Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

Yleensä veikkaukseni pelien iskevyydestä menevät hyvinkin kohdilleen. Erityisesti kun niitä ostopäätöksiä hioo niin kauan, että asiasta on melkoisen varma. Nyt ei kuitenkaan osunut niin nappiin mutta onneksi peli tuli Games with Goldin kautta eikä siihen tullut varsinaisesti rahaa panostettua.

Kyseinen teos on Deer God. Jälleen yksi "tehokonsolien" pikselimössöpeli. Itse siis edelleen pidän retro-tyylistä, erityisesti kun peleissä merkitsee enemmän pelattavuus, joka näissä usein sitten onkin just eikä melkein. Eikä tässäkään pelissä varsinaisesti pelattavuus ole ongelma, vaan homman turhanpäiväisyys.

Hyvin pian huomasin ominaisuuden, joka ei itseäni yleensä viehätä sitten yhtään. Nimittäin proseduraalisesti luotu maailma. Se ei iske myöskään tässä pelissä ja toistaa itseään hyvinkin pian. Ongelmaksi tämä muodostuu ehkä sen kautta kun uutta maailmaa luodaan vasta tehtävissä etenemisen jälkeen. Minkä vuoksi tähän ei voitu siis samantien tehdä käsintehtyä, paljon mielenkiintoisempaa maailmaa? Nyt saadaan kyllä vaihtelevampaa (erittäin tylsää) maastoa mutta se silti tuntuu koko ajan samalta, sekä erittäin geneeriseltä. Tehtävien vuoksi myös tietyt pääelementit löytyvät aina proseduraalisestikin luodusta maailmasta, joten en näe syytä proseduraalisuuteen.

Pelimekaniikat ovat peruskauraa: hyppy ja melkein heti alussa saatava päivitys tuplahyppyyn, hyökkäys sekä erilaiset lisäkyvyt ja apukamat. Näitä on aina mukava kerätä ja nähdä hahmon kehitys mutta jotenkin ero ei vain ole nyt kovin merkittävä ja koko kykyjen käyttö on muutenkin vähän turhan monimutkaista.

Monimutkaisesta puheenollen: pelin puzzlet ovat jotain aivan käsittämätöntä. Pikainen Googletus kertoo omaa tarinaansa, sillä en todellakaan ole ainoa, joka ei ihan liian usein tajunnut yhtään mitä niissä olisi pitänyt tehdä. Välillä homma taas oli vähän turhankin selvä: työnnä pari palikkaa pariin koloon, ok. Puzzlejen suurin ongelma olikin se, ettei niissä käytettäviä elementtejä ehkä osattua selittää pelaajalle tarpeeksi selkeästi. En kaipaa alleviivausta mutta on nähty jo NES-kaudelta lähtien pelejä, jotka hienovaraisesti opettavat pelaajaa pelaamisen ohessa. Kaiken huipuksi tiettyjä kykyjä ei edes tajunnut yrittää puzzleihin, sillä kuten mainitsin, on niiden käyttö vähän turhankin piilossa ja turhauttavaa. Kaiken huipuksi missään vaiheessa ei tule oikeita tilanteita, joissa tarvitsisi tulipalloja, jäädyttäviä palleroita tai muitakaan lisäkykyjä. Saman asian ajaa perushyökkäys tai sen hyppyversio, joilla on tarkempi ja nopeampi hoitaa ongelmat edestä.

Missään ei esimerkiksi selitetä, että miksi erään puzzlen ratkaisu on työntää palikat koloihin ja jäädyttää palikkakolot täyttävä vesi. Näin tehdään mutta miksi? Miksi tuo hirvipatsas vaati minua työntämään palikat koloihin ja jäädyttämään sen veden että saan siltä kyvyn?! Mistä minun olisi pitänyt tajuta, että juuri tämä patsas vaatii sellaista ja toinen on tyytyväinen siihen, että asettelee pari kannua symmetrisesti sen oikealle ja vasemmalle puolelle? Mysteerisiä ovat hirvipatsaiden tiet. Ja toisaalta taas itsestäänselviä, sillä jos reiästä tulee valoa ja sen vieressä on palikka, on aika selvä juttu peittää reikä palikalla. Tai tehdä homma toisinpäin toisen patsaan kohdalla. Jää vain kysymys, että miksi ja mistä nuo omituisemmat puzzlet pitäisi tajuta?

Onneksi peli ei ole lyhyt ja siitä en maksanut mitään. En osaa suositella tätä kenellekään vaikka itse tuli nyt lopulta jauhettua tätä aika lailla 100 % asti. Tämä johtuu kuitenkin vain omasta suorituskeskeisestä pelaamisesta eikä kerro siis pelistä oikein mitään. Ehkä sen, että ei tämä niin paljoa ärsytä etteikö voisi näin "ilmaisena" pelata sen verran kuin jaksaa.

Voi että minä niin luulin, että tämä olisi ollut jotain metroidvaniaa indie-tyylisellä erikoisella juonella mutta ei. Varsin turhanpäiväinen tekele, jossa ei ole edes sen vertaa juonta, että peli nousisi vähän enemmän suostaan.

Kymmenisen tuntia on tullut pelattua JoJo´s Bizarre Adventure: Eyes of Heavenia. All Star Battle on mukava 1 vs.1 tappelupeli, jota jaksaa vääntää kaverien kanssa aina silloin tällöin kun kokoonnutaan, joten sama peli muutettuna 2 vs.2 formaattiin pitäisi olla vielä parempi. Väärin.

Lähdetään siitä, ettei pelissä ole offline multiplayeria. No sepäs kiva, ei pelata sitten kaverien kanssa. Jatketaan siihen, että uusittu tappelusysteemi on ihan hirveätä paskaa, Varsinkin tekoälyn kanssa tekoälyä vastaan. Mikäli tekoäly partner on ranged hahmo, niin hän seisoo nurkassa paikoillaan, samalla kun vastustajat raiskaa sinut nurkkaan. Matsi päättyy kun sinulta loppuu HP, vaikka partner olisi täydessä latingissa. Viholliset pitää molemmat kaataa maihin. Viholliset voi myös blokata loputtomiin, voivat keskeyttää kombosi niin monta kertaa kuin haluavat (sinä voit kerran), sekä kaverin vaativat superiskun voi aktivoida vaikka minä hakkaisin kaveria sillä hetkellä.

Eli tekoälymatsit voi mennä näin: Oma kaveri ei tee mitään, vastustajat raiskaa sinut nurkkaan. Tai hakkaat toista vihollisista, kesken comboa sinun takaasi tulee isku joka aktivoi vastustajien superiskun, jos selviä niin mitä luultavammin kuolet vihollisten burst canceliin, mikäli yrität lähestyä heitä. Tai sitten tekoäly on niin tyhmä ettei osaa tehdä mitään.

Vittu mitä paskaa/10

Päätin vihdoin pelata Life Is Strangen läpi, ja kyllä se oli hyvä peli. Harva peli on saanut aikaan yhtä vahvaa wau-elämystä. Pelin loputtua oli vain pakko istua hetki hiljaa. Täytyy pelata peli jossain vaiheessa uudestaan läpi, ja koettaa erilaisia valintoja. [spoiler]Ensi kerralla pelastan Chloen ja annan muun kaupungin tuhoutua.[/spoiler]

Sellaiset 9 tuntia tuli tänään vietettyä star fox zeron parissa ja olihan se kyllä melkonen kokemus.

Ekaa kertaa tarinaa pelatessa kyllä kirosanat lensi ja pari kertaa se gamepadikin, tosin vain sängylle. Kaikki tuntui olevan ihan päin helvettiä ja tämä oli paskin peli ikinä. Kun vkäyrä on noin korkealla niin senhän arvaa ettei se ainakaan laske kun avasin ja pelasin myös kaikki vaihtohetoiset kentät mitä sieltä kartalta löytyy.

Noh tuon jälkeen tarina toisen kerran läpi ja jostain syystä homma toimi ihan hemmetin hyvin. Tosin nyt keskityin 90% ajasta vain gamepadin ruutuun. Hyvin harvassa on ne kohdat niissä "on-rail" osuuksissa, että täytyisi telkkaria katsoa. Se telkkarissa näkyvä tähtäin kun ei kuitenkaan näytä sitä kohtaa mihin osut niin sitä gamepadin ruutua täytyy kuitenkin katsoa.
All range moodissa sitten kun kierrellään pomon ympärillä niin siitä telkkarin vilkuilusta on hyötyäkin. Tosin silloinkin sitä tuli todellakin vaan vilkuiltua ja katse oli gamepadin ruudussa melkein jatkuvasti.

Eli ainakin omalla kohdalla piti paikkansa se, että aluksi tämä voi vaikuttaa todella huonolta, mutta kun homma toimii niin se toimii hienosti.
Plussaa gamepadin toimivasta 3d äänestä. Kun padi on naaman edessä niin tiimikavereiden puhe kuulosti ihan siltä kuin se tulisi korvassa olevasta kuulokkeesta.

Edit:

Aiemmin tänään oli taas ihan helvetin hyvä fiilis alusta loppuun kun väisteli vihuja, veteli barrel rolleja ja ampui kaikkea ympäriltä paskaksi ilman mitään ongelmia. Siis suorastaan huikea tunne kun kaikki vaan sujuu kuin ajatus.
Äsken tuli paukuteltua arcade moodi läpi jotta sain sound testin auki ja nyt fiilistelen pelin biiseillä.

Nyt on paukuteltu star fox siis viisi kertaa läpi kolmen päivän aikana. Alku tosiaan oli todella karikkoinen, kuten monella muullakin. Kyllä jossain ollaan "hieman" menty pieleen kun yksi läpipeluu menee siihen, että oppii kontrollit, mutta on se vaan pirun viihdyttävää räiskintää sitten kun ne onnistuu sisäistämään.

Myös star fox guardia tullut eilen ja tänään pelattua ja sehän on varsin kiva peli vaikka yleensä minua ei voisi vähempää tower defence tyylsiet pelit kiinnostaa.
Tarina tuli pelattua läpi ja muutama extra mission jotka on vaihtelevampia mitä normaalit. Esim aluksi on vain yksi kamera käytössä, mutta niitä saa lisää joiltakin vihuilta. Jossain tehtävissä vihut tulee laskuvarjoilla ja joskus jokainen laukaus tappaa laakista, mutta ammuksia on rajoitetusti jne.

Tänään tuli myös puolustettua muiden tekemiä squadeja vastaan varmaan yli 20 matsia. Yllätyin kuinka hauskaa se oli. Samalla kasvaa rank joka avaa lisää extra tehtäviä. Tuonkin parissa vierähtänyt jo päälle seitsemän tuntia.

Edit:

Äsken paukahti star fox guardissa rank 50 eli maksimi. Tuli tänään pelattua tasan 10 tuntia ja vedettyä rank 39->50. Kyllä mä sen pelaamisen lopetin muutaman kerran, mutta oli pakko mennä jatkamaan.
Nyt on tarina läpi, yli puolet extra missioneista ja 359 squad battlea eli puolustin muiden pelaajien tekemiä hyökkäyksiä vastaan. Yhteensä pelattu n.21 tuntia.

On tuo kyllä pirun hyvä peli eikä tuota olisi voinut ilman gamepadin ruutua tehdä mitenkään toimivaksi.
Tässä varsin hyvä gamexplainin arvostelu pelistä.

Viime syksynä tuli aloitettua strategia-pelien maratooni ja viimein kevään koittaessa tuli nämä pelailtua päätökseen.

Civilization V (+ kaikki lisärit, pelitunnit: 137)

IMAGE(http://i.imgur.com/Jm9JIdI.jpg?1)

Ainoa aikaisempi kosketus tämän arvostetun strategia-sarjan peleihin tapahtui joskus vuonna -96, kun ensimmäiseltä PC:ltä sattui löytymään Civ 2:n demo, josta en 7-vuotiaana tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään. Vaikka strategiapelit ovatkin aina olleet lähellä sydäntä, niin vuoropohjaiset strategiapelit eivät ole RTS-pelien lailla kiinnostaneet. Viime kesänä tuli kuitenkin viimein Civ 5 lisäsisältöineen kaapattua Steamin alennuksista, pitihän sitä viimein päästä kunnolla kokemaan onko tämä, ehkä kaikkien aikojen arvostetuimman strategiapeli-sarjan viimeisin osa todella niin loistava kuin väitetään.

Myönnettäköön heti alkuunsa, että kyllähän Civilization V onnistui aluksi koukuttamaan meikäläisen täydellisesti ja peliä tuli väännettyä monesti myöhään yöhön kun vielä yksi vuoro piti saada pelatuksi. Koska satunnaisesti generoidut kartat eivät mielyttäneet, latasin aluksi pari modia, jotka lisäsivät peliin oikean maailmankartan ja sijoittivat vielä sivilisaatiot niiden oikeille paikoilleen. Lisäksi pitihän mukaan ehdottomasti saada myös Mannerheimin Suomi, Stalinin Neuvostoliitto, sekä Hitlerin Natsi-Saksa.

Ensimmäiseen pelin valitsin tietenkin Suomen ja kaikki eri voittoehdot olivat avoinna. Mannerheimin Suomella pelatessani pyrin välttelemään kiistoja ja pitämään hyvät naapurisuhteet kunnossa, mutta eihän tuosta mitään tullut, kun rakas itänaapurimme oli jatkuvasti puukottamassa selkään. Jo varhaisessa vaiheessa, Stalinin joukot vyöryivät Suomeen ja vaikka kerta toisensa jälkeen Neukut kärsivät tappion ja anelivat rauhaa, niin eikös taas hetken päästä tuotu uutta rautaa rajalle. Lopulta ei jäänyt paljon vaihtoehtoja kuin valloittaa itänaapurimme, muutamaa pahaista kylää lukuunottamatta. Loppupelin ajan sitten pyrinkin saavuttamaan tieteellisen voiton rakennuttamalla avaruusaluksen, mutta aika loppui kesken, ja hävisin niukasti pisteissä jollekkin toiselle sivilisaatiolle.

Toinen peli, Hitlerin Saksa. Tällä kertaa tuli yritettyä Natsi-Saksalle uskollisesti yritettyä agressiivista laajentumista, mutta hyvin nopeasti tuli selväksi ja jatkuva uhittelu ja sodan lietsominen oli tie nopeaan tuhoon. Kun kaikki muut sivilisaatiot ja vielä omat ja valloitettujen kaupunkien alistetut kansalaisetkin kääntyvät tyytymättömyydessään sinua vastaan, niin peli päättyi naapurimaiden massiiviseen hyökkäykseen 1800-luvun tienoilla.

Kolmas peli, Rooma. Roomalaisilla pelatessa ajauduin nopeasti sotaan Kreikkalaisten kanssa, josta lähdinkin sitten valloittamaan lähes koko Välimeren aluetta. Kun alueet Etelä-Ranskasta, Turkkiin ja Pohjois-Afrikkaan oli vallattu, tulikin vain keskityttyä valtakunnnan puolustamiseen, sekä tieteellisen voiton saavuttamiseen, mikä onnistuikin varsin helposti, etenkin kun muut sivilisaatiot eivät enää pysyneet kehityksessä mukana.

Kaikkiaan CiV 5 tarjosikin reilun 100 tunnin edestä viihdettä, mutta täytyy sanoa, että hyvin nopeasti oli myös pelin tarjonta nähty ja suurin osa ajasta loppujen lopuksi kului vain tylsästi vuoro-ohi näppäintä klikkaillessa. Jos sarjan kuudes osa joskus muutaman seuraavan vuoden aikana julkaistaan, niin sen olisi kyllä pystyttävä tarjoamaan enemmän kuin vain pieniä uudistuksia, jotta siitä jaksaisin innostua.

Civ V on hyvä, mutta alun addiktiivisuuden jälkeen myös hiaman liian hidastempoinen ja monotoninen peli omaan makuuni. 8/10

Age of Empires II: HD Edition (kaikki lisärit, pelitunnit: 285)

IMAGE(http://i.imgur.com/EmKh31W.jpg?1)

Selvästi eniten aikaa vienyt peli olikin sitten RTS pelien klassikko, AoE II:n, jonka kaikkiin kampanjoihin (mukaan luettuna siis kaikki lisäosat) tuli kulutettua siis peräti 285 tuntia, mikä on enemmän kuin esimerkiksi Morrowindiin käyttämi aika (238 tuntia). Steamissa jokunen vuosi sitten julkaistu HD Edition sisälsi alunperin alkuperäisen pelin, sekä Conquerors-lisärin pienin graafisin efektein paranneltuna, johon myöhemmin julkaistiin myös kaksi täysin uutta lisäosaa, The Forgotten, sekä African Kingdoms.

Pääpeli, sekä Conquerors lisäri on tullut pelattua vuosien aikana useampaankin kertaan läpi, viimeksi muutama vuosi sitten, mutta ei niistä sen enempää ihan toimivaa viihdettä edelleen. Uudet Forgotten ja African Kingdoms lisärit tarjoavat paitsi uudet sivilisaatiot, niin tietenkin myös uudet kampanjat, ja ne eroavatkin mukavasti Ensemblen alkuperäisistä ja yrittävät rohkeasti tarjoilla jotakin uutta, toisinaan onnistuen ja välillä kompuroiden. Monet tehtävistä/kampanjoista tuntuvat jopa Ensemblen alkuperäisiä kampanja tehtäviä/kenttiä paremmilta, ja ne tarjoilevat sopivassa määrin sekä rajallisilla joukoilla pelaamista, kuin myös perinteistä tukikohdan/armeijan rakentelua. Parissa puolutustehtävässä sen sijaan ollaan menty metsään, sillä joko tekoäly vyöryttää joukkojaan turhauttavan hitaasti tai eräässä toisessa tehtävässä sellaista tahtia, että oli pakko rakentaa useita linnoja ja niiden eteen muureista "labyrintti", jota pitkin tekoälyn joukkoja sai hidastettua ja sitten vain odottaa että viholliselta loppuvat resurssit.

Suuri tuntimäärä johtuu paitsi kaikkien kampanjoiden pelaamisesta vaikeimmalla vaikeustasolla, myös siitä, että AoE 2:n kentät eivät ole mistään pienimmästä päästä, ainakaan verrattuna nyky RTS peleihin ja lähes jokaisen tehtävän läpipelaamiseen kului 2-3 tuntia, joskus jopa 4. Ero onkin merkittävä esim Age of Empires III:een verrattuna, jossa kenttien kokoa ollaan huomattavasti supistettu, mutta siitä lisää kohta.

Mikäli hyvin perinteistä RTS naksuttelua kaipaa, on AoE II edelleen sieltä parhaimmaista päästä,ja uusien lisäosien kampanjat ainakin yrittävät virkistävästi hiaman jotain uutta.Age of Empires II lisäreineen on klassikkoasemansa ansainnut, joskin uusien lisäreiden hiaman epätasainen laatu laskee arvosanan kiitettävästä 8,5/10

Age of Mythology: Extended Edition (pelitunnit: 104)

IMAGE(http://i.imgur.com/yvfgkxl.jpg?1)

Age of Mythologyn olen pelaillut läpi aikaisemmin vain kerran, joskus pelin julkaisun aikoihin v. 2002. Pelin "remasteroinnista" (eli hiaman uusia/paranneltuja graafisia efektejä) on vastannut sama studio kuin AoE II:n kohdalla. Pakettiin on löyty emopelin lisäksi Titans lisäri, sekä kääpiöiden lyhyt minikampanja. Vuoden alussa peli sai myös uuden ,aasialais-henkisen Tale of the Dragon lisärin.

Age of Mythology nimensä mukaisesti perustuu historian sijaan kreikkalaisiin, egyptiläisiin ja skandinaavisiin myytteihin ja niiden jumaliin ja hirviöihin. Niinpä myös tarinankerrontaa oli huomattavasti enemmän Ensemblen aikaisempiin peleihin verrattuna ja pääosin pelin juoni onkin ihan mukiinmenevää.Vaikka eri sivilisaatioita onkin vain kolme, niin eroavaisuuksia on huomattasti enemmän kuin vaikka AoE 2.ssa, kaikilla osapuolilla on omat yksikkönsä, jumalansa, erikoiskykynsä, hirviönsä jne.

Hirviöistä/jumalolennoista puheenollen, vaikka ne ovatkin voimakkaita ja kestävät kuritusta, ovat ne myös suhteessa tavallisiin yksikköihin suhkot kalliitta ja vievät pop.capista paljon tilaa. Lisäksi pelin yksiköt toimivat pitkälti kivi-paperi-sakset periaattella, joten turhia yksiköitä pelistä ei suinkaan löydy.

Age of Mythologista voidaan katsoa myös alkaneen pelien virtaviivaistaminen Ensemblen osalta, sillä pelin kentät eivät ole enää läheskään yhtä suuria, eikä niiden läpipelaamiseen kulu läheskään yhtä paljon aikaa. Lisäksi virtaviivaistaminen näkyy hyvässä mielessä esim siinä, ettei peltoja tarvitse enää jatkuvasti rakentaa uudestaan.

Pelin lisäosia en ollut ikinä ennen pelannut ja Titans onkin varsin laadukas lisäri, jonka mukana Atlantilaiset erotettiin kreikkalaisista omaksi sivilisaatiokseen. Tarinaa jatkava lyhyt kampanja ei vedä vertoja pääpelin tarjonnalle, mutta on kuitenkin huomattavasti parempi kuin tylsähkö Tale of the Dragon, joka ei uuden, aasialais/kiinalais-henkisen sivilisaation lisäksi tarjoile oikein mitään uutta. Kampanjan tehtävä ja juoni ovat puuduttavan tylsiä, eikä niihin ole selvästikkään jaksettu nähdä samalla tavalla vaivaa kuin AoE 2:n uusien lisäosien kanssa.

Age of Mythology ei aivan vedä vertoja AoE 2:lle, mutta on kuitenkin Titans lisärinsä kanssa hyvä 8/10 peli. Tale of the Dragon sen sijaan varsin keskinkertainen 5/10 esitys, ja se kannattaakin jättää suoraan ostamatta.

Age of Empires III: Complete Edition (pelitunnit: 77)

IMAGE(http://i.imgur.com/yO2t4oR.jpg?1)

V. 2005 julkaistu Age of Empires sarjan kolmas, ja toistaiseksi viimeinen osa (ellei kaiken maailman AoE Onlinen ja AoE: Castle Siegen kaltaisia spinoff pelejä lasketa) jäi aikoinaan pelaamatta, koska demon perusteella peli tuntui aivan liian erilaiselta ja yksinkertaistelulta edeltäjiinsä nähden, jonka lisäksi v.2005 kului pitkälti vain ja ainoastaan yhden pelin, eli tietenkin WoWin parissa.

Siinä missä AoE II sijoittui Länsi-Rooman tuhosta 400-luvulta, kattaen Keskiajan, aina 1400-luvun loppuun asti, alkaa AoE III 1500 luvun lopulta ja kertoo fiktiivisen Black-perheen tarinan useammalta eri sukupolvelta aina matkasta vanhalta mantereelta Amerikkaan ja siitä 1800-luvulle asti. Pelin kolmeen eri näytökseen jakautuva ja lähes kokonaisuudessaan Amerikan mantereelle juoni on Age of Mythologyn tapaan ihan viihdyttävää seurattavaa, ilman sen suurempia riemunkiljahduksia.

Complete Edition pitää sisällään pääpelin lisäksi The WarChiefs ja The Asian Dynasties lisärit ja koko paketti on kauttaltaan varsin viihdyttävä, vaikkakin myöskään AoE III ei aivan AoE II:n tasolle yllä. Kuten pelatusta tuntimäärästäkin näkyy, AoE III:n suurin ongelma on liian ehkäpä liiankin pitkälle viety virtaviivaistaminen. Etenkin pääkampanjan kentät ovat varsin pieniä ja monet niistä tulee vaikemmallakin tasolla pelailtua läpi 20-30 minuutissa. Möyskään tekoälystä ei irtoa kunnolla vastusta paria kenttää lukuunottamatta. Lisäksi siinä missä Age of Mythologyssa ei peltoja tarvinnut enää rakentaa uudestaan, niin AoE III:ssa resurssin kerääjäjien ei tarvitse enää edes kulkea Town Centerin, tai muun keräispisteen välillä, vaan hakattu puu tai louhittu kulta sataa suoraan käytettäväksi.

IMAGE(http://i.imgur.com/0FAywWH.jpg?1)

Ensemblen puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että ainakin he yrittivät tuoda mukaan joukon uusia ideoita, kuten kokemuspisteiden kautta avattavaksi tulevat "kortit", joiden avulla voi kotimaasta/kaupungista voi tilata lisäjoukkoja, resursseja tai muuta kivaa. Kentistä löytyy myös pieniä aarrekätköjä tai yksiköitä joita voi kerätä/pelastaa tappamalla ensin aarteita vartioivat villipedot tai lainsuojattomat.

Yli 10 vuoden iästään huolimatta AoE III on vielä tänäkin päivänä yllättävänkin komea peli. Siinä missä Age of Mythology ei ole vanhentunut kovinkaan arvokkaasti, Age of Empires III:n grafiikka on vieläkin silmiä mielyttävää ja myös musiikki sopii aikakausien henkeen.

Ehkä hiaman yllättävästi, kahdesta lisäosasta Big Huge Gamesin kehittämä The Asian Dynasties on selvästi Ensemblen kehittämää, intiaaneihin keskittynyttk Warchiefs lisäriä parempi. Pelin kaikki kolme kampanjaa ja sivilisaatiota (Japanilaiset, Kiinalaiset ja Intilalaiset) eroavat kivasti yksiköillään toisistaan, siinä missä The Warchiefs lisäri ja sen kampanjat eivät mielestäni tuonneet merkittävästi uutta emopeliin nähden.

Kokonaisuutena Age of Empires III: The Complete Edition on ehdottomasti ostamisen ja pelaamisen arvoinen, viihdyttävä paketti, vaikka se ei legendaarisen Age of Empires II:n tasolle aivan ylläkkään.Ensemle yksinkertaisti/virtaviivaisti peliä ehkä hiaman liikaa, mutta toisaalta enpä tiedä olisinko enää AoE II:n jälkeen monen tunnin mittaisia kampanjatehtäviä jaksanutkaan vääntää ja ainakin Ensemble ei jäänyt polkemaan paikalleen, vaan uskalsi tuoda mukaan myös toimivia, uusia ideoita. 7/10

Nyt saavat strategiapelit jäädä tältä erää, kesän aikana olisi tarkoitus vihdoin pelailla Skyrim läpi, modien kanssa PC:llä ja siinä sivussa pelailla mahtava Life is Strange toiseen kertaan eri valinnoilla.

Joko jengi on sukeltanut Overwatchin avoimeen betaan?

Tunnin kaksi tuota on tullut nyt tahkottua ja kieltämättä hauskaa on ollut. Totuttelua nuo mekaniikat ja systeemit toki vaativat, mutta yllättävän helppo oli hypätä mukaan. Sitten kun tottuu tähtäämiseen ja paikoin hitaaseen liikkumiseen, niin kaikki alkaa olla ihan kohdillaan. Varsinaista suosikkihahmoa ei ole vielä noussut esiin, kun rosterissa on yllättävän paljon hyviä kandidaatteja. Bastion ja se länkkäri_ucco (kenen nimeä en muista enkä jaksa googlata) suht vahvoilla.

Ruudunpäivitys pysyi ihan hyvin mallillaan ja taidetyyli miellytti kyllä silmää. Ei tekniseltä kantilta hienoin peli PS4:llä, mutta nätti ilmestys silti.

Mietteenne?

Tuli itsekkin pari tuntia Overwatchia väännettyä, ja ihan mukiinmenevä peli, ei siinä mitään, mutta randomien kanssa pelatessa pelistä ei tietenkään saa kaikkea irti, vaan paljon hauskempi kokemus olisi varmasti kavereiden kanssa/ennakkoon luodulla tiimillä. Randomien kanssa pelatessa kun homma tahtoo lähteä lapasesta ja kaikki tekevät mitä sattuu.

Varmaan tuon voisi joskus ostaakkin, sitten kun peli on vuosien saatossa saanut lihaa luidensa ympärille, mutta parin tunnin pelailu ei jättänyt nälkää pelata lisää, saatika ostaa peliä lähiaikoina. Viihdyttävämpää moninpeliräiskintää tuo jo nyt kuitenkin tarjoili, kuin mitä jokin säälittävä Battlefrontin räpellys tulee ikinä tarjoamaan, joten tasaisen varmaa laatutyötä Blizzardilta jälleen kerran.

Itse odotellut Overwatchia kuin kuuta nousevaa julkistuksesta asti ja muutamia tunteja nyt tullut hakattua ja tykkään kovasti. Yksi parhaimmista mp-räiskinnöistä mitä tullut omalle kohdalle vastaan. Peliin oli kieltämättä varsin helppoa sukeltaa sisään, mutta kyllähän tuossa tuntuisi silti syvyyttä riittävän pidemmäksikin aikaa. Helppo oppia, vaikea hallita, vai miten se sanonta meni. Pelimuotojen vähyys hiukan kyllä arveluttaa, kaksiko niitä nyt tällä hetkellä on? Vaikuttaa aika vähältä, voisi tarvita lisää. Kenttiä ja hahmoja tosin on tarpeeksi, ja jokainen niistä on persoonallinen. Omaa lempihahmoa on vaikea valita koska todellakin niitä on niin paljon ja jokaisella on heikkoutensa ja vahvuutensa, mutta Tracer vai mikä se ikinä nyt olikaan, on ehkä ollut hauskin tähän mennessä. Kyllähän tämä kai pitäisi ostaa, hypettänyt kuitenniin sen verran vuositen saatossa, harmi vain että sen verta pihi että katotaan, Doomikin tulee tuossa viikon päästä jo,

Rare replayn snake rattle & roll

Ainakin tämän version lopari on mahdoton. Tuossahan pitäisi vaan jatkuvasti hyökätä sitä jalkaa päin kunnes se kuolee. Ensin se muuttuu siniseksi ja jos et hetkeen hyökkää niin sen väri muuttuu normaaliksi eli saa energiat täyteen.
Ei auta vaikka rewindia huoraa koska tuo on selvästi buginen. Välillä seuraan sitä koko kentän ympäri niin, että se on sininen ja hyökkään jatkuvasti. Sitten se vaan ykskaks muuttuu normaaliksi takaisin vaikka en edes sekuntia ollut hyökkämättä.

Tube videoissa tuo ihan selvästi tapetaan joko käyttämällä nesin turboa joka on esim siinä "multitapissa" tai sitten emulattorin turbon avulla.
Ei vituta ollenkaan ei.

edit:

Foorumille avautuminen auttoi :D
Ei se mahdoton näköjään ollut. Kyllä sitä sitten tuli melkein tunti jahdattua ympäri kenttää.
Oli kyllä varsin kamala peli muutenkin ja onneksi tuota ei tullut muksuna pelattua. Oikein kunnon "kulta-ajan" designia kun hypyn jälkeen on item joka kääntää kontrollit joten varmasti tiput sinne rotkoon tai piikkeihin pari kertaa.
Lopussa vielä pari kenttää jäätä ja tietenkin kaikki alustat on johonkin suuntaan vinoja. Jokaisessa kentässä tietenkin on vielä 99 sekunnin aikaraja. Tosin sitä saa välillä lisää. Siis oikein tekemällä tehty, että kestää varmasti ikuisuuden päästä läpi. Tube läpipeluu kesti 24 minuuttia.
Onneksi rare replayssa saa loppumattoman ajan ja elämät ja on se rewind myös käytössä.

Kyllä pelaan mieluummin nykyisiä "lyhyitä" pelejä jotka kestää 5-8 tuntia kuin näitä "rakkaudella tehtyjä" kuten kaikki aina nostalgia huuruissaan sanoo.

edit:

Tuli sitten pelattua vielä cobra triangle läpi myös. Loppumattomilla elämillä tietenkin :D
Ilmeisesti olin joskus nuorena lapsukaisena tuosta saanut 3/4 osaa pelattua eli jos oikein muistan niin kolmas bossi oli vienyt hengen lopullisesti tai sitä seuraava kenttä. Kuinkahan monta kymmentä kertaa tuotakin tuli tahkottua ja onhan sekin ihan pirun halpamainen varsinkin niissä kentissä kun pitää hypätä liikkuvien ramppien avulla monttujen yli ja niiden edessä tietenkin liikkuu vielä pari pyörrettä. Nuo ei itseasiassa ole edes kaikista halpamaisimmat kohdat.

Sitten tuli pelattua sunset overdriven lisärit kun taas sai season passin 10e hintaan.
Pari tuntia sai totutella kontrolleihin ennen noiden aloittamista. Näköjään 2015 tammikuussa viimeksi pelannut joten ei ihme ettei meinannut muistaa mitä mistäkin tapahtuu. Olin myös unohtanut kuinka hyvältä peli näyttää.

Molemmat lisärit antaa pelattavaksi pienehkön uuden alueen ja tehtäviä sekä haasteita. Tein kaikki tehtävät ja haasteista tyydyin siihen mitaliin mikä ekalla kerralla tuli paria poikkeusta lukuunottamatta ja keräsin uudet collectiblet. Aikaa meni viitisen tuntia.
Varsin hauskaa läppää oli taas varsin mukavasti ja ase paketti dlc:n shield buddysta tuli äkkiä uusi paras kaveri sillä se blockaa ihan kaiken vahingon hetken aikaa. Joko muistan väärin tai sitten molemmat lisärit oli paljon hektisempiä mitä peruspelin tarina.

Kyllä tuossa rahoille vastinetta sai. Normistihan tuo maksaa 20e joka on kyllä jo hieman liikaa. Lisäreiden lisäksi tuli tuo ase paketti ja uusia vaatteita ainakin.

AAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Huh, hUH!! Mitä yksinpelisettiä on tässä keväällä tullu pelattua :O. Tuli täys sulaminen moninpeleihin battlefrontin(5/5) jälkeen, joten päätin alkaa pelaamaan AAA-tarina pelejä. Ja niitä oli tullut, tuli ja oli tulossa pitkin kevättä. Ensimmäiset kaksi näistä, jotka hommasin. Olivat Far cry: Primal ja Rise of the Tomb raider. Molemmat loistavia historiaa tutkivia tarinapelejä. Itseä mielytti todella paljon se kuinka niihin oli haluttu panostaa uskottavan historiallisuuden vuoksi. Pelattavuus oli myös mielyttävää, eikä kumpikaan tuntunut kopiolta sarjan aijemmista peleistä. Tomb raideria olin jo julkaisusta lähtien vilkuillut kaukaa, mutta vasta keväällä päätin hommata sen ja pelata kaverin kanssa deja vu tyyliin läpi yön. Onneksi en katsonut leffana mikä houkutti aika ajoin paljon :D. Molemmat pelit vedin 100% läpi noin 60h ja kuukaudessa yhteen laskettuna. Sen jälkeen niillä oli valitettavasti vain leffan arvo, joten tietenkin uhrasin ne suomen rokkitähdelle. Quantum breaki:lle. Sekin oli loistava peli, joka tosin ei aukea kuin vasta toisella peli kerralla eri valintoineen, sekä kaiken sen sivumatskun läpikäymisellä, vasta sitten kun sen kaiken on kerännyt(100%) toisen läpivedon jälkeen. Jonkinlaisen firefight tilan olisi toivonut peliin, koska parhailla pelisupervoimilla ikinä ja sopivalla ammuskelulla se olisi ollut todella kivaa kampanjan jatkuvan uudelleen pelaamisen sijaan. Muuta huomautettavaa ei oikeesta ole. Loistavaa työtä Remedy :). Muutoin sitten tulen varmaan keskittymään vain kesän viettoon tämän setin jälkeen, kun muuta kiinostavaa ei ole näköpiirissä tällä hetkellä.

Tässä tuli tahkottua PS4:lla Wolfenstein - The New Order läpi, aiemminhan pelasin ko. pelin Xbox360:llä ja pakko myöntää ettei rauta tehnyt pelistä parempaa, pelihän oli jo saamarin hyvä Boxillakin, mutta ei ollut huonompi pleikkarillakaan. Nautin kyllä matkasta kolmannenkin kerran Blazkowiczin kera, FPS jossa kaikki osaset toimivat niin upeasti yhteen että ei voi kuin kehua, päätin vielä kerran kiskoa läpi Mode 999:llä ihan vain huvikseen, raikas tuulahdus 90 luvulta kun peleissä oli omia avattavia koodeja joilla sai hetken peli iloa nostettua (Mm. doomit, Duke Nukem, Quaket, Goldeneye, Turokit)

Outoa, että ei ole erillistä aihetta niinkin tunnetulle julkaisulle kuin Uncharted 4. No, kirjoitellaan tähän vähän ensitunnelmia kun en jaksa nyt alkaa raaputtelemaan uutta aihettakaan tai siis lähinnä sitä kattavampaa aloituspostausta. EI SISÄLLÄ PIENINTÄKÄÄN SPOILERIA PELISTÄ.

Tuli eilen illalla korkattua siis pelisarjan viimeinen osa. Pelihän tuli jo julkaisupäivänä minulle mutta Gigantti kikkaili ja lähettikin perusversion. Olin jo tammikuussa kysynyt "Exclusive Editionin" tuotesivuilla, että onko kyseinen tuote kuvan mukainen, jossa on taidekirja ja steelbook-kotelo (eli siis Special Edition) ja vastaukseksi sain kyllä. Nyttemmin tutkin asiaa ja asiakaspalvelu oli tehnyt oikein "taktiset" ja vaihtanyt vastauksen kielteiseksi, samoin kuin poistanut koko kuvan, jossa oli siis nuo kaipailemani ekstrat. Järkyttävää toimintaa, ei voi muuta sanoa.

Sain tuosta 15 euron lahjakoodin hyvitykseksi, joka kyllä oli lopulta aika pientä siihen vaivaan nähden mitä näin, että lopulta sain tuon kaipailemani version pelistä. Piti käydä läpi sähköpostiviestittelyä, palautusta paikan päällä kauhean säädön kera, perusversion myynti ja postitus sekä sen haluamani version hakeminen eri liikkeestä.

Torstaina oli kuitenkin tuo steelbook-versio hallussa. Into pelin pariin oli laskenut tuon säädön takia mutta kun lopulta eilen tuon korkkasin niin voi että oli mahtavaa palata Draken seikkailujen pariin! Tuli pelattua kuudenteen osioon asti ja tuo alku oli jo niin hiton loistava. Ainoat miinuksen aiheet ovat oikeastaan hyvin sekava lähitaistelu sekä ampuminen, joka ei enää tunnukaan niin hyvältä kuin joskus (ja eihän se koskaan mitään parasta ole ollutkaan mutta toimivammalta se ennen tuntui). Välissä ollut paljon muita pelejä, joissa ampuminen hoidetaan paljon paremmin. Parasta pelissä onkin itse tarina ja tarinankerronta. Grafiikka myös loistavaa mutta tuli mieleen se jonkun kommentti siitä, että peli koetaan varmaan sitten "oikein" PS 4.5:llä tai vastaavalla kuin saadaan se 60 fps.

Ei kaduta yhtään erikoisemman version ostaminen kun jo nyt sai niin hyvät fiilikset pelistä. Moninpeliä myös odotan innolla, sillä se oli betan perusteella oikein viihdyttävää hommaa. Ja siellä on se maaginen 60 fps! Kyllähän tuohon ruudunpäivitykseen tottuu kuten aina mutta nykyisin kiinnittää jostain syystä helpommin huomiota tuohon. Ehkä sitä on pelannut enemmän noita 60 fps pelejä ja saanut vertailukohteita tai jotain. No, en valita, itsepä olen pelialustani valinnut ja eihän tämän pelin suhteen ole edes valintaa tehtävissä. Ellei odota sitä remasteria jollekin seuraavalle Sonyn vehkeelle.

Dark Soul (X360)

Ihmettele pelimaailmaa, kuole, toista kymmenen kertaa. Kohtaa lopubossi, kuole lukemattomia kertoja kertoja, voita. Tätä kaikkea ja enemmän riittää Dark Soulissa noin sadan tunnin edestä. Peli on yhtä hienoa tutkimusmatkaa alusta loppuun, mutta uusille pelaajille aloituskynnys on poikkeuksellisen korkea. Minulle kesti joku tovi tajuta, minne pitää mennä, mitä Sieluilla tehdään, mitä nuo tekstit maassa ja mitä nuo haamut ovat, sun muuta, sun muuta. Noh, tämän foorumin väestä suurin osa lienee pelin jo kokenut, niin tiedättekin lopun. Ja yhdyn teihin faneihin, hieno peli, mutta en rupea ylistämään aurinkoa sen enempää.

Operation Flashpoint: Dragon Rising (X360)

Tämä lienee haastavampia konsoliräiskintöjä mitä on tarjota. Tämä on Jenkkien sotaseikkailu Kiinalaisten valtaamalla kuvitteellisella saarella, kuvitteellisessa konflictissa, mikä on myös arma faneille tuttu juttu. Pelin ikä valitettavasti näkyy, muunmuassa kankeina kontrolleina ja alhaisella ruudunpäivityksellä ja grafiikalla. Mutta peli toimii hyvin meikäläisen kaltaiselle realististen räiskintöjen fanille, jolle armat ja alkuperäinen OFP, ovat liian työläitä ja monimutkaisia. Konsoleita vartenhan tämä on tehty, joten siksi pelasinkin sillä, vaikka PC elämys lienee kiistatta parempi kontrollien, grafiikan ja ruudunpäivityksen osalta. Mutta jos onnistutte löytämään ystäviä, joilla on peli, niin pelatkaa kampanija ihmeessä Cooppina. Silloin peli on parhaimmillaan, kun botteja ei tarvi komennella ja peliin saadan kunnon inttimäistä taktikointia.

European Universalis 4 (PC)

Jos olet vähän normaalia autistisempi ihminen ja pidät strategioista, historiasta plus sinulla on aikaa, EU4 on sinun pelisi. Se kustantaa kaikki DLC:t mukaan lukien reippaasti yli 100 euroa, mutta steamin alennuksista tämä irtosi kuudellakympillä. Pelissä siis otetaan komentoon haluamasi valtio ajalta 1444 - 1816, jolloin Eurooppalaiset käytännössä hallitsivat maailmaa ja maalataan planeettaa oman valtiosi mukaan. Ja koska opeteltavaa on enemmän kuin Suihkukoneessa ja ydinvoimalan käyttöliittymässä yhteensä, on pelaajan oltava tarpeeksi autisti, että jaksaa kaikkeen mahdolliseen perehtyä. Mutta kaiken tämän jälkeen peli takuulla toimii ja syö aikaa ihan helvetisti. Niin paljon että moni vapaapäivä on mennyt hujauksessa ohi. Hyvän pelin merkki.

Nyt on humble bundlen WiiU pelit pelattu.

Citizens of earth oli varsin mainio roolipeli. Hauskaa dialogia riittää ja audiovisuaalinen toteutus miellytti.
Värvättävillä kansalaisilla on myös omat lahjakkuutensa jotka vaikuttaa pelimaailmassa liikkumiseen. Esim bodarin värväämällä pääsee painavien lohkareiden ohi ja mitä isompi talent taso sillä on niin sitä painavamman esteen se voi nostaa.
Koulun maskotin avulla voi säätää vaikeustasoa ja tiedemies osaa vaihtaa kellonaikaa. Siitä vielä fiksusti tehty, että noita tyyppejä ei ole pakko pitää siinä porukassa mukana jolla hoitaa taistelut vaan esim piikkipensaan kohdalla menee vaan hahmolistauksesta valitsemaan kohdan talent ja sitten valitsee puutarhurin. Muutenkin hahmoja voi tuon listan kautta vaihtaa ihan vapaasti.

Maailmallakin on kokoa varsin kivasti. Ainoa isompi miinus on latausajat sillä pelin maailma on kohtuu pienissä osissa ja niiden välissä on aina lataustauko. Eihän se ole kuin joitakin sekunteja, mutta kun koitat yrittää muistaa missä joku paikka oli ja harhailet ympäriinsä niin tuo alkaa välillä tympimään.

Shantae and the pirates curse

Varsin kiva ja hauska metroidvania tyylinen seikkailu. Erityismaininta tosi tarkalle ohjaukselle. En muista koska viimeksi olisi ollut näin kiva jtn tallaista pelata ja kapeillekin tasoille onnistui aina hyppäämään. En osaa sen tarkemmin selittää kuin, että tuntuma oli ihan perkeleen hyvä.

Aikaa meni n.7 tuntia ja läpäisyn jälkeen aukeaa pirate moodi eli tavallaan new game+. Kaikki eri kyvyt pysyy tallessa, mutta damage ja health upgradet menettää.

Affordable space adventures

Tämä oli totaalinen yllättäjä ja räjäytti pankin. Aluksen eri toiminnot saadaan sopivalla tahdilla ja puzzlet oli ihan kivoja. En edes tiennyt, että tämä on tavallaan puzzle peli. Jokainen alue on kohtuu pieni ja sisältää yhden tai kaksi pulmaa. Isoin este on aina vanhat "artifaktit" joita ei saa häiritä eli siellä on ties mitä turrettia ja leijuvaa palloa.
Skanneri paljastaa mille ne on herkkiä ja joskus pääsee helpolla kun nuo on herkkiä vain lämmölle, mutta sitten kun ne ei tykkää oikeastaan mistään niin saa hetken miettiä, että miten siitä pääsee ohi.

Gamepadin ruutu on lopulta varsin täynnä tavaraa. On mittaristo josta näkyy ääni, lämpö ja sähkö. Vasemmalla on polttomoottorin säädöt ja esim massageneraattori. Oikealla on sähkömoottori ja sen järjestelmät. Alhaalla on booster, scanner ja laskutelineet.

Voisi luulla, että pelaaminen on hankalaa, mutta ei se oikeasti ole koska etukäteen voi rauhassa pysyä "artifaktin" havaitsemalta alueelta ja miettiä miten sen homman saa hoidettua. Jos ja kun henki lähtee niin checkpointeja on runsaasti.

Pulmien välissä ja varsinkin alussa on sitten ihan rauhallista tutkimista ja välillä maisemat on jopa todella komeita. Vielä kun pelaa luurit päässä niin tässä oli aivan hemmetin hieno tunnelma vaikka varsinkin sähkömoottorin kanssa kuuluu vain pieni suhahdus välillä, muuten on hiljaista tai sitten kuuluu jtn random ääniä.

Tämä pääsi ihan heittämällä tämän vuoden hienoimpiin elämyksiin.

Doom tuli sitten aloitettua samana päivänä kuin julkaistiin ja en voi kuin todeta että kyllä maistuu demonien tuhoaminen jälleen, heräsi osittain samoja fiiliksiä kun ensi kertaa Doomiin tutustuin vuonna 1993, pääsi heittämällä omien konsoli FPS pelien suosikiksi, voi sitä riemua kun laittaa Classic Doomin kentän päälle vain jotta kuulee sen mitä parhaimman kenttämusiikin ikinä (Hangar e1m1)
Uudistaa mainiosti wanhaa peliä unohtamatta juuriaan.

Uncharted 4:sta vielä vähän lisää, nyt kun peli tosiaan on läpi pelailtu. Aikaa meni jonkun verran yli 17 tuntia. Lyhyt peli kun ottaa huomioon mitä on tullut muuta pelailtua viime aikoina mutta Unchartediksi oikeastaan aika pitkä. Jossain arvostelussa meni 13 tuntia kun keräiltiin myös aarteita. Itsekin tosiaan nuohosin kunnolla paikkoja ja silti en löytänyt edes kaikkea. Fiilistelin hienoa maisemia ja kuvia tuli otettua enemmän mitä missään pelissä tätä ennen. Ihan koska peli on täynnä niin upeita paikkoja ja maisemia, että on pakko pysähtyä katselemaan ja ottamaan kuvia talteen. Grafiikka tosiaan on aika ällistyttävän upeaa.

Pelin tarina oli myös loistava vaikka uuden hahmon tuominen viimeiseen peliin vähän mietitytti. Toimi kuitenkin ainakin minulle täysin ongelmitta. Pelin loppu oli hoidettu todella loistavasti ja tuli todella upeat kylmät väreet pelin loppuessa. Haikea fiilis mutta samalla, sanoisinko, onnellinen. Outoa olla onnellinen joidenkin olemattomien hahmojen puolesta mutta sitä siinä kai oltiin. Pelisarja on nyt tosiaan sillä tavalla taputeltu kasaan, että jatkoa en sille toivoisi vaikka tuota nyt useammallakin tapaa voisi jatkaa. Fiilikset vähän samat kuin The Last of Usin kanssa: ei tuota ole tarvetta enää jatkaa MUTTA jos laatu on samaa - kuten studiolta osaa odottaa - niin en minä tuotetta pois työnnä.

Tuli myös aloiteltua uusi pelikerta Crushing-vaikeudella. Huijaan kuitenkin täysillä, sillä pidän päällä bullet timea, loppumattomia ammuksia sekä otan käyttöön sen äkäisimmän revolverin. Ei haastetta nimeksikään mutta pirun tyylikästä menoa on koko ajan! Kuin pelaisin Max Paynea loppumattomalla bullet timella! Huomaa myös tästä pelityylistäni kuinka tuo ammuskelu on se huonoin osa-alue pelissä. Nyt tuosta nauttii kun voi vain räimiä hommat alta pois ja jatkaa eteenpäin. Outoa sinänsä, kun aiemmin nautin myös ammuskelusta pelisarjan peleissä. Nyt ei jotenkin niin enää maistunutkaan vaan oli ikäänkuin pakollinen osa-alue että pääsi jatkamaan tarinaa ja katselemaan maisemia. Liekö syynä se, että on pelannut niin paljon paremmin toteutettuja 3rd person ammuskeluja vai mikä mutta nämä oli omat fiilikset pyssyttelystä. Ei se mitään älytöntä pakkopullaa nytkään ole mutta ei siitä erityisiä nautintoja saa. Hiippailusta tosin sai mutta jotenkin tässä ei siihen jaksanut panostaa kuten yleensä peleissä, joissa siihen annetaan mahdollisuus.

LISÄYS: Ammuskeluun liittyen: Tomb Raiderissa nautin ammuskelusta suuresti! Tosin pääsyy lienee jousipyssy, joita niin rakastan. Pitäisi ostaa ehkä ihan oikeastikin sellainen. Joskus junnuna tuli jossain lomalla testattua ja se oli rakkautta ensikokeilulla.

Uncharted 4

Olipas seikkailu. Eilen aloitin kahdeksan jälkeen aamulla ja kahdelta yöllä rullasi lopputekstit. Reissulta jäi talteen 118 kuvaa joten niidenkin ottamiseen meni hetki jos toinenkin.
Olihan tämä ihan heittämällä sarjan paras ja kaikki toimi kiipeilystä lähtien paremmin kuin ennen. Kaikki taistelutkin koitin mennä hiipien joten sekin sai tämän tuntumaan mukavan tuoreelta ja tuon takia tuntuikin, että toimintaa olisi ollut paljon vähemmän mitä ennen joka ei todellakaan ole huono asia.
Tarkkaan koitin kaikki paikat nuohota, mutta silti melkein puolet aarteista jäi puuttumaan. En tiedä miten mä joka pelissä aina missaan kaikkia collectibleja kauheat määrät.
Lopetuskin oli just hyvä ja tähän olisi hyvä lopettaa koko sarja. Toivotaan ettei sony rahan himoissaan laita jotain paskaa porukkaa tekemään näitä lisää.

Oikeastaan ainoa miinus mulla on se e3 messuillakin näytetty piiiitka takaa-ajo kohtaus. Siitä olisi voinut napsaista vähintään kolmanneksen pois sillä nyt se tuntuu väkisin venytetyltä. Tuon lisäksi häiritsi se panssariauto joka vetää kaikki mutkat täysin fysiikan lakien vastaisesti.

Valokuvaus moodi oli kyllä siitä kiva, että sai hahmot pois ruudulta. Itse kun tykkään ylensä ottaa vaan kuvia maisemista ja rakennusten sisältä. Siitä myös plussaa, että kerrankin tarinassa ei ole mitään zombeja tai muutakaan yliluonnollista. Olen aina inhonnut tuota. Tosin ihan varmaksi en muista oliko kolmosessa jotain tuollaista. Vitan golden abyssissa ei ollut.

Tuolta löytyy 118 kuvaa

En osaa sanoa kokeeko joku nuo spoilaavaksi joten tehdään lista.
- Kuvia jokaiselta alueelta jossa seikkaillaan
- Kuvia sekä ulkoa, että rakennusten sisältä
- Suurimmassa osassa kuvista ei ole ihmisiä ollenkaan
- Muutamassa kuvassa on puzzle huone koska se näytti hienolta. Ratkaisuja ei näy
- Pari välivideosta otettua kuvaa joissa on Elena ja Nate

Jos näkee kuvan josta pitää niin kannattaa klikata sitä "view original" kohtaa niin näkee sillä laadulla millä ne tuonne on ladattu.

Vähän offtopic koska en ole vielä peliä pelannut, mutta Paragon on viikonloppuna betatestissä. Pelilaji ei ole omia suosikkejani mutta voisihan tuota muutaman tunnin kokeilla, jos miellyttää niin sitten tilaukseen.

Tuli Dark Souls III:n ja Uncharted 4:n jälkeen pelailtua pitkästä aikaa myös vähän Xbox Onella. Tällä kertaa tuli laitteeseen nakattua Halo 5: Guardians.

Ensifiilikset olivat vähän laimeat, sillä tuntui kuin samaa Haloa olisi pelannut jo niin monet kerrat aiemminkin. Kentät ovat jotenkin ikävän geneerisiä ja meno oli muutenkin jotenkin laimeaa ja turhanpäiväisen oloista. Toinen pelikerta kuitenkin sai vähän intoakin mukaan ja erityisesti tarina alkoi taas kiinnostamaan. Pelaaminenkin taas muistutti miksi Halot ovat niin suosittuja: etenemisen vapaus ja ajoneuvothan ne hauskinta ovat näissä.

Edelleen en pääse yli noiden kenttien geneerisyydestä ja hengettömyydestä mutta muuten tuo meno on maistunut nyt paremmin mitä alkufiilisten jälkeen. Ihan loppuun asti en peliä ole vielä pelannut ja jäljellä on ilmeisesti viimeinen tehtävä mutta tuskin tuo enää vaikutelmaa pelistä kauheasti muuttaa. Erityisesti kun tarinakin jää arvostelujen perusteella "kivasti" kesken.

Pituutta pelillä on ihan sopivasti. Ei liikaa, että jaksaa heittää heti vaikeustasoa korkeammalle ja ottaa uuden kierroksen mutta kuitenkin tarpeeksi ettei ole mikään jämä.

Moninpeliä taidan sen verran käydä pelailemassa, että saa nuo - tällä kertaa helpon oloiset - achievementit keräiltyä pois. Kai porukka vielä tuota kuitenkin pelaa.

Mikäli tälle pitäisi arvosanaa heittää niin olkoon tämä 8/10. Teknisesti mainio teos, joka on kuitenkin muuten vähän hengetön tekele.

Seuraavaksi olisikin Onen peleistä vuorossa Dead Rising 3. Yksi eniten odottamistani Onen peleistä ja sen olen kuitenkin jostain syystä jättänyt viimeiseksi noista, mitä hyllystä on löytynyt. Aiemmin tuli pelailtua Sunset Overdrive, Ori and the Blind Forest, Deer God sekä viimeisimpänä jo mainittu Halo 5.

Onelta ei sitten olisikaan tuon jälkeen listoilla kuin Quantum Break. Sen jälkeen tosin on se kovin tapaus vasta tulossa Gears 4:n muodossa. Ja olisihan siellä Goldista saatu Lords of the Fallen. Tosin en tiedä jaksaako heti Dark Souls III:n jälkimainingeissa tuota testailla.

Kymmenisen tuntia on tullut Overwatchia tahkottua ja herttinen miten hauskaa on ollut. Minkäälaisia ongelmia ei ole teknisellä puolella tullut vastaan ja hahmorosterista on löytynyt todella monta omaan makuun sopivaa tyyppiä. Välillä on hauskaa rynniä etulinjassa ja välillä tekee mieli toimia lääkintämiehenä. Hattu nousee kyllä ilmaan, Blizzard on tehnyt todella kovaa duunia. Jos pitävät lupauksensa ilmaisista kartoista, lisähahmoista ja pelimodeista, niin eiköhän tätä pelailla vielä pitkään.

Muutama suosikkihahmo:

Lucio
Bastion
Zenyatta
Soldier 76
Mei

Overwatch täälläkin menossa. Edellinen FPS-pelini oli joku Killzone 2 vuodelta 2009 eli en ole mikään genren suurkuluttaja. Pitää myöntää etten aluksi ollut pelistä mitenkään liekeissä, mutta koko ajan suurenemissa määrin. Kaikkein ilahduttavinta on miten Overwatchin tekijätiimi korottaa rimaa talon sisäisesti myös muille Blizzardin tiimeille. Serverit pysyivät pystyssä niin open betassa kuin julkaisussakin, kommunikointi pelaajien ja tekijöiden välillä on aktiivista ja tähän päälle peli on aivan loistava.

Omat suosikit:

D.va
Widowmaker
Mercy
Junkrat

Taitaa olla uncharted 4 jonka viimeks pelailin ja nyt nettipeliä paukutellu joka on iha jees

Uncharted ykkösen aloitin siltä collectors editionilta, vihdoin ja viimein, alku vaikutti todella lupaavalta mutta järkytys oli suuri kun viattomasta veijarihuijarista syntyy armoton tappokone hetken päästä kun vihuja puskee joka paikasta, tietenkin skriptien mukaan, meni jotenkin idea aarteidenmetsästyksestä ihan reisille puhumattakaan one linereistä mitä Drake heittää, noh ehkä meno muuttuu hieman jatko-osien parissa.

Rare Replayn hommasin tuossa Onelle ja tuli aloiteltua, en muista ihan hetkeen pelin takia nauraneeni niinkuin Conker's Bad Fur Dayn parissa, niin monta peliä, rajallisesti aikaa mutta onneksi suurin osa sisällöstä on melkolailla "kenttä tai pari" päivässä mentaliteetillä että maistuu kyllä, ja edelleen kehun sitä että Perfect Dark on edelleen eräs valitettavan ala-arvostettu FPS peli konsoliräiskintöjen parissa vaikka teki julmetun monta asiaa hienosti jo vuonna 1999, mihin ei moni nyky FPS:kään vielä kykene, ihmetystä herättää.

Goat Simulator tuli ilmaiseksi Xbox Onelle ja tuli sitä pikaisesti kokeiltua. Täytyypä sanoa, että vaikka en peliltä mitään odottanut niin silti tuntui niin turhanpäiväiseltä teokselta. Tämä on sellainen kyhäelmä, että joku aika sitten tämä olisi vitsillä tehty ja pistetty ilmaisjakeluun. Ei tätä millekään konsoleille olisi julkaistu saati pyydetty rahaa millään alustalla. Ehkä lahjoituksena olisi voinut tukea kehittäjää.

No, Youtube-julkimot huusivat ja nauroivat pelin ääressä tarpeeksi ja nuoriso(?) innostui. Kehittäjä takoi kun rauta oli kuumaa ja sen pituinen se. Meikäläinen ei tästä kyllä oikein mitään irti saa. Ehkä joskus kun fysiikkapohjaisuus oli peleissä vielä uusi juttu mutta ei nykyään.

Onko täällä porukka pelannut kuinka paljon Overwatchia. On itse tullut pelattua muutama päivä PS4:llä putkeen ja jostain syystä pelaajat ovat järjestän aina täysin aivottomia ja pelaamisesta ei meinaa nauttia ollenkaan, kun muut tekevät aivan omiaan. Tuntuu kun suurin osa pelaajista olisi hakannut juuri COD:ia ja jäänyt aivot narikkaan vaihde päälle. Harkitsin etukäteen tämän ostamista PC:lle, mutta haluan pelata olohuoneen telkkarin kautta pädillä. Nyt kuitenkin vakavasti harkitsen PC-version ostamista. Onko muilla tietoa millaista peliseuraa noin yleisesti PC:llä löytyy. PS4:llä tuntuu noin 90% pelaajista olevan aivan kujalla.

Omakohtaisia ärsytyksen aiheita. Pelaan oikeastaan pelkästään support classeilla... Yleensä healerina, kun ilman sitä tappio on lähes varma. Suurin osa pelaajista valitsee aina DPS classin ja eivät vaihda sitä mihinkään, vaikka tarve olisi. Suurin osa ei myöskään yritä pysyä ryhmässä ja voittaa pelejä, vaan sooloilevat toisella puolella kenttää. Eikä muut tunnu myöskään kuuntelevan ohjeita, kun yrittää saada porukkaa uudestaan kasaan. Overwatch on huikean hyvä peli, mutta ilman kunnollista tiimityöskentelyä tästä ei meinaa tulla mitään.

Lainaus Lainaus käyttäjältä Ziisus

Onko muilla tietoa millaista peliseuraa noin yleisesti PC:llä löytyy. PS4:llä tuntuu noin 90% pelaajista olevan aivan kujalla.

Itse olen PC:llä pelannut noin 22 tuntia, ja olen yllättynyt kuinka hyvin pääasiassa pelaajat osaavat "puhaltaa yhteen hiileen", eli tiimipeli onnistuu suurimmassa osassa pelejä varsin mainiosta, yksilösuorittajat ovat minimissä. Hahmot valitaan tilanteen mukaan, lähes kaikki roolit täytetään, yhteistyötä tehdään...

Toki välillä tulee otteluita, jossa pelaajat ottavat lempihahmonsa (miten olisi kolme Hanzoa hyökkäykseen?) ja tyytyvät suorittamaan, tai sitten haukkumaan omaa joukkuettaan. Ja Supportin pelaaminen tuntuu monelle olevan ylitsepääsemätön este, joten joudun aika usein itse olemaan supporttina, mikä ei sinänsä ole pahasta, mutta kolme erää Luciolla putkeen saa toivomaan, että joku muu ottaisi vaikka Mercyn, että itse pääsisi "pelaamaan". Mutta kuten sanoin, pääasiallisesti ihmiset osaavat pelata hyvin yhteen. Tai sitten minulla on vain käynyt hyvä tuuri.

Peli ei jostain syystä (vielä) osaa tasapainottaa joukkueita parhaalla tavalla, mikä välillä nakertaa kokemusta (miten olisi, omassa joukkueessa muut alle 20 levelisiä, ja vastapuolella kaksi yli tason 50 pelaajaa, siinä lienee taitotasot tasapainossa, vai mitä?).

Lainaus käyttäjältä JNyknn

Peli ei jostain syystä (vielä) osaa tasapainottaa joukkueita parhaalla tavalla, mikä välillä nakertaa kokemusta (miten olisi, omassa joukkueessa muut alle 20 levelisiä, ja vastapuolella kaksi yli tason 50 pelaajaa, siinä lienee taitotasot tasapainossa, vai mitä?).

Tässä pelissä levelit ei merkkaa juuri yhtään mitään. Eri asia sitten kun tulee rankit. Itseäni laitetaan jatkuvasti todella paljon korkeampi levelisten mukaan ja suurin osa näistä ei osaa pelata ollenkaan. Meinaan osaamisella, ettei osata pelata tiimin kanssa yhteen, vaan mennään pää kolmantena jalkana COD:in tyyliin. Muutenkin tuo matchmaking systeemi ottaa käsittääkseni huomioon myös muun statistiikan. Oma voittoprosentti kaikista (soolo) matseista on yli 70%. Healerina olen ollut noin 90% kaikista matseista. Kannattaa myös ottaa huomioon, että näistä low level pelaajista osa on saattanut pelata betaa kymmeniä tai satoja tunteja. Yhtä hyvin level 10 pelaaja voi olla reilusti taitavampi kuin 50+ levelinen.

Osa pelaajista saattaa vain pelata peliä kymmeniä tunteja ja oppia siinä samalla asioita. Voi hyvin olla, että osa oppii tietyt asiat vasta 50 levelillä. Osa taas on saattanut katsoa kaikki mahdolliset pelioppaat, streamit ja videot läpi ennen peliin koskemista. Jos on etukäteen pätevä FPS peleissä, niin tällainen henkilö voi suoraan olla parempi kuin 90% muista pelaajista. Eilen viimeeksi naureskelin, kun muita reilusti korkeampi levelinen sooloili aivan muualla, kun muut yritti edes jotenkin hoitaa tehtäviään. Player level means nothing!

Overwatchissa on yksi suuri ongelma, joka pitäisi muuttaa heti toisenlaiseksi. Soolo pelaajille pitäisi olla oma pelimuoto / match making systeemi. On aivan naurettavaa, kun soolo tiimillä ei ole mitään mahdollisuutta pelata kaveriporukkaa vastaan, jotka pystyvät kommunikoimaan täydellisesti keskenään. Yksittäinen pelaaja ei tässä pelissä pysty tekemään juuri mitään, vaan Overwatch vaatii tiimityöskentelyä otteluiden voittamiseksi. Muissa peleissä yksi todella hyvä pelaaja saattaa voittaa pelejä, mutta tässä sama ei toimi.

Lisäystä. Ostin PC-version. Täytyy katsella millaista meno täällä on. Ainakin ohjaus tuntuu todella paljon paremmalta hiiren ja näppäimistön myötä. Taidan kuitenkin satunnaisesti pelata telkkarin kautta olkkarissa, joten ainakin Mercyllä pelaaminen onnistuu todella hyvin myös pädillä. Muilla hahmoilla on melkein pakko ottaa hiiri käyttöön.

Lainaus Lainaus käyttäjältä Ziisus

Tässä pelissä levelit ei merkkaa juuri yhtään mitään. Eri asia sitten kun tulee rankit.
...
Muutenkin tuo matchmaking systeemi ottaa käsittääkseni huomioon myös muun statistiikan.

Totta, näinhän tämä itse asiassa onkin. Siitä huolimatta tuntuu (vaikka tuo systeemi ottaisikin huomioon pelaajakohtaiset tilastot), ettei systeemi osaa vielä löytää tasapainoisia joukkueita suurimmassa osassa tapauksia. Tosin, voi olla, että tämä on käytännössä mahdotonta kaikissa moninpeleissä, sillä numeeristen arvojen määrittäminen pelaajien taitotasolle lienee mahdollisuuksien ulkopuolella.

Mutta ne ottelut, jossa joukkueet ovat olleet tasaväkisiä, ovat olleet erittäin viihdyttäviä, vaikkei voittoa olisi tullutkaan. Peliä ostaessani mietin, että kannattiko maksaa näin paljon pelistä, jossa on loppujen lopuksi vielä aika vähän sisältöä, mutta en ole kertaakaan katunut.

@JNyknn
Juuri asensin pelin tietokoneelle. Ei näköjään voi siirtää omaa hahmoa PC:lle, vaikka PS4 hahmo onkin linkattu battle.nettiin. Jotenkin typerää, kun täytyy aloittaa taas 1 leveliltä. Saas nähdä kuinka paljon joutuu pelata huonojen pelaajien kanssa ja kuinka paljon valituksia tulee, kun joutuu pelata tälläisen low levelisen kanssa. Toivottavasti pääsisi mahdollisimman pian kunnon pelaajien kanssa mättämään.

Edit. Nyt on tullut ainakin todistettua, ettei levelit merkkaa juuri mitään Overwatchissa. Ensimmäiset matsit PC:llä lvl 1 oli kohtuu hirveitä, mutta parani heti muutaman levelin jälkeen. Level 7 jälkeen pääsin jo 20-35 levelisten mukaan ja aamuyöstä 12 levelillä olin jo healaamassa 100-200 levelisten seurassa. Pelattiin useampi matsi putkeen, jossa muut tiimikaverit olivat 20-30 levelillä ja vastassa oli joukkue, jossa jokainen oli yli 100 levelillä. Noista otteluista voitettiin noin puolet.

Odotan kyllä innolla, kun pelissä nähdään kunnollinen ranking. Nykyiset levelit kun ei tunnu merkkaavan mitään. Eniten nauratti, kun yöllä olin joukkueessa, jossa muut olivat n. 70-99 levelillä. Jokainen tiimiläinen valitsi dps hahmot ja yritin opastaa muita ja ehdottaa, jos joku voisi olla tankkina ja miten voitaisiin sijoittua järkevästi ryhmässä. Kukaan ei suostunut tähän ja porukka juoksi kuin päättömät kanat. Yllätys yllätys hävittiin pariin otteeseen 7-25 levelin tiimille.

PC:llä on yksi todellinen etu konsoliversioihin nähden. Tämä on näppäimistö ja sen käyttö. Opastan ja yritän hallita joukkuetta koko ajan, jotta porukka sijoittuisi oikein. Vaikka osa tuntuu siltikin sooloilevan, niin onneksi suurin osa tiimiläisistä puhaltaa yhteen hiileen ja noudattaa tiimin ohjeita. Huomattavasti miellyttävämpää pelata tämän ansiosta PC:llä.

Samainen peli oli itselläkin tuossa tulilla ensimmäistä kertaa PS3:lla. Ja tuli outoja ongelmia. Puhe ei toimi/kuulu. Onko kenelläkään ollut ongelmia DMC:n puheäänien kanssa? Jostain syystä kaikki muut äänet toimii paitsi puhe. Todella hämmentävä. Googlekin tiedosti ongelman ja pari neuvoakin oli, mutta esim. AAC äänien käyttöönotto ei auttanut. Onko kenelläkään kokemusta kuinka saisi korjattua? Peli tuntui varsin hyvältä, mutta ei viitsisi toiseen kertaan ostaa.

Jälleen tuli yksi peli pelailtua lopputekstailuihin asti. Kyseessä on naapurimaassa, Ruotsissa, valmistettu Unravel.

Aivan ensimmäiseksi täytyy kehua pelin ulkoasua. Peli on nimittäin todella kaunis! Tasohyppelykin toimii ja on sopivan yksinkertaista mutta silti myös monipuolista. Pelihahmolla on oikeastaan hypyn lisäksi vain kaksi kykyä. Toisella heitetään lasso, jonka varassa voi heilua sekä kiipellä, ja toisella vedetään hahmo takaisin naruaan kohti. Hahmo siis on narusta koostuva elukka, joka koko ajan purkautuu ja tätä voi sekä pitää käyttää hyväkseen.

Peli kesti itselläni 6-7 tuntia läpäistä ja suurimmasta osaa jaksoista jäi vähintään yksi salaisuus saamatta. Epäilen lopullisen peliajan venyvän jonnekin 8 tunnin päälle kunhan kaikki on koluttu ja ilman tätäkin on pelillä mielestäni ihan hyvin pituutta. Jopa mainiosti, kun ottaa huomioon, että itse ostin teoksen puoleen hintaan.

Tarina jäi vähän auki sen suhteen, että ketä tai keitä siinä edes seurattiin mutta hyvin melankolinen tarina pelistä löytyy joka tapauksessa. Iski ainakin meikäläiseen tuollainen elämän katoavaisuudesta ja silti toivostakin kertova teos. Nyt pitääkin oikeastaan pikaisesti googlata, että oliko tuossa yksi päähahmo, jota seurattiin pitemmällä aikavälillä vai oliko tarinassa perheen eri jäseniä vaiko jopa erillisiä ihmisiä. Viimeinen lienee ainakin epätodennäköinen vaihtoehto.

Tales of Xillian pelasin vihdoin läpi. sama vanha Tales of, mutta taisteluissa ei tule huutia vaikka pelaisi huonosti eikä grade tipu jos käyttää yhdenkin esineen taistelussa. Peli olisi voinut loppua vähän aikaisemmin, sekä Post game Dungeon ja sen bossi voivat mennä helvettiin.

Tales of Xillia 2, pelasin vartin, tajusin että päähahmo on silent protagonist ja peli loppui siihen. 6 Tales of - peliä on tullut pelattua, yksi asia mitä minä EN halua on tarina missä päähahmo on persoonaton hahmo, jolle pitää tehdä valinnat. Pelaan mielelläni esim. Shin Megami Tensei-pelejä hiljaisella hahmolla, mutta en pelissä missä on enemmän välipätkiä ja keskustelua kuin itse tappelua.

Xillia 8/10, Xillia 2 Mitä vittua nyt oikeasti/10

Shantae and the Pirate's Curse tuli tykitettyä läpi ja oli kyllä fantastinen kokemus. Sarjan edellinen osa Risky's Revenge oli vielä pikkusen kankea ja kenttäsuunnittelu ankeaa, joten siitä jäi vähän taskulämmin fiilis. Pirate's Curse taas korjas about kaikki ongelmat mitä oli ja paransi oikeastaan kaikilla osa-alueilla.

Jotenkin ehkä surullista, että Shantae on selvästi parhaimmillaan heti, kun se menettää vähän identiteettiään. Aiemmissa (ja tulevassa) osissa tavaramerkiksi muodostuneita eläinmuodonmuutospoweruppeja ei ollutkaan enää, vaan Pirate's Cursessa kerätäänkin piraattikalustoa, jotka sitten mahdollistaa perinteiset liidot, Super Metroid -pikajuoksut, kaukotaisteluaseen ym. hauskaa. Oikeastaan jokainen uusi väline teki pelaamisesta hauskempaa ja kivasti vaikutti myös siihen, miten edellisiä kenttiä pelaa uudestaan - niin monet niistä parantaa Shantaen liikkumisominaisuuksia, että lopussa paikasta toiseen meneminen on nopeaa ja hauskaa.

Tällä kertaa myös kenttäsuunnittelu piti pintansa. En muista sitten Shovel Knightin peluun nähneeni yhtä huolellisesti kasattuja kenttiä, jotka haastaa masteroimaan kaikki käytössä olevat taidot. Alati muuttuvan liikepaletin myötä kentissä on äärimmäisen monipuolisesti haasteita ja aiempia pelejä riivanneet äkkikuolemarotkot ja -piikit on karsittu pois.

Kaiken kruunaa vielä animetyyliset sairaan söpöt tytöt, muutenkin hyvin tehdyt kauniit visuaalit ja yksi Jake Kaufmanin tykeimmistä soundtrackeista. Hahmojen kanssakäyminen on ilahduttavan kieli poskella kirjoitettu ja Shantaen maailmaan haluaa palata toistekin. Uutta osaa odotellessa, viis kautta viis.

Tuli juuri pelattua Playdeadin uusi Inside peli läpi ja herran jumala se oli hieno kokemus. Menee kaikkien aikojen parhaiden pelien joukkoon omalla listallani. Alusta loppuun piti täysillä otteessaan ja vaikka se lyhyt muutaman tunnin seikkailu olikin, niin itse arvostan aina laatua ennen määrää.

Audiovisuaalisesti peli oli erinomainen. Äänet täysillä valkokankaalta peliä ihailtuani muutaman tunnin ajan täytyy sanoa etten tiedä montaa yhtä tyyliteltyä teosta. Tunnelma oli tapissa koko ajan ja peli tarjosi erittäin jännittäviä tilanteita sopivaan tasaiseen tahtiin eikä kerennyt turtua yhtään koska Inside on kääritty oikein mukavan tiiviiseen pakettiin. Pelimekaniikkoja esiteltiin jatkuvasti uusia ja vanhoja vietiin pidemmälle, jonka avulla jokainen kohta tuntui tuoreelta sekä mielenkiintoiselta. Erityisesti viimeiset 15 minuuttia tarjosivat jotain niin outoa ja älytöntä että muistan pelin varmasti lopun ikääni.

En olisi ikinä uskonut, että Limbon jälkeen voisi pistää paljon paremmaksi, mutta Playdead yllätti. Ohjaimesta ei pystynyt päästämään irti sen jälkeen kun Insiden käynnistin eikä sitä saa mielestä nyt pari tuntia läpäisemisen jälkeenkään :) Syksyllä pimeämmällä säällä pitää ehdottomasti ottaa uusintakierros kääntäen äänet vielä astetta kovemmalle. 10/10

Halo: Master Chief Collection (Xone)

En ole tämän sarjan fani, vaikka silloin tällöin halon hakkaaminen on ihan mukavaa touhua, varsinkin kimpassa. Mutta ymmärrän toki syyt miksi näitä pelejä pelataan edelleen ja miksi nämä ovat edelleen maailman suosituimpia konsoliräiskintöjä. Jos Halot kiinostavat, vaikka pelit eivät olisi aikaisemmin tuttuja tai olet vanha fani, on master chief collection kummassakin tapauksessa pakko-ostos. Se on malliesimerkki siitä miten hyvä uudelleenjulkaisu tehdään. Mukana on pelisarjan neljä pääosaa, joista kaksi ensimmäistä on hienosti remasteroitu. Kaikki sarjan moninpelimapit ovat pelattavissa ja ne on liitetty toisiinsa saumattomasti pelimoodilistalla. On hämmentävää, mutta toisaalta hienoa että kun on pelannut lipunryöstöä Combat evolven legendaarisessa kanjonimapissa ja seuraavassa pelissä räimitään toisia modernimmissa Halo nelosen maisemissa. Pelasin kaikki neljä peliä kimpassa frendin kanssa, joka on sarjan tosifani ja pelannut kaikki peli kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja läpi. Osat 1-3 ovat aikaisemmin tuttuja, mutta ei "Aniversary" editioneina, eikä nelonen.

Halo: Combat Evolven Aniversary on uusia grafiikkoja ja ääniä lukuun ottamatta ennallaan. Se on kaikista näistä peleistä pelkistetyin ja sen huomaa muun muassa vähäisempänä vihollis ja asevalikoimalla, eikä Master chief osaa vielä käyttää kahta asetta samaan aikaan. Ja vaikka viime vuosikymmenellä pelin massiivisen kokoiset kentät ja monipuoliset lähestymistavat vihollislaumoja vastaan toimi ja sai pelin tuntumaan tuoreelta joka taistelussa, arvasit oikein, se ei enään tunnu samalta. Floodit tuovat kieltämättä loppupuoliskolla enemmän vaihtelua, mutta lopulta ilman kaveria peli olisi puuduttanut nopeasti. Varsinkin se kirjasto kenttä on nykyään kamaa pelata, koska tylsä desing ja floodit ovat jatkuvasti pelaajan kintereillä. Peli on klassikko maineensa arvoinen, mutta nykyään tämä ei tarjoa kansalle mitään kummoista ja tuntuu lähinnä tekniikkademolta.

Halo 2 Aniversary Editionin ensimmäinen leuat loksauttava kokemus on ne välianimaatiot. Jos ykkösen animaatiot oli kummassakin versiossa tehty pelin omalla moottorilla, niin tässä ne on ihan erilaiset ja kuin modernista tieteiselokuvasta otettuna. Tässä pelissä kontrasti vanhaan ja uuteen on niin iso, että paikoitellen tuntui että nyt pelataan ihan uutta peliä. Onneksi Halo 2 on kestänyt aikaa paremmin. Se tuntui huikealta seikkailulta joskus silloin ja nyt edelleen. Siinä on enemmän vaihtelua kenttäsuunitelussa ja oikeastaan kaikkea mahdollista on pelissä enemmän. Pelaaja saa ihan toisen näkökulman sodasta muukalaissotilas Arbiterilla ja ompahana pelissä paljon Bansheella lentelyä. Jos joku, niin tämä on ehdottomasti paketin paras peli ja samalla yksi parhaimpia vanhan pelin remasterointeja.

Paljon kertoo remasteroinnin tasosta jos Halo 2 Aniversary näyttää paremmalta kuin jatko-osansa Halo 3. Halo 3 on ennallansa, sellaisena kuin se vuonna 2008 nähtiin X360:lä. Eikä peli todellakaan ruma ole, ehkä hieman kulunut, mutta taattua laatua alusta loppuun. Kenttädesing on hyvää ja räiskintä toimii edelleen. Uudet aseet ovat kaikki hyviä ja varsinkin Brute Chieftaineilta pöllittävä sotavasara on edelleen mahtava ase. Kun moukarilla pistää vihollista poikki ja pinoon niin tietää mikä on pelin paras osa-alue. Pelin miljöö on monipuolinen, mutta loppupuoliskolla oleva Hivemindin perse valuu samaan kategoriaan Combat evolven kirjaston kanssa yhtenä paskimmista kentistä mitä tiedän. Kenttä on alusta loppuun umpitylsää sokkeloa, mistä on pakko päästä ulos vieläpä samaa reittiä kun tuli sisään. Halo 3 päättyy kuitenkin niin hienosti, että mielestäni sarjalle olisi nyt voitu laittaa päätös.

Mutta ei, Bungie löi hanskat tiskiin ja uusi lafka tuli ja teki Halo nelosen, jota voisi kuvailla yhdellä sanalla, "erilainen". Peli jatkuu siis suoraan Halo 3 lopusta ja mukana on kokonaan uusi osapuoli taistelukentällä, muinaiset Proth ... siis "Edelläkävijät" nimiset viholliset. Halo 4 on teknisesti yksi hienoimpia X360 pelejä. Poissa on aikaisempien pelien sarjakuvamaisuus ja tilassa pelkkää synkyyttä. Tästä voidaan olla montaa mieltä, mutta äänimaailma on mielestäni pelissä laitettu täysremonttiin. Aikaisempiin peleihin verrattuna räjähdykset ja aseiden äänet ovat paljon munakkaampia. Kenttädesingistä ei jäänyt mieleen valittamista, mutta uudet viholliset eivät ole mieleeni. Ne on kuin Crysis peleistä revittyjä muodottomia robottialieneita. En tykännyt edes uusista aseista, vaan käytin vanhoja aina kun niitä tarjottiin. Ei tämä huono peli lainkaan ole, mutta yksin pelaavalle se sopii varmasti paremmin kaiken sen juonen dramatiikan takia, mitä ei kimpassa pelaamisen häröily pilaa.

^ On noissa kaikissa haloissa se ero xbox 360 versioihin verrattuna, että nyt ne on 1080p/60fps.
Boxilla ne rullasi vain 30fps ja resokin taisi olla alle 720p kolmosessa ellen väärin muista.

^Emmää mitään semmoista sitten huomannut. Meikäläinen kuitenkin viisveisaa ruudunpäivityksestä, kunhan se pysyy tasaisena.

Witcher 3 - Blood and Wine: Aivan järkyttävän loistava lisäosa. Ei ihan jostain syystä yltänyt ensimmäisen DLC:n, Hearts of Stonen, tasolle mutta siitä huolimatta todella loistava teos. Pääjuoni on tässä todella hyvä mutta sivuhommissa alkoi jo vähän tökkiä. Tosin kaikki, missä oli jotain pientäkin juonentynkään mukana, oli edelleen hyvin kirjoitettu. Lähinnä ne rosvo- ja hirviöpesäkkeet sun muut pienimmät ja vähemmän oleelliset hommat siis alkoivat jo maistua puulta. Pidin Hearts of Stonesta sen keveyden ja huumorin takia enemmän mutta kyllä tähänkin aimo annos mahtui huumoria ja erityisesti todella paljon easter eggsejä.

Gone Home on kävelysimulaattori. Tarina on ihan kiva ja sitä seuraa mielellään. Kävelytahti voisi olla hahmolla nopeampi mutta pelin ympäristönä toimiva talo on lopulta niin pieni, ettei seikka nouse isoksi ongelmaksi. Kerran koettava teos halvalla alelaarista. Itse sain PS+:n kautta, johon tämä sopikin hyvin tällaisena pienenä kokemuksena.

Axiom Verge yrittää kovasti olla kaikkia esikuviaan muttei ihan yllä yhdenkään niiden tasolle. Pelaaminen on kyllä ihan hauskaa mutta todella nautinnollista pelistä tulee vasta loppua kohti kun saa parempia välineitä haltuun. Grafiikka ja pelin salaisuuksien logiikka ärsytti: millä ihmeellä pelaajan pitäisi tajuta, että jossain paikassa X ei olekaan läpäisemätöntä seinää vaan siihen pääsee varusteilla läpi? Niin, kokeilemalla joka ikinen pelin seinä, katto ja lattia läpi. Ei näin. Pienellä hionnalla olisi loistava, ehkä klassikkoteos mutta nyt "vain" ihan hyvä metroidvania.

Loppuun vielä pari lyhyempää kokemusta:

Forza Horizon 2: Voi että! Horizon iskee jälleen ja entistä kovemmin! Ainoa autopeli vuosiin josta innostuin, oli ensimmäinen osa. Jatko-osa on samaa timanttia mutta entistä vapaampi. Pidän erityisesti siitä, kuinka maastossa voi oikoa reilustikin. Yhden päivän pelailun perusteella tämä tulee pyörimään Onessa varmaan ensi vuoteen asti ja sitten voikin miettiä kolmannen osan hankkimista.

Furi on erikoinen teos monella tapaa. Luotihelvettiä ja hack 'n' slashia sekä hidasta kävelyä. Peli on pomotaistoa pomotaiston jälkeen. Näiden välissä kävellään hitaasti. Pomotaistoissa on myös mausteita ns. luotihelvetti-peleistä. Kävelypätkien suhteen olen kahden vaiheilla: niissä tulee hahmon kertomaa tarinaa mutta toisaalta kävelyosioissa ei ole mitään erikoista tutkittavaa tai kerättävää. Kertonee paljon, että pelihahmon saa napista kävelemään automaattisesti seuraavalle pomolle. Tosin yhtä hitaasti kuin muutenkin. Itse taistelut ovat todella hauskoja, vaihtelevia sekä haastavia.

Beyond Eyes on aivan järkyttävää kuraa. Maksoin tästä jonkun verran yli 3 euroa ja silti harmittaa. Olisin kestänyt pelin kävelysimulaattorimaisuuden mutta se miten hahmo liikkuu, on tuskaa! Hahmo on hitain kävelijä missään pelissä. Tähän voi lisätä vielä sen, että tyyppi jää kiinni ihan liian helposti maastoon. Olkoon mikä sokea tahansa, ei tätä peliä ole yhtään hauska/nautinnollinen/muuta positiivista pelata. Pelaaminen on täyttä tuskaa.

Kaiken kruunaa typerästi tehdyt ja alleviivaavat tapahtumat. Kontrolli viedään vähän väliä pelaajalta vain, että hahmo seisoo paikallaan ja kamera esim. seuraa paria lentävää lintua. Miksi en voinut itse kävellä ja samalla kääntää kameraa lintuihin päin? Tätä kaavaa kun tulee putkessa koko ajan niin vähempikin turhauttaa.

Tätä ei jaksa tuntia kauempaa pelata putkeen kun tässä ei tosiaan muuta tehdä kuin kävellään hitaasti ja katsellaan pieniä tapahtumia.

Paskin. Peli. Ikinä.

Raahasin kesäpaikkaan PS3:n ja olen pelaillut vähän pelejä mitä on jäänyt pelaamatta. Nyt on ollut tulilla FFX remake. Olen aina "haukkunut" tätä selvästi huomaksi peliksi kuin PSOnen FF-pelejä tai FFXII:sta. Ja osin allekirjoitan tämän vieläkin. Mitä nyt muutaman tunnin on "pelannut", tämä on huomattavasti skriptatumpaa menoa kuin aikaisemmin mainituissa (yllättävän vähän on päässyt oikeasti pelaamaan siinä muutamassa tunnissa), samoin hahmot on vähän mitä on, ääninäyttely on osin ihan hirveää ja en vieläkään erityisemmin pidä Sphere Gridistä, vaikka se nyt siinä meneekin. PSOnen FF-pelit ja FFXII ovat parempia.

Mutta, sen myönnytyksen FFX:lle annan, että kuten hyvät pelit, FFX on enemmän kuin osiensa summa (FFX on lopulta siis hyvä peli). FFX:n pelaamisesta on aikaa jo reippaasti yli 10 vuotta ja vaikka siitä jotain muistaakin, on monet asiat unohtuneet. Ja lähtökohdat ovat mielenkiintoiset, eli peliä jaksaa kaikesta huolimatta pelata. Lisäksi taistelu toimii. En muista kuinka pärjäsin pelissä aikoinaan (vaikka läpi menikin), niin huomaan että esim. Lulu on paljon hyödyllisempi miltä aikoinaan tuntu. Ja tietyllä tavalla joka hahmolla on oma merkityksensä taistelussa, Sphere Gridin takia (vai ansiosta?). Lisäksi olen vuoropohjaisen taistelun ystävä. On todella sääli, että koko vuoropohjainen taistelusysteemin tuntuu olevan katoamassa RPG-peleistä sen "vanhanaikaisuuden" vuoksi. Sehän ei ole vanhanaikainen, se on vain tapa pelata. Se tuo paljon enemmän hallinnan ja osaamisen tunnetta. Reaaliaikainen taistelu valmiiksi käskytettyn ryhmän kanssa, tuntuu simulaatiolta. Ihan kuin pelaisi jotain managerointi peliä. Vuoropohjaisessa taistelussa teet päätöksiö jatkuvasti nopeasti kesken taistelun ja siitä saa välittömän seurauksen. Toisin kuin valmiin käytösmallin istutamisesta hahmolle. Melkein voisi sanoa, että nykysysteemi (reaaliaikanen taistelu + käytömallit) on melkein jatkoa sille suurelle skriptaukselle josta JRPG pelit ovat pahimmillaan kuuluisia. Kun vain istutetaan se käytösmalli ryhmän jäseniin ja seurataan kuinka ne toimii.

Toivon että nämä "vanhanaikaiset" JRPG:t tulee vielä jossain vaiheessa takaisin valtavirtaan. Myönnän, että olihan niissä omat vikansakin, esim. tuo suuri tapahtumien "seuraaminen", sen sijasta että pelaisi. Mutta vuoropohjainen taistelu ei ollut yksi näistä vioista.

Pelasin tässä viimein Amnesia: The Dark Descentin läpi. Tässä mietteitä:

Tarina oli kohtalainen, sillä vaikka se ei järin yllättävä ollutkaan (tai sitten en tajunnut sitä), se sopi hyvin pelin tunnelmaan, joka muuten oli enemmän kuin kohdillaan. Harvoin näin tunnelmallista peliä näkee (tai kokee), ensimmäisen persoonan kuvakulma vahvisti kummasti siellä olemisen tuntua. Esineitä ja asioita pystyi hypistelemään, heittelemään sekä tietenkin keräilemään puzzleja varten. Puzzlet olivat pääosin viihdyttäviä ja eivät ylittäneet logiikan rajoja, niillä oli usein järkevä selitys. Koska kauhupelistä on kyse, totta kai pelissä oli myös hirviöitä, jotka eivät alun jälkeen juuri pelottaneet, mutta pitivät kummasti varuillaan, eli vahvasti myötävaikuttivat tunnelman syntyyn. Tunnelmasta vielä puheen ollen, visuaalisuus ja äänimaailma toimivat hyvin.

No niin, siinä oli hieno kappale täynnä toisistaan lähes irrallaan olevia virkkeitä. En pystynyt keksimään kovinkaan paljoa enempää hyvää tästä pelistä. Vaikka kokemus oli omalla tavallaan "inspiroiva" ja omalaatuinen, pelin vikoja on vaikea sivuuttaa, ja valittamista minulta enemmän tai vähemmän poikkeuksellisesti löytyy. Tehdäänpä lyhyt listaus:

- Kartano on liian geneerisen näköinen, samoja huoneita ja esineitä kierrätetään jatkuvasti
- Peli on välillä liiankin hidastempoinen, ja turhaa edestakaisin samoilua aivan liikaa
- Peli on jollain kierolla tavalla yhtä aikaa sekä liian lyhyt että pitkä. Kyllästyin muutama tuntia ennen loppua niin pahasti, että jäljelle jääneet tunnit tuntuivat pakonomaiselta puurtamiselta. Eikä lopetus ollut edes sen arvoinen.
- Vaikka osa puzzleista oli ihan hyviä, kummallisia vipuongelmia ja esineiden metsästämistä oli liikaa
- Tarinalla oli hetkensä, mutta sitä [tarinaa] oli liian vähän
- Hirviöt eivät aiheuttaneet kauhureaktiota, ainoastaan ärsytystä: pääsin viimein eteenpäin, oho, takaa tuli ilkeä mölli, en pääse karkuun, se tappoi minut, uudestaan. En vaivautunut juuri koskaan pakenemaan: jos hirviö tuli, annoin sen tappaa minut, jotta pääsin jatkamaan
- Pimeys ärsyttää. Se luo toki tunnelmaa, mutta sen määrä voisi olla edes hieman pienempi, ettei joudu säätämään monitorin kirkkaus- ja kontrastiasetuksia
- Tylsä tapa kertoa tarinaa

Voi olla, että en kuulu pelin kohderyhmään, mutta en osannut nauttia tästä niin paljon kuten esimerkiksi kauhusuosikistani Silent Hill: Shattered Memories -pelistä.

Uncharted 4 tuli läpäistyä viimeksi ja olihan se melkoinen spektaakkeli. Kentät ovat aiempia osia avonaisempia ja ajoneuvojakin on ajoittain käytössä, tämä poistaa hieman sitä putkijuoksu -fiilistä, vaikka peli lopulta hyvin lineaarinen onkin. Tarinan kerronta on tiukempaa ja synkempää ja tietenkin pelimekaniikkoihin on saatu oivallisia lisäyksiä ja parannuksia joista ensimmäisenä pelaajalle esitellään grappling hook joka tuo uutta ulottuvuutta kiipeilyyn ja siitä on pelin edetessä moneksi. Far Cry -tyyliin vihuja voi spotata ja edellisiin osiin verrattuna nähdyksi tuleminen ei tarkoita, että homman joutuu hoitamaan aseet laulaen vaan pelaajalla on mahdollisuus paeta ja täten vihut palaavat normaaleihin vartiointi rutiineihinsa.

Vaikeimmalla vaikeusasteella peli on huomattavasti helpompi kuin aiemmat osat tai sitten on vaan aika kullannut muistot. Vihujen tekoäly on varsin hyvällä tasolla suurimman osan ajasta, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa omista liittoliaisista joista ei juurikaan ole hyötyöä tulitaisteluissa ja jotka muutenkin tuntuvat pyörivän jaloissa esimerkiksi kiipeily kohdissa. Pelihän on sarjan pisin ja kestää lähemmäs 20 tuntia, etenkin jos on kiinnostunut vähääkään etsimään aarteita ja lueskelemaan kirjeitä etc. Asiaankuuluvasti myös tuotesijoittelua ja aiempiin osiin viittauksia löytyy runsaasti.

Eeppisen yksinpelikampanjan lisäksi Naughty Dog on kyennyt loihtimaan mainon moninpelin joka tuntuu tällä erää oikeasti hyvältä tai ainakin tällä kertaa itse jäin koukkuun. Pelimekaniikan parhaat elementit on saatu iskostettua moninpeliin ja se toimii sulavasti 60fps. Tästä siis vaan jatkamaan.

Loppuarvosanaksi pelille annan 9/10 ja on vahva ehdokas jopa vuoden peliksi vaikkei vielä auta mennä asioiden edelle. Jos joku asia on varmaa niin jokaisen pleikkari nelosen omistajan pelihyllystä tämän timantin pitäisi löytyä ja melkein myös väittäisin, että olisi jo itsessään hyvä syy ostaa itse konsoli.

Edit: Loppuun vielä ranking sarjan peleistä, marginaalit kylläkin hyvin pieniä ja näillä näkymin järjestys on tämä:
1. Uncharted 2 - Among Thieves
2. Uncharted 4 - Thieve's End
3. Uncharted 3 - Drake's Deception
4. Uncharted - Drake's Fortune

Ps. Kannattaa se Nathan Drake Collection ostaa ensiksi jos ei ole kokemusta sarjasta, saa nelosesta sitten paljon enemmän irti. Toki nelonen menee stand alonenakin, mutta kannattaa ne aikaisemmatkin pelata kerran nuo vanhatkin ovat 1080p/60fps nelos pleikkarilla.

Evolve Stage 2 (PC)

Vaikka Evolve on pohjimmiltaan hauska peli, on sen DLC politiikka saanut käsittämättömät määrät paskaa niskaansa. En ole pelannut peliä hirveästi, lähinnä kavereiden puutteen takia kun se vielä maksullinen. Stage 2 on vähän kuin niskalaukaus vanhalle monsterille ja munasta kuoriutunut uusi monsteri, jota ollaan kasvattamassa ja opettamassa ihmisten tavoille.

Hyvää
- Ilmaisuus, tämä tarkoittaa että muiden pelaajien määrä on 300 kertaistunut ja kaverilistalla löytyy peliseuraa usein. Eikä pelissä ole vielä mikromaksuja. Kaiken sisällön saa avattua pelaamalla.
- Paljon erilaisia hahmoja ja monstereita, joiden pelityylit vaihtelevat.
- Vain kaksi pelimuotoa, Huntti ja Areena, joita kehittäjät hienosäätävät jatkuvasti pelin tasapainottamiseksi.
- Joka viikko uusi päivitys
- Pelin ostaneet saavat paljon pelin sisäistä valuttaa ja yksinoikeudella jaettavia pelinsisäisiä badgeja.
- Kaikki hahmoluokat osaavat laittaa kilven, eli saamaton trakkeri ei enään pilaa peliä.
- Siistimpi ja selvempi käyttöliittymä

Huonoa:
- Mielestäni pelin paras pelimuoto, eli Evacuation, joka on vähän kuin tarina on poistettu pelistä toistaiseksi.
- Saavutukset uupuvat vielä

Suosittelen porukkaa lataamaan peli ja antamaan sille uuden mahdollisuuden. Ei se ole ja tuskin on ikinä Left 4 Dead tasoa, mutta koukuttavaa räimettä jo nyt. Lisätkää samalla meikäläinen (portablefin) kaverilistalle ja pyrin tarjoamaan seuraa aina kun mahdollista.

Ocarina of Time 3D tuli viimeksi mätettyä toistamiseen läpi. On kyllä hullun hyvä toimintaseikkailu edelleen. OST on aivan maagista ja muutenkin peli on kestänyt aikaa todella hyvin. Tietysti pieniä moitteita voisi kamerakulmista antaa joissain tilanteissa, mutta noin muuten on kyllä täyden 10 peli. Täytynee oikeasti harkita Majora's Maskin ostoa, kerran sehän on käsittääkseni jonkinasteista jatkumoa OoT:n.

Lainaus käyttäjältä Hifisti+

Ocarina of Time 3D tuli viimeksi mätettyä toistamiseen läpi. On kyllä hullun hyvä toimintaseikkailu edelleen. OST on aivan maagista ja muutenkin peli on kestänyt aikaa todella hyvin. Tietysti pieniä moitteita voisi kamerakulmista antaa joissain tilanteissa, mutta noin muuten on kyllä täyden 10 peli. Täytynee oikeasti harkita Majora's Maskin ostoa, kerran sehän on käsittääkseni jonkinasteista jatkumoa OoT:n.

Mua harmittaa että yhtään Zelda-peliä en oo koskaan jaksanut pelata läpi. Kun tietää kuitenkin että nää on legendoja ja todnäk objektiivisesti hyviä pelejä, mutta aina on kiinnostus lopahtanut ja/tai jäänyt jumiin ja antanut olla.

No, nykyään vanhemmalla iällä tuntee oman makunsa paremmin etten viitti enää edes yrittää ostaa tollasia pelejä, joiden tiedän jäävän kesken kuitenkin.

Lainaus käyttäjältä Core

Mua harmittaa että yhtään Zelda-peliä en oo koskaan jaksanut pelata läpi. Kun tietää kuitenkin että nää on legendoja ja todnäk objektiivisesti hyviä pelejä, mutta aina on kiinnostus lopahtanut ja/tai jäänyt jumiin ja antanut olla.

Minulle on käynyt lähes samoin! Twilight Princessin ja A Link Between Worldsin onnistuin läpäisemään, mutta kesken ovat jääneet niin Wind Waker, Phantom Hourglass, Spirit Tracks kuin Ocarina of Timekin (jo hyvin alussa). Viimeisimpänä kesken jäi jumiutumisen takia Majora's Mask, jota olen juuri tänäänkin ajatellut pelata loppuun. Ei vaan yhtään tekisi mieli.

Gravity Rush Remasteredista hieman alkutunnelmia: Onko tämä juoni oikeasti tätä loppuun asti? Kliseinen muistinmenetys vielä menisi mutta että keräillään jotain huonekaluja vasta löytyneeseen kotiin ja tyypeillä vain sattuu olemaan juuri sillä hetkellä erinäisiä huonekaluja, joista haluavat eroon? Ei helvetti.

Peliä on haukuttu ainakin taistelun yksitoikkoisuudesta ja sen kautta toivoinkin että nimenomaan tarina ja/tai hahmot pelastaisivat yleistä arvosanaa. Nyt vaikuttaa että mikäli tämä meno ei tästä parane nii itsekin olisi kirjoittanut parempaa settiä tehtäviin. Ja se on pelottavaa.

No, hyvin alussa toki vielä olen, joten toivon - ja jopa uskon - että homma paranee. Lisäksi se itse painovoimaa vaihtamalla liikkuminen on hauskaa. Taistelu on jo nyt aika yksinkertaista vaikka vasta pari taistoa on eteen tullutkin. Onneksi peli taitaa olla aika lyhyt. Saa nähdä tuleeko sitä jatko-osaa ihan heti - jos ollenkaan - hankittua.

Erityisesti jonkun Life is Strangen ja Witcher 3:n (DLC:n) kun on vasta pelannut niin on vähän isommat odotukset juonelta ja siltä, miten tehtävät on kirjoitettu.

Kyllä se siitä paranee. Tuo alku nyt on tavallaan tuollaista tutoriaalin tapaista jotta oppii perusteet kontrolleista.

Uncharted 4:n mp:tä on tullut tykitettyä nyt levelille 10 (kaverin accolla kans tykitetty jokunen levu) ja täytyy sanoa että on todella, todella maistuvaa. Tietysti noi apurit/taikaesineet on vähän gimmickejä, mutteivat imo riko tasapainoa millään muotoa. Tiimityöskentely on todella tärkeässä roolissa, muuten tulee tappioita liukuhihnalta josta seuraa penaldoa ranked matseissa.

Nyt on tullut vihdoinkin aloitettua Dragon Age : Origins ja pakko myöntää että kyllähän tuo peli maistuu näin jälkijunassakin vaikka ihan pihalla onkin kun en vanhan tapani mukaan jaksa kytätä kaikkia "Must Do listejä" peleihin liittyen.

Vanishing of the Ethan Carter tuli myöskin aloitettua ja sekin maittaa kyllä, en ihan hetkeen muista nähneeni yhtä upeita maisemia videopelissä ja tarinakin tuntuu sopivan häiriintyyneeltä jotta ei tule sitä kuuluisaa "Tämä on niin nähty" efektiä.

Soma alkoi myös ja pelkästään jo äänimaailma ansaitsee kehut, wtf momentti kääntyi täysille miltei heti ja sitten sitä vain menee aistien varassa hissukseen eteenpäin.

Eiköhän noiden parissa mene päiviä jälleen, samaan syssyyn pitäisi ne Unchartedit jaksaa vääntää läpi, ykkönen ei oikein vakuuttanut mutta väittämien perusteella jatkoilta on lupaa odottaa parempaa.

Dirt rally

Tähän tulee helposti sellainen monimutkainen viha/rakkaus suhde.
Peli näyttää ihan kivalta ja rullaa 60fps ja se myös kuulostaa todella hyvältä ja kun ajaminen sujuu niin jopa perus padilla on todella hyvä rallifiils.
No entäs sitten kun se ajaminen ei suju?

No sitten kiroillaan, otetaan restart ja kirotaan lisää. Peli nimittäin rankaisee pienestäkin virheestä. Hieman jotain hipaiset niin hyvällä tuurilla auto vaan spinnaa, mutta aika usein se lentää joko metsään tai muuten vaan katon kautta ympäri ja sitten jos sen palauttaa radalle joko itse tai automaagisesti jos meinaat vaikkaa ajaa jonkun päälle niin se on välittömästi 15s aikasakko..restart.

Myöskään mitään ajan taaksepäin kelaamis kykyä ei ole kuten wrc ja Loeb rallyssa. Myöskään vaurionmallinnusta ei saa pois ja edes helpoin open taso ei ole helppo.
Peli ottaa kyllä aika tehokkaasti luulot pois heti alku metreillä.

Siitäkin huolimatta tätä on tullut pelattua varmaan jo 40 tuntia ja rallissa olen professional tasolla voittanut mestaruuden. Lisäksi löytyy myös rallycross ja hillclimb muodot ja eilen uskaltauduin kokeilemaan rallycrossia. Ihan sama mistä päin internettiä tuosta lukee mielipiteitä niin aika negatiivista tekstiä se on ja siksi olikin yllätys kun se olikin ihan kivaa vaihtelua.
Jopa niin kivaa, että tuli joka vaikeustasolla napattua mestaruus. Toki iso kiitos kuuluu auton säädöille jotka löysin netistä ja hieman sovelsin.

Myös ralli fiilistä kaipasin lisää joten ostaa pamautin ratin ja polkimet sekä telineen niille.
Noista tuli tänään rustattua blogi postaus.
Fiilis kyllä kasvoi, mutta ajotaidot ei :D Viimeksi olen ajanut ratilla rallia ps2:n wrc 2 ja colin mcrae 4 peleissä joten siitä on muutama vuosi aikaa ja dirt rally nyt sattuu muutenkin olemaan "hieman" vaativampi mitä nuo. En varmaan koskaan pysty ajamaan ratilla sellaisia aikoja mitä ajan padilla, mutta sen takia keskitynkin nyt vaan ajamaan custom championship muotoa eri autoilla.