Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

7 päivää ja 70 pelituntia myöhemmin Nioh platinoitu! Perusteellisempi arvostelu tulee pian Tehepero Gaming -kanavalle, mutta hyvä tulla ennen sen kirjoittamista purkamaan vähän ajatuksia tännekin. EDIT: Täält löytyy!

Oli aika hyvä videopeli. Niohin combat on aivan mahtavan tuntusta kun siihen pääsee sisään ja varsinki bosseissa taitojen koetteleminen oli ihan mahtavaa. Peli on täynnä fantastisia 1vs1 duel -tyylisiä bossitappeluita, mistä tykkään eniten soulsseissakin. Ydinpelattavuus on ihan tajuttoman hyvää, minkä takia jaksoin kahlata pelin läpi niin perusteellisesti haastavampia twilight-missioneita myöten.

Tuntuu kuitenkin, että tekijöiden prioriteetit oli ehkä vähän hukassa kuitenkin. Eri vihollistyyppejä on älyttömän vähän. Kentissä on super mielenkiintosia teemoja, ne on visuaalisesti makeita ja kentät luuppaa hienosti takas itseensä kuin FromSoftin parhaissa ikään, mutta niistä jää puuttumaan se jokin, kun kaikissa kentissä tapellaan käytännössä samoja vihollissettejä vastaan. Loppuvaiheessa vihollisen piilottava yookaisumu edessäpäin ei tuntunut miltään, kun tiesi ettei sieltä kuitenkaan tule enää mitään uutta tai yllättävää ja vanhat vastukset oli kaikki jo opittu.

Sen sijaan pelimerkit oli pistetty sataan miljardiin identtisesti toimivaan aseeseen. Periaatteessa eri aseita on viisi erilaista, mutta jokaiselle on mallinnettu hirveä kasa variaatioita. Tietysti on tyhmää ajatella, että ne pois jättämällä resurssit ois pystyny pistämään yks yhteen vihollisiin, mutta tuhat erilaista keihäsulkoasua ja armorsettiä ei paljon lohduta, kun niittaa sadannen kieliyookain ja tuhannennen perusörkin. Myös kenttiä kierrätetään huolellisesti submissioneiden, twilight-missioneiden, NG+-missioneiden ja NG+-twilightmissioneiden muodossa. Käyvät tutuiksi, vaikka valtavia ovatkin.

Pelin suurin kompastus vihollisten määrän lisäksi on sen systeemien määrä. Ilmeisesti peliä kehittäessä kaikki ideat on menny läpi aina diablo-tyylisistä loottihelvetistä kymmenien eri guardian spirittien tuomiin buffeihin, tuhanteen eri tapaan muokata varustusta blacksmithillä, pelin pienien haasteiden tuomien reputation levelien syöttämiseen, kymmeniin tai jopa satoihin eri käyttöesineisiin, liian moneen ja muihin kosmeettisiin ja konkreettisiin muutoksiin. Monet perusmekaniikat kuten parry ja backstäb piilotettiin loputtomien skillipuiden alle ostettavaksi, enkä vielä 70 pelitunnin jälkeenkään ole ihan varma mitä kannattaa pitää päällä ja hankkia.

Onneksi ei oikeastaan tartte - pelin pääsee ihan hyvin läpi, kun katsoo että mikä panssari antaa eniten boonusta ja mikä ase eniten lämää. Loput hoituu vanhalla kunnon 'git gud'illa ja jos ei hoidu niin grindaamalla. Jos peli alkaa tuntua liian uhkaavalta, niin voin suositella paikallista easy modea, eli keihästä (koska yltää pitkälle ja lämää saa kun nostaa omaa HP-arvoa) ja ninjatekniikkaa, joka hidastaa bosseja myöten kaikki viholliset. Jälkimmäiseen en itse koskenut, mutta vissiin helposti saa pelin koko haasteen rikottua jos joku kohta tökkii.

Ja varmaan tökkiikin, kun pelin balanssi on vähän hujan hajan. Demoissa olleet kentät on kaikki tosi toimivia ja esimerkiks ekan bossin movesettiä on taidettu pikkusen keventää alkuperäsestä. Monet bossit on kuitenkin edelleen sellasia, että niiden voittamiseen menee kymmenenkin minuuttia ja viimesellä sekunnilla bossi voi tehdä OHKO-hyökkäyksen ja leikki alusta. Pääosin pelin vaikeustaso on kuitenkin suurin piirtein kohdillaan, mitä nyt haastemissionit tunkee välillä naamalle älyttömiä määriä isoja vihollisia ja sanoo että pidä hauskaa poikani.

Souls-vertaukset unohtu aika nopsaan pelatessa kyllä. Painopiste on vaan niin erilainen. Mahdollisuus oli tehdä vastaavanlainen peli tarinalla, mutta tarinassa ei ole kyllä edes japanin historiaa tuntevalle mitään tolkkua. Siistiä toki nähdä tuttuja suurmiehiä, mutta edgemasterin perässä pitkin japania juoksentelu ei ehkä ole potentiaalin ideaalia hyödyntämistä. Kentät tuntuu uskottavilta paikoilta, mutta mikään muu pelissä ei - peli on vaan paljon videopelimäisempi, eikä suhtaudu esimerkiksi vihollisien ja esineiden asetteluun samalla narratiivisella otteella kuin esikuvansa. Ja se on ihan okei.

tl;dr: Nioh on vähän kun jos Dark Souls olis videopeli. Suurin osa postauksesta on silkkaa ulinaa, mutta pelattavuus on niin käsittämättömän korkeatasosta, että peli on ehdottomasti edelleen kokemisen arvoinen. Parhaat bossitappelut oli parhaimmistoa mitä ylipäänsä bosseihin tulee ja pelin masterointi tuntuu mestarilliselta. Neljä kautta viis, hauskaa oli enemmän kuin peli designinsä puolesta ansaitsi. En suosittele platinointia kellekään, mutta läpäisy kannattaa (itselläni siihen meni noin 55 tuntia).

EDIT: Arvostelu valmis! Löytyy täältä.

Kylläpä olet nopeasti jauhanut pelin läpi! Itse tuli juuri aloitettua vaikka peli on jo useamman päivän ajan ollut valmiina asennettuna. Piti vain saada sopiva aika, että pystyy kunnolla keskittymään peliin.

Todella loistavaa menoahan tämä on. Kovin helpolta on vielä tuntunut ja kuolemia tuli vasta ensimmäisen varsinaisen pomon aikana. Kolmannella kerralla kuitenkin helposti läpi eikä guardian spirittiäkään edes muista käyttää avuksi. Souls-tyylillä siis väistellen ja sopivissa kohdin iskien. Tupla-katanat on nyt käytössä vaikka valitsin ihan muut hahmolle alussa aseiksi. Ensimmäisen kentän pomo oli muuten joko ihan liian helppo tai oli tarkoituskin olla vain jonkin tutoriaali. Ei tullut muutenkaan vielä mitään Souls-tutustumista, jossa löydään vähintään joku yksi kovempi hemmo heti ensimmäiseen kenttää hillumaan tai että ensimmäistä pomoakin saa vähän enemmän testailla ennen kuin onnistuu.

No, en minä tältä mitään täyttä Soulsia odottanutkaan. Parempi vain että se jo kulunut (vaikkakin toimiva) kaava on saanut piristystä. Kodamat on muuten ehkä parasta koko pelissä, niitä on hauska etsiä ja onhan ne hiton söpöjä olentoja. Tuovat myös mukavaa piristystä muutoin aika ikäviin maisemiin.

Todella paljon on vielä mekaniikkoja ja kaikkea jännää, johon ei ole ehtinyt tutustua. En ole mitään myöskään myynyt, sillä ei yhtään tiedä mitä kaikella tekee ja onko myyminen edes parasta mitä varusteille kannattaa tehdä, sieltä kun se seppäkin kuitenkin löytyy.

Pitkästä aikaa olen näin innoissani pelistä, tässä on vain juuri sopivasti sekä tuttua että uutta.

Mitä vaikeustasoon tulee: kyllä tässä sama homma on olemassa, että liikaa kun on itsevarmuutta ja/tai yrittää pinkoa eteenpäin välittämättä vihuista, niin äkkiä tulee muistutus että voi rivihemmokin pistää visiittiä alttarille.

Dishonored 2:n lopputekstit rullasivat eilen näköradion ruudulla ja erittäin positiiviset fiilikset jäivät. Yllättävän positiiviset jopa!

Jonkin verran netissä ja muualla on kritisoitu pelin tarinaa, enkä suoralta käsin voi kiistää, että aika turvallisia ja tuttuja juttuja ovat kehittäjät lähteneet tavoittelemaan. Silti, kun tarinaa pelasi, niin en edes huomannut mitään valittamista, kun pelaaminen on niin rautaisen hauskaa. Pelaajassakin kehuttiin kenttäsuunnittelua, eikä turhaan. Jokaisessa kentässä on paljon tutkittavaa ja vertikaalisuutta on tosiaan ihmeen paljon. Itse pelasin ensimmäisellä kerralla tarinan läpi Corvolla tappamatta ketään, mutta voisin hyvin kokeilla uudestaan eri tyylillä.

Jos viime vuoden Mankind Divided iski, niin melko varmasti iskee tämäkin. Suosittelen.

Lähes jo vuosi edellisestä "päivityksestä" kulunut, joten tässäpä mitä on tullut viimeisen 10kk aikana pelailtua:

Tomb Raider: Legend, Anniversary & Underworld (PC)

Eli Crystal Dynamicsin ensimmäinen Tomb Raider trilogia tuli pelailtua PC:llä.Tomppa Raider on tosiaan yksi näistä kuuluisimmista ja suosituimmista pelisarjoista, joihin en ollut aikaisemmin ollenkaan tutustunut, vaikka peliharrastus ulottuukin sinne 20:n vuoden taakse, mutta nyt on tämäkin aukko "sivistyksessä" osittain paikattu.

Kaikki trilogian pelit ovat ihan mukiinmenevää viihdettä, joissa kuitenkin etenkin Legendin ja Anniversaryn kohdalla ikä alkaa jo pahasti painaa, ja kaikkia pelejä vaivaa keskinkertainen räiskintä, joka ei mielestäni sovi pelien luonteeseen ollenkaan, vaikka monet saattavat älähtää että Lara ja tupla pistoolit ovat ikoninen yhdistelmä. Jokatapauksessa räiskintä ja vihollisten tekoäly tuntuu hyvin keskinkertaisesti toteutetulta, mistään suojatutumismekaniikoista ei ole tietoakaan. "Tasohyppely", kiipeily ja kevyet puzzlet sentään toimivat paremmin, (luukunottamatta Anniversarya, jossa jouduin kohdan tai kaksi skippaamaan johtuen siitä, ettei Lara vain saanut jostain kielekkeestä sitten millään kiinni). Juonellesti pelit eivät nyt mitään A-luokkaa ole, mutta Underworld sitoo kuitenkin kelvollisesti pelien juonet yhteen ja lopettaa trilogian tyylikkäästi ja on noin muutenkin parannetun pelattavuuden, ulkoasunsa ja kenttäsuunnitelunsa puolesta kolmikon paras peli. Kokonaisuudessaan Crystal Dynamicsin ensimmäinen Tomb Raider trilogia on ihan kelvollinen 7/10 suoritus ja jos nyt jokaiselle pelille oma arvosana pitäisi antaa niin:

Legend: 7/10
Anniversary: 6.5/10
Underworld 7.5/10

Onneksi sarja päätettiin rebootata, ja "modernisoida" itse Lara mukaanlukien, sillä enempää tämän trilogian kaltaisia pelejä ei olisi enää jaksanut pelata, mutta uudempien Tomb Raiderien pariin tulee palattua vasta myöhemmin, sitten joskus. Näiden lisäksi tuli kuitenkin vielä Xboxin puolella pelattua:

Lara Croft and the Guardian of Light (Xbox 360)

Guardian of Light on ihan kelvollinen spin-off, jossa räiskitään vihollislaumoja ja ratkaistaan puzzleja isometrisestä kuvakulmasta. Juonta pelissä nyt ei ole nimeksikään, mutta ne tärkeimmät eli, pelattavuus ja kenttäsuunnitelut toimivat ihan hyvin. Co-oppina peli olisi varmaankin hauskempi (ja sellaiseksi se oli myös suunniteltu), mutta kyllä tämä yksinkin pelattuna ihan kelvollinen XBLA peli oli, ainakin hintaansa nähden. Paha tästä nyt on muuta sanoa, arvosanaksi 7/10

Lego Indiana Jones: The Original Adventures (Xbox 360)

Mitäpä tästä sanomaan....Lego Indiana Jones on Lego-peli sekä hyvässä, että pahassa. Kuten muissakin leffoihin perustuvissa Lego peleissä, on jokaisen leffan tapahtumat jaettu 6 episodiin/tehtävään Lego-huumorilla höystettynä. Tarina-moodin läpäistyä kentät voi koluta uudestaan läpi avatuilla hahmoilla ja kerätä loput tavarat, mihin tarina-moodissa ei ollut pääsyä ja siinäpä se kaikkien Lego-pelien ydin onkin Kevyttä, leppoisaa pelailua muiden, "raskaampien" pelien lomassa, josta ei oikeastaan löydä mitään pahaa sanottavaa, mutta eipä mitään erityisen hienoakaan. 7/10

Final Fantasy X/X-2 HD Remaster (PS3)

Final Fantasy oli tosiaan Tomb Raiderin ohella yksi näistä harvenevista pitkä-ikäisistä ja suosituista pelisarjoista joihin en vielä aikaisemmin ollut koskenut (lyhyttä FFXIII kokeilua luukuunottamatta). FFX:n aloittamista tuli lykkäiltyä useaan otteeseen, tietäen että edessä oli useiden kymmenien tuntien taival, eikä aikaa tuollaisen urakan tahkoamiseen meinannut löytyä. Kun peliin pääsi vihdoin kunnolla uppoamaan, niin sehän vei täysin mennessään...

Ennen Lost Odysseyta en juuri JRPG-peleistä välitänyt, mutta tuo Hironobu Sakaguchin mestariteos onnistui nousemaan yhdeksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni ja samalla myös innostamaan kokeilemaan FF-sarjan pelejä. Koska FFXIII:n hahmot onnistuivat jo trailerien ja lyhyen kokeilun jälkeen ärsyttämään, katsoin paremmaksi vaihtoehdoksi aloittaa FFX/X2:n remasteroiduista versioista, onhan etenkin FFX mitä ilmeisemmin yksi sarjan pidetyimmistä ja rakastuimmista peleistä.

Vaikka Sakaguchi:n rooli FFX:n kehitysessä olikin ilmeisesti melko vähäinen, niin paljon niitä samoja asioita joista pidin Lost Odyseyssa löytyy myös FF kympistä. Hahmot, maailma, juoni kiinnostivat ja etenkin Nobuo Uematsun säveltämä musiikki oli kaunista kuultavaa. Pelimekaanisesti satunnaiset taistelut hiaman ärsyttivät ja vaikka plussaa tuleekin hahmonkehitys-järjestelmästä ja mahdollisuudesta vaihtaa taistelussa hahmoja lennosta, niin roolipelien perisynti, eli liiankin helpot ja yhdentekevät taistelut/viholliset vaivasivat myös tässä. Toki muutama kinkkisempi pomotaisto mahtuu mukaan, mutta näissäkin kyse on lähinnä kärsivällisyydestä/grindauksesta, ei niinkään taidosta. Raivostuttavinta olivat kuitenkin aivan järkyttävän huonot minipelit, joissa kontrollit/pelattavuus olivat totaallisen perseestä. Ja näitä sitten jouduin pelailemaan parin trophyn takia (kyllä, näistäkin tuli lopulta platina kerättyä, vaikka olin jo hetken päättänyt toisin, minkäs sille luontelleen mahtaa :D) Noin muuten suurempia valituksen aiheta on vaikea keksiä, kaiken kaikkiaan FFX oli hieno kokemus, jonka loppu jäi erityisesti mieleen. Jos totta puhutaan, niin FFX ei mielestäni olisi jatko-osaa edes tuon lopetuksen jälkeen tarvinnut, mutta sellainen kuitenkin saatiin.

Mitä FFX-2:sta olin aiemmin lukenut ja kuullut, niin se jakoi vahvasti mielipiteitä varsin ymmärrettävistä syistä. Peli oli niin juoneltaan kuin pelimekaanisestikkin täysin erilainen edeltäjäänsä verrattuna. Vuoropohjainen taistelu oli muuttunut (lähes) reaaliaikaiseksi (yhtä tylsää ja haasteetonta se oli kuitenkin kummassakin) ja ajoittain jopa varsin synkkkään kymppiin verrattuna FFX-2:n energisen tyttötrion edesottamukset olivat jotain aivan muuta, etenkin pelin alkupuoliskolla....

Onneksi juoni sentään hiaman vakavoituu ja käy mielenkiintoisemmaksi pelin edetessä, vaikkakin muita pelattavia hahmoja tyttötrion lisäksi ei ole. Onneksi sentään hahmot eivät ärsytä FFXIII:n pissaliisojen tapaan ja hahmonkehityksessä tykkäsin miten opittavat taidot pystyi määrittelemään itse ja vaikka hahmoja olikin vain kolme, niin rooleja pystyi vaihtamaan tällä kertaa eri asusteiden mukaan. Lisäksi pidin siitä, miten FFX:n lineraalisuudesta poiketen FFX2:ssa maailmaa ja tehtäviä pääsi suorittamaan täysin haluamassaan järjestyksessä. Risuja sen sijaan tulee siitä, että uusia alueita ja maisemia ei ole juuri ollenkaan, vaan pelimaailmaan alueet on kierrätetty lähes sellaisenaan kympistä.

FFX2 ei ole oikeastaan milllään tasolla FFX:n kanssa, mutta enpä sitä myöskään vihannut. Kuten tuli todettua FFX ei varsinaisesti olisi tarvinnut jatko-osaa, mutta itse nostan kuitenkin Squarelle hattua siitä, että lähtivät rohkeasti tekemään erilaista jatko-osaa. Yllätyksenä tuli myös että loppuja olikin useampia erilaisia, joten toisella pelikeralla tuli vain nopeasti juostua päätehtävät läpi (ja tehtyä tarvittavat asiat) jotta "onnellisen/täydellisen" lopun sai nähtyä....ja vain päätehtävät läpikäymällä FFX-2 on muuten todella lyhyt ja toisaalta iso osa juonesta menee ohi, joten sivutehtävien koluaminen läpi todellakin kannatti.

HD Remasteriin oli myös ympätty mukaan alunperin ilmeisesti vain Japanissa nähty Last Mission turhake, jonka olisi hyvin voinut tiivistää FFX:n ja FFX2:n juonet yhdistävän "Eternal Calm" videon kaltaisesti, sillä pelimekaanisesti täysin pääpeleistä eroava tornin valloitus oli vieläkin tylsempää kuin FFX ja FFX2:n taistelut.

Kaikkiaan FFX/X2 HD Remaster jätti kuitenkin positiiviset muistot turhauttavia minipelejä lukuunottamatta ja täytyy sanoa että Spiran maailmaa ja hahmoja jäi jopa hiaman ikävä, mutta tosiaan yhdentekevät satunnaistaistelut estävät näistä nousemasta erinomaisiksi peleiksi. FFX on kuitenkin noin muuten kaikki kehunsa ansainnut, eikä FFX2 nyt kaikesta huolimatta mikään huono jatko-osa ollut.
FFX:n trophien metsästämiseen kului varmaankin lähemmäs 200 tuntia ja FFX2:n tapauksessa 100-150 tunnin väliltä, joten pelattavaa kaiken koluaville pelaajille todellakin riittää.

FFX: 8/10
FFX2: 7/10

Nyt siis viimein FF-sarjakin korkattu, eiköhän tuo FFXIII trilogiakin (ärsyttävistä hahmoista huolimatta) tule vielä joskus pelailtua läpi, samoin kuin paremmilta vaikuttavat FFX II:n tuloillaan oleva HD remasterointi, sekä tietenkin FFXV.

Nyt on tullut pari tuntia kokeiltua Let It Dieta kun sekin on viimein saapunut tänne takapajulaan. Dark Souls yhdistettynä Grasshopperiin ja vielä F2P-mallina vähän pelotti näin aluksi, mutta yllätyin kuitenkin positiivisesti. Kontrollit tuntuu mukavan tiukoilta ja ainakaan vielä parina ensimmäisenä tuntina en ole huomannut mitään sen suurempia etuja rahan työnnöstä peliin. Onhan siinä kuitenkin muutama omituinen valinta, kuten hyppynappi neliössä ja superiskujen ja lopetusiskujen laittaminen samaan nappiin jonka ansiosta teen useasti superin kun pitäisi tehdä lopetusisku. Ei tämä kuitenkaan mikään No More Heroes ole, mutta ihan menettelevää.

Ja en olisi kyllä uskonut mutta Jukan ääni tuo omalaatuisuuttaan mukaan. Vanhana Duudson fanina en kykene kuuntelemaan Uncle Deathia Uncle Deathina, vaan Jukka siitä tulee mieleen.

Mieluummin olisin ehkä kirjoitellut pelin omaan aiheeseen mutta kun sitä ei ole, enkä jaksanyt väsätäkään, niin laitetaan tänne:

Horizon: Zero Dawn

Aivan huikeat fiilikset kun tuli viimeinen "luolasto" koluttua läpi. Vaikeustasoksi nappasin heti alusta very hardin, joten kuolemia on oikeasti kertynyt kivaan tahtiin. Tuo kyseinen luolasto tarjosi jo Souls-tason fiiliksiä kun lopulta sai vastuksen kaatumaan. Ei tuohon lopulta ihan järkyttävästi uusintoja tarvinnut ja suurin esteeni oli huono valmistautuminen vähäisten parannusesineiden kautta mutta silti jotain niin hienoa oli tämä kohtaaminen.

Hahmon taso on nyt 38 ja netissä tuota on porukka käynyt tekemässä jollain 26 tasolla. Tosin videoilta huomaa heti että ei taida olla very hard käytössä. Eihän tässä mikään pakko ole vaikeimmalla pelata mutta itse saan hurjasti nautintoa tästä oikeasta selviytymisfiiliksestä, jossa vähän Souls-henkeen voi lähteä henki jo ensimmäiseltä alueelta tuttujen vastusten kanssa, saati sitten kun on jotain linnoitusta tutkimassa vähän vähemmän varovaisesti.

Tarina on vielä kesken ja saanut vasta hyvän lisävauhdin päälle. Olen keräillyt kerättäviä kamoja ja tehnyt sivutehtäviä, joten sen vuoksi on itse tarina tavallaan tasooni nähden (kai) hitaasti edennyt. Tarinat ja tehtävät muutoinkin ovat todella mielenkiintoisia.

Lainaus käyttäjältä Tounis

7 päivää ja 70 pelituntia myöhemmin Nioh platinoitu! [--] En suosittele platinointia kellekään, mutta läpäisy kannattaa (itselläni siihen meni noin 55 tuntia).

Onko heittää mitään vinkkiä blacksmith-trophyyn ja Kappan sekä Nuen kamojen saantiin? Farmata jotain tiettyä tehtävää ja that's it? Harmittaa kun kaikki muu tuli ihan mielellään jauhettua mutta ei jaksaisi kauheasti grindailla. Helpompi tämä muuten oli pelailla kuin mitä Soulsit on.

Lainaus käyttäjältä zappah

Onko heittää mitään vinkkiä blacksmith-trophyyn ja Kappan sekä Nuen kamojen saantiin? Farmata jotain tiettyä tehtävää ja that's it? Harmittaa kun kaikki muu tuli ihan mielellään jauhettua mutta ei jaksaisi kauheasti grindailla. Helpompi tämä muuten oli pelailla kuin mitä Soulsit on.

Kappa & Nue -kamat tuli itselläni itsestään ilman, että tarvitsi etsiä, joten tuskin ne liian harvinaisia ovat. Muutaman kerran listit niin eiköhän se siitä.

Blacksmith-trophy tosiaan vaatii pirusti rahaa ja taas lisää rahaa. Tsekkaa kumminkin ensin, että kuinka pitkälle saat pojoja ihan vaan rämpyttelemällä eri dialogivaihtoehtoja molempien seppien kanssa. Rahaa keräsin itse juoksemalla läpi NG+-versiota siitä ensimmäisen alueen sivutehtävästä missä Ginchiyo on mukana. Sellanen, missä pitää etsiä tietty arkku. Oikealle arkulle on kolme sijaintia ja kun ne oppii niin aika nopeasti löytää sopivan juoksureitin mitä grindata. Varotuksena, että tässä oikeasti menee tyhmän paljon aikaa yhden trophyn takia - yli 100 kertaa taisin itse juosta tuon tehtävän läpi. Kannattaa kumminkin kurkata myös intterneteistä onko joku jo löytänyt paremman keinon - olin platinani kanssa 0,1% ensimmäisten joukossa, joten tuskin metoditkaan oli vielä ihan parhaat.

Lainaus käyttäjältä Tounis

Nioh-hommia.

Oli itsellekin yllätys että ei edes Nuen kamoja ollut kertynyt, sillä sitähän piestään joka mutkassa pelin aikana. Kappa ei niin ihmetyttänyt mutta eilen hakkasin sitäkin yli viisi kertaa niiden kaikkien aiempien lisäksi eikä mitään hyötyä. No, ehkä jossain vaiheessa.

Blacksmith-glitch ei tunnu minulla toimivan tai en sitten vain jaksa painella tarpeeksi kauaa. Ginchiyo-tehtävää onkin tullut jo jonkun verran jauhettua mutta ajattelin kysäistä jos tuohon olisi jokin nopeampi tai parempikin tapa.

Loppuvaiheessa peliä oli minulla yli 4 miljoonaa valuuttaa ja ajattelin että homma hallussa. No, muistin väärin että summa oli 2 miljoonaa ja oli aika järkytys huomata sen olevan 20 miljoonaa. Tällaiset trophyt saisi kieltää lailla: ei mitään oikeaa saavutusta vaan turhaa grindia, johon pystyy kuka tahansa jos on aikaa ja kärsivällisyyttä.

Itse jätin jo Dark Souls III:n covenanttien suhteen kesken kun ei tietyistä porukoista tule ikinä automaattista summonia muiden avuksi. Pitäisi aloittaa alusta jos siellä olisi enemmän kyseistä porukkaa mutta se vaatii myös kaikkien muiden kamojen keräämistä uusiksi eikä siis pelkät puuttuvat riitä. V**** mitä paskaa.

Aiemmissa Soulseissa on ollut myös suunnittelua vaativaa trophyamista mutta ei mitään noin rasittavaa kuin kolmosessa. Muutenkin rasittaa eniten kaikki muista pelaajista riippuvaiset online-trophyt. Vaihtoehtonahan noihin on grindata mutta se on lähes yhtä rasittavaa.

Ehkä alan vain jättää pelejä platinoimatta jos on näitä ärsyttävyyksiä ja siirryn nauttimaan muista teoksista, kuten toisaalta olenkin tehnyt, sillä nyt on menossa tosiaan Horizon. Ja tämä peli lienee mukavan suoraviivainen platinoida ja homma on kaiken lisäksi ollut todella nautittavaa!

Gravity Rush 2 - alkutunnelmia

En edes lopulta tiedä miksi ostin tämän pelin ja tätä pelatessani mietin sitä vielä enemmän. Pelissä on samoja pieniä ärsyttävyyksiä kuin ensimmäisessäkin, sillä esimerkiksi kritisoimani turhanpäiväinen höpöhöpö-juoni ja lauantai-aamun piirrettyjen tasoiset hahmot ovat edelleen tallella. Tehtävissä tämä turhauttaa eniten, sillä asioita tapahtuu kätevästi niin, että asiat sujuvat, ilman mitään logiikkaa. Lisäksi kaikki on niin ennalta arvattavaa.

En tiedä onko tuo joku japanilainen juttu ja onhan tuo tavallaan virkistävän erilaista mutta välillä ei voi kuin huokailla juonikuvioille, jotka on kuin ala-asteikäisen kirjoittamia.

Ärsyttävin asia, ja samalla syy kirjoittamiselle, oli kuitenkin peliin lisätty hiippailutehtävä. Minua ei yleensä hiippailu haittaa ja pidän kyseisestä etenemistyylistä mutta tapa, jolla se on tässä toteutettu otti päähän enemmän kuin mikään peleissä pitkään aikaan. Mitään reittiä ei voinut itse katsoa vaan se oli periaatteessa labyrintti-tehtävä ilman labyrinttiä, jossa piti etsiä juuri se oikea reitti. Oli ihan sama kuinka tarkkaan katsoi vihulaisten kulkusuuntaa, niin aina joku näki vaikka oli selkä pelihahmoon päin. Koska piti mennä tiettyä reittiä pitkin. Asian huomasi siitä, että kun pääsi lähemmäs oikeaa reittiä niin hahmo taas alleviivasi asiaa tyyliin "EHKÄ tuolta pääsen alas". No ehkä pääset kun se on ainoa reitti, ihan sama mitä muuta yritti.

Arkham Knight - ärsytystä peliin palaamisen jäljiltä

Tuli ostettua pelin GOTY ja pelailtua sitten lisäreitä. En muistanut että tässä oli joku apinan suunnittelema kamera auto-osioissa, sillä onhan se nyt täysin selvä juttu että ilmalentojen aikana on hiton hyvä siirtyä elokuvamaiseen kuvakulmaan niin, että ei varmasti näe kunnolla laskeutuuko auto suoraan vai ei. Tämä on erityisen loistava nyt, kun yli puolet lisäreistä tuntuu keskittyvän erilaisiin versioihin lepakkoautosta. Jes. No, onneksi noissa ei täydy ihan täydellisesti ajella mutta ottaahan se päähän että kentän lisäksi pitää taistella kameraakin vastaan ja nimenomaan kriittisissä hyppykohdissa.

Sonic boom: Shattered crystal

Tuli tämä eilen pelattua pois backlogista. Tämä on siis se perinteistä 2d loikintaa sisältävä 3ds versio.
Olihan se ihan hyvä pelattavuudeltaan ja visuaalinen antikin miellytti silmää, mutta se kaiken kerääminen saa etenemisen tuntumaan työltä ja se on pakollista.

Uusia kenttiä avataan sonic merkeillä (sonic badge). Yhden saa kun pelaa kentän läpi. Toisen saa kun kerää kaikki kuusi kentästä löytyvää blueprintia ja kolmannen, kun kerää kaikki viisi kentästä löytyvää kristallin palasta.
Noita merkkejä on yhteensä 34 ja niitä tarvitaan 30 jotta pääsee ottamaan matsia viimeisen pomon kanssa.

Hahmoja on neljä. Sonic, Tails, Knuckles ja Sticks ja kentissä on aina paikkoja joihin pääsee vain tietyllä hahmolla. Tails osaa nousta ilmavirtojen kanssa korkeammalle, Sonic syöksyy isojen palikoiden läpi, Knuckles pystyy kaivautumaan maan sisässä ja Stick hajottaa bumerangilla sulakkeita jotka sammuttaa edessä olevan pyörivän pikkitolpan.
Hahmoa vaihdetaan suoraan lennosta dpadilla.

Alussa käytössä on vain sonic joten vanhoihin kenttiin täytyy palta kun saa uusia hahmoja ja senkin jälkeen kun kaikki on käytössä niin aika usein onnistuu missaamaan yhden tai kaksi collectiblea joten ei muuta kuin takaisin.
Onneksi sentään blueprinteista saa päivityksiä jotka paljastaa nuo kerättävät kamat kartalla joka helpottaa hommaa huomattavasti. Toki alueet täytyy silti tutkia läpi, koska kartta päivittyy sitä mukaa kun kentässä etenee eikä ne kamat tutkimattomalla alueella näy.

Koska olen äärimmäisen hyvä missaamaan aina kaikkea kerättävää vaikka mielestäni koluan kentät läpi niin minulla meni likemmäs 7 tuntia kun pääsin viimeiseen bossiin. Ilman tuota pakotettua keräämistä peli varmaan kestäisi 2-3 tuntia jos sitäkään.
Muuten peli kyllä oli hyvä ja tykkäsin rauhallisemmasta tahdista. Onneksi fire & ice ei kärsi tuosta typeryydestä enää joten voi kerätä kaikkea juuri niin paljon kuin mielekkäältä tuntuu.

Vedin Breath Of The Wildin läpi, jotta voin keskittää huomioni Persona 5:een. Hämmästyttävästi kuukausi on mennyt pelin kanssa nopeasti. Tuntuu kuin vasta olisin aloittanut. Mun kohdalla keskittyminen peleihin katoaa ykeensä aika nopeasti ja harvemmin mikään nappaa näin kovaa. Tämä kyllä iski heti ja aivan puun takaa. En edes hypettänyt peliä lainkaan, koska oletin, että tällainen avoimen maailman peli olisi tylsää ja päämäärätöntä haahuilua. Suunnilleen sata tuntia tähän meni, mutta en ehtinyt löytää kuin vain puolet shrineista ja paljon muita salaisuuksia jäi löytämättä. Vuoren valtias pitää ainakin vielä metsästää ja ottaa asiaankuuluvat selfiet ratsun selässä. Kaikki neljä pääluolastoa menin läpi. Ganonin luokse menin hieman epäortodoksista reittiä. Tein Goron Cityn liepeillä glitchin/exploitin, jolla kaivosvaunun ja metallilaatikon yhdistelmällä pystyy nousemaan todella korkealle ilmaan käyttäen magnesis-taitoa vaunuun. Sen jälkeen pääsin lentämään suoraan pomon kotiovelle saakka purjeen avulla, skipaten koko linnan. Tällä oli muunmuassa sellainen erikoinen efekti, että linnan tornien läpi pääsi kävelemään ja taistelun alkuanimaatiossa linnan seinät olivat läpinäkyvät. Ajattelinkin nyt alkaa treenaamaan BOTW:m speedrunningia huvikseni.

Batman: Arkham Knight GOTY / Season Pass / Lisärit

Tulipa ostettua lepakkomiekkosen GOTY-versio lisäreiden takia. Aiemminkin noita on toki alennuksessa ollut mutta kun olen niitä katsellut niin aika turhilta ne vaikuttivat. No, olivatko ne sitten turhia vai eivät, sen tulin tänne kertomaan.

Turhimpina kamoina kausipassiin kuuluu 14 hahmoskiniä, 7 batmobile skiniä, 30 haastekarttaa (sekä predator että combat) ja 4 batmobile-karttaa sekä 3 useamman kierroksen karttaa, jotka kierrättävät noita neljää karttaa pienin muutoksin. Ilmaiseksi on vielä lisäksi saatavilla 4 hahmoskiniä, pari autoskiniä, jokunen batmobile-kartta sekä haastekarttoja.

Tämän satsin arvo on itselleni melko pieni, sillä lähinnä noita haastakarttoja tuli pelattua ja niitäkin oikeastaan vain trophyjen perässä. Ihan mukavaa viihdettä ne toki on mutta ei mitään, minkä vuoksi alkaisin rahaa maksamaan. Erityisesti hahmojen sekä myös batmobilen skinit on turhinta kamaa ikinä.

Onneksi kausipassissa on kuitenkin jotain parempaakin tarjontaa, sillä siinä on myös useampi tarinalisäri. Löytyy niin Harleyn, Robinin, Nightwingin, Red Hoodin kuin Catwomaninkin lyhyet pyräykset kuin Batgirlin lihaisampi tarinallinen seikkailu. Osassa on myös pari haastekarttaa vielä mukana.

Batgirlin lisäri on ainoa, jolla on kestoa enemmän kuin puolesta tunnista tuntiin, joka siis on näiden muiden kesto. Kaavakin on kaikissa aika lailla sama vaikka juoni voi vähän erota, sillä jokaisessa on tappelukohtaukset sekä vähän eteenpäin haahuilua sekä predator-meininkiä. Batgirlissä pääsee taas ihan uudelle, joskin pienelle alueelle tekemään minikoossa samaa kuin pelissä: tutkimaan, tappelemaan ja väijymään vihollisia, sekä seuraamaan tietenkin juonta.

Viimeinen ja ehkä paras DLC on Season of Infamy, joka lisää 'Most Wanted'-listalle neljä kiinniotettavaa tyyppiä, joiden juonikaarissa pitää rikosta/rikollista tutkia, etsiä ja vangita. Kovin pitkiä eivät nämäkään ole, kuten ei osa ollut emopelissäkään mutta vallan mukavaa tekemistä. Näitä olisi voinut olla tuplamäärä mukana.

Kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys, erityisesti kun tarina-lisät ovat niin lyhyitä ja kun päästään vauhtiin, on jo loppu käsillä. Sama homma hieman pidemmän Batgirl-DLC:n kanssa, joka kuitenkin tarjoaa jo reilusti enemmän tekemistä. Parasta anti Batgirlin lisäksi onkin uudet rikollistarinat.

Itse maksoin tästä kattauksesta 10 euroa ja tuon hinnan kautta en voi sanoa olevani pettynyt hinta/laatu-suhteeseen. Kovin paljon enemmän tästä ei kuitenkaan huvittaisi maksaa. Mikäli tykkää haastekartoista niin tälle voi antaa enemmän arvoa, sillä niitä on reilusti mukana. Skinejä löytyy myös, jos joku oikeasti niille jotain arvoa haluaa antaa. Itse pidän enemmän juonesta ja tekemisestä.

Kymmenen euron hinnalla vallan ostamisen arvoinen teos jo pelkästään tarinalisien ja uusien rikosten vuoksi.

Gravity Rush 2 - Välitunnelmia

Ei helvetti että lähtee järki tuon kameran sekä koko ohjauksen paskuuden takia. Oliko tämä todella näin surkeaa jo ensimmäisessä osassa? Erityisesti tiukissa tiloissa kamera pyörii miten sattuu eikä ole mitään hajua miten päin on, erityisesti kun/jos tuo tietty paikka sattuu olemaan sellainen, ettei ole mitään selkeää merkkiä lattiasta, seinästä ja katosta.

Tuohon kaveriksi vielä se yliärsyttävä seikka, että Kat jää kiinni todella helposti hyvinkin mataliin esteisiin. Bonuksena myös eräässä sivutehtävässä tärkeässä roolissa ollut hyppely ilman voimia, joka oli paskinta ikinä missään 3D-pelissä. Etäisyyttä ja laskeutumispaikkaa on todella vaikea hahmottaa ja hahmo ei ota kiinni kuin tietyistä kohtaa.

En voi kuin ihmetellä että miksi tämä peli on saanut niin hyviä arvosanoja. Joo, onhan tässä erilaista menoa, rentoa meininki ja hyvä idea mutta kaikki muu on niin turhaa. Pelaaminen ei suurimman osan ajasta ole hauskaa, vaan pelkkää suorittamista. Pahimmillaan se taas on TODELLA turhauttavaa kameran tai ohjauksen kanssa taistelemista, ellei satu olemaan hiippailua, joka sekin on paskinta ikinä missään.

Kolmas osio sentään sai juonessa käyntiin vähän mielenkiintoa mutta peli yrittää niin paljon asioita niissä onnistumatta että en tajua mistä tälle pelille on pisteitä annettu? Hyvästä yrityksestäkö saa nykyisin hyviä arvosanoja?

Itse en ole vielä huomannut kummoista, jos mitään edistystä ensimmäisestä. Lentely ja/tai ilmataistelu on se toimivin osa-alue ja sekin tietyin varauksin. Välillä senkin kanssa syöksyy potkimaan helposti seinää ja tuntuu jopa että enemmän kuin ensimmäisessä pelissä.

Tulee ikävä oikeita lentely-/supervoimapelejä, joissa perusmekaniikat toimivat eikä homma jää vain hyvän idean tasolle, jossa pelaaja koko ajan odottaa että homma alkaisi toimia.

Olen huomannut katselevani jo seuraavia pelejä vaikka tämä on kesken, mutta tarinan haluan vähintään pelata ja kuten mainitsin, niin silti odotan koko ajan niitä asioita, joiden vuoksi tämä peli on saanut sitä about kahdeksikkoa arvosanaksi.

Tehtäväsuunnittelu on myös yhtä laiskaa ja lapsellista sekä ennalta-arvattavaa kuin ensimmäisessä.

Ellei tässä jotain TODELLA merkittävää tapahdu niin pistän kyllä itselleni jonnekin pääkoppaan merkinnän etten osta kolmatta osaa edes 20 eurolla alesta. Tuon enempää en tästäkään maksanut mutta silti tuntuu että olisin senkin vähäisen rahan voinut käyttää paremmin. Tai ainakin aikani.

Battlefield: Bad Company (x360)

Joskus tulee vain niitä pelejä joita varten toivoisi että aikakone olisi keksitty. Pelasin nimittäin Bad Companyn Demoa joskus teininä ja rakastin sitä. Sitten tuli Bad Company kakkonen, ostin ja pelasin sen ajan kun se oli ajankohtainen ja unohdin tämän osan. Mulla on edelleen kavereita, jotka vannovat tämän juonellisen yksinpelikampanijan nimeen ja nykyään kun tämän saa pikkurahalla, niin täytyhän tuokin nyt pelata edes sivistyksen takia.

Yksinpelistä on paljon hyvää, mutta juonesta ei oo paljoa sanottavaa, pelaaja on uusi jäsen neljästä hengen Bad Company joukkueessa. Mukana on keskenään jatkuvasti nahisteleva nörtti ja amis ja johtajana mannerheimi. Nämä neljä jenkkiä sotivat nimettömässä konfliktissa nimettömässä keskiaasian maassa ryssiä vastaan. Parasta pelissä on avoimet kentät, jotka tuhoutuvat nätisti ja joista perfektionisti löytää tutkittavaa uusien aseiden ja kultakimpaleiden muodossa. Valitettavasti Pelin ohjaus on nykyään todella kankeaa. En edes pelaa paljon räiskintöjä, mutta heti huomasi että ohjaus tarvitsee säätöä. Myös vihollisten ja omien tekoälyssä ei ole kehumista. Omat katsoo väärään suuntaan, ampuvat ohi ja ovat kuolemattomia (ilmankos viholliset tähtäävät aina pelaajaa). Vihollisten tekoäly on korvattu tekemälllä niistä todella kestäviä. Edes räjähdykset eivät tapa ellei ne tapahdu parin metrin etäisyydellä vihuista. Olikohan tiimissä entisiä Blackin kehittäjiä, sillä tähän oltaisiin helposti voitu lätkäistä "Black 2" otsikko. Parasta pelissä oli yksi helikopterilla hoidettu tehtävä, joissa pelaaja pääsi oikeasti lentämään sellaista eikä vain raideräiskijäksi.

Bad Company on puutteistaan huolimatta paras juonellinen bäfä ja se pieksee muut tämän jälkeen tulleiden skriptattujen ripulinpaskaisien putkien juoksut. Moninpeliä tietysti yritin pelata, mutta siitä nauttimisen tekee vaikeaksi se fakta että tätä pelaa vain muutamat tappiin levuttaneet tyypit, jotka ovat omistaneet elämänsä tälle (gamerscorea vain 500 - 4000). Se on kuitenkin samanlaista kuin bad Company 2, mutta avattavia esineitä ja lisälaitteita ei paljoa ole. Battlefield 3 on edelleen lempi verkkoräiskintäni, mutta nyt voin ainakin todeta että battlefieldien paskoihin kamppanijoihin on yksi säännön vahvistava poikkeus.

Lainaus käyttäjältä zappah

Gravity Rush 2 - Välitunnelmia

Ei helvetti että lähtee järki tuon kameran sekä koko ohjauksen paskuuden takia. Oliko tämä todella näin surkeaa jo ensimmäisessä osassa? Erityisesti tiukissa tiloissa kamera pyörii miten sattuu eikä ole mitään hajua miten päin on, erityisesti kun/jos tuo tietty paikka sattuu olemaan sellainen, ettei ole mitään selkeää merkkiä lattiasta, seinästä ja katosta.

Ohjattavuus ei ole 10/10, mutta itsellä ei ole lähes koskaan ongelmia kummassakaan pelissä. Leikin että johtuu taidosta, mutta tietysti tuurillakin on asiansa pelissä. Kuitenkin ekass aoli vähemmän ongelmia, mitä nyt vähän oli kummassakin itselläkin. Tokassa kun on kykyjä enemmän. Pitääkin oppia ahtaissa tiloissa käyttämään tiettyjä taitoja sekä tilavissa tiettyjä.

"Kolmas osio sentään sai juonessa käyntiin vähän mielenkiintoa mutta peli yrittää niin paljon asioita niissä onnistumatta että en tajua mistä tälle pelille on pisteitä annettu? Hyvästä yrityksestäkö saa nykyisin hyviä arvosanoja?"

Mitä tarkoitat tällä yrittämisellä? Ei peli omasta mielestä epäonnistu missään. Ja tarina on alussa hidas, mutta varsinkin lopputekstien jälkeisessä lisächapterissa todella hyvä.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ohjattavuus ei ole 10/10, mutta itsellä ei ole lähes koskaan ongelmia kummassakaan pelissä. Leikin että johtuu taidosta, mutta tietysti tuurillakin on asiansa pelissä. Kuitenkin ekass aoli vähemmän ongelmia, mitä nyt vähän oli kummassakin itselläkin. Tokassa kun on kykyjä enemmän. Pitääkin oppia ahtaissa tiloissa käyttämään tiettyjä taitoja sekä tilavissa tiettyjä.

Ei se mistään kyvyistä ole kiinni jos kameramies ei mahdu samaan käytävään tai kun lentäessä se jostain syystä haluaa kääntyä samaan suuntaan kuin hahmo, kiertäen kuvakulmaa, jonka vuoksi saa painella sitä tattia kuvaruudun keskittämiseksi jatkuvasti. Yksinkertaisesti paska "kameramies". Vuoden 1996 Tomb Raiderissa oli parempi kamera kuin tässä. Pääosin ne ongelmat ei näy kun ollaan ulkona tai muuten avarissa tiloissa mutta hyvin äkkiä ne sieltä esiin tulevat.

Lainaus

"Kolmas osio sentään sai juonessa käyntiin vähän mielenkiintoa mutta peli yrittää niin paljon asioita niissä onnistumatta että en tajua mistä tälle pelille on pisteitä annettu? Hyvästä yrityksestäkö saa nykyisin hyviä arvosanoja?"

Juoni ei pääse kunnolla käyntiin kuin loppua kohti ja koko homma pääsee kunnolla vauhtiin vasta kun ensimmäiset lopputekstit on nähty. Kaikki muu aika tunnutaan risteilevän siellä sun täällä kanniskellen tyyppien laatikoita tai juustoja ympäriinsä ja välillä sattuu "sopivasti" jotain juonta eteenpäin kuljettavaa. Tosin hyvin vähän tai muutoin vain soppaa entisestään sekoittavia juttuja. Kuten jo sanoin, kunnolla homma pääsee vauhtiin ensimmäisten lopputekstien jälkeen. Sitä ennen kaikki tuntuu jotenkin työläältä suorittamiselta.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Mitä tarkoitat tällä yrittämisellä? Ei peli omasta mielestä epäonnistu missään. Ja tarina on alussa hidas, mutta varsinkin lopputekstien jälkeisessä lisächapterissa todella hyvä.

No otetaan vaikka se kamera. Tai aivan järkyttävät "hiippailu"-osiot. Kaikenlaista muutakin kikkailua on, kuten koiralle lelun heittelyä: ei mitään erikoista annettavaa vaan todella tympeää hommaa. Tuokin esimerkin koira-tehtävä on hyvä esimerkki täysin turhasta haahuilusta, jota peli tuntuu olevan täynnä.

Aika paskasti on hommat rytmitetty että joutuu kahlaamaan suossa pääosan pelistä ja näkemään jopa lopputekstit ennen kuin aletaan kunnolla mennä asioissa eteenpäin. Aika omituista puolustelua. Eikä tarinan hitaus ole ongelma vaan se, että sen lisäksi ja ympärillä on niin paljon kaikkea täysin turhaa hommaa, joka kaikeksi huipuksi liian usein ei vain toimi tai tuo mitään peliin.

Ilmainen Raven-DLC oli taas alusta loppuun asti paljon ytimekkäämpi teos. Kaiken lisäksi Raven on merkittävästi parempi hahmo kuin Kat, josta on ilmeisesti tarkoituksella tehty ällö-"söpö" ja typerä (joku sanoisi höperö mutta tyhmä se on kuin saapas).

Tyhmyydestä muuten tuli mieleen että peli ALLEVIIVAA ihan järkyttävästi asioita. Jos jotain pitää huomata, niin kamera kääntyy tasan oikeaan suuntaan ja taitaa vielä zoomata. Kaiken lisäksi näitä huomio-kohtauksia on paljon ja niiden aikana otetaan kontrolli pelaajalta pois. Niin rasittavaa.

EDIT: Lainasin vahingossa tuon yhden kohdan, joka oli oma tekstini mutta jätän tämän silti näin kun menin vastaamaan lainaamiini asioihin.

Kuulostaa kyllä pahasti siltä, että Gravity Rush 2 toistaa kaikki ne ongelmat, minkä takia en ikinä lämmenny ensimmäiselle. Ilmeisesti ollaan aika samalla aallonpituudella sarjan ongelmien kanssa, joten hyvä kun varoitit. Olin jo nappaamassa 20 rahan tarjousta Gamestopista ja olin pettynyt kun se menikin sivu suun, mutta ehkä ei tarvitsekaan olla. Ekan pelin ongelmat tuplasti pidemmässä pelissä ei kyllä enää ehkä kuulosta edes aikani arvoselta, vaikka Kat onkin niin söpö ja sille saa kivoja asuja tässäkin pelissä.

Kameran kanssa ei kyllä itsellä ollut tosiaan noin pahoja ongelmia jotenkin. Mutta esim. ne hiippailu osiot on mielestäni hyviä. Kesti vaan hetki oppia ne. Ja tarina on alussa joo vähän turhaa, mutta loppu korjasi itselle niin, että arvosanani pelille on 9. Ja se koirahomma on vain hyvä esimerkki sille, että pelissä on kaikkea mahdollista! Ei se koirajuttu ehkä hauska ollut, mutta ainakin sivutehtävissä tehdään vaikka mtä. Eikä vaikkapa pelkästään taistella. Ekassa pelissä ei ollut omaan makuun mitään ongelmia, tässä on muutamia, mutta muuten tämä on vieläkin parempi kuin eka. Tosi monipuolinen tällaiseksi "ei-roolipeliksi".
Ja Raven lisäri oli minusta aika kökkö. Ravenista tykkään, mutta Kat on loistava hahmo (tämä ei tosin liity lisärin kökköisyyteen).
Ja tarina jatkuu lopputekstien jälkeen vahvasti siksi, että se jatkaa ekan pelin tarinaa. Koko muu peli on omaa itsenäistä hommaansa.

Mutta tiedostan kyllä ongelmat mitkä sanoit. Peli on välillä vähän puurtamista jne. Mutta itseä se ei haittanut kauheasti. Välillä kyllä, mutta suurimmaksi osaksi ei. Pelannut olen peliä semmoisen 45h.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Mutta esim. ne hiippailu osiot on mielestäni hyviä. Kesti vaan hetki oppia ne.

Ei. Ne eivät todellakaan olleet hyviä HIIPPAILU-osioita. Niiden idea oli ainoastaan löytää kehittäjien mielestä oikea reitti eikä siinä ollut mitään hiippailumekaniikkoja. Ihan sama minne päin vaikka ilma-alus osoitti, niin kyllä näki silti, ettei vain ohita kehittäjien suunnittelemaa, yhtä ainoaa oikeaa reittiä. Turhautti aika paljon kun jostain kilometrin päästä lensi yksittäinen ilma-alus, joka ole perseellään minut nähnyt. Joten voin erityisesti hiippailupelien ystävänä sanoa, että hiippailu ei toiminut eikä sitä voinut oppia, koska sitä ei siinä ollut. Oli reitinetsimistä, joka sekin oli perseestä kun oli vain yksi oikea reitti. Vapaan maailman pelissä, jossa lennetään, for fuck's sake.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ja tarina on alussa joo vähän turhaa, mutta loppu korjasi itselle niin, että arvosanani pelille on 9.

Kiinnostaisi tietää että mikä se arvosana oli ennen loppua jos loppu nosti sen ysiin. Kutosta tai seiskaa siihen asti?

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ja se koirahomma on vain hyvä esimerkki sille, että pelissä on kaikkea mahdollista! Ei se koirajuttu ehkä hauska ollut, mutta ainakin sivutehtävissä tehdään vaikka mtä. Eikä vaikkapa pelkästään taistella.

No jos edelleen jaetaan pisteitä yrittämisestä niin sitten tuon voi nähdä hyvänä asiana. Minusta se on turhaa laittaa toimimattomia ja turhauttavia osioita peliin, erityisesti kun ne eivät ole edes juonen vuoksi pakollisia tuolle tapaa tehtynä. Tehdään kunnolla tai ei ollenkaan. Tämä peli on täynnä asioita, jotka eivät ihan toimi. Peli täynnä hyviä ideoita. Vielä kun joku tekisi niistä nautittavan pelin.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ekassa pelissä ei ollut omaan makuun mitään ongelmia, tässä on muutamia, mutta muuten tämä on vieläkin parempi kuin eka. Tosi monipuolinen tällaiseksi "ei-roolipeliksi".

Edelleen jos monipuolisuus riittää, niin varmasti saa paljon elämyksiä. Itse kyllä jaksan pelata huonompiakin teoksia mutta tiedostan silti ongelmat enkä vähättele niitä. Tämänkin pelasin platinalle asti kuten ensimmäisen. Isoin tyydytys pelin suhteen oli saada se pelattua ja työnnettyä hyllyyn.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ja Raven lisäri oli minusta aika kökkö. Ravenista tykkään, mutta Kat on loistava hahmo (tämä ei tosin liity lisärin kökköisyyteen).

Ytimekkäämpi ja suoraviivaisempi kokemus vaikka siinäkin oli vikansa. Samat viat on tosin pääpelissä, esim. tasohyppely ilman voimia on todella leväperäistä hommaa.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Ja tarina jatkuu lopputekstien jälkeen vahvasti siksi, että se jatkaa ekan pelin tarinaa. Koko muu peli on omaa itsenäistä hommaansa.

Sittenhän Gravity Rush 2 on hiton huono peli ja sen ykköstä jatkava osio on ihan ok. Sekin vain sen takia että sitoo juonenpätkiä yhteen.

Lainaus käyttäjältä kurrinen123

Mutta tiedostan kyllä ongelmat mitkä sanoit. Peli on välillä vähän puurtamista jne. Mutta itseä se ei haittanut kauheasti. Välillä kyllä, mutta suurimmaksi osaksi ei. Pelannut olen peliä semmoisen 45h.

Itseäni turhautti hyvin usein ja en vieläkään tiedä mikä tässä pelisarjassa edes kiinnostaa tai miksi sitä pelaan. Kolmatta osaa en ala ostamaan jos ei ihmeitä tapahdu. Ei näiden pelaaminen nyt varsinaisesti kaduta mutta onhan tämä niin kökkö tapaus että. Korkeat arvosanat myös ihmetyttävät kun moni peli, jonka mekaniikat toimii, saa vähemmän pisteitä vaikkapa huonon/turhan tarinan tai jonkun muun takia vaikka itse pelaaminen toimisi loistavasti. Enemmän itseäni ärsyttää jos pelattavuus haittaa pelaamista kuin se, että tarina tai jonkin mekaniikan ulkopuolinen juttu ei toimi.

Nyt olen pelaillut Evil Withiniä ja siinäkin tulee ihan älyttömästi kuolemia liian lähellä olevan kameran sekä tankkiliikkumisen vuoksi. Kai nuo pitää antaa anteeksi kun "kuuluvat" kauhupeleihin mutta onko se nyt liikaa vaadittu että kauhupeleissä pelkäisi niitä vihuja kuin sitä että ukko ei käänny tai juokse tarpeeksi nopeasti alta pois. Näin sivuhuomiona hieman asiaan liittyen siis. Ja siis muutoin Evil Within kyllä pesee pelaamisen suhteen Gravity Rushin helposti, joskin molemmat ovat kyllä aika kökköjä pelaamisen sulavuuden osalta.

Little nightmares

Alle neljä tuntia siinä meni, mutta oli se sitten aivan perkeleen hyvä.
Komeaa katseltavaa alusta loppuun ja tunnelma kohdillaan.
Yleensä oli aina selvää mihin pitää seuraavaksi mennä ja checkpointeja on vähintään tarpeeksi. Oikeastaan aina kun menet uuteen huoneeseen niin kuollessa aloitetaan sen huoneen alusta.
Ohjauksessakaan ei ollut valittamista.

Tämä oli kyllä todella pitkästä aikaa peli joka sai ääneen toteamaan "hyi helvetti".
[spoiler]
Lopussa on niitä järkyttävän näköisiä läskejä mättämässä ruokaa kaksin käsin naamaan ja Sixin huomatessaan lähtevät perään.
No eihän ne kävelemään pysty vaan rojahtavat lattialle ja alkavat ryömimään.
Samoin kun joudut juoksemaan pöytää pitkin niin kaikki epätoivoisesti kurottelevat kohti Sixiä vaikeroiden. Syödähän ne sen haluaa.
Kaikenlainen gorella mässäily meikäläistä vaan naurattaa, mutta tuo on ihan eri tavalla sairasta.
Siinä naaman edessä on varmaan 10kg ruokaa, mutta pakko saada pikkuinen tyttö vielä syödä ja yhdessä vaiheessa noita läskejä vyöryy varmaan kymmenen perässä ja joudut paniikissa juoksemaan karkuun.[/spoiler]

Myös pelin soundtrack on varsin loistava, mutta vaatii just oikean fiiliksen kun sitä alkaa kuuntelemaan koska se on lähinnä sellaista pelin taustalla soivaa ambient settiä eikä varsinaista musiikkia.
Tuo tuli kuunneltua tubesta jo muutama päivä sitten ja juuri laitoin uudestaan soimaan kun sain levyn ripattua koneelle.
Figuurikin on livenä hienompi mitä videolla nähtynä.

Ihan helposti kyllä sen 37e arvoinen paketti mitä tuosta tuli maksettua ja niin hieno kokemus, että olisi varmaan vahva goty ehdokas ellei mulla olisi vielä horizon: zero dawn ja persona 5 pelaamatta.

On kyllä tämä pelaaminen ollut niin epätasaista vuoden alusta lähtien, mutta nyt on sentään paukuteltu GoW3 Remastered lähes läpi, olis vika bossi pieksemättä, sen kun tuosta jaksais niin se olis siinä. Aivan loistavahan toi on edelleen ja GoW nälkä vaan kasvoi tässä eikä kyllä uusinta enää malttaisi odottaa, release it already damnit!

Toinen peli johon päässyt sisään on TLOU: Remastered. Julkasuvuotenaan tuli kolmospleikkarilla hakattua, mutta voi pojat miten syötävän hyvännäkönen tämä on PS4:llä ja aivan mahtavahan toi pelattavuus on edelleen. Kyllähän tämä on top 10 GOAT -listalla helposti.

Pitäis äkkiä saaha pois alta nuo sillä palkka kun tipahtaa ylihuomenna niin Fallout 4 astuu kuvioihin sitten.

Hakkasinpa tuossa Dishonored 2 viimeiseen kenttään asti vihdoin, puolisen vuotta siinä meni kun jostain syystä sama homma kun edeltäjänsä kanssa; aivan loistavia pelejä, kuin minulle tehty, mutta jostain syystä molemmat jäi pitkälle tauolle noin puolivälissä peliä. Niin ja miksikö en sanonut että pelasin läpi? Rupesin siinä viimeisen bossin ovella kattomaan statseja eka kertaa ja vissiin olin vahingossa tappanut jonkun matkalla. Ei mitään hajua missä tilanteessa koska tarkoitus oli full sneak hardilla tappamatta ketään. Huoh. Vähän lopahti kiinnostus kun 25h millintarkkaa sniikkausta takana ja vissiin jollain teollani aiheuttanut jonkun ketjureaktion ja joku pöllöpää mennyt kuolemaan. grrrrr.

Lainaus käyttäjältä kreatti

Ei mitään hajua missä tilanteessa koska tarkoitus oli full sneak hardilla tappamatta ketään. Huoh. Vähän lopahti kiinnostus kun 25h millintarkkaa sniikkausta takana ja vissiin jollain teollani aiheuttanut jonkun ketjureaktion ja joku pöllöpää mennyt kuolemaan. grrrrr.

Netistä löytyy aika äkkiä syyllinen tuohon jos eivät ole vieläkään bugia korjanneet. Viides tehtävä. Oli joku sellainen juttu, että osa hahmoista joko kuoli suorilta tai jos olivat tainnutettuja silloin kun teki sen ratkaisevan jutun kentässä. Itse tuli onneksi tarkistetultua nuo joka kentän jäljiltä, joten ei tarvinnut "kuin" yksi tehtävä ottaa uusiksi. Silti aika rasittava juttu.

Ollaan pelailtu tyttökaverin kanssa Kingdom Heartsia, kun sain vihdoin hommattua tuon Remasteroidun paketin, jossa on mukana nuo sarjan ensimmäiset osat. Kyllähän tuota pelatessa on vanhana FF-konkarina kuin kotonaan, ja ilahduttavan monia tuttuja naamoja on näkynyt matkan varrella. Pelille pitää antaa kyllä runsaasti kehuja vaihtelusta, nimittäin jatkuvasti saa liikkua erilaisissa maisemissa ja kuunnella uutta musiikkia (on muuten ihan perhanan hyvä soundtrack tässä pelissä!)

Taistelusysteemi on ihan mukiinmenevä, tosin omaan makuun nujakointi nojaa liikaa saman napin hakkaamiseen. Toki taistelut ovat aika nopeasti ohi, eikä pelissä tarvitse venailla latausruuduissa tai vuoropohjaisissa mätöissä kovinkaan kauaa. Mikki, Hessu ja muut kaverit hoitavat osuutensa mukiinmenevästi, joskin mutkikkaammissa taisteluissa kaverit ovat lähinnä haitolla, eikä tekoäly riitä esimerkiksi kentällä olevien ansojen välttelyyn. Kamera tässä pelissä kyllä kusee monessa kohtaa, ja varsinkin siellä Peter Panin laivakentässä tilojen ahtaus yhdistettynä vammaiseen kameraan aiheutti harmaita hiuksia. Onneksi tuonkin asian kanssa oppii elämään.

Välillä pelissä häiritsee myös etenemisen vaikeus; tietyissä kohdissa ei ole mitään hajua siitä, minne pitäisi seuraavaksi edetä, eikä peli kauheasti jakele vinkkejä. Myönnän sortuneeni ainakin kahdesti katsomaan netistä läpipeluuohjetta. Toisaalta on ihan kiva, ettei peli pidä liikaa kädestä ja ohjaa joka paikkaan, mutta joskus etenemisreitit on piilotettu niin vammaisiin paikkoihin etten itse hoksaisi niitä varmaan koskaan. Tarzanin maailma oli tähän mennessä ihan pohjanoteeraus, ärsyttävän pikkutarkkaa tasoloikkaa ja liikaa edestakaisin juoksemista. Muut alueet ovat kyllä olleet todella hyviä, ehdottomana lempparina Halloween-mesta.

Kaiken kaikkiaan kyllä todella nätti ja viihdyttävä peli, ja vaikeusastekin on kohdillaan että siitä pystyy esimerkiksi tyttöystävä nauttimaan, joka ei ole hirveästi konsolipelejä pelannut. Eiköhän tuo kakkososakin tule hakattua läpi ennen kuin kolmonen julkaistaan. Muista osista en edes tiedä "oikeaa" pelaamisjärjestystä täysin järjettömän nimeämissysteemin takia (358 1/2 days, mitä helkkaria?) mutta jospa niillekin löytyy joskus aikaa.

Kingdom Hearts II Final Mix Criticalilla meni peli läpi ja Drsalvador89 kanavalla löytyy läpipeluusta klippejä jos kiinnostaa :D Nyt sitten hyökkään Sephirothin, Data Organisaatioiden ja Terran kimppuun :D

Nier: Automata

Platina tuli kahlattua ja tavallaan tuosta voisi kirjoitella vaikka mitä mutta toisaalta on myös sellainen olo ettei jaksa. Tosi erilainen teos ja yllätti vielä useamman läpipeluun jälkeen. Loppujahan tuossa oli jotain yli 20, joten niitä riittää. Tosin niitä kunnollisia taisi olla viisi ja niistäkin vain kaksi ensimmäistä vaatii koko pelin läpäisyn. Eikä mikään noista pelikerroista ole lähellekään täysin identtinen.

Itse pelimekaniikka oli se, joka yllätti eniten vaikka demoakin pelasin. Miten se voi olla noin yksinkertainen? Platinum Games tekee yleensä ihan erilaista mättöä. Nyt nojattiin enemmän hahmon säätämiseen, josta ei muuten juuri neuvottu pelissä. Sinänsä ihan jees huomata että on todella siisti systeemi säädölle mutta vähän myös ihmettelin sitä filosofiaa - erityisesti kun nykyään kaikkea niin alleviivataan. Ehkä joku viittaus oli mutta meni minulta ohi? No, otan silti aina mieluummin tämän kuin alleviivauksen.

Pistäkäähän demo lataukseen jos yhtään kiinnostaa. Se peli muuten yllätti vielä senkin pelannutta sillä, että pelissähän siis on avoin maailma. Pieni sellainen mutta silti. En odottanut yhtään sitä, kun demo kulkee kohtuullisen suljetuissa ympäristöissä, joissa vieläpä on pakotettuja kamerakulmia. Nekin toimivat hienosti ja niitä tulee paikka paikoin muuallakin pelin aikana.

Tämä on yksi peleistä, jotka jäävät varmasti mieleen. Suosittelen vähintääkin testaamaan.

Grow Up

Alesta maksoi vitosen. Oli Grow Home laajempana ja uusilla jipoilla lisättynä. Perusmeno silti samaa. Kasvattele kasveja, etsi osia ja päivityksiä, skannaa asioita. Mikäli ensimmäinen iski niin iskee varmasti tämäkin. Mukava välipala, joka oli täysin pelattu parissa päivässä. Tunteja meni arviolta ~5.

Friday 13th: Game Noin kolmen matsin jälkeen vaikutelma on positiivinen. Hemmetin hauska ja ahdistava online peli :D Vielä en ole päässyt Jasonilla pelaamaan :D Kaksi ekaa matsia kuolin todella nopeasti. Tokassa matsissa Jason repi leaun irti x) Kolmanessa matsissä pysyin elossa 15min :D

Wolfenstein: The New Order

Jossain määrin tätä voisi kuvailla positiiviseksi yllätykseksi. Tarina ja maailma olivat kaikessa juustoisuudessaan oikein mielenkiintoisia ja suht "realistinen" ote natsien valtaamaan maailmaan oli oikein toimiva. Ilmeisesti aikaisemmin sarjassa homma on ollut vähän korkealentoisempaa, mutta en osaa ottaa kantaa, kun tämä oli ensikosketus hommaan.

Maailmaa ja sen raadollisuutta olisi mieluusti tutkinut lisää ja kentistä kaikkein paras olikin IMO [spoiler]vankileiri[/spoiler]. Jotain sen suuntaista olisi mieluusti nähnyt lisää. Noin muutoin kentissä oli ihan mukavasti tutkittavaa ja itse räiskintä oli oikein toimivaa.

Ulkoasusta kyllä huomaa, että kyseessä on myös entiselle genille ilmestynyt peli, mutta mitenkään ruma esitys tämä ei ollut. Pelaaminen oli ihan hauskaa, mutta siihen se vähän jäi. Neljä euroa tästä maksoi ihan mieluusti ja E3:ssa nähdään huhujen mukaan lisää Wolfensteiniä, mikä kiinnostaa kyllä nyt ainakin jossain määrin.

Hitman - ensitunnelmia

Nyt kun peli tosiaan on saatu kokonaan yhteen pakettiin ja oli vieläpä alennuksessa, niin pitihän tuo napata sieltä. Demoa/betaa kun aikoinaan testailin niin peli ei jotenkin iskenyt. Ajattelinkin peliä asennellessani että miksi edes ostin teoksen. Nyt kun kuitenkin tuli vähän enemmän keskityttyä esim. haasteiden sun muiden tekemiseen niin tämähän on vallan loistava teos.

Taisi itse asiassa Absolutionin kanssa käydä samoin: ensin oli vähän laimeat fiilikset mutta kohta oli päässyt peliin ihan eri tavalla sisään ja homma maistui lopputeksteihin asti.

Tässä tuleekin aika hyvin se syy, miksi tulee ostettua alesta niitäkin teoksia, joista ei ole ihan niin varma: se voi kummasti iskeäkin takavasemmalta ja imaista mukaansa.

Menin hijattain Persona 5:n läpi hard:illa. Aikaa meni 140 tuntia. Pidin uudistuksista joita peliin oli tehty. Ihmisten kanssa seurustelusta oli tällä kertaa enemmän hyötyä kuin aikaisemmissa osissa ja aloin jo suunnitella miten tulevaisuudessa aion optimoida ajankäytön, kun joskus palaan peliin. Tarina oli kunnianhimoisempi kuin nelosessa ja aistin siinä hieman vaikutteita megami Tensei-emosarjasta, josta Persona 4 oli ajautunut aika kauaksi. Megateneistä oli tuotu myös demonien kanssa neuvottelu takaisin. Hyvä peli kaikenkaikkiaan. Nyt aion keskittyä Dishonored 2:een ja koska aina pitää olla joku rope, niin valitsin PS2:n Shin Megami Tensei: Digital Devil Sagan. Kirjastosta lainasin Talos Princiblen ja tämä vaikuttaa juuri sellaiselta tunnelmalliselta puzzlepeliltä joista tykkään, kuin sekoitukselta Portalia ja Mystiä.

Onko persona 5:ssa sellaista kohtaa kuin nelosessa eli jos teet väärän valinnan niin peli skippaa kuukausia eteenpäin ja saat paskan lopun.
Tuo tuli nelosessa ihan puskista enkä edes tiennyt mitä tein väärin. Onneksi oli tallennus juuri ennen tuota kriittistä kohtaa.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Onko persona 5:ssa sellaista kohtaa kuin nelosessa eli jos teet väärän valinnan niin peli skippaa kuukausia eteenpäin ja saat paskan lopun.
Tuo tuli nelosessa ihan puskista enkä edes tiennyt mitä tein väärin. Onneksi oli tallennus juuri ennen tuota kriittistä kohtaa.

Oli siinä sellainen kohta, mutta se oli muistaakseni aika selkeä valinta. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisin valinnut toisin. Persona 4:ssa sain nimenomaan huonon lopun ensimmäisellä pelikerralla ja se oli kyllä todella aika antikliimaksi.

Tuli tänään pelattua trials of the blood dragon ja se olikin ihan pirun hyvä ja hauska.
Toki trials puristeille varmasti aivan paska ja itsekin noin ajattelin vielä ennen pelaamista. Olihan se awesome level max kuitenkin aivan perseestä.

Tässä iski huumori ihan alusta asti ja nauroin "välivideoille" useamman kerran ihan kunnolla. Kunnon over the top settiä kuten far cry blood dragonissakin, mutta tässä ollaan vedetty kaikki vielä (hyvällä tavalla) typerämmäksi.
Viittauksia leffoihin ja peleihin löytyy ihan mukavasti. Esim graalin maljan hakeminen on suoraan indiana jonesista kopsattu ja repesin kunnolla kun hahmo on laittamassa sen maljan tilalle paksun kirjan jonka tekijänä oli Anne Rice Cooker ja kirjan nimi oli vampire bromance.

Samoin yhdessä kentässä on sinja (Kyllä. Sinja eikä ninja) hahmoja jotka on suora kopio power rangersista. Saman kentän lopussa on myös super mario sekä terminator 2 viittaus.

Jalkaisin pelattavissa räiskintä / tasohyppely kohdissa olisi voinut olla kyllä hieman tarkempi ohjaus, mutta eipä tuokaan ärsyttämään päässyt kun ei välittänyt kuolemista. Se checkpoint on kuitenkin ihan vieressä aina.
Vietnamin viidakoiden lisäksi käydään esim Miamissa ja marsissa josta ajaudutaan portalin kautta helvettiin joka on taas aivan suora viittaus doomiin.

Jos pelaa sillä asenteella, että vaan vetää kentät läpi niin kyllä tämän parissa hyvin sen pari tuntia viihtyy mitä peli kestää jos vaan huumori iskee.
Jos taas haluaa parhaat arvosanat niin tuskin kannattaa vaivautua. Esim noissa räiskintä kohdissa yksi luoti tappaa oman hahmon ja varsinkin loppua kohden pärrä osioissakin on paljon grapplehookin käyttöä ja muuta gimmickia.

Tuo maksaa edelleen ps+ jäsenille alle 6e soundtrackin kanssa storessa.
Tästäkin tuli video tehtyä jossa kylläkin kerron oikeastaan samat asiat, mutta ompahan pelikuvaa myös.

Sitten tuli dirt 4:ssa saatua ura ns.pakettiin eilen ja siitä tui tehtyä hieman kattavampi video.
Lyhyesti sanottuna hyvä rallipeli joka tuntuu saavan paskaa niskaansa siitä, että autot ei ole yhtä liukkaita ajaa mitä dirt rallyssa.
Tässähän on myös generaattorilla luodut erikoiskokeet joten urassakaan ei ajeta samaa ek:ta kahdesti ellei sitten tarkoituksella aja sitä samaa pätkää uudestaan.
Koska nuo pätkät luodaan käyttämällä tiettyjä "palikoita" niin saman ek:n aikana voi tulla sama risteys kolmestikin vastaan ja tuokin tuntuu monia haittaavan todella paljon.

Itse kyllä otan nuo random luodut pätkät mieluummin kuin ajan ihan oikeasti samoja erikoiskokeita uudestaan ja uudestaan. Toki ne tutut risteykset ja hiusneulamutkat tunnistaa, mutta se pätkä kuitenkin on erilainen.

Crash Bandicoot N'Sane Trilogy: Crash Bandicoot 2: Cortex Strike Back Kaikki jalokivetkin tuli kans kerättyä. Justiin aloitin Crash kolmosen pelaamista.

Rise of Tomb Raider tuli viimeisempänä naputeltua läpi ja sehän oli tajuttoman loistava peli, pidin jopa enemmän kuin Uncharted 4:stä(en väitä että UC4 olisi huono). Pelihän oli käytännössä kuin se TR reboot, mutta komeampana ja parempana eli juurikin oikeisiin paikkoihin oli resurssit käytetty. Peli on myös aivan tajuttoman kaunis 4k:lla supersamplattuna 1080p ruudulle. Tekemistäkin pelissä on kosolti ja pitäiskin koluta peli "loppuun" kunhan muilta projekteilta kerkiää.

Nyttemmin on tullu aloteltua Metro 2033 Redux ja aika brutaalisti lähdin ekalle kiekalle Hardcore+Ranger+Survival -kombolla. Aivan julmetun tunnelmallinen peli joka ottaa maailmanlopun hieman vakavammin kuin esim Falloutit. Toki siihen samankaltaisuudet jääkin koska tämähän on aikalailla putkimainen peli jossa avoimempiakin alueita siellä täällä. Vaikeusaste valintakin meni nappiin sikäli että peli ei ole mahdoton, mutta pitää pelaajan koko ajan varpaillaan js keskittyneenä sillä hiippailu on suurin valttikortti ihmisiä vastaan ja monsuja vastaan vastaavasti ei auta ohi räiskiä tolkuttomasti - ammukset kun on kortilla jatkuvasti.

Täällä suunnilla ollut pelailussa Crash Bandicoot N Sane Trilogy. On kyllä ollut mahtavat nostalgia pärinät ja pelistä on saatu tehtyä ihan hyvä. Muutama asia ärsyttää, mutta myös löytyy positiivisiakin muutoksia.
Miinukset:
-Crashin hitbox, ärsyttävästi lipsuu reunoilta ja välillä kun osut vihuun et osukkaan ja sitten taas kun et osu niin osuukin, tämä ongelma pitäisi kyllä korjata
-Timetrial tunkeminen kahteen ekaan peliin, kolmannessahan ne olivat pääsy viimeisiin kenttiin, mutta nuissa ekoissa en näe mitään hyötyä miksi ne olisivat niissä
-Pelin grafiikka sekä fps voisivat olla parempia, varsinkin fps
-tips/vinkit, katoaa osa pelin mielenkiinnosta kun ennen kenttää kerrotaan mitä kannattee tehdä, että saa jotain tiettyä, ehkä jotkut tykkkää, mutta itse en
Plussat:
+wumpa pomppulaatikoiden hyppy kerrat pudotettu 10 > 5 kaikissa peleissä, niinkuin oli aoikoinaan kolmannessa
+voi pelata Cocolla, vaikka onkin tavallaan turha, mutta silti mukava pieni lisä

Nyt sitten odotella jospa sieltä tulis vielä Wrath Of The Cortexin uusio versio sekä ennen kaikkea CRT!

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Jos taas haluaa parhaat arvosanat niin tuskin kannattaa vaivautua. Esim noissa räiskintä kohdissa yksi luoti tappaa oman hahmon ja varsinkin loppua kohden pärrä osioissakin on paljon grapplehookin käyttöä ja muuta gimmickia.

Homma on ihan ok huonommista tasohyppelyosioista huolimatta niin kauan, kunnes päästään sinne pommia perässä vetämään. Voi helvetti mitä tuuripaskaa, jolla ei ole taidon kanssa mitään tekemistä. Kaiken huipuksi tuo jakso on vielä kaksiosainen: alun pomminveto vielä rauhallisesti ajamalla menee mutta helvetti sitä rakettireppuosiota.

Itse vielä vedin tuon virheettä mutta arvosanaksi vain pelkkä A. Pitäisi vissiin niistä oikoreiteistä muka pystyä menemään. En päässyt yhdestäkään ilman yli kymmentä kuolemaa.

Muutenkin pelin vaikeus on vähän perseestä. Pelissä on selvästi epäreilumpi meno kuin perus-Trialseissa, joissa keskityttiin puhtaaseen ajamiseen. Vaikeaa se siinäkin oli mutta osaava pelaaja pääsi kyllä aina maaliin. Nyt jää ukko kiinni tasohyppelyissä ja fysiikkamoottori muutenkin bugittaa ihan liian usein. Mopoilu onkin ainoa, jossa tuntuu että homma oikeasti pelittää ja muut osiot on vain ihan ok.

Hauskaa tuo kyllä on jos ei tavoittele sitä 'A+'-arvosanaa mutta kun pääsin hyvään vauhtiin niin ottaa päähän että tulee tuollaista pomminveto-sontaa. Joo, no on siellä pari aiempaakin kenttää vielä pelkällä A:lla mutta olen niitä useamman muutenkin hionut alemmilta arvosanoilta A+:ksi, joten en niiden usko olevan mahdottomia. Pommikenttä taas taitaa olla tässä se, joka pistää unohtamaan koko homman.

Taidan pelailla pelin läpi jäämättä hiomaan suorituksia ja tutkailla onko muita ärsyttäviä kenttiä luvassa.

Trials of Blood Dragon

Kettu mitä sontaa. Nimittäin vasta pelaamani Hitman jo näytti online-ominaisuuksien pakkosyötön ongelman. Pelistä hävisi noin puolet tai enemmän jos yhteyttä servereihin ei ollut. Ei vain yksinkertaisesti voinut pelata tai saada jotain asioita tehtyä.

Nyt on sitten pilattu myös Trials-pelisarjaa samalla syövällä. Jo Trials Fusion jumitti ja menetti yhteyttä mutta se oli ihan sama jos ei ollut hakemassa kenttiä tai muuta. Pelata pystyi ongelmitta. Tässä Trials of the Blood Dragonissa taas ei voi SAADA ARVOSANAA jos ei ole yhteyttä serverille. MITÄ. HELVETIN. V*TTUA!?

Olen hinkannut useita samoja kenttiä vaikka kuinka ja nyt tässä vasta huomasin että se ilmoitus tosiaan kertoo, ettei arvosanaa tallenneta. Eli meikäläisen "A+"-arvosanat on menneet savuna harakoille vain sen takia, että tuo paskaviritys ei voi antaa arvosanaa ilman yhteyttä servereille. Ja se hiton yhteyshän ei näissä juuri ikinä tunnu toimivan luotettavasti.

Minulle on ihan yksi ja sama meneekö se minun aikani listoille vai ei, minä haluan sen hiton arvosanan vain sinne omaan peliini ja se riittäisi. MUTTA EI.

En jaksa capslockata enempää, eikä se edes riitä painottamaan kuinka typerä ratkaisu tuo on. Kaikki hyvä fiilis pelistä meni alas viemäristä tuon seikan huomatessa. Fiilis on vähän sama kuin jossain kymmenien tuntien roolipelissä menettäisi hahmotalletuksen eikä olisi mitään varatiedostoja olemassa. Ottaa päähän.

Paska peli. Älkää ostako. Ostakaa joku muu Trials jos haluatte mopoilla. Niihin saa vielä bonuksena pelaajien tekemiä ratoja, jotka on usein jopa mukana tulevia parempia.

Pari peliä tuli tänään aloitettua kun tuossa Trials of the Blood Dragonissa ei kerran voi enää parantaa suorituksiaan:

Last Guardian

Ensin tässä lyö älypaska ohjaus naamalle kuin märkä rätti. Miten voi olla tämän luokan pelissä vielä nykyään näin huonoja mekaniikkoja? Tulee vähän ensimmäinen Uncharted mieleen leväperäisyydestä mutta vain jotain kymmenen kertaa pahempana. Uncharted oli kuitenkin hallittavissa mutta tässä tuohon ei vain totu.

Muuta tuosta ei vielä voi yhden pelisession jälkeen sanoa mutta hyvin laimeat ja jopa pettyneet alkufiilikset. Tärkein seikka, eli pelattavuus on huonoa, joten odotukset on aika vähäiset.

Battlefield 1

Täysin päinvastaisesta maailmasta on tämä peli ohjauksen suhteen, josta on hankala mitään negatiivista keksiä. Sotatarinoitakin, eli kampanjoita, tuli aloiteltua intron ja tankkitehtävän verran. Loistavaa kamaa ja hardilla pelatessa fiilis on vielä pykälän enemmän katossa kun henki on oikeasti löyhässä. Ei kuitenkaan mitenkään järkyttävän vaikeaa, ainakaan tuossa tankkikuskin kampanjassa.

Tässä täysin päinvastaiset fiilikset kuin Last Guardianissa ja odotan innolla mitä muut kampanjat tarjoavat. Ja sitten vielä se moninpeli. Itse on tullut paria Battlefieldia jauhettua moninpelinä ja hauskaa on ollut. BF4 ei innostanut, joten epäilen että meikäläinen ei vain tykkää modernista menosta. Ne pelit, joihin itsellä on mennyt kymmeniä tunteja, ovat Bad Company 2 ja erityisesti BF 1943.

Sunnuntaina erehdyin torkkumaan vähän liian myöhään... mistä johtuen heräsin jossain kello yhden paikkeilla maanantaiyönä. Enkä tietenkään onnistunut nukahtamaan enää uudestaan. Pyörittyäni turhautuneena sängyssä yli tunnin edestä, päädyin lopulta kaivamaan esille alkuperäisen Crash Bandicootin PS1:lle. En siksi, että olisin hipsteri, vaan siksi, etten ole vieläkään raaskinut hankkia PS4:ta (ja siten N.Sane trilogya), kun nykyisestäkin backlogista voisi kasata keon olohuoneen lattialle.

Olisinhan minä toki voinut aloittaa jonkun uuden pelin tuosta backlogista. Mutta halusin jotain tuttua. Jotain vanhaa ja simppeliä. Semmoista, mihin ei tarvitse uhrata suurta määrää aivosoluja kellon näyttäessä lähes puolta kolmea yöllä. Arvatenkin kaikki tämä tohina N.Sane trilogyn ympärillä sai minut valitsemaan Crashin, vaikka harkitsinkin myös Ape Escapea. Joten tuikkasin Crashin pleikka kakkoseen, odottaen suurin piirtein yhtä turhauttavaa episodia kuin viime vuonna. Tuolloin olin pelannut Crashit 1-3 putkeen, juuri sopivasti ennen kuin koko N.Sane trilogyn julkistamista. Ja noista peleistä Crash 1 oli ainoa, jossa turhautuminen taisi ylittää viihtymisen määrän.

Mutta nyt kun palasin pelin pariin, yllätyin kuinka helppoa sen pelaaminen olikaan. Klo 5 mennessä olin jo hyvässä vireessä kolmossaarella, keränneenä kaikki jalokivet mitä siihen mennessä pystyi saamaan. Siinä vaiheessa kehtasin ruveta taas nukkumaan ja loput pelistä läpäisin iltapäivällä. Sellaiset inhokkikentät kuin Sunset Vista, Slippery Climb ja Cortex Power menivät 100 % läpi varsin kitkattomasti. Slippery Climbista selvisin jopa ekalla yrittämällä, mikä oli itselleni pienoinen yllätys (joskus muksuna onnistuin samaan Sunset Vistassa, tällä kertaa taisi mennä jopa 2 yritystä). Eniten delaamisia taisikin tulla Fumbling in the Darkissa. Sielläkin lähinnä kentän alussa, missä pitää pomppia taaksepäin muutaman oviaukon läpi saadaksesi seinien vierellä nököttävät laatikot.

Joku omistautunut speedrunneri saisi varmaan hyvät naurut noista mun kellonajoista. Itselleni riitti se, että selvisin viime kertaa helpommalla ja että tällä kertaa pelin pelaaminen oli selvästi hauskempaa. Kuten sanottua, tulihan sitä kuoltua, useitakin kertoja, mutta huomattavasti vähemmän kuin viimeksi. Piileekö syy sitten lihasmuistissa vai missä - vuonna 2016 edellisestä Crash 1:n läpäisystä oli vierähtänyt useita vuosia, nyt vain rapiat vuosi. Mutta eiköhän sitä jo yhdessäkin vuodessa ehdi unohtamaan parhaimman tuntuman... vai ehtiikö? Perus yrityksen ja erehdyksen kautta opitut asiat muistin toki nytkin; parhaiten tämä näkyi Hog Wildissa, missä muistin vieläkin missä kohtaa piti juosta oikealle tai vasemmalle ja missä kohdissa on parempi vaan juosta esteen alta kuin koittaa hypätä sen yli.

Yksi mystinen asia jäi tosin mietityttämään: pelatessani Cortex Poweria, menetin punakultaisen Aku Akun tulikuumaan putkeen. Ja sitten jossain välissä, perus Aku Akukin vain hävisi jonnekin. Siis H-Ä-V-I-S-I. Jos olinkin ottanut osumaa, niin peli ei ollut antanut siitä minulle mitään indikaattoria. Olipa kello mitä tahansa ja olinpa sitten kuinka väsynyt tahansa, pistin silti aina merkille montako iskupistettä minulla milloinkin oli. Hetkeä aiemmin minulla oli ollut ihan perus maski ja - ilman sen suurempaa älähdystä Crashilta - se oli yllättäen poissa. Kummallista.

Pitääs nyt katsoa, jaksaisinko pelata vielä Crash kakkosen tässä lähiaikoina. Onhan se ollut jo pitkään meikän suosikki koko sarjasta jo pelkän soundtrackinsa puolesta.

Vihdoin kun sain aloitettua Battlefield 1:n sotatarinat, eli yksinpelikampanjat, niin niistä tunnelmia.

Ensinnäkin toimi todella hienosti tuollainen roolin, tapahtumapaikan sekä hahmojen vaihtuminen. Kyllästymään ei ehtinyt ja vaikka välissä olikin vähemmän kiinnostavaa perusmenoa, niin homma oli koko ajan hauskaa. Tärkein myös tietenkin toimii kuten näissä aina, sillä ohjaus on aika lähellä timanttia. Grafiikatkin sen verran upeita että ihmisen sotien raiskaamia maisemia oli pakko välillä jäädä "ihastelemaan".

Yksittäisistä kampanjoista vielä alla erikseen ja varmuuden vuoksi spoilerissa, jos joku ei halua tietää yhtään mitään niistä.

[spoiler]Hommat laitettiin käyntiin tankkikuskin vinkkelistä. Ja minkälaisen tankin! En yhtään ihmettele jos on saattanut olla vetelät housussa kun tuollainen rumilus tulee kuvioihin. Nykytankin pelottavat lähinnä sillä, mihin ne pystyvät mutta nämä ensimmäiset hirviöt ovat yksinkertaisesti jo niin karun näköisiä. Vähän kuin japanilainen urheiluauto ja joku muskeliauto.

Hiippailuakin sai harrastaa, joka oli aika iso yllätys sotapelissä. Samoin oli saatu mukaan tankin ohjaamista sumussa, joten perusrymistelyn lisäksi oli paljon vaihtelua mukana. Lenneltiinpä jopa pululla välissä :D

Tankkeilun jälkeen lähdettiinkin taivaalle lentelemään. Alussa kaipasin pitkään BF 1943:n lentokontrolleja, ja ottaisin ne yhä mieluusti käyttöön, mutta kyllä tuo homma oli hauskaa noinkin. Turhan hankalaa tämä tosin oli hardilla mutta hauskaa hommaa kuitenkin, erityisesti kun lentely on näissä se suosikkihommani.

Välissä ryömittiin vihollislinjojen väärällä puolella, jossa maisemat & grafiikat olivat karun kauniit ja meno jännää.

Lentohomma meni loppua kohti vähän turhankin COD-rymistelyoopperaksi mutta tarina pelasti tämän seikan huijailevan päähenkilön vihjatessa ettei hän valehtelisi tällaisista jutuista.

Seuraavaksi hypättiinkin taas tankkihommiin mutta nyt panssaroidun erikoisukon roolissa. Vuoristoisessa maisemissa edettiin kuin juna eikä tarvinnut juuri välittää normisotilaisen hernepyssyistä. Meno oli jotain Doomin ja Wolfensteinin paikkeilta kun niissä on parhaat aseet käytössä ja ukko päivitetty.

Tässäkin osiossa meni hommat persiilleen ja haarniska palasiksi, aivan kuten aiemmin hajosi tankki ja putosi lentokone, mutta eteenpäin jatkettiin vaikka pelkän pistoolin voimin.

Seuravaksi olikin vuorossa australialainen juoksu-ukko, jolla käytössä mm. tarkka-ammuntakivääri. Yhdellä alueelle juostiin edestakaisin mutta homma oli siitä huolimatta yhä viihdyttävää touhua. Hiippaillakin pystyi ajoittain, jos niin halusi mutta kyllä tämä meni itsellä juoksemiseksi haulikon kanssa.

Viimeinen osio sijoittui aavikolle, jossa varastettiin kirjasta junasta, läheteltiin kyyhkyviestejä ja lopulta räjäytettiin sotajuna. Yöllinen aavikko oli hienon näköinen ja tarina muutenkin toimiva. Itse toimintakin jälleen viihdyttävää ja hiippailua sai halunsa mukaan harrastaa todella paljon.

Kaiken kaikkia BF1:n sotatarinat olivat todella loistavaa fps-sotailua. Juuri sopivasti realistisen ja ylilyödyn välillä, ilman että menee siihen COD-kesäleffarymistelyyn. Ainoa kohta, jossa vähän mentiin kesäleffailun puolelle, selitettiin todella, todella hienosti tarinan idealla, eikä asia muutenkin ehtinyt haitata.
[/spoiler]Näitä olisivat voineet tehdä lisääkin vaikkapa lisäosina mutta toisaalta nyt ei kyllästymistä ehtinyt tulla ja jos ideat oli jo käytetty, niin turhaanpa sitä yhtään pitkittämään. Seuraavaksi pitääkin käydä katselemassa moninpelin puolella maisemia ja kuolla jokusen kymmentä kertaa ennen kuin alkaa tulla kentät, reitit ja kaavat selviksi.

En maksaisi tuota yksinpeliosiosta täyden pelin hintaa mutta kyllä tuo jo helposti on vaikkapa 20 euron arvoinen ellei jopa 30 euronkin. Itse taisin maksaa pelistä 35 euroa ja kun kuitenkin pelaan myös moninpeliä ainakin jonkin verran, niin todella loistava ostos.

Donkey Kong Tropical Freeze tuli naputeltua viimeisempänä läpi. Aivan huikea tasoloikkapeli jossa yhdistyy korkealaatuinen kenttäsuunnittelu, tiukat kontrollit ja helvetin hyvä ääniraita. Pelissähän on myös haastetta rutkasti sillä etenkin loppupään kentissä saa olla kieli keskellä suuta jotta menee kentät läpi, ikinä ei kuitenkaan epäreilulta tunnu millään muotoa. Toivonkin että myös Switch saisi oman DK:nsa, sen verran kova teos tämä oli.

Jospa viikonlopun aikana saisi Wind Waker HD:n lävitse.

Tullut nyt kirjoiteltua aika paljon näitä ensitunnelmia, joten jatketaan vähän samaa linjaa. Tosin toisen pelin kohdalta onkin tullut jauhettua hyvinkin paljon, joten on vähän toistakin ääripäätä.

Dark Souls III: Ashes of Ariandel

Olipas mukava palata Soulsin pariin. Kuolema tuli aika pian, kun tuntuu että tässä lisärissä on määrä korvannut haasteen noissa vihollisissa. Kaiken lisäksi nuo nelijalkaiset vihut on aina olleet niitä ärsyttävimpiä. Sen lisäksi tuossa puskee päälle sellaisia tankkeja, että itsellä on ainakin ollut helpompi juosta ohi tai sniputtaa jostain kaukaa. Saattaa sekin vaikuttaa, että hahmoni on nyt kolmannella pelikerralla, joten vaikeustaso on turhankin korkealla. Hitto kun ei ikinä muista pelailla toista hahmoa valmiiksi lisäreitä varten.

No, joka tapauksessa: alue on todella hieno ja vaikka vihuissa onkin tunnuttu suosivan määrää haasteen sijasta, niin kyllä tämä taas maistuu niin loistavalle. Pomojen luokse en vielä jaksanut vaikka taisin jo hyvin lähelle päästäkin. Tunteja meni pelatessa vähän turhankin monta, joten jätin pomoilut seuraavalle kerralle.

Ringed City on myös tulossa kun tuli se GOTY-versio pelistä ostettua mutta kolutaan nyt ensin Ariandelin nurkat lävitse.

Battlefield 1

Tästä vielä sen verran että varsin hiton kovan moninpeli! Achievementit (juu, pelailen pitkästä aikaa Onella pelejä) tuli jauhettua moninpelinkin puolelta ja maistuu niin kovasti, että harkitsen jo kausipassin ostoa.

Medicillä ja scoutilla tuntuu saavan helpoiten pisteitä ja iskevät omaan pelityyliin parhaiten. Aina on tullut pelailtua sellaista tukiroolia, siitäkin huolimatta että tässä tulee usein oltua hyvin aktiivinen komentajan roolissa. Taisipa viimeisin peli päättyä täpärään voittoon meikäläisen ohjeiden ansiosta: onnistuin ennakoimaan oikein vihollisen kohteet, joten onnistuttiin (ehkä) sen kautta olemaan oikeita paikkoja puolustamassa.

Niin loistava tunne kun tiimi pysyy elossa oman "medicöinnin" avulla tai näkee vihollisen sijainnit "scouttauksen" avulla tai kun komentajan roolissa onnistuu ennakoimaan oikeat paikat hyökätä tai puolustaa.

Dragon Quest XI

Dragon Quest XI ei ole vakuuttanut tähän mennessä (noin 6. tuntia PS4-versiota pelattu). Ajatukseni pelistä:

- Ei ääninäyttelyä ._. Välipätkät kärsii paljon tästä. Hahmot näyttävät puhuvan toisilleen, mutta tästä pitää lukea. Hei cmon, vuosi on 2017, ei 1987.

- Tappelut tähän mennessä on ollut attackin spämmäämistä. Onhan loitsuja ja muita kivoja juttuja auennut, mutta miksi käyttää niitä kun tapan kaiken 1-2 iskulla? Tappeluissa voi myös nyt liikkua, Tales of-sarjan tapaan. Liikkumisesta ei ole mitään vaikutusta tappeluun.

- Tarina on ollut tosi heikko ja päähahmo on ollut tähän mennessä täysin turha. Kaveri kysyy että voidaako hakea rakas aarteei joka on varastettu minulta. Haemme sen ja kaveri sanoo että okei, jatketaan nyt sinne minne sinä haluat mennä. Tai vaihtoehtoisesti; haluan mennä kaupunkiin, mutta vartija on tiellä. Vartijalle voi maksaa, mutta kaveri sanoo että säästetään rahamme (puhumme nyt niin mitättömistä summista ettei mitään järkeä). Onneksi vartija pelkää myös koiria. Vartian näköpiirissä oleva tyttö lainaa koiraansa, jos haemme hänen lempimarjoja puusta, joka on portin ulkopuolella. Kävelen muutaman askeleen puulle ja takaisin.

Päähahmo ei luonnolliseen tapaan puhu mitään, mutta mitään reaktiotakaan ei ole pahemmin näkynyt. Ei sitten mihinkään. Vertaan DQ8 päähahmoon, joka selvästi reagoi useassa kohdassa (ja täten loi jonkinlaisen persoonan hahmolle). Näimme tuttuun tapaan päähahmomme lapsena flashbackissa, jolloin hän käyttäytyi kuin normaali lapsi. Taisi autismi iskeä.

- Pelin ehdottomasti paras puoli on grafiikat. Aivan järkyttävän kauniista maisemia, viholliset ovat hienon näköisiä. Samoin se kuinka peli lataa koko kaupungin kerralla on nautittava kokemus. Ei tarvi katsoa latausruutua joka kerta kun avaa oven

Ei kovinkaan vahva aloitus JRPG-pelille. Tarina joka ei yritäkkään herättää mielenkiintoa pelaajassa ja tappelut joissa häviäminen ei ole mahdollista ellei vihollinen tee critical hittiä.

Plussaa muuten siitä että pelin alussa sai valita rajoituksia peliin. Muistaakseni siellä oli mm. ei voi käyttää armoreita pelin aikana, ei voi paeta tappeluista ja kaupoista ei voi ostaa mitään. Itse otin vain sen huumori vaihtehdon, jonka vuoksi päähahmo saa välillä social anxiety kohtauksia eikä pysty puhumaan npc-hahmoille. Tai teemään mitään taistelussa.

Tuli demoa testailtua ja siitä pari sanaa:

Shadow Tactics: Blades of Shogun

Tämähän on ollut alusta alkaen itsellä kiikareissa, sillä olen pelannut Desperadosin varmaan kaksi tai kolme kertaa läpi. Tämä näytti juurikin samalta mutta miljöö ja hahmot oli nyt saaneet päälleen itämaisen kuorrutuksen.

Demon yhden tehtävän perusteella nuo meikäläisen luulot varmistuivat ja peli on juuri sitä mitä ajattelinkin. Ainoa epäilyksen aihe oli padiohjauksen toimivuus, ja vaikka hiiri+näppis toimisi paljon paremmin, niin kyllä homma sen verran hyvin onnistuu että ostoon peli menee.

Nyt pitäisi vain päättää että kannattaako tuota heti ostaa kun juuri aloitin Dark Souls III:n lisärit ja Last Guardianin, joka tosin oli sen verran kökkö että on ollut pelaamatta yli viikon. Pian tulee myös Unchartedin DLC, joten en tiedä kuinka järkevää tuota on tähän väliin hankkia.

Mikäli täällä on muita Commandos-, tai Desperados-faneja niin laittakaa ihmeessä vähintään testiin tuo Shadow Tactics!

Sniper Elite III Ultimate Edition

Tuli napattua tämä sniputteluteos Citymarketista 20 eurolla. Myöhemmin katselin arvosanoja ja ei kyllä mikään arvostelumenestys, joten ajattelin jo, että mitähän sitä tuli ostettua. Toisaalta nautin myös toisesta osasta, joka sai suunnilleen samaa palautetta.

Ensinnäkin se killcam on jälleen tämän pelin paras osa. Tekoäly edelleen se huonoin. Se tässä on aika erikoista että suurimman osan pelistä pääsee läpi kyykkimällä ja äänenvaimentimella varustetulla pistoolilla ammuskellen. Mitään tarkkuuskivääriä ei edes tarvitsisi.

Pelissä on vain kahdeksan kenttää/tehtävää, jotka sijoittuvat kohtuu isoille alueille, joissa saa melkoisen vapaasti liikkua. Välillä on putkimaisempaa aluetta tai kokonaista kenttää mutta mukavasti on jätetty tilaa sniputtelulle, olkoonkin että etäisyydet eivät oikein missään vaiheessa mitenkään pitkiä ole.

Kyllä pelin parissa hyvinkin viihtyy mutta ei tämä tosiaan mikään muistettavin kokemus ole. Mielestäni kuitenkin toista osaa parempi, sillä joko muistini tekee tepposia tai sitten tässä oikeasti onnistuu merkittävästi helpommin hiippaileminen ja piilossa pysyttely.

Ultimate Editionissa on ainakin kolme lisätehtävää, joten kenttiä onkin sen kautta 11 kappaletta. Jokaisessa menee etenemistyylistä ja tavasta riippuen vajaasta tunnista puoleenkintoista, joten on tässä ainakin 20 euron edestä kivasti tekemistä. Kyllästyäkään ei ehdi ja mieluusti nuo lisätehtävät pelailee läpi.

Se on outoa että Hunt the Grey Wolf DLC ei ole tässä Ultimatessa mukana. Pitää katsella mitä se sisältää ja ostaa jos kiinnostaa ja/tai kun hinta on sopiva. Tässä varmaan tänään tulee Uncharted: Lost Legacy, niin ei tätä teosta taida heti lisärin ostolla jatkaa.

Forza horizon 3 + hot wheels
Vaihtoehtona katsoa video ellei halua tuota romaania lukea. Samat asiat on siinäkin ja pelikuvaa molemmista.

Nyt on tätä tullut pelattua n.58 tuntia ja maistuu kyllä hyvin, ehkä jopa paremmin mitä kakkonen aikoinaan.
Typeryyksiä ollaan karsittu ja ajamisen määrä tehty järkevämmäksi. Toki tässäkin on ajettavaa varmasti tarpeeksi sillä yksittäisiä exhibition kisoja on 68 ja 3-5 kisasta koostuvia championship sarjoja on myös 68.
Homma muuttuu kuitenkin heti siinä paremmaksi, että useimmiten nuo exhibition kisat mukautuu pelaajan auton mukaan eli sama kisa voi olla asian sports car tai suv kisa riippuen siitä millä autoilla sen kisan aktivoi.
Championship kisat sitten taas on rajattu aina tiettyihin luokkiin, paitsi jos sen itse muuttaa.

Se isoin uudistus nimittäin on blueprint mahdollisuus joka on ihan jokaisessa exhibition ja championship kisassa ja tuon avulla saa itse määrittää autoluokan, ajettavien kierrosten määrän jne. Toki se ajettava pätkä on se alkuperäinen.
Nuo voi vielä tallentaa ja jakaa kavereille ja nuo blueprint kisat myös lasketaan osaksi uraa eli jokainen voi ajaa sillä autoluokalla millä haluaa ja jos joku rata tuntuu erityisen kivalta niin voi tehdä siitä vaikka pidemmän kisan ja ura etenee ihan kuten vakio kisojakin ajamalla.

Myös kakkosesta tuttuja bucketlist haasteita voi tehdä itse blueprintin avulla.
Kartalla on monta community bucketlist kohtaa ja siellä on tarjolla kavereiden haasteita jos ne on sellaisia tehneet ja sitten voi tehdä itse uusia myös. Jos vaikka haluaa tehdä driftaus haasteen niin ensin valitaan kartalta joku valmiina olevista drift zoneista ja sitten ajetaan sinne ja kellotetaan niin hyvät pisteet kuin vaan saa.
Sitten kun on tyytyväinen niin haaste tallennetaan, nimetään ja julkaistaan ja samalla sen voi jakaa kavereille jos haluaa jolloin ne näkee sen suoraan pause valikon kautta.

Toinen iso uudistus on mahdollisuus ajaa yksinpelin kisoja cooppina ja peli tukee myös crossplay mahdollisuutta.
Itse pelasin tätä broidin kanssa niin, että itse pelasin boxilla ja se pc:lla ja homma toimi täysin ilman ongelmia. Se heitti mulle kutsun ja sen hyväksymisen jälkeen ruudulle tuli ilmoitus, että olen nyt broidin co-op kampanjassa. Ei valikoita, ei latausruutuja vaan peli siirtyi aivan saumattomasti.
Yhdessä ajetut kisat myös tallentuu molemmille.

Plussaa myös siitä, että tässä ei ole ainakaan vielä joutunut kertaakaan ajamaan ferrareilla pitkin peltoja kuten kakkosessa. Soralla ja rannalla kyllä. Toki jos jostain syystä tuosta tykkää niin eiköhän sekin blueprintin kautta onnistu.
Toki mulla on vielä viisi exhibition kisaa ja yli 50 mestaruutta ajamatta joten mistä minä tiedän vaikka siellä tuota typeryyttä vielä olisikin.

Sitten tästä löytyy vielä kymmeniä pr stunt haasteita eli nopeuskameroita ja driftaus haasteita jotka arvostellaan 1-3 tähden asteikolla. Yhden tähden saa helposti, mutta kolmen tähden saaminen vaatii useammassa haasteessa jo kunnon yrittämistä. Otin tuon yksi päivä tehtäväkseni ja mulla meni n.7 tuntia kun tein kaikki ja moni olisi varmaan jäänyt tekemättä ellei storefrontista voisi ladata muiden tekemiä säätöjä autoihin.

Tuon jälkeen halusinkin jotain täysin erilaista joten ostin hot wheelsin.
En oikein tiennyt miten suhtautua, mutta olihan se aivan helvetin hyvä, värikäs ja vauhdikas.
Ei siinä silti pelkästään kaasu pohjassa voi ajaa vaan siellä on myös paljon jyrkkiä mutkia.
Blueprint toimintoa ollaan muutettu ja nyt siinä on stunt swap ominaisuus ja radalla olevia sinisiä osia voi vaihtaa johonkin toiseen. Etkö tykkää silmukasta? No vaihda siihen aaltoileva pala tilalle.
Ei tuo silti kovin monipuolinen ole vaan siellä oli vaan viisi vaihtoehtoa kun vilkaisin. En tiedä onko jossain muissa radoissa enemmän kun en sen enempää tuota tutkinut.

Tämä ja blizzard mountain myös uudistaa pelimekaniikkaa ja nyt kisasta voi saada kolme mitalia. Ekan saa kun ajaa kisan vaan läpi, toisen kun voittaa ja kolmannen saa kun voittaa ja suorittaa vielä erillisen vaatimuksen joka voi olla vaikka 45.000 pisteen skillchain tai tietyn kierrosajan alittaminen.
Itseltä on muutamasta kisasta jäänyt kolmas mitali saamatta joten senkin takia tulee palattua niihin takaisin ja sitten ajattelin stunt swappiakin tutkia enemmän.

Tässäkin on ajettavaa tarpeeksi. Mestaruus sarjoja on 28 ja yksittäisiä kisoja ainakin tuon verran ellei jopa likemmäs 40. Sitten löytyy muutama bucketlist ja nopeuskameroita ja driftaus haasteita.

Uncharted: Lost Legacy

Mitäpä tästä nyt sanoisi, varmaan jokainen tietää mitä tämä on jos yhtään Unchartedia on pelannut. Komeita maisemia, toimintaa, kiipeilyä ja kaiken tämän mahdollistava juoni. Nelosen tapaan soppaan on myös sekoitettu mahdollisuus hiippailulle, mikä on ainakin näin hippailugenren ystävälle iso plussa.

Pelissä on ehkä jopa enemmän hienoja maisemia kuin mitä Uncharted 4:ssa, sillä en muista siinä ihan näin jatkuvasti painaneeni Photo Modea päälle. Otat pari kuvaa yhdestä kohtaa ja menet nurkan taakse ja taas saa painaa kuvaustilan takaisin.

Se trailereissakin nähty isompi alue oli myös mukavaa vaihtelua ja toimi loistavasti silti pitäen Unchartedin tarinankerronnan mukana. Enemmän tällaista vain jos jatkoa vielä tulee! Toisaalta ehkä tuo tasapaino oli nimenomaan nyt kohdallaan: ensin tiivistä putkea, sitten laaja iso alue ja sitten taas suoraviivaisempaa etenemistä.

Kovin pitkähän tuo peli ei ole ja sen kautta 40 euroa on ok hinta, erityisesti näistä maisemista. Ei pelin tuotantoarvot muutenkaan eroa täysiverisesta Unchartedista ja juoniki tarjoaa yhtä hyvää tasoa kuin sarjan teokset. Itse tuli platinoitua peli aika lailla viikossa: maanantaina peli postista ja nyt eilen tuli vedettyä Crushingilla viimeiset hetket läpi.

Vaikeaksikin pelin saa jos välttämättä haluaa. Lopun toimintakohtaukset vain tuntuivat sen verran älyttömiltä että en edes yrittänyt ilman bullet timea, loputtomia ammuksia sekä aseiden valikosta tilaamista.

Kaiken kaikkiaan mukavan tiivis paketti ja jos tällaisia olisi enemmänkin niin ehtisi pelata huomattavasti enemmän pelejä "puhki". Nyt sitten odottelemaan Death of the Outsideria, jonka suhteen hype on vähän noussut vaikka Dishonored 2 tuntuikin hieman laimealta. Tuli tähän odottelun ajaksi tilattua Shadow Tactics: Blades of Shogun, joten eiköhän se aika kivasti mene.

Horizon Zero Dawn

BotW:n jälkeen oli hitusen vaikeaa hypätä Sonyn suureen avoimeen maailmaan, koska BotW teki tietyt asiat vain niin perhanan hyvin. Omista ongelmistaan huolimatta, Horizon on eittämättä yksi mieleenpainuvimmista videopelimatkoista pitkään aikaan. Reppu selkään ja reissuun siis!

Itsestäänselvyydet pois alta ensin, Horizon on ulkoisesti upein videopeli mitä olen koskaan pelannut. Piste. BotW on taidetyylinsä ansiosta todella kaunis peli, mutta Horizon on GG:lta uskomaton taidonnäyte. Kun iltapäivän aurinko kimmelsi sademetsän aluskasvillisuudesta, samalla kun henkilöauton kokoinen robotti rynnisti päin, olin totaalisen myyty. Käytössä oli alkuperäinen PS4 ja tavallinen HD-töllö, mutta visuaalinen ilme teki tunti toisensa jälkeen vaikutuksen. Decima lienee yksi kovimmista pelimoottoreista hetkeen.

Onneksi myös pelaaminen on hauskaa. Todella hauskaa itse asiassa. Taistelu oli alusta loppuun asti haastavaa ja viihdyttävää, etenkin jos vastassa oli suurempia koneita. Monella tavalla Horizon muistutti Witcher 3:sta, sillä taistelut vaativat usein valmistautumista ja myös monsterien heikkoudet ja vahvuudet tuli pitää mielessä. Sääli vain, että ihmisiä vastaan taisteleminen oli jokseenkin tönkköä ja tylsää. Lähitaistelu kärsi oikeastaan samoista ongelmista, mutta jouskarilla ammuskelu oli tosiaan hemmetin hauskaa.

Sitten se isoin yllätys, tarina. Alku lähtee melko hitaasti käyntiin, mutta kun taustat alkoivat vihdoin selvitä, oli tarjolla parasta scifiä pitkään aikaan.

[spoiler]Jotenkin niin siistiä, että lähtökohta oli kaiken elollisen sukupuutto ja Zero Dawnin tarkoitus oli käynnistää kaikki uudestaan. Tykkäsin tästä kulmasta ihan hemmetisti ja tarinassa on hyvin tilaa jatko-osille, mutta myös Enduring Victorysta saisi mielestäni mielenkiintoisen pelin.[/spoiler]

Vähän voisin valittaa kiipeilyn turhuudesta ja kankeudesta (etenkin BotW:n jälkeen), mutta en taida jaksaa. Aina paikoin Aloy jäi myös maastoon jumiin ja sivutehtävät eivät oikein jaksaneet kiehtoa loppuun asti. Kuten sanottua, aivan hemmetin kova esitys kyseessä ja suosittelen kaikkia tutustumaan.