther
Eilen viimeinkin ostin Steamin alesta tämän taidepläjäyksen, ja en joutunut pettymään. Peli antoi samanlaisen fiiliksen kuin Journey pari kuukautta sitten, vaikkakin synkempänä. Helvetin hyvä tunnelma peliin saatu laitettua ja minua ainakin kiinnosti tarinakin hyvin paljon. Mukavan arvoituksellinen ja kummallinen "peli" kaikkiaan. Piti läpipeluun jälkeen heti tsekata juttuja läpi kun niin paljon jäi auki. Oman läpipeluun aikana näin vain pari kummitusta mutta mitä, tuollahan nuita oli aika paljonkin. Pitänee uudestaan joskus läpäistä ja koittaa metsästää nuo, helvetin jännää kamaa. 3.99e on tästä vähän, läpipeluu tietenkin kestää vain 1.5h mutta se on laadukasta tavaraa.

En nyt tiedä onko tämä oikea paikka kertoa tästä mutta Spec Ops: The Line Demo tuli pelattua, oli kyllä todella kovaa kamaa ja haluan tällaista lisää!
Pelaaminen on aika samanlaista kuin Gears of Warissa mutta tämä iski paremmin, Gears oli vain jotenki liian "kankea".
Tarinasta en vielä paljon tiedä kun skippasin kaikki videopätkät spoilerien varalta.

Spec Ops: The Line nousi vuoden odotetuimpien pelien joukkoon jopa Assassin's Creed 3:n ja Dishonoredin yli.
Suosittelen kaikkia kokeilemaan tuota Demoa, vihdoinkin taitaa tulla tarinapainoitteinen sotapeli.

Itse yleensä pelailen peliä sen max. 40 tuntia ja se on siinä. Inazuma Eleven 2:sta on kuitenkin tullut 140 tuntia pelattua. Ei siitä vaan osaa päästää irti vaikka kaikki mahdollinen pelissä on tullut tehtyä. Itselläni on Blizzard versio ja Firestorm on jo tilauksessa, mikä on hyvin pitkälti identtinen Blizzardin kanssa (parilla hiuksenhienolla erolla), että voiko tämän sarjan fanitus vielä hullummaksi mennä? Saisi vaan tulla ennen Desuconia että saan Chaos-tiimin avattua pelattavaksi (toista DS:ää kun ei ole varmaan 100 kilsan säteellä niin on pakko mennä monta sataa kilometriä animetapahtumaan hankkimaan seuraa). Kaksi viikkoa olen jo odotellut.

Sitten jos läpipelatuista peleistä puhutaan, niin Assassin's Creed: Revelations. Luulin että oli hullua lähteä kolme kuukautta Brotherhoodin jälkeen pelaamaan monien mielestä pettymyksellistä jatko-osaa, mutta yllätyin positiivisesti. Pelissä ei toki hirveitä uutuuksia ollut, mutta jotain silti. Hassua kyllä, siinä missä Brotherhood sai minut juuttumaan ruudun ääreen moneksi tunniksi, Revelations teki saman mutta tuplaten. Ja ihan vain yksinpelin parissa, vaikka on tuo moninpelikin ihan mielenkiintoinen.

Erityisesti pelissä viehätti tarina, Brotherhoodissa vain janottiin kostoa ja omenaa, mutta tässä saatiin selville Desmondin menneisyyttä sekä Altaïrin elämää ensimmäisen pelin jälkeen. Lisäksi Ezion tarina sai varsin mainion lopetuksen. Ne Portal-henkiset ensimmäisen persoonan tasoloikat olivat kanssa mielenkiintoisia. The Lost Archive tulee varmasti hankittua, pitäähän se kuulla mitä Subject 16 ja Lucyn välillä tapahtui.

Että tykkäsin, ja odotan innolla kolmosta. Jostain syystä olen hieman skeptinen, mutta parempi niin kuin hypettää peliä taivaisiin ja sitten (mahdollisesti) pettyä kun pääsee viimein peliin kiinni.

Fez XBLA
Tuossa ihan juuri pyöri pelin creditsin telkussa, mitäs mieltä tästä nyt olisi? Aivan Pelaajan todella korkeiden kehujen tasolle en todellakaan mene, mutta lähelle kuitenkin. Ensimmäisenä pitää kehua pelin ulkoasua ja taiteellista puolta joka on aivan helvetin hyvä. Monet pelin "bugit" ja visuaaliset efektit ovat aivan parhautta josta ei voi kuin tykätä. Musiikit ovat myös mainiot joten niin silmille että korville on herkkua luvassa. Itse pelin tasohyppely/puzzleilu iski hyvin ja siihen pääsi nopeasti sisälle.

Huonona puolena voin suurimpana sanoa vähän turhan pitkät lataustauot. Jotenkin kummallista että näin "simppelin" näköisessä pelissä on kokoajan semmoisia jopa yli 5 sekunnin latauksia esim. ihan sillä välilläkin että meen saman alueen talon sisälle ja ulos kestää tuon tovin. Meinaa pitemmissä sessioissa laittaa vatuttaan. XBLA peleissä on yleensä hyvin lyhyet latailut jos ollenkaan niin se tuossa ihmetytti.

Kuitenkin suhteellisen pieni valitus muuten hyvin tehdyssä pelissä. Maailmojen välillä oleva nopea milloin vain mahdollinen teleporttaus myös olisi saanut olla mutta onneksi on edes jokunen teleportti pelissä ettei aina tarvi juosta samoja alueita uudestaan läpi. Helvetin hyvä peli silti on kyseessä. Hintaansa nähden (800msp) tämä on halpa ja mainio pikkupeli jonka parissa pari iltaa vähintään menee, useampikin jos kaikki kerättävät hommaa.

Tämä pelien virstanpylväs, peli jonka takia PS3 kannattaa omistaa ja samalla peli joka jätti papan kylmäksi, Uncharted 3 tuli läpäistyä. Olisi sinänsä ollut hämmentävää jos peli olisi kaikki odotukseni täyttänyt, mutta silti fiilis on nyt tosi meh kun creditit rullaa. Juoni oli alkupäässä peliä varsin toimivaa, mutta loppu oli todella laimea. Räiskintäosuuksista olisi saanut raivata samantien puolet pois. Liika räiskintä ja lattea lopetus laskee oman arvosanan 7/10. Kaukana mistään "masterpiece" tittelistä. UC2 sisälsi monia loistavia kohtauksia jotka on jäänyt mieleen, mutta tästä ei kyllä paljoa jäänyt mieleen.. Pettymys.

Oven arvoitus selviää kyllä, jos ajattelen samaa paikkaa. Itse hieman petyin Portal 2:n puzzleihin, koska Valve oli pättänyt poistaa kaiken taidon pelistä. Se oli kuulemma tarkoituskin, jotta kentän pääsisi läpi heti ratkaisun valjettua. Minä kuitenkin kaipasin tuplaflingaamista ja portaalien ampumista ilmalennon aikana :'( Täydellinen taitopulmien poistaminen vei osan haasteesta, vaikka huoneet ykköstä vaikeampia ovatkin. Peli on silti erinomainen paketti käsikirjoitusta myöden.

Amalurin taikametsät ovat ainakin toistaiseksi vapaat pahan ikeestä, sillä tänään rullasivat Kingdoms of Amalur: Reckoningin lopputekstit LG:ni ruudulla ja itselleni rullasivat silloin päässä sanat "Good game..."

Puretaanpas tätä vyyhtiä hyvistä puolista lähtemällä.
Amalur on aivan saatanan laaja peli. Todellakin. Itse keskityin aika pitkälti pelaamaan tarinaa ja sivutehtäviä tein vain kourallisen, samoin maailmaa en tutkinut läheskään kokonaan, ja silti pelikelloon kilahti reilut 20 tuntia. Määrä olisi helposti kaksin, ellei jopa kolmin kertainen, jos olisin tehnyt kaikki sivutehtävät ja kolunnut kartan kaikki nurkat. Vaihtelua saadaan myös aika mukavasti metsistä aina aavikoihin ja karuihin erämaihin, missä ei elä mitään muuta kuin pahuus ja Belsebuupi itse.
Maisemat maalautuvat myös pelaajan eteen melkoisen kauniina. Persoonallinen värikylläisyys ja maailman suunnittelu on onnistunutta. Vastaan kävelee mielenkiintoisia ötököitä, joskus melko suuriakin, ja niistä on helppo nauttia. On todella mukavaa, että pelin ilmeeksi ei ole valittu mitään varmaa, vaan on rohkeasti otettu sitä omaa juttua mukaan. Se kannatti.

Eli pelin maailma on laaja ja kaunis, mutta entäs pelaaminen? Ilokseni voin ilmoittaa, että siinäkään ei olla menty kuusikkoon. Taisteleminen on nopeatemoista ja helvetin hauskaa. Aina kun vastaan käveli 500 kiloa peikkoa ja 200 kiloa peikon kantamaa vasaraa, niin tiesin, että hauskaa on luvassa. Oman hahmoni aseina toimivat tikarit ja jousi, eikä taisteleminen käynyt missään välissä tylsäksi. Hahmon taistelutyyliä saa muokata melkoisesti, riippuen mihin taitopuuhun panostaa, ja mieltään voi myös muuttaa. Kerran tai kaksi kaipasin taisteluun lukitussysteemiä, mutta hyvin harvoin. Toimivat animaatiot ja hienot liikkeet tuottivat iloa moneksi tunniksi. En usko, että voisin enää ikinä pelata RPG:tä, missä taisteleminen olis jätetty taka-alalle.

Peli on myös lähes kokonaan bugi/lagi/ongelma vapaa. Kerran peli jäätyi ja kerran jäin maastoon kiinni. En itsekkään ollut uskoa sitä, miten sulvasti peli rullasi kaiken aikaa. Uskomattoman upeaa, että näin laaja peli toimii näin sulavasti ja ongelmitta. Bethesda, sietäisi hävetä. Paljon.

Ei peli kuitenkaan täydellinen ole. Ei ollenkaan. Pelin maailma on täynnä lorea ja on kaunis ja laaja, mutta se ei ole kovinkaan mielenkiintoinen. Keskusteluissa tulee usein skipattua tekstejä, koska se ei vain jaksa kiinnostaa. Pelaajan hahmo on jostain käsittämättömästä syystä jätetty täysin mykäksi, mikä ei auta asiaa. Missään välissä en uppoutunut täysin pelin maailmaan, mikä on sääli, sillä se olisi voinut antaa todella paljon enemmän. Mielenkiintoisia hahmojakin löytyi valitettavasti vain muutamia.

Tarina on myös valitettavasti keskikastia. Pelin maailma on keskellä suurta sotaa, mutta tälläistä fiilistä ei välity. Ei vaikka vapautan kymmeniä vuosia piirityksen alla ollutta linnaketta. Todella harmi. Eeppisiä hetkiä olisin kaivannut enemmän. Myös luolastojen kierrättäminen iskee pidemmän päälle silmään, samoin vihollistyyppejä olisi saanut olla enemmän.

KoA ei ole huono peli, ei missään nimessä. Se toimii, pelaaminen on hauskaa, mutta se on valitettavan hengetön, vaikka se toisaalta on niin persoonallinen. Pienellä viilaamisella, se olisi voinut olla loistava peli, mutta nyt se jää "vain" hyväksi peliksi.

8/10.

The Lost Archive DLC Assassin's Creed: Revelationsiin tuli pelattua, jättäen hyvät fiilikset. Pidin pääpelin tarjoamista tasoloikista hyvinkin paljon, eikä tämä tuottanut sen kohdalla pettymystä. Pari uutta ominaisuutta oli, ja jotkut kentät toivat myös kevyttä haastetta. Samalla kerrottiin Subject 16:n tarinaa, tämän näkyessä hauskasti myös kenttien suunnittelussa. En kadu maksaneeni tästä 10€, mutta yksi asia jäi vaivaamaan:
[spoiler]Lucyn temppeliherruutta oli vihjailtu jo aiemmin, mutta miksi vasta DLC:ssä asia vahvistetaan? Brotherhoodin loppu jätti aika kylmäksi, miksi Lucyn oli kuoltava? Tässä se nyt selitettiin, ja itse olen nyt hyväksynyt asian, mutta entäs ne sadat/tuhannet muut jotka eivät osta tätä DLC:tä? On toki Wikit ja muut, mutta kuinka moni tätä asiaa lähtee etsimään ilman minkäänlaisia epäilyjä? Itsekkin löysin nämä "vihjeet" vasta AC Wikiasta.[/spoiler]

Se siitä. Toinen peli minkä viime yönä peittosin (tosin uudelleen) oli Asura's Wrath. En ole mihinkään tätä arvioinut tai arvostellut, joten teenpä sen nyt.

Monet ovat sanoneet pelin olevan "jotain mitä et koskaan ole nähnyt", mutta itselleni pelin aikana tuli todella useasti mieleen Naruto ja lukuisat muut shounen-animet. Tämä ei suinkaan ole huono juttu, nautin todella tällaisesta yliampuvasta supervoimien räiskimisestä. Siinä tämä onnistuikin todella hyvin, sillä animet tuppaavat etenemään todella hitaaseen tahtiin eivätkä juuri silmäkarkkia tarjoa (katson sinua Dragon Ball Z). Samanlaista draamaa tämä ei toki tarinallisesti tarjoa, mutta toimii silti kaikessa yksinkertaisuudessaan. Neljättä osaa en ole pelannut, mutta aion kyllä tämän tulevaisuudessa ostaa. En juurikaan ole raivoissani että Capcom on laittanut hintalapun pelin tietyille osille, lähinnä olin onnessani että peli ei loppunut siihen mihin se meinasi.

Animen satunnaisena katsojana oli hauska huomata että peli oli jaoteltu kuin TV-sarjaksi. Joka jakson välissä tulee mainoskatkoa edeltävä ja seuraava "bumper", ja lopussa vielä seuraavalle jaksolle ennakko. Tuntui kun olisi katsonut interaktiivista animea. Ennakoita edeltävät kuvasarjat vain tuntuivat turhilta, nämäkin olisi voitu helposti saada pelin animaatioksi.

Pelattavaahan ei hirveästi ole, eikä peliä mielellään pelaa uudestaan edes sen jonkun trophyn takia: kerran kun on nähty niin siihen ei huvittaisi palata. Etenkin uuden pelin aloitus tapahtuu todella hitaasti, mutta loppupätkän jaksaa sitten mennä vaikka yhteen putkeen. Silti mätkintä oli ainakin omasta mielestäni yksinkertaisuudessaan mielenkiintoista, tarjoten myös haastetta, muttei liikaa. Vihollisten liikkeet ovat sen verran yksinkertaisia ja selkeitä, että jopa Hardilla niiden opettelu ja heikkojen kohtien etsintä on varsin helppoa.

QTE:t tuntuivat tavallaan turhilta, sillä niiden missaaminen ei juuri vaikuttanut mihinkään. Joskus satunnaisesti saattoi elämää mennä ja hahmot eivät välttämättä lähteneet vaikka liikkeelle. Ilmankin olisi pärjännyt, vaikka kivasti näiden teko vaikuttaa jakson arvosanaan, jos jostain syystä haluaakin paremman. Ensimmäisellä läpipeluukerralla pelattavan määrä tosin tuntuu sivuseikalta. Itse toisellakin kerralla joskus vain toivoin että peli kuljettaisi tarinaa eteenpäin, eikä vaatisi pelaajalta mitään. Tämäkin fiilis olisi varmaan hävinnyt jos QTE:ita ei olisi ollut, niiden lähinnä pakottaessa pitämään ohjainta jatkuvasti kädessä.

Kaiken kaikkiaan, itse nautin pelistä eikä kaduttanut maksaa tästä 50€. Peli kuitenkin vaikuttaa sellaiselta että se jakaisi vahvasti mielipiteitä: pelattavaa ei hirveästi ole, peli on lyhyt ja tärkeää sisältöä saa rahaa vastaan. En siis voi oikein muille suosittella tätä kuin sitten korkeintaan alennuskorista. Jos numeroarvosana pitäisi antaa, 7/10 tuntuu aika sopivalta. Kyllä itse tätä mieluummin pelaan kuin mitä tahansa räiskintää.

Yksi pitkäaikainen PSP projekti on nyt takana Star Ocean: The First Departuren muodossa. Kestoa ei sinänsä tullut paljon (ainakaan rpg:lle), vain noin 20 tuntia, mutta peliin tarttuminen on ollut niin satunnaista, että tässä on useampi kuukausi vierähtänyt. Pelissä oli paljon huonoa ja jotain hyvääkin, mutta silti menin yllättävän mielelläni sen läpi asti ja monessa asiassa oli paljon potentiaalia havaittavissa, mitä ei vielä ainakaan tässä osassa hyödynnetty.

Lähdetään liikkeelle vaikka niistä huonoista puolista; niitä kun tulee mieleen kumman helposti. JRPG-peleissä kolme kenties tärkeintä puolta ovat usein tarina, hahmo(je)nkehitys ja taistelu. Näistä jokaisessa peli epäonnistuu valitettavasti enemmän tai vähemmän. Tarina varsinkin oli harmittavan yhdentekevää säätöä ja sen pyörteissä oli ainakin tällä harvemmalla pelitahdilla hyvin vaikea pysyä mukana. Tarinan punaista lankaa olisikin voinut tuoda paljon paremmin esille ja jotain yllättäviä käänteitä oltaisiin voitu kehittää (ainoastaan aivan lopussa oli hyviä ideaoita). Ryhmän hahmot olivat myös melko yksiulotteisia, eikä näiden luonteesta tai vaikutteista paljoa puhuttu.

Hahmonkehityksessä suurimpana ongelmana oli oikeastaan turha laajuus. Tasojen myötä jokainen hahmo saa SP-pisteitä, joita voi sitten upottaa jos jonkinlaiseen taitoon. On kokkausta, vislausta, eläinten hoitoa, koneenrakennusta ja muuta vastaavaa. Tiettyjä taitokombinaatioita voi sitten oppia erityisiä erikoistaitoja joko hahmolle tai koko ryhmälle. Näitä ovat esimerkiksi kirjoitustaito, musiikin tekeminen tai sepän työt. On toisaalta hienoa, että valinnanvapautta ja mahdollisuuksia on vaikka kuinka ja paljon kehittää hahmoaan erilaiseen suuntaan. Tässä tapauksessa olemattomat tiedot eri taidoista ja kyvyistä eivät auttaneet asiaa ollenkaan. SP-pisteitä ei koskaan tuntunut olevat tarpeeksi, joten ei kauheasti tee mieli alkaa panostaa vihellyksen tapaiseen taitoon, kun sen hyödyistä ei kerrota juuri mitään. Jos sarjan toinen osa jatkaa samalla linjalla, niin onneksi nyt osaa arpoa jo vähän paremmin nuokin..

Taistelujen osalta peli muistuttaa hieman Tales of -sarjaa, vaikka sen parhauteen ei ylletäkään. Suurin ongelma tämän suhteen on taisteluiden liika helppous. Valehtelematta yhtään, olisin selvinnyt pelin jokaisesta taistelusta vain hakkaamalla X:ää sen minkä kerkeää. Pelaaja ohjaa siis yhtä hahmoa kerrallaan taisteluareenalla ja X:n painallus saa hahmon hyökkäämään lähimmän vihollisen kimppuun. Lisäksi hahmolleen voi määrittää kaksi erikoisiskua, jotka lähtevät olkanapeista, mutta näille on tarvetta vain vaihtelun vuoksi. Yksi suurin syyllinen on pelin counter-skill. Tuo counter on varmasti "paras" koskaan näkemäni counter, nimittäin se tehoa aivan mihin vain iskuun taikoja lukuunottamatta. Jopa viimeisen bossin jokaisen iskun pystyi counteroimaan sillä, joten olematon haaste kutistui tuon myötä entisestään.

Viimeisenä asiana voisi vielä mainita pelin maailmassa seikkailun. Maailmankartta sisältää lähinnä pitkiä etäisyyksiä ja tyhjiä alueita. Ainoat tutkittavat paikat ovat kaupunkeja tai luolia, joihin on pakko mennä joka tapauksessa. Lisäksi luolastosuunnittelu on paikoin ala-arvoista putkessa juoksemista. Esimerkiksi viimeinen luolasto oli käytännössä yksi piiiitkä putki, jonka varrella oli yksittäisiä huoneita.

No mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Hahmonkehitys olisi ehkä se suurin positiivinen seikka, jos jotain pitäisi nostaa esille. Toisaalta vaikka moni asia ei vielä toimikaan, potentiaalia löytyisi hieman joka osa-alueella. Aikamatkustustarina on aiheena mielenkiintoinen ja taistelujen Tales of -tyyli voi toimia (kuten edellämainitun sarjan pelit ovat osoittaneet). Toinen osa tuleekin varmasti pelattua jossain kohtaa. Seuraavaksi PSP:ni saa kuitenkin sisuksiinsa SRPG:n; Tactics Ogren.

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/1/17/Bomberman_Generation_box.jpg/256px-Bomberman_Generation_box.jpg)

Alusta: Gamecube
Pelaajat: 1-4

Eli tämä peli tuli äskettäin läpäistyä. Pelistä jäi vähän sellainen kaksinainen maku. Peliä voisi luonnehtia tilkkutäkiksi jonka toteutus on jäänyt puolitiehen. Esimerkkinä on pelin Charabomien ääninäytteli, joka on spiikattu puoliksi japaniksi ja puoliksi englanniksi. Toinen epäkohta on pelin pomot. Näistä pomoista tai niiden taustoista ei kerrota mitään ennen kuin ne tärähtää eteen pomotaistelussa. Peliin olisi saanut paljonkin syvyyttä pomoille olisi luotu joku tarina miten ne peliin oikein liittyvät. Tuollaisinaan randomeina ne jää välttämättä irralliksiksi. Okei, jotkut pomoista on videoitten mukaan ollut aikaisemmissakin Bombermaneissa, mutta mitä se hyödyttää jos ei ole pelannut aikaisempia. Tyhmä asia myös pomotaisteluissa on niiden alkuanimaatiot, joita ei voi skipata, kuten ei mitään muutakaan animaatiota voi pelissä skipata.

Pelillisesti peli toimii tuolla GC:n ohjaimella varsin mallikelpoisesti. Bombermanin apuna pelissä on Charabomit (vrt. Pokemon), jotka antavat Bomermanille erilaisia kykyjä, kuten pommeja voi heittää kauemmas, radio-ohjata ja asettaa linjaan. Charabomit ansaitaan pelissä eri kentistä löytyvissä Charabomitaisteluissa. Näiden Charabomien taistalutaktiikatkin ovat vähintään epäselviä. Periaatteessa siinä valitaan yhdistelmä hyökkäykselle, puolustukselle ja erikoishyökkäykselle. En sen suuremmin ihmetellyt näitä taktiikoita, valitsin aina kolme ensimmäistä ja voitto joka taistelusta tuli.

Pelin kentät ovat kevyttä aivopähkinää ja senkin vähän aivopähkinän osittain pilaa Doctor Ein, toistamalla samankaltaisia fraaseja miten joistakin tilanteista tulisi selvitä, kentästä toiseen. Aivan kuin pelaaja ei tietäisi miten jostakin tilanteesta suoriudutaan kun samantapainen tilanne tuli vastaan pari kenttää aikaisemmin? Positiivinen asia on että kamerakulmaa saa pelissä käännellä vapaasti, joitakin kenttiä lukuunottamassa joissa se on hieman tyhmästi rajattu.

Pelin bonuksena toimii moninpeli neljälle pelaajalle. Pikkukivaa bonusta on myös mm. pelin läpäisystä, mutta ei kuitenkaan sen vertaa että pelin pariin jaksaisi palata takaisin kuin vasta vuosien jälkeen nostalgiafiilistelemään ja ärsyyntymään samoista typeristä pelin ratkaisuista. Ihan näin kevyeenä sivupelinä tämä menee jos antaa pelin puutteet anteeksi ja ihan pätevää perus Bombermania kolmannen persoonan näkokulmasta tämä on, mutta mitään syvällisempia se ei tarjoa. Musiikin voisi sanoa tässä pelissä olevan kohdallaan ja sopii toisinaan tiettyihin tilanteeisiin varsin mainioisti, kuten tämä One More Heart To Go joka pärähtää soimaan pomon vetäessä viimeisiään. Kyllä siinä itselläkin pulssi nousee ja karvat nousee pystyyn tuon musiikin tahdossa, musiikki ikään kuin pakottaa yrittämään enemmän kuin on edes tarve.

Onko tämä sitten rahanarvoinen hankinta? Kyllä ja ei. Se riippuu aivan siitä miten peli kolahtaa. Itse taisin maksaa 7 euroa, mutta ei tästä kyllä kymppiä enempää tämä päivänä maksaisi.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/MarioSmashFootball2.png)

Mitä tapahtuu kun joukko aikuisia miehiä ahtautuu television ääreen ja ryhtyy pelaamaan jalkapalloa italialaisen putkimiehen tyyliin? Ainakaan ölinästä ja sähläämisestä ei tule puutetta, se on varma! Peli-ilta sujui varsin mallikkaasti, ja sen aikana koettiin suurempia tunteita kuin oikean futiksen parissa koskaan. Hikeä ja kyyneleitäkin vuodatettiin muutaman urheiluelokuvan edestä. Katsokaa ja ihailkaa!

Ensimmäinen ottelu kaikessa kaoottisuudessaan!

Toinen (huomattavasti jännittävämpi) ottelu!

Videot sisältävät asiaan kuuluvaa kiroamista ja toverillista pään aukomista. Nauttikaa.

Lainaus käyttäjältä Vulpes Arctos+

Mitä tapahtuu kun joukko aikuisia miehiä ahtautuu television ääreen ja ryhtyy pelaamaan jalkapalloa italialaisen putkimiehen tyyliin?

Loistava peli ja loistavia videoita! Edelleen helkkarin hyvännäköinen peli tuo Smash Football, vaikka onkin edellisen sukupolven peli. Muistelen etäisesti itsekkin jossain Ruotsin laivalla tuota pelikannella pelanneeni. Pitkän aikaa (siitä päivästä lähtien kun ostin Wiin) on ollut ostoslistalla Wiin oma Mario-palloillu. Ehdottomasti yksi parhaista Marion spin-off sarjoista. Toivottavasti tekevät jatkoa Wii U:lle.

P.S Jätkällä on hieno hattu ja hieno ruutupaita. Komiaa!

Pitkästä aikaa tuli viikonloppuna tartuttua pull.. ohjaimeen ja vietettyä sen ääressä koko päivä yöhön asti. Alkuun pistin boksiin Green Day Rock Bandin ja pelin lopetin raivostumiseen kulta tähtien takia. Yritin erästä saavutusta ja minulta jäi n. 3-5000 pistettä tavoitteesta. Heitin kitaran lattialle ja lähdin Banoin saarelle kurmuuttamaan zombeja. Dead Island kahlitsi sitten n. 15-20 tunniksi viikonlopulle. Leveleitä kertyi 8 eli aloitin 39 tasoisena ja nyt olen 47 ''levunen''. Kovaa hakkaamistahan se 50 taso vaatii, mutta kyllä se saavutus palkitsee tarpeeksi.

Kiitti, muksu! Tuo hattuni on kyllä melkoisen jäätävä näky, mutta pidän sitä päässäni näin kesän kunniaksi. :D

Mario Smash Football on kyllä todellinen klassikko kaveriporukkamme keskuudessa. Loistavaa hupia neljästään nautittuna. Alkuun kaoottiselta vaikuttava pallohippa kätkee sisälleen lyömättömän pelimekaniikan. Wiille ilmestynyt jatko-osa Mario Strikers Charged on sekin mainiota viihdettä, mutta ei yllä nelinpelinä aivan edeltäjänsä tasolle. Sen on kuitenkin aivan loistava 1 vs 1 -otteluihin. Chargedissa syöttely ja hahmojen erikoiskikkojen opiskelu on tärkeässä roolissa. Suosittelen ostamaan sen, jos onnistut sen jostain löytämään.

Day-Z! Ostaka hyvät ihmiset ARMA 2: CO, ja pistäkää modi käyntiin. Huh. Tässähän on TOR ja kaikki jääneet ihan täysin kun koitetaan kaverin kanssa selviytyä Chernogorskissa. SE8 on serveri jolla viihdymme. Tällä hetkellä serverillä on aina päivä, joten illallakin pystyy pelaamaan vaikka ei olisi kaikkea hightech kamaa. Muuten sitten serveri taitaa olla "HC", eli ei crosshairia tai kolmannen persoonan kuvakulmaa. Tulukee mukkaan. Eilen pisti kyllä vähän ketuttamaan että piti klikkailla "join" nappulaa 20 minuuttia kunnes vapautui slotti....menee kallista aikaa hukkaan.

Mitäpä siitä kertoisi. HC zombiesurvival. Suosittelen kuuntelemaan viimeisimpiä Pelaajacasteja kun siellä tuosta puhutaan enemmän.

Eilen olimme kaverin kanssa taas matkalla kohti pohjoista lentokenttää, kun tulimme yhden kylän luokse. Olin itse nääntymässä nälkään koska ei ollut löytynyt ruokaa pitkään aikaan, joten hiiviskelimme kylään etsimään taloja joihin pääsisi sisälle. No, kuten arvata saattaa, aina jostain tulee nurkan takaa zombi jota einsitten huomannut, ja kun sitten puolustauduimme niin eiköhän koko kylän kaikki zombit ryntää paikalle. Oma Winchester lauloi ja kaveri käytti Makaroviaan. Saimme suuren osan zombeista kaadettua mutta sitten ne pääsivät yllättämään takaapäin. Ystäväni kuoli rytäkässä, ja sain itse tapettua loput. Jäin makaamaan hiljaa kiroten ääneen. Ammukset olivat lähes kokonaan loppu, ja nyt kaverini joutui juosta rannikolta takaisin sisämaahan.

Matkaa taisi olla noin kymmenen kilometriä, joten siinä sai tovin odotella, vartioiden samalla kaveri ruumista, mutta sitten hän lopulta pääsi paikalle kun autoin kartan kanssa häntä navigoimaan. Kun hän pääsi paikalle ja alkoi kaivamaan reppuaan, taas yksi zombi juoksi paikalle jonka sain juuri ammuttua. Takanamme alkoi kuulua sellaista kirkumista että en viitsinyt jäädä enää paikaleni, vaan lähdin juoksemaan. Kuulin Makarovin laukauksia takanani, ja kuulin kaverini helpottuneen äänen Steamin chatin kautta; "Sain ne."

Lopputuloksena löysin yhden purkin ruokaa. Verta (health) jäi ~400 (maksimi taisi olla 12000) ja minulta loppui ammukset. Ei ehkä olisi kannattanut mennä sinne kylään..

Asura's Wrathin Part IV DLC tuli pelattua, ja voisi sanoa että tämä atomi saavutti okteetin. Ja millä tavalla se saavuttikaan!

[spoiler]Yashan kuolema, Asuran planeettaakin suurempi Destructor-moodi, flashback Asuran ja Yashan taisteluun Augusin oppilaina, taistelu Chakravartinia vastaan johon liittyi aurinkojen ja planeettojen paiskomista Asuraa päin, Chakravartinin Creator-moodi, Asuran "raivon häviäminen" ja kuolema... sekä lopun kymmenen artwork kuvaa joissa näytetään uudelleensyntyneitä pelin hahmoja nykyajassa, ja vihjataan että Asura's Wrath toimisi pohjana Street Fighter universumille. Eeppistä.[/spoiler]

En kyllä tule Hardilla edes yrittämään tuota viimeistä taistelua, jo Easylla oli vaikeuksia saada iskuja perille.

Sinänsä ärsyttää että pelin lopetuksesta joutui vielä erikseen maksamaan, mutta toisaalta 51€ yhteishinta ei niin pahalta tunnu. Kylmiä väreitä juoksenteli muutenkin pitkin selkää koko pätkän aikana, etten oikein voi katuakkaan. Kuka ei ole vielä pelannut niin suosittelen.

Burnout 3 Takedown. Yksi niistä harvoista autopelisarjoista joita jaksan pelata. Todella hauskaa varsinkin kaverin kanssa pelata road ragea jossa pitää teilata vastustajat. Niin ja myös se vauhdin hurma:)

Heavy rain (move edition)

Yksi sana riittää kuvaamaan tätä. Yliarvostettu. There, I said it. Likemmäs kahdeksan tuntia quick time eventtejä, tahmeita kontrolleja ja surkeita kuvakulmia. Missä se ylistetty ja kehuttu peli luuraa?
Tarina oli kyllä kiinnostava kunhan se lähti kunnolla käyntiin vaikka siinäkin oli muutama hevosen kokoinen reikä. Sanotaan, että ekat viitisen tuntia nuo kontrollit ja välillä umpi surkeat kuvakulmat ei häirinneet hirveästi, mutta sen jälkeen mitä pitemmälle mentiin niin sitä enemmän ne alkoi vituttaa. Esim mikä järki siinä on, että R2 namiskaa pitää painaa jotta hahmo kävelee ja ilman sitä kääntää päätään. Oisko ollut ihan mahdoton ajatus, että nuo olisi toisin päin kun 95% ajasta kuitenkin kävellään ja todella harvoin sitä hahmon päätä täytyy kääntää.
Muutenkin liikkuminen on aivan liian tahmeaa. Myös ne QTE hommat alkaa kypsyttämään oikein urakalla tuon viiden tunnin jälkeen ja alkaa kaipaamaan sitä, että voisi edes vaikka oven avata ihan vaan nappia painamalla.
Niin ja kenen loistava idea on laittaa peliin aikaraja keskusteluihin ja ne vastaus vaihtoehdot pyörimään hahmon ympärille, että varmasti on hankalaa lukea ne. Tai sitten kun on oikein jännä paikka niin ne tekstit tärisee niin ettei meinaa mitään selvää saada ja minulla meni neliö ja ympyrä namiskat muutaman kerran sekaisin tuon typerän efektin takia.

Aluksi ajattelin, että kyllä tämä sellanen kasin peli olisi, mutta mitä pitemmälle pelasi niin sitä alemmas fiilikset meni ja lopulta oli vaan iloinen että on tämäkin QTE helvetti ohi ja arvosana siellä 6-7 tuntumassa. Ei osto silti kaduta ja hintaa kuitenkin vain 14.5e ja tässä tuli mukana se yksi dlc pakettikin, digitaalinen soundtrack, muutama teema joista ainakin se dynaaminen sade teema on todella komea ja sitten tuli vielä se paperi josta voi taitella sen origamin. Eli yllättävän hyvin sisältöä.

Test drive unlimited 2

Aluksi tämä tuntui aivan hirveältä, mutta kunhan ohjaimen herkkyyttä kävi säätelemässä niin johan rupesi auto menemään sinne minne kuuluu. Paitsi muutama aivan paska auto tässä on joista pahimpana audi R8 joka luistelee kuin mikä tahansa auto jäällä kun on kesärenkaat alla.
Huomattavasti helpompi tämä oli kuin ykkönen mikä on minulle vain hyvä asia sillä ykkösessä oli pikkasen liikaa kisoja joissa meni v-käyrä katosta läpi.
Kokoajan oli tunne, että ykkösessä olisi ollut parempi ajettavuus ja jopa hienommat maisemat joten eikun vertailun vuoksi ykkönen koneeseen ja testaamaan. Oli aika kullannut muistot aika hyvin sillä ykkösen ajettavuus on todella tahmean tuntuinen kun vertaa kakkoseen ja liikennettä melkein puolet enemmän joten ei ihmekkään, että ykkösessä oli kisat vaikeampia kun ei sillä ajettavuudella hirveästi nopeita väistöjä tehdä.

Tuon vertailun jälkeen nousi kyllä arvostus kakkosta kohtaan ja innostuin pelaamaan sitä vielä enemmän. Nyt puuttuisi enää ibizalta neljä sivutehtävää niin olisi nekin kaikki tehty.

MGS hd collection.

MGS2 ekana peluuseen ja olihan se edelleen silkkaa parhautta eikä vielä nykyäänkään tuota kontrollit mitään ongelmia. Tosin koska boxilla ei ole analogisia nappeja niin pelattavuus ei ole yhtä hyvä kuin ps2:lla vaan esim first person kuvakulmassa kun tähtää jotain eikä haluakaan ampua niin täytyy klikata tattia jotta saa aseen laskettua alas kun plesellä riitti se, että vaan painoi vähemmän neliötä jolloin snake laski aseen alas laukaisematta sitä.

Peace walker olikin sitten aikamoinen pommi ja siis hyvällä tavalla. Odotukset oli nollassa kun jo portable opsissa inhosin sitä mikromanagerointia ja videoiden ja foorumi kirjotusten perusteella tässä sitä oli vielä enemmän ja monimutkaisempana.
Noh eka yllätys oli graafinen puoli. En uskonut, että tämä niin hyvältä näyttää kun kyseessä kuitenkin psp porttaus. Aivan riittävä ulkoasu enkä missään vaiheessa edes kaivannut parempia tekstuureja. Entäs se mikromanagerointi sitten. No koko tarinan keston ajan painoin aina vaan "auto assign" namiskaa ja muutamat aseet kehitin ja olin iloinen, että ei ole pakko mitään isompaa säätää.
Kun tarina oli läpi niin aloin perehtymään enemmän siihen ja koukkuunhan siihen jäätiin. Muutamia samoja tehtäviä tullut grindattua jotta saa parempia sotilaita ja kehitettyä aina vaan parempia aseita ja apuvälineitä. Kolmessa päivässä tullut pelattua varmaan jo 30 tuntia ja tuosta on varmaan ainakin viisi tuntia pelkkää grindausta, mutta sekään ei tunnu grindaukselta. Extra opseja tullut tehtyä aikamoinen läjä ja vaikka varsinkin ne ajoneuvo matsit on periaatteessa aina ihan samoja niin silti ne koukuttaa.
On tässä jotain tehty oikein ja olen iloinen, että aikoinaan peruutin ennakko varauksen enkä siis hankkinut tätä psp:lle. Ei sillä olisi jaksanut tätä näin paljon tahkota ja koko peli olisi ollut väkisin pelaamista hermot kireällä paskojen kontrollien takia. Näin tämä kuuluu kokea.

Meitsin game of the year listalla tämä on sijalla 2. Ekana on mass effect 3. Vaikka ei tätä varmaan voi ainakaan missään äänestyksessä valita kun peli kuitenkin on kaksi vuotta vanha.

On kyllä hieno huomata, että kaikki se grindaus ja kamojen kehitys todellakin kannattaa:
[spoiler]Ekan kerran kun lopussa matsattiin peace walkeria vastaan niin ekat neljä kertaa matsi tyssäsi heti alkuunsa jollei strike marker osunut just kohdilleen sillä peace walker ehti aina ampumaan nuken. Sitten kun tuosta pääsi eteenpäin niin koko taistelu oli aika survival settiä ja kesti likemmäs puoli tuntia.
Nyt päätin kokeilla extra opsin puolella peace walker 2 ja custom matseja ja molemmat meni läpi alle 20 minuutin S arvosanalla.[/spoiler]

edit: No nyt on kaikki extra opsit ja outer opsit tehty. Aikaa mennyt arviolta 35-40t. Oli kyllä se monster hunter tehtävien viimeinen gear rex matsi koko pelin vaikein ja epäreiluin. Ainakin kuusi kertaa koitin ja aina kun rexillä oli enää pari palkkia energiaa jäljellä niin se sai multa tajun pois pelkällä laser säteen osumalla joka ei normaalisti sitä aiheuta. Tuossa vaiheessa voikin ottaa heti restartin sillä vaikka tattia kuinka takoisi laidasta laitaan niin äijän tajuihin tuleminen kestää pienen ikuisuuden ja rex iloisesti tekee lisää damagea kokoajan.

Tuli tässä pikkutunneilla viimmeisteltyä Crysis 2. PC:llä pelasin HD-resoilla High:lla ja Directx 11 päällä.
Peli jatkaa ykkös-osaa loistavasti ja kakkos-osassa juoni muuttuu paljon syvällisemmäksi ja laajentaa pelin maailmaa. Pelimekaniikka on paljon sulavampaa ja hyviä uusia parannuksi on tuotu mukaan, kuten puvun päivittäminen, liukuminen ja stealt-tappaminen. Peli on sopivan pituinen eikä tunnu puuduttavalta pelata. Alun hitaan tapahtumien rakentumisien myötä peli muuttuu jännittävämmäksi ja toimintaa tulee entistä enemmän.
Peli on äärimmäisen nätti omalla koneellani(AMD 6core 2.8ghz,4GB Ram,HD6870) ja Direcxt 11-päivitys kaunistaa peliä lisää. Ufotkin ovat tässä paljon agressiivisempia kuin ekoissa osissa joka tuo lisää jännitettä. En oikein keksi mitään haukuttavaa pelissä kuin välillä hassu tekoäly ja lievä putkimaisuus mutta pelissä on upea mahdollisuus vetää kokonaan räiskimällä tai ovelasti sniikaten monet konfliktit, itse sniikkasin monet kohdat läpi. Peliaikaa tuli 5½h koska sniikkasin ja juoksin monet kohdat läpi, muuten peliaika olisi varmaan 7h mikä minusta on tarpeeksi tälle pelille kestoksi. Odotan suurella hypellä 3:sta ja olen iloinen että pääsin pelaamaan peliä PC:llä.

Tulipa viimein kaikkien näiden vuosien jälkeen vedettyä Mass Effect läpi insanityllä. Aivan turhaan lykännyt tuotakin projektia, oli nimittäin törkeän helppo verrattuna niihin kauhuskenaarioihin mitä mielessäni maalailin nettikirjoittelun ym. perusteella. Ainut paskamainen kohta pelissä oli Matriarch Benezia -taistelu, jota joutui yrittämään sen kymmenisen kertaa. Muuten ei sitten tarvinutkaan jumittaa sen kummemmin. Saipahan samalla myös viimeisen achievementin. Perus soldierilla pelailin ja nyt olisi tarkoitus vääntää myös ME 2 ja 3 insanityllä samaan syssyyn. Nuo voivatkin olla jo paljon vittumaisempia pelejä.

Heavy Rain

Eilen napsahti läpi. Ja kyllä kannatti pelata. Heavy Rain tarjosi alusta alkaen jotain sellaista, mitä ehkä Yakuza 4 yritti tarjota, mutta jäi pahasti jälkeen. Tunnelmalisin peli, mitä olen vähään aikaan pelannut.

Tarina
Tarinasta on vaikea kertoa ilman spoilereita ja tästä pelistä ei totta tosiaan kannata lukea ennen, kuin läpi on pelannut. Joten menkäämme sinne verhon taakse jatkamaan.
[spoiler]Olin spoilaantunut vain origamitappajan henkilöllisyydestä. Kaveri oli myös kertonut jo muutama vuosi sitten pelaamastaan lopusta, mutta ei yksityiskohtia, joten lähes spoilaamattomana pääsin pelaamaan. Pidän pelin läpästyäni tarinan alkupuolta selvästi pelin vahvimpana puolena. Prologi on todella vakuuttava ja koskettava ja sen jälkeen tarinaan jää ihan koukkuun. En ihmettele, jos ihmiset ovat tämän kerralla läpi pelanneet. Sen verran oli itsekin vaikea laskea ohjain kädestä.

Meikällä selvisi tarinassa kaikki murhaajaa lukuunottamatta, joten sillä puolella kait ihan hyvä loppu. Kuitenkin Ethan ja poliisi joutuivat molemmat luovuttamaan leikin ja näin ollen vain nainen sai kunniaa ja mainetta. Lopputappelu tappajan kanssa olisi voinut olla eeppisempi, mutta sainpa ainakin pojan pelastettua, joka oli oma tavoitteeni.

Tekisi mieli jo pelata tuo tarina uudelleen läpi, niin paljon nuo valinnat tuntuivat vaikuttavan. En ole ennen pelannut näitä pelejä, joissa todella voi tarinaan vaikuttaa ja nyt sitä tajuaa, kuinka paljon se tuokaan lisää jännitystä ja uudelleenpeluuarvoa. Pitäis vaan peli palauttaa varmaan kaverille eikä tässä nyt uuteen läpipeluuseen taida aikakaan ihan riittää.[/spoiler]

Tunnelma
Tykkään sateesta ja peleissä varsinkin se tuo hyvää tunnelmaa. Tunnelma on Heavy Rainissa jotain ihan muuta, kuin mitä edes odotin. Tunnelmallisempaa ja aidontuntuisempaa peliä saa todella hakea. Tässä on kaikki, mitä hyvältä tarinalta voi odottaa ja ihan jonkun elokuvan veroinen mysteeri. Grafiikka nyt on pari vuotta vanhaa, mutta ei tee mitään, kun kaikki kädenliikeet ja silmien pyörittelyt ovat viimeisen päälle viilattu. Harmi tosin, että peli jäätyi useamman kerran.

Hahmot
Syvällisimpiä, mitä pitkään aikaan on vastaan tullut. Ihan kuin elokuvissakin ja paremminkin. Jokaisella hahmolla oli omassa tarinassani merkittävä rooli ja heihin todella pystyi samaistua.
[spoiler]Jos joku olisi mennyt kuolemaan, olisi se todella tuntunut aika eriltä, kuin normaalisti peleissä. Tosin olisi ollut mielenkiintoista nähdä sellainenkin tarina.[/spoiler]

Pakettina Heavy Rainia voi suositella kaikille, jotka tykkäävät peleissä tarinasta tai hahmoista. Jos kiinnostaa räiskiä tai sulava liikuminen on muuten elintärkeää, kannattaa jättää väliin. Tarina taisi olla itselle parasta, mitä tämä sukupolvi on tarjonnut ja hahmot samaten. Odotus Beyondia kohtaan ovat suuret, joten pistäkään Quantic Dreamin pojat vielä Heavy Rainia paremmaksi, niin olen ihan myyty.

9.5 / 10

Rage oli nimensä veroinen, sillä 8h putkijuoksu samoissa ympäristöissä oli hiukan puistattavaa. Myönnetään, wingstick ja haulikko oltiin toteutettu loistavasti, muttei sekään pelastanut täysin peli-iloa. Grafiikat olivat tosin loistavia, mutta samojen (usein harmaiden)paikkojen kierrätys ja tekstuurien hidas ilmentyminen verottivat näyttävyyttä. Kilpa-ajo oli liian helppoa, joten ainoaksi huviksi jäi taistelu samanlaisia vihollisia vastaan tehdashalleissa. Varsinkin mutanttien variaatioiden puute (4 vai jopa 5 erilaista) suututtaa, koska potentiaali paistoi kaikkialta. Taistelu oli kuitenkin yllättävän aggressiivista ja nopeaa, joten ei tämä täysin toivoton peli ollut. Aineksia olisi vain ollut paljon parempaankin. Siksi 7/10
Toinen äskettäin läpäisemäni Mafia2 oli siinä mielessä samantyyppinen, ettei avointa pelimaailmaa hyödynnetty oikein mitenkään. Mutta huikean superkalifragilistisen upea juoni sekä pelihistorian parhaat hahmot kompensoivat vapaan rälläyksen tarpeettomuutta sekä sivutehtävien puutetta. Loppukohtaus oli hienoin peleissä näkemäni, koska pelihahmojen kohtaloista jaksoi välittää. Toiminta oli loistavasti toteutettua ja ympäristöt enimmäkseen hienoja (tehdashalleja ei vain pääse pakoon). Muutama pelin kaataja bugi sekä 10h kesto tiputtavat pelin omissa kirjoistani kaikkien aikojen parhaasta videopelistä "vain" erinomaiseksi teokseksi. )9/10 Pelistä löytyy sielu, joka oli kadoksissa hiukan samantyyppisestä La Noiresta.

Tuli itsekkin sorruttua ostamaan 3kk psn+ jäsenyys kun oli niin paljon ilmaista kamaa saatavilla ja tänään tuli pelattua stranger's wrath läpi.
Peli oli positiivinen yllätys ja meno oli sujuvaa ja nautittavaa kun easylla pelailin kunnes tuli se kohta jossa pitää juosta padolla paikasta A paikkaan B pikkasen päälle kolmessa minsassa. Pakko opetella reitti ulkoa sillä aikaa ei ole ketään ampua ja sitten vaan hyppii kuin adhd pupu jotta vihut ei osuisi. Parantamaankaan ei itseä oikein pysty sillä jos pysähtyy niin osumaa tulee.
Sitten kun tuosta paskasta selviää niin tulee kaksi niitä lonkero vihuja vastaan. Sitä hyökkäystä en ainakaan minä onnistunut ikinä väistämään jossa ne syöksyy pyörien kohti ja kun niitä tulee kaksi kerralla niin varmasti osuu. Sitten jos sen voimasta lentää nurkkaan niin riemu vasta alkaa sillä ne huoraa sitä samaa liikettä siinä nurkassa etkä pääse pois vaikka mitä tekisit.

Kyllä taas kuului vittu saatanaa naapuriin asti ja seinä sai nyrkistä. Mikä idea tuossa on, että ei voi pelaajan antaa nauttia siitä pelistä alusta loppuun asti vaan aina sinne loppuun on pakko tunkea joku kohta joka on viisi kertaa pahempi kuin koko aikaisempi peli yhteensä. Sitten kun se on vielä noin epäreilusti tehty niin kyllä ne kaikki pelin aikana syntyneet positiiviset fiilikset katoaa välittömästi.

Pelasin myös smash carsin läpi ja siinä oli taas yksi paskimmista tekoälyistä mitä autopelissä on nähty. Jos luulette, että need for speedissa tai burnoutissa tekoäly huijaa niin se ei ole mitään verrattuna tähän mestariteokseen. Puolet hitaammat autot tulee heittämällä ohi ilman nitroja vaikka itse ajat nopeimmalla autolla mitä koko pelissä on. Jippii. Taisin saada viisi kultaa ja loput on hopeaa ja annoin olla.

Seuraavaksi motorstorm apocalypse. Taidan riipasta kännit ennen sen pelaamista sillä niissä vasta paska tekoäly onkin ja jotain romuakin tulee tielle ja kaikki pitää opetella ulkoa. Ah varmasti tulee olemaan melkoinen nautinto.

edit: motorstorm: apocalypse läpi ja kyllähän se pro ja veteran tasolla aika väkisin vääntämistä aika usein oli. Kisaaminen on yhtä sähläystä kun kiilataan ja tönitään ja tie ja rakennukset sortuu millon missäkin. Lisäksi en tajua miksi tuota hehkutetaan graafisesti esim gamespotissa ja gametrailersissa. Ainoa rata joka näytti hyvältä oli skyline sateen aikana ja kaikki muu oli keskinkertaista. Eka kisa jopa sai aikaan reaktion "hyi helvetti kuinka ruma tämä on". Lisäksi en tajua minkä takia ne väli animaatiot on leikattu pois tästä ladattavasta versiosta. Äsken katsoin ne tubesta ja selvisi esim se miksi eräässä kisassa ajetaan pelkästään muertea vastaan ja koitetaan estää sitä pääsemästä laivalle taikaisin.

Myös osa trophyjen nimistä liittyy suoraan noihin videoihin ja eipä tullut edes loppu tekstejä kun homma oli paketissa. Mitä helvettiä sony oikeesti?

Nyt on tullu kesän aikana pelailtua Metal Gear Solid 2 HD Edition sekä Batman: Arkham City lävitse.

MGS2 on edelleen kovaa tavaraa. Hahmot, tarina ja soundtrack ovat ensiluokkaista settiä vaikken Raidenista niin päähahmona välittänytkään. Pelimekaniikka toimii edelleen hyvin vaikka jotkut eivät tykkää pelin lukituista kamerakulmista. Olihan haikea fiilis kun lopputekstit rullasivat. Tuomio: 9.5/10.

Arkham City puolestaan tekee kaiken paremmin ja näyttävämmin kuin edeltäjänsä. Pelimekaniikka toimii h*lvetin hyvin: kiipeily on sulavaa ja yksinkertainen taistelu systeemi on loistava kun counteria ja väistöjäkin joutuu käyttämään jottei tulisi combo breakkereita.

Pelimaailma itsessään ei ole kovin suuri, mutta mielekästä tekemistä löytyy mielinmäärin. Itselläni meni 15h läpipeluuseen ja aion jatkaa sivutehtävien merkeissä ja ehkäpä aloitan myös joskus new game +:n.

Sitten vielä ne huonot puolet. PC -versiossa on GFWL+securom yhdistelmä joka ei tosissaan ole houkuttelevin. Toiseksi peli tuntuu olevan hemmetin raskas, saattaa rautani olla tosin jo vanhaa kun hieman takkuili very high:lla, yleisesti kuitenkin sulavaa meininkiä. Tuomio: 9/10.

Tässä parin viikon aikana on yksi jos toinenkin peli läpi mutta kaikista en jaksa alkaa kirjoittelemaan. Tässä vähän mielipiteitä parista pelistä:

The Sly Trilogy HD PS3
Ostin viime kuukauden lopulla nämä PSN Storesta hieman alle 13 eurolla kun ovat jääneet kokematta PS2:lla aikoinaan. Hinnalla eivät olleet pilattuja ja ihan ok viihdettähän näistä riittikin. Sly 1 oli mainio hyvin tyypillinen tasohyppely pienillä hiiviskely lisäyksillä. Tuli paljon mieleen Crashit ja muut PS1:n vanhat hyppelyt, niin hyvässä kuin pahassa. Peli oli ihan sopivan pitkä (jotain 6h varmaan meni läpäisyyn) eikä se ehtinyt alkaa tylsistyttämään. Peli oli kuitenkin ajoittain hieman turhan "lapsellinen" eikä minua sinäänsä tarina taikka hahmot kiinnostaneet oikein yhtään. Ihan hauska peli jos halvalla saa, klassikoksi en tätä kuitenkaan alkaisi sanomaan.

Sly 2 oli helposti paras peli koko paketista. Siinä oli kaikki hyvät puolet ykösestä mukana sekä sitten hyviä uudistuksia. Juonikin oli mielestäni parempi ja sitä jopa tuli huomattavasti suuremmalla mielenkiinnolla seurattua. Peli oli kuitenkin loppua kohti jopa turhan pitkä ja se alkoi puuduttamaan kun tuntui ettei pelissä tapahtunut mitään uutta. Silti paras peli paketista. Sly 3 oli taas sinäänsä sitä samaa kuin kakonen mutta mukaan oli laitettu vaan kaikenlaista turhaa joka ei itseä kiinnostanut. Pelattavia hahmoja oli myös jopa liikaa eivätkä ne paljoa kiinnostanut. Ainoastaan Guru oli ihan hyvä lisä kun sen mölinä jopa joskus vähän nauratti. Ihan ok peli muttei mitään spesiaalia. Näissä peleissä parhaiten oli selvästi säilynyt ulkoasu, pelit näyttivät vieläkin hyviltä kiitos piirrosmaisen ulkoasun. HD käännös oli muutenkin hyvin tehty enkä valitettavaa löydä. Nytpä on nämäkin pelit tullu pelattua, Pleikkarifanipoikien mielestä kai klassikkoja mutta omasta mielestä vain ihan hyviä hyppelyjä.

Metro 2033 X360
Julkaisustaan saakka kovasti tämä oli kiinnostanut ja viimeinkin tämän pelin tuossa reilu kuukausi ostin ja en onneksi joutunut pettymään. Todella hyvä tunnelmainen FPS pienillä roolipeli vaikutteilla. Omaksi yllätykseksi tuli ainakin pelin yllättävän paljon kauhupeleistä otettu tunnelma ja muutenkin pelottelu. Mitään älytöntä paskat housussa kamaahan tämä peli ei tarjonnut mutta jotain kertoo se että esim. FEAR2:ssa oli vähemmän kauhua omasta mielestä kuin tässä pelissä. Tai sitten fiilistä oli vain saatu paljon paremmin tähän peliin. Juuri tämmöisiä räiskintöjä saisi tulla enemmän, ei mitään älytöntä räiskintää kokoajan vaan välillä kunnolla pysähdytään ja vaikkapa jutellaan asukkaiden kanssa.

Jos jotain huonoa tästä pitää sanoa niin se oli vihollisten tekoäly. Joissakin hiiviskelyyn painottavissa kohdissa ihmiset olivat joko aivan kehitysvammaisia taikka sitten yllättäen he näkivätkin pelaajan varjojen keskeltä metrien päästä. Asetaisteluissakin välillä sai facepalmata kun vihollinen juoksee vaan rinkiä ja odottaa vain kuolettavaa laukausta. Onneksi mutanteilla ja muilla hirviöillä oli mielestäni paremmin kunnossa eikä niiden takia pitänyt naamapalmuilla. Pelistä löytyi myös kivasti haastetta ja perus vaikeusasteellakin oli pari mukavan haastavaa kohtaa muttei mitään ylitse pääsemätöntä. Hieno peli kaikkiaan ja suosittelen ostamaan, hyvin halvalla tätä saa. Steamissa välillä parilla eurolla myynnissä ja itsekin tästä X360 versiosta reilun vitosen maksoin uutena.

Jos tarkoitat puolustamisella iskujen torjumista, niin se hoidetaan perinteiseen tyyliin painamalla poispäin vastustajasta. Muistaakseni ylös ja keskelle osuvat iskut blockataan suoraan taakse ja alas tulevat iskut taakse alaviistoon.

Eihän tuo taistelusysteemi ole merkittäviä muutoksia kokenut sitten kolmosen, kun hommaa katsoo sunnuntaipelaajan näkökulmasta. Enujen lähetessä nollaa aktivoituva Rage-tila tasoittaa peliä ehkä hieman liikaa ja uudet Bound-liikkeet ovat kuulemma kohtuu merkittävä lisä korkeammalla tasolla. Sama Tekken se kuitenkin on. Pitää jossain vaiheessa hommata tuo kutonen omaankin kokoelmaan, kun SSFIV alkaa olla turhan teknistä ja ryppyotsaista. Nobokunkku Hwoarang ftw!

Metal Gear Solid Peace Walker tuli läpäistyä muutama ilta sitten. Tarinankerronta on mahtavaa kuten myös tarina vaikka se onkin suoraviivainen. Lopetus veti hiljaiseksi ja tirautin melkein kyyneleen.

Pelimekaniikka toimii ja pidin tehtävä -rakenteesta ja tukikohdan ylläpitämisestä. Suurin miinus tulee välipomoista jotka ovat ainoastaan mechoja tai sitten ajoneuvoja. En tule peliä ainakaan välipomoista muistamaan. Ja sitten muutama älytön pakollinen räiskintä -kohtaus. Siis mitä h*lvettiä? Toinen näistä on vieläpä pitkä kuin nälkä vuosi ja lopuksi kopterikin liittyy mukaan karkeloihin.

Noh, muutamista pienistä kömmähdyksistä huolimatta pidin pelistä erittäin paljon. 8.5/10

Lainaus käyttäjältä TheCpp0+

Rage-tila? Bound-liikkeet? Mitäköhän ihmettä taas, jotakin olen tästä kyllä missannut....

Rage = iskujen teho tuplaantuu (?), kun enuja on jäljellä about kymmenesosa. Tämän tunnistaa punareunaisesta palkista ja muistaakseni iskuihin tulee punertava "varjo".

Bound = liiketyyppi, jolla voi yhdistää stringejä. Käytännössä bound-liike iskee jugglessa (ilmaan lyötynä) olevan vastustajan maan kautta takaisin ilmaan, jolloin on mahdollista tehdä toinen liikesarja yhden jugglen perään. Tätä näkee yhdistettävän seinämekaniikoihin aika luovilla tavoilla.

E: Google kertoo, että bound on ennemminkin uusi mekaniikka, jolla ilmasta maahan läimäisevät iskut aiheuttavatkin tuon pompun. Aiemmin samat liikkeet ilmeisesti vain lasauttivat vastustajan maahan. Toimintaperiaate on suurin piirtein sellainen kuin sen sunnuntaipelaajana kuvailin.

Heavy Rain
Tämä oli toinen läpipeluu, mutta ensimmäisen kerran kyseisen pelin pelasin sen ilmestyessä, kun sen kaverilta lainasin. Täytyy sanoa, että oli todella hyvä, että olin monia kohtia pelistä unohtanut, koska kyllä tämä menee helposti parhaisiin pelaamiini peleihin! Juoni alkaa hitaasti, mutta varmasti ja alkaa loppua kohden mennä niin jännäksi, että peliä on lähes mahdotonta lopettaa! Sen huomaa siitä, että pelasin pelin kahdessa päivässä läpi, mutta eipä pelillä kovin paljon kestoa olekkaan (varmaan noin 9h?). Samoin uudelleenpeluu arvo on lähes nolla paitsi jos tekee kuten minä eli pitää todella pitkän tauon pelikertojen välillä jonka jälkeen peli taas maistuu. Myös pelin hahmot olivat aivan mahtavasti kirjoitettuja ja juonenkäänteitä riitti todella paljon. Jännitti kaikissa taistelu tilanteissa, että kuoleekohan joku pelihahmoistani, koska tällä kertaa yritin pitää kaikki hengissä, mutta pelin loppupuolella hahmoista kuoli kaksi joten ei mennyt ihan putkeen...

Vaikka pelistä löytyy paljon bugeja ja muita puutteita niin voin suositella tätä peliä kaikille PS3:n omistaville! Arvosanaksi antaisin 9/10

Itse taas erittäin (vuosia?) pitkän tauon jälkeen nappasin DS:n kauniiseen käteeni ja lähdin seikkailemaan vihreänuttuisen kaverin kanssa rautateille. Kyseessä siis TLOZ: Spirit Tracks.

Peli jäi aikoinaan itsellä hyvin nopeasti kesken, sillä peli tuntui aivan liian helpolta eikä junalla matkaaminen ollut läheskään yhtä viihdyttävää omasta mielestä kuin edellisen pelin purjehtiminen. Nyt kuitenkin taas muistin omistavani kyseisen pelin, kiitos kaverini, joka itse tahkoaa parhaillaan Wiillä Twilight Princessia.

Nyt olen päässyt kolmanteen dungeoniin, ja ainakin tähän asti peli on jaksanut pitää paremmin otteessaan kuin aikaisemmin. En tiedä onko mikään edes muuttunut viime kertaan nähden, mutta peliä on kuitenkin tullut nyt tahkottua jokusen tunnin eteenpäin ja hirveä hinku olisi päästä jatkamaan. Päivemmällä sitten unien jälkeen seuraavaa itemiä hakemaan.

Onko kukaan muu pelannut ko. peliä? Jos on, niin millä fiiliksillä?

Tulipas sitten tämä viikko vietettyä tiiviisti San Romerossa, eli pelinä siis Lollipop Chainsaw. Ja täytää kyllä sanoa että jälleen taattua Suda 51:n sekopäistä ja typeränhauskaa videopeliviihdettä...josta en kyllä päässyt irti ennenkuin viimein eilen platinum trophy oli hankittu todisteeksi viihdyttävästä alkujuhannuksen vietosta. Samalla tuli myös hyvä esimerkki siitä, miten trophyt parhaimmillaan auttaa saamaan pelistä paljon enemmän irti.

Yhdellä läpipeluullakin peli on toki ihan viihdyttävä kokemus, mutta vasta kun syventyy pelin kombojärjestelmään ja tajuaa miten ns. "sparkle hunting" (eli useamman zombien niittaaminen yhdellä tyylikkäällä kombolla) hoituu niin myös gameplay puoli muuttuu todella hauskaksi touhuksi. Lollipop Chainsaw:n trophyt ovat ainakin minulle juuri sopivasti suunniteltu ja tuovat loistavasti lisäarvoa pelille. Trophyjen suorittaminen "pakottaa" opettelemaan kombojen tehokkaan hyödyntämisen ja ne ovat muutenkin juuri sopivalla pelaamisella saavutettavissa…ilman että joutuu about loppuelämän tekemään töitä platinumin eteen.

Sekopäisen hauskan meiningin lisäksi pelin tappelujärjestelmä on opettelun jälkeen toimiva ja kombojen suorittaminen on juuri sopivan yksinkertaista. Tunne on loistava kun onnistuu niittamaan zombielauman näyttävällä kombolla, "sparkle hunting-hidastus" napsahtaa ruutuun ja mitalleja ropisee!

Onhan pelissä tottakai vikoja mutta kokonaisuutena kyseessä siis todella hauska peli kun muistaa jättää tiukkapipoisen kriittisyyden pois ja keskittyy vain nauttimaan typerästä mutta hauskasta peliviihteestä.

Lainaus käyttäjältä LordSipuli+

Onko kukaan muu pelannut ko. peliä? Jos on, niin millä fiiliksillä?

Kiitos muistutuksesta! Minulla sekä Spirit Tracks että Phantom Hourglass odottelevat kiltisti hyllyssä uhkaavasti kasvavassa pelaamattomien pelien joukossa. Kirjoituksesi myötä heräsi kuitenkin jälleen innostus Wind Waker - meininkiin. Ehkäpä olisi kesän kunniaksi Wind Waker, Phantom Hourglass, Spirit Tracks - maratonin aika...

No nyt sitten meikäläinenkin vihdoin ja viimein kokeili sitä erästä pikku peliä nimeltä World of Warcraft. Ekaa kertaa ikinä koskin MMORPG -peliin ja aluksihan se toki oli sekava ja onhan tuossa vieläkin opeteltavaa, mutta voi pojat - tänään tuli hakattua pelkästään WoWia sitten. :D On se koukuttava, ainakin näin aluksi. Saa sitten nähdä innostunko pidemmän päälle.

Ois tuossa toisena rojektina PS3:lla sitten Resident Evil 4 HD. Näyttää PS2 -peliltä ja framerate heittelee luvattoman paljon. Kontrolleista voisin myös nipottaa, mutta kyllä ne totuttelun jälkeen toimivat. Ongelmistaan huolimatta peli on ollut hyvää viihdettä enkä muistanutkaan kuinka näissä peleissä saa nauraa umpisurkealle ääninäyttelylle ja dialogille. :D

Noniin...onkin ehtinyt kulua jo miltei vuosi kun tähän ketjuun (vanhalle foorumille) kirjoitin. Pelejä on tuona aikana jokunen tullut pelattua, SWTORin pelaaminen jatkuu vieläkin, joten siitä en vielä lopullista arvioita tee. Tässä kuitenkin muutama peli, jotka tuli pelattua jo viime syksynä ja SWTORin ohessa. Ja sallikaa anteeksi kirjoitusvirheet/kieliopilliset virheet, kirjoittelen tätä klo 1:33 yöllä ;D

S.T.A.L.K.E.R: Call of Pripyat

Näillä näkymin valitetttavasti sarjan viimeiseksi osaksi jäänyt peli tarjosi enemmän tai vähemmän sitä samaa kuin Shadow of Chernobyl ja Clear Sky. Tunnelma, pelimaailma ja äänimaailma ovat FPS pelien parhaimmistoa, mutta juoni ja hahmot eivät Call of Pripyatissa olleet juuri yhtään sen paremmat kuin aiemminkaan. Toisin kuin Clear Sky, Call of Pripyatissa ei palata ollenkaan Shadow of Chernobylistä tutuille alueille (paitsi tietenkin Pripyatiin, mutta alueena se on erilainen kuin SoCissa nähty), vaan se tarjoaa 3 uutta pelialuetta, jotka ovat kuitenkin sen verran suuria, ettei pelaaminen lopu heti kesken. Call of Pripyatin suurin heikkous on se, että tallennusta ladattaessa peli jostain syystä kaatuu jatkuvasti, mikäli sattuu pelamaan parhaimmilla asetuksilla....asetusten muttaminen alhasimmalle tasolle korjaa ongelman, mutta ärsyttävää se on silti.

Mikäli Shadow of Chernobyl ja Clear Sky iskivät, pidät myös Call of Pripyatista. Todella valitettavaa, että STALKER 2:sta ei näillä näkymin tulla koskaan näkemään, sillä mikäli juoneen ja hahmoihin oltaisiin pystytty panostamaan enemmän, STALKER 2 olisi voinut olla edeltäjiäänkin parempi peli....toki lisää sitä samaakin olisi kelvannut, sillä kaikki kolme sarjan peliä olivat tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa moniin muihin FPS-peleihin verrattuna. Toivottavasti Metro: Last Light ja sarjan tulevat pelit pystyisivät jatkamaan kuitenkin S.T.A.L.K.E.Rin viitoittamalla tiellä, vaikka eivät "open world" pelejä olekkaan. Metro-pelisarjasta vastaava 4A Games koostuu muuten entisistä GSC Game Worldin jäsenistä, jotka tosin lähtivät firmasta jo vuotta ennen Shadow of Chernobylin ilmestymistä, joten ei ole sattumaa, että pelisarjojat ovat teemaltaan ja tunnelmataan samankaltaisia.

Jokatapauksessa Call of Pripyatille annan 8/10 ja se arvosana kuvastaa oikestaan kaikkien STALKER-pelien arvosanaa....ne tarjoavat valtavirrasta poikkeavan FPS-peli kokemuksen, ja monella tavalla ovat erinomaisia pelejä, mutta peleissä on kuitenkin heikkoutensa, jotka viilamalla pois oltaisiin sarjan peleistä voitu saata todellisia mestariteoksia.

Metal Gear Solid

Viime syksynä tuli Call of Pripyatin ohella pelattua tämä läpi ensimäistä kertaa (PSP:llä). Ja täytyyhän se myöntää, ettei MGSsää turhaan ole hehkutettu yhtenä ensimmäisen Playstation parhaista peleistä, ellei jopa parhaista peleistä koskaan. Vaikka pelin grafiikka onkin nykypäivänä luonnollisesti varsin karua, niin täytyy kuitenkin nostaa hattua kuinka "näyttävä" peli on ollut v.1998 Playstation tehot(tomuuden) huomioonottaen ja tottakai miten "elokuvamainen" peli oli aikansa muihin peleihin nähden.

Mutta ei se grafiikka mistään pelistä hyvää (tai huonoa) yksistään tee. Aikoinaan hiaman pelkäsin, mitä mieltä olisin MGS:n juonesta ja hahmoista, mutta eihän niistä voi olla pitämättä. Toki toisinaan dialogi menee kyllä hiaman "oudoksi", esim Otaconin avatuessa tunteistaan Snakelle....-_O. Mutta juoni kuitenkin piti hyvin otteessaan loppuun asti ja pelissä on lukuisia enemmän tai vähemmän yllättäviä käännekohtia ja ylipäätään tämän takia MGS:n halusi pelata miltei yhdeltä istumalta läpi. Peli oli juuri sopivan haastava, tosin täytyy sanoa, että PSP:llä pelatessa meinasi välillä mennä hermo kontrolleihin, ehdottomasti tässä niitä "tatteja" olisi kaivannut, mutta PS3:lla ja TV:llä pelaaminen ei ollut vaihtoehto, sillä suuremmalla screenillä peli näytti yksinkertaisesti liian hirveältä ja grafiikka bugitti. Ääninäyttely on kaikin puolin laadukasta, eikä niitä välinäytöksiäkään ollut likaa, (kuten olen MGS4:sta kuullut puhuttavan), vaan pelaamaankin pääsi.

Jos nyt jostain pitäisi moittia, niin peliympäristönä Shadow Moses-saari, ja sen ydinase-laitos ei tarjonnut juurikaan vaihtelua, mutta enpä sitä nyt hirveästi jäänyt myöskään kaipaamaan. MGS:tä jäi ehdottomasti positiivinen fiilis, ja voikin sanoa, että ei sitä turhaan ole hehkutettu. Hattua nostan myös Hideo Kojimalle, täytyy ihailla miestä, joka toimii yhtäaikaa pelin käsikirjoittajana, ohjaajana, tuottajana, suunnittelijana jne.... Ehdottomasti vielä jokin päivä tulee sarjan muutkin pelit pelattua 9/10

Planescape: Torment

Baldurin Porttien innoittamana päätin myös pelata tämän kehutun RPG-klassikon....peli tosin jäi pariinkin otteeseen kesken, ensin Skyrimin ja SWTORin ilmestyttyä, sekä toistamiseen talven/kevään aikana innostuttuani pelamaan TORin ohella Warcraft II:sta (josta "arvostelu" sitten joskus). Jokatapauksessa Tormenttia on kehuttu etenkin sen juonen osalta, jota monet pitävät edelleen yhtenä RPG-pelien parhaista. Vaikka omalle suosikkilistalle Tormentin tarina ei avain nouse, on se silti vauhtiin päästyään ja etenkin loppua kohden erittäin mielenkiintoinen, eikä sitä voi ainkaan pinnalliseksi syyttää. Peli käynnistyy hitaasti, ja alussa tuleekin juonen perässä juoksemisen sijaan tehtyä lukuisia sivutehtäviä, joita siis pelin alussa riittää lähes kyllästymiseen asti, mutta sivutehtävien määrä vähenee alun jälkeen huomattavasti, jolloin itse pääjuoni etenee vauhdilla. Enempiä spoilaamatta pelissä siis selvitetään muistinsa menettäneen Nameless Onen taustoja, miksi hänestä on tullut kuolematon, miksi hän on menettänyt muistinsa jne...peli on hyvin käsikirjoitettu, joskin Baldur's Gaten tapaan vain hyvin pieni osa pelistä on ääninäytelty, joten suurin osa pelistä kuluu lukuhommissa. Baldurs Gateen verrattuna Tormentissa onkin huomattavasti vähemmmän taistelua ja enemmän keskusteluja.

Pelimaailmana ei ole sieltä fantasian perinteikkäämmästä päästä, vaan Sigil on mukavan erikoinen ja erilainen paikka. Myös pelaajan mukaan liittäytyvät hahmot ovat kaikki enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, joskin samanlaista "kiintymistä" heihin ei pelin aikana syntynyt, kuin vaikka Baldur's Gaten hahmoihin. Osaaltaan tämä johtuu siitä, ettei pelaaja loppujen lopuksi pääse paljonkaan sivuhahmojen kanssa juttelemaan, eivätkä hahmot jutustele keskenään läheskään yhtä paljon kuin esim Baldur's Gate II:ssa.

Jos vertailua Baldur's Gateen jatketaan, Tormentissa ehdottomasti positiivisinta on, että reitinhaku on kunnossa, peli pitää kirjaa tehdyistä/tekemättömistä tehtävistä ja hahmot juoksevat koko ajan, mikä tekee matkustamisesta nopeampaa...Baldur's Gatessa nämä asiat korjattiin vasta jatko-osassa. Koska taistelut ovat Tormentissa pienemmässä osassa, niin myöskään parempien varusteiden ja aseiden etsiminen on Tormentissa jätetty minimiin. Kilpiä, haarniskoja sun muuta kamaa Tormentissa ei ole ollenkaan ja käyttökelpoisia aseitakin vain muutama. Koska puhuminen on niin suuressa roolissa, myös monista ongelmatilanteista voi taistelun sijaan selvitä pelkästään puhumalla, jos tarpeeksi pisteitä on käytetty Nameless Onen älykkyyden kasvattamiseen, joka siis avaa uusia keskustelumahdollisuuksia

Vaikka Planescape Torment ei omalle suosikkilistalle nousekkaan, niin se on silti ehdottomasti klassikko statuksensa ansainnut. Meinasin jo jättää pelin lopullisesti kesken hitaan aloituksen takia, mutta onneksi en jättänyt, sillä peli kannattaa ehdottomasti kokea loppuun asti. 8,5/10

TheCpp0 (ei varmistettu)
Käyttäjän Anonymous kuva

Inhoan tätä, kun on monet muut pelit vielä pelaamatta ja sitä aloittaa vain uusia. . .

Noh, kokeilun alla on nyt Terraria. Huomasin että se on paljolti Minecraftin tyylinen, ainoa vain että näppäinkomennot on hieman erilaiset. Yritäpä siinä painaa T-kirjainta, kun huomaat ettet kirjoita tekstiä vaan annat kaverillesi hakun ja niin poispäin. Tähän mennessä hyviä puolia olen huomannut, että peli on todella nätti. Valojen fysiikat tai millä termillä sitä voikaan kutsua, on todella loistava (kirjaimellisesti.) Huonoja puolia se, että alku on ihan helvetin vaikeaa. Kuolet yhen kerran, olet kilometrin päässä talosta keskellä yötä. Ei siis MITÄÄN mahdollisuutta selvitä hengissä ja siinähän zombit sua spämmii. Toiseksi, tappaminen on vaikeaa. Hahmo lyö vain eteenpäin eikä sitä voi osoittaa esimerkiksi hiirellä lyömään vähän yläviistoon.

En anna vielä mitään arvosanaa, koska olen vasta aloittanut ja kankea aloitus onkin. Muokkaan varmaan tätä viestiä jos kärsivällisyyteni riittää tästä pidemmälle :'D

Modern Warfare 3

Vajaa pari tuntia sitten pyörivät lopputekstit ruudulla. Tuli siis vihdoin pelattua myös tämä yksinpeli läpi, joka jäi ennen juhannusta kahta tehtävää vaille. Lopputekstit olivat hienosti sijoiteltu tällä kertaa. Ja mennäänhän sinne asian ytimeen.

Pelin alku oli todella puuduttava. Ei vaan jaksanut yhtään pysyä tarinassa mukana, kuin toisella silmällä ja oli se räiskintäkin jo todella nähtyä. Grafiikka niin ikään ei pahemmin pojoja nostanut. Yksinpeli kuitenkin parani selvästi mitä pidemmälle tarina kävi. Näin spoilaamatta matkan varrella tuli ne muutama kohtausta, jonka jälkeen todella toivoi Makarovin kuolemaa ja paranihan ne tehtävät ihan pelattavuudeltakin. Tosin väliin tuli taas sitä niin nähtyä ja koettua sanoisinko jopa raideräiskintää ja aina sai olla sitä Priceä seuraamassa.

Tästä heräsikin kysymys. Miksi CoD ei koskaan tarjoa tehtävää, jossa pelaaja olisi aivan yksin vaikka radiopuhelimen tai vastaavan kanssa? Miksi aina ollaan se oppipoika, joka seuraa kokeneen soturin komentoja? Uusia tuulia, kun niin kovasti toivotaan, niin tuossa olisi se oma ehdotukseni.

Musiikkien puolesta iso miinus. Hans Zimmer toi edelliseen osaan todellakin sitä kaivattua massiivisuutta ja fps-peliksi se tarjosi poikkeuksellisen monipuolisen soundtrackin. MW3 sen sijaan herättämään oman sävelkorvani vasta vihoviimeisessä tehtävässä. Aseiden äänet nyt olivat edellisten osien tasolla, eli oikein maittavat.

Tarina oli kaiken kaikkiaan aika mitäänsanomaton, mutta pidin siitä enemmän, kuin Black Opsin vastaavasta. Se ei kuitenkaan ole kovin suuri suoritus. Onneksi cod on itselle tarkoittanut jo pitkään moninpeliä, joten sen pelaamista tuleekin vielä jatkettua. Ja koska en peliä itse ostanut, menetin vain ne viitisen tuntia, mitä tuo tarina kustansi ja siihen nähden oikein maittava kokemus. Pelkän yksinpelin takia ei missään tapauksessa kannata roposia sijoittaa.

6/10 (yksinpeli)

Toisin kuin edellä kirjoitteleva tytöntyllerö, olen minä pelannut ihan oikeasti hyviä pelejä. Eilen nimittäin rullasivat LG:n ruudulla Deus Ex: Human Revolutionin lopputekstit. Viime vuonna skippasin pelin, koska hypeä en vain saanut millään käyntiin. Kannattiko peliä sitten lykätä. Lukemalla seuraavan tekstin se selviää.

Deus Ex:ssä on kieltämättä tyyliä. Pelin kullan ja mustan metallin muodostama taiteellinen suunta on oikeastaan todella onnistunut. Graafisesti peli ei ole mitenkään maailmoja mullistava, mutta onnistunut taiteellinen suunta pelastaa paljon. Hyvä näin. Taiteellinen tyyli kantaa hyvin koko maailman, aina erilaisista augmentaatioista pelin valikoihin. Mukavaa katseltavaa, kerrassaan.

Ulkoisesti peli siis jaksaa kantaa hyvin itseään. Onneksi pelaaminenkaan ei kompastele. Pidän todella paljon pelin tyylistä heittää pelaaja yhteen suljettuun paikkaan, missä voi sitten edetä kohteeseen haluamallaan tavalla. Tästä päästäänkin pelin suurimpaan vahvuuteen, valintoihin. Peliä voi pelata ilahduttavan monella tavalla. Itse pelasin suurimman osan ajasta hiipimällä ilmastointikanavissa ja samalla hakkeroin kaiken mikä tuli vastaan. (Pisteet hyvin tehdystä hakkerointiminipelistä). Vastaan tulleet viholliset napsin pois pelistä joskus tainnuttamalla, joskus tainnutuspistoolilla, joskus taas vaimennetulla tarkkuuskiväärillä. Aina kun se vain oli mahdollista, jäten viholliset henkiin suuremman pistemäärän takia, mutta kyllä jengiä laitettiin myös kylmäksi. Hiljaisesti tosin.

Erilaisilla augmentaatioilla pystyy myös muuttamaan omaa pelikokemustaan melkoisesti. Kovinkaan usein ei tule vastaan peliä, missä omilla valinnoillaan vaikuttamaan pelaamiseen ja tarinaan yhtä paljon.
Vaikuttaminen jatkuu myös tarinassa. Dialogi on hyvää ja aina kun siihen voi itse vaikuttaa, on se vielä parempaa. Ihmisten manipuloiminen keskusteluissa on myös toteutettu tooooodella hyvin. Tarinakin on päällisin puolin sitä hyvää kastia.

Sitten ne huonot puolet. Pelin pomovastukset ovat, noh, kamalaa paskaa. Ne eivät vain sovi peliin millään tavalla ja ne ovat usein epäreiluja, ainakin jos pelaaja on panostanut juurikin hiippailuun ja sen sellaiseen. Myöskin pelin kartat ovat usein huonoja. Aina kun seikkailee Detroitissa tai Shanghaissa, niin osa ilosta menee paskan kartan ja huonon kaupunkisuunnittelun mukana. Voi voi sentään.

Myöskään pelin varsinaisia FPS-ominaisuuksia ei voi kehua. Suoraan räiskintään ei mielellään ryhdy, sillä mitenkään loistavaa se ammuskelu ei ole. Bugeja löysin myös useamman kappaleen, mikä häiritsi kieltämättä hitusen. Onneksi ne eivät olleet millään tavalla vakavia.

No kannattiko se peli sitten pelata? Ehdottomasti! Hienoilla hahmoilla varustettu persoonallinen toimintapeli, jota voit pelata useammalla tavalla. Helppo tätä on kehua ja suositella.

9/10.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Sitten ne huonot puolet. Pelin pomovastukset ovat, noh, kamalaa paskaa. Ne eivät vain sovi peliin millään tavalla ja ne ovat usein epäreiluja, ainakin jos pelaaja on panostanut juurikin hiippailuun ja sen sellaiseen. Myöskin pelin kartat ovat usein huonoja. Aina kun seikkailee Detroitissa tai Shanghaissa, niin osa ilosta menee paskan kartan ja huonon kaupunkisuunnittelun mukana. Voi voi sentään.

Myöskään pelin varsinaisia FPS-ominaisuuksia ei voi kehua. Suoraan räiskintään ei mielellään ryhdy, sillä mitenkään loistavaa se ammuskelu ei ole.

Taas joku, joka itkee pomovastuksista. Itse olin sijoittanut hakkeroitumiseen ja voitin ne silti helposti. Pelasin siis normaalilla. Sitten valitat kaupunkisuunnittelusta. Sehän on yksi parhaimmin suunnitelluista peleistä Dark Soulsin ja LoZ-pelien mukana. Kaikkialta löytyy pikkusalaisuuksia ja hauskoja juttuja. Sekä FPS-ominaisuudet ovat aivan tarpeeksi hyviä, jos haluat jotain semmoista, niin meneppäs pelaamaan CoD:in uusinta vuosicopypastea.

Lainaus käyttäjältä Kakkuonhyvaa+

Taas joku, joka itkee pomovastuksista. Itse olin sijoittanut hakkeroitumiseen ja voitin ne silti helposti. Pelasin siis normaalilla.

Eli helppous meinaa samaa kuin hyvä, toimiva tai edes nautinnollinen. Roger that. Helppojahan ne tosiaan olivat, kunhan osasi varata mukaan yhden kovemman tykin ja sitten vain räiski jonnekkin. Moni niistä on valittanut, koska ne ovat huonosti suunniteltuja ja väärässä paikassa.

Lainaus käyttäjältä Kakkuonhyvaa+

Sitten valitat kaupunkisuunnittelusta. Sehän on yksi parhaimmin suunnitelluista peleistä Dark Soulsin ja LoZ-pelien mukana. Kaikkialta löytyy pikkusalaisuuksia ja hauskoja juttuja.

Tosiaan valitan kaupunkisuunnittelusta, se kun sattui ontumaan pahasti. Mieltäni eivät lämmitä minkään asteen salaisuudet, ainakaan kun saan koluta samoja tylsiä kiinalaisia katuja, kuunnellen kadunmiesten samoja yhden rivin dialogeja yhä uudelleen ja uudelleen. Jos sen kartan olisi viitsinyt edes tehdä kunnolla, mutta kun ei, niin ei.

Lainaus käyttäjältä Kakkuonhyvaa+

Sekä FPS-ominaisuudet ovat aivan tarpeeksi hyviä, jos haluat jotain semmoista, niin meneppäs pelaamaan CoD:in uusinta vuosicopypastea.

No, ovathan ne varmaan oikein toimivia ja nautinnollisia jos viimeisin FPS mitä on pelannut on jostain alkuperäisen Playstation ajoilta. Voin vaikka mennäkkin pelaamaan CoD:a tai Bäfäriä, sillä niissä ammuskelu tosiaan on tehty mallikkaasti.

Final Fantasy V

Tänään se sitten läpi menikin vihdoin ja viimein PSP:llä (PS-versio siis kyseessä). Tämä läpipeluuyritys olikin "vasta" neljäs kerta, ja tällä kertaa onnistuin tuossa, missä en aikasemmin onnistunut. Loppuvastus kaatui muutamien kuolemien ja taistelusuunnitelmien jälkeen 40-levellisillä tyypeillä;
Bartz: Bare (2-handed+$toss, Excalibur)
Reina: Summoner (white)
Krile: Summoner (time)
Faris: Samurai (Sshot)
Kyllä, myönnän, että käytin ns. halppistaktiikkaa lopputaistossa (= $tossia), mutta eipä noin alhaisilla levuilla parempaa voittokeinoa löytynyt. Tosin, ilman Shell-taikaa en olisi tuolla taktiikallakaan päässyt vikaa bossia lävitse. Bossin eka muoto kaatui suht pienien vaikeuksien jälkeen lähes joka yrityksellä. Tämän pelin läpäyksen seurauksena olen läpäissyt kaikki pääsarjan pelit (XI on poikkeus) IV:stä XIII-2:een, joten hienoa tämäkin saavutus.

Itse pelistä taas kommentoitavaa. Peli maistui alusta loppuun paremmalta kuin aikasemmin, mutta edelleen pidän vitosta heikoimpana noista "SNES-osista" (IV, V, VI (?)). Muutenkin jobien levutussuunnittelu tuottaa silloin tällöin ongelmia. Bossitkaan ei ole mitään murhaavan vaikeita muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Toivoisin kyseisestä pelistä ja VI:sta kuitenkin samanlaista remakea kuin PSP:n remake IV:stä. Kaikenkaikkiaan FF V on oikein perinteistä j-rope-viihdettä ja hauskaa pelaamista alusta loppuun, suosittelen lämpimästi "perinteisen" J-rpg-pelien suurille ystäville. Arvosanaksi peli saa minulta 7/10, joten imo ei yhtään hassumpi peli kyseessä.

Juu, tulipa tuossa eilen piestyä tuo Final Fantasy XIII-2 viimeinen bossi ja samalla läpäistyä peli. Täytyy sanoa että nautin pelistä todella paljon :) Tarina piti otteessaan hyvin, vaikken ehkä aina ihan päässyt selville kaikista aikajatkumon vääntelyistä ja paradokseista(muna ja kana paradoksi oli mielenkiintoinen). Hahmoista pidin myös todella paljon, etenkin Noel oli älykäs ja hieno hahmo.

Graafinen ilme oli tuttua huippu-tasoa joten ei siitä enempää.

Pidän FFXIII-2 taistelu systeemin yksinkertaisuudesta, vaikka crystarium olikin alkuun hieman sekava. Eli uusia abilityjä tulee kun levua paukahtelee. Nyt kun VII:tä olen pelaillut niin tähän alkuun materia systeemi on hieaman erikoinen, kun olin tähän XIII-2 malliin tottunut. Tosin toivoin että FFXIII-2 voisi ohjata kaikkia 3 partyn jäsentä. Myös magic tuntuu hieman toissijaiselta FFXIII-2. Jotenkin se on vain jäänyt siihen staggerin kasvattamisen roolin, vaikka vahvemmat loitsut tekevät kohtuu paljon damagea. Tosin jrpg noobille se oli sopivan yksinkertainen.

Peli oli oikein mainio ja paranti XIII verrattuna todella paljon. Suosittelen!! :) Nyt voin keskittyä 100% Final Fantasy VII:n

Conan (Xbox 360)

Viimeissä loppuvastuksessa mennään ja voin vain sanoa, että on aivan hirveää paskaa. Peli jotenkin toistaa itseään niin paljon, että tuli jo mieleen, että se maksamani neljä euroa taisi olla aivan liikaa. Pakko kysyä onko kukaan päässyt peliä edes normalilla läpi vai olenko vaan niin huono pelaamaan tätä?