Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

Täytyy kyl vielä muistuttaa, että Dark Souls ja Demon's souls ovat pelejä, mitkä eivät aivan jokaiselle sovi. Pelit nimittäin tunnetaan erittäin suuresta vaikeustasosta ja peliä täytyy vain opetella ja pelata, ennen kuin homma onnistuu. Itse en kyllä enään noihin peleihin koske, Demon's souls oli jo liikaa minulle.

Itse tuli toissailtana vedettyä toisen kerran Final Fantasy XIII läpi, koska XIII-2 vaan lisäsi mielenkiintoa ja nälkää kyseisten pelien universumia kohtaan. Olihan se tälläkin läpipeluukerralla hyvin viihdyttävää meininkiä alusta loppuun. Ja Gran Pulse on edelleenkin pelien maailmoista yksi upeimmista, etenkin Archylte Steppe. Nyt sitten olisi tavoitteena vetää ne kaikki missionit läpi, kun se kerran jäi ensimmäisellä kerralla väliin.

Eilen tuli pelattua lävitse melkolailla 7h ajassa Resistance 2:nen.
Peli oli aika kankean ja wanhan tuntuinen sekä aivan liian putkimainen.
Pelissä kyllä löytyy mukava määrä erilaisia aseita ja vihollistyyppejä on, mutta teknisesti peli ei loista.
Johtuu varmaan pelaajasta mutta pelin Rento-vaikeusasteellakin peli tuntui enemmän Normaali-vaikuesasteelta.
Pelissä tulee turhan usein kerrasta poikki äkkikuolema-kohtauksia. Ei iskenyt siis peli itseeni pahemmin mutta 3:nen kuulemma paranee jokaisella osa-alueella joten voisin huoletta pelata koko trilogian läpi.
Sekä näin loppuun, suomidubeilla pelin viihdearvo kasvaa roimasti, välillä unohtaa könkön mekaniikan ja välillä niin tylsät kentät kun kuulee koomista suoraan paperista luettavaa kirjakieltä johon on pistetty pari kirosanaa :D

Justiinsa pelasin L.A. Noiren läpi ja pelikello näytti jotain 23 tuntia, mikä on ihan mukavasti, vaikka rupesikin kyllästyttämään loppua kohti suht ankarasti. Hyvä pelihän tämä oli, varsinkin käsikirjoitus oli aivan eri tasolla kuin suurimmassa muissa peleissä, ja sehän se pelin suurin vetonaula onkin. Murhaostastolla kun tehtiin duunia, niin siinä vaiheessa peli ikävä kyllä rupesi laahamaan todella paljon, ja täytyi aivan ponnistella että pelasin sen läpi, vaikka ihan viihdyttävää se oli. Myös jos oltaisiin hiukan enemmän vielä taustoitettu hahmojen menneisyyttä ja motiiveja niin olisi iskenyt vielä paremmin.

Mutta kaikesta valituksesta huolimatta, käsikirjoitus on hyvä, ei tätä kyllä huonolla käikirjoituksella jaksaisi pelata, sen verran könkköjä nuo liikkuminen on. Varsinkin suojasta suojaan liikkuminen oli aivan hirveää, tosin itse ampuminen oli ihan miellyttävää. Myös epäiltyjen kuulustelu ja johtolankojen etsiminen on tyydyttävää, tosin kun tutki sisätiloja pari kertaa meinasi mennä hermot, kun hahmo liikkuu kuin olisi tikku persiissä. Autolla ajo oli taas mainiota, ja ihan ilokseen sitä teki..

..Varsinkin kun maisemat olivat niin hienoja. Pelin Los Angeles on kyllä yksi hienoimmista pelialueista mitä olen nähnyt, ja voi sitä fiilistä kun ajaa autolla rauhallisesti auringonlaskun aikaan ja 1940-lukulainen amerikkalainen iskelmä soi radiossa. Hitsi kun oli hienoa. Pelin hahmojen kasvot olivat myös hienot ja kuten myös niiden animaatiot, mutta itse torsot liikkuivat kuin olisi ollut tikku persiissä, kuten sanottua.

Kuten sanoin, peli rupesi loppua kohden kylllästyttämään aika ankarasti, sillä pelimekaniikat toistivat itseään julmetusti. Kyllähän siinä vaihtelua tarjottiin mutta ei tarpeeksi. Ei se pelaaminen kuitenkaan mitään tuskaa ollut, ei vain niin mahtavaa, ja kyllähän se kolkutteli kalloa että milloinkohan tämä nyt loppuu. Onneksi loppu oli hyvä.
Kaikesta valituksesta huolimatta ei tämä nyt oikeasti huono ollut, ja kuten sanottua käsikirjoitus on hillitty, aikuismaineinen ja vakava. L.A. Noire on peli aikuisille, ja onneksi hyvä sellainen.

Tomb raider: anniversary tuli läpi pelattua ja nyt täytyy kyllä nollata aivot. Tiesin, että tuo on ykkösen remake, mutta kuvittelin, että se olisi edes pikkasen enemmän legendin tyylinen. Alussa peli tuntui kivalta ja oli jopa pikkasen jotain tutkimisen ja seikkailun fiilistä. Sitten kreikassa alkoi se tyyli jota oli loppuun asti: puzzle huone -> kapea käytävä -> puzzle huone jne. Vielä kun suurin osa noista puzzleista oli sellasia, että on iso huone täynnä katkaisijoita ja painelaattoja ja ties mitä eikä mitään hajua mihin pitäisi yrittää päästä tai mitä yleensäkään pitäisi tehdä.

Onhan se kiva, että pelissä saa välillä miettiä, mutta jos 10t pelistä ainakin 7t on tuota niin kyllä se alkaa kypsyttämään. Sitten kun alat jostain sitä puzzlea ratkaisemaan niin ainakin niissä jossa veden korkeutta säädettiin oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että tietenkin aloitin se väärin ja saa kiipeillä samoja reittejä monta kertaa.
Egyptissä tuli sitten sitä kamaa jo mitä vihaan eli täytyy nopeasti liikkua tasolta toiselle tai saa aloittaa koko setin alusta. Tosi hienoa kun ei ole tietoakaan mihin pitää seuraavaksi hypätä ja noiden kontrollien ja kameran takia ei aina onnistu edes vielä kolmannellakaan kerralla vaikka tietäisit mihin pitää mennä. Sitten vielä kun pienen virheen takia yleensä lähtee henki ja saa tuijottaa taas kerran loading ruutua niin on hymy herkässä. Varsinkin lopun laava kentissä jossa vihollisetkin on niin ihania ja heittelee jotain tulipalloja ja kun lara ottaa osuman niin se kierii taaksepäin monta metriä ja useimmiten reunan yli sinne laavaan.

Seuraavaksi sitten underworld. Toivottavasti se on enemmän legendin tyylinen sillä siinä oli rytmitys kohdillaan.

On kyllä mahtavaa löytää ikään kuin puun takaa hyviä pelejä. Viime kesästä saakka PS Tripleni kovalevyllä on lojunut Sonyn hakkerointisotkun jäljiltä hyvityksenä ilmaiseksi imailtu inFamous. Päätin helmikuussa antaa tekeleelle tunnin aikaa tehdä vaikutuksen, muuten olisi ollut luvassa armoton deletointi.

Mahdollisuus kannatti antaa, sillä alkuhämmästelyn jälkeen tämä supersankaritömistely alkoi kunnolla maistua. Ruokahalua riitti lopulta jopa kahteen läpipeluuseen, sillä pitihän sitä pahisteluakin koittaa. Kumma kyllä, vuonna 2009 kun tämä Sucker Punchin pläjäys ilmestyi, en ollut lainkaan innostunut. Hypejuna oli mennyt itseltäni täysin ohi, ja joitakin arvioita ja gameplay-videoita kyylättyäni totesin, ettei nappaa moinen sähkövoimilla pelleily.

InFamous onkin niitä pelejä, jotka näyttävät videolla tylsiltä, mutta itse pelaaminen onkin erittäin viihdyttävää. Tämän myötä lähti myös jatko-osa ostoslistalle. Eiköhän sitäkin saa jostain hyvään ale-hintaan, kun on julkaisusta jo muutama tovi vierähtänyt. Täytyypä väijyä.

Kakkosessa on näköjään sankari-Colen naamavärkki laitettu kirurgin veitsen käsittelyyn. No, olihan se jotenkin vähän ärsyttävä...

Läpäisin tuossa juuri The Darkness 2:n, jonka satuin voittamaan siitä 3H Distributioinin arvonnasta.
Yksinpeli oli kyllä ihan nautittava vaikkakin valitettavan lyhyt, ehkä sellaiset neljä tuntia meni pelin läpäisyyn. Meno kuten sanoin oli ihan mukavaa, aseet tuntuivat todella messeviltä, erityisesti haulikot. Darkness voimat olivat hauskoja käyttää ja kaikessa oli mukavan brutaali maku. Bonus pisteitä suojasysteemin puutteesta ja pelityylin vapaudesta. Miinuksiksi jäävät pelin muuttuminen toiminta painotteisemmaksi, siitä seuraava kenttien putkimaisuus, edellä mainittu pelin lyhyys ja mitäänsanomattomat pomo tappelut joiden ainoa haaste on siinä, ettei nukahda tuoliin tai käsi kramppaa.

Kokonaisuudessaan ihan keskiverto peli, joka tuntuu paremmalta koska olen kaivannut pitkään tällaista monster-spam-sandwich -peliä .

Tulipahan juuri nautittua pelistä nimeltään Journey, jota monet ovatkin jo hehkuttaneet. On muuten vaikea löytää sanoja tähän fiilikseen jonka peli jätti meikäläiseen. En nimittäin olisi uskonut, että näinkin taianomaiseen peliin joskus törmäisin. Ei tuo pitkä peli ollut, mutta peli oli niin tajuttoman upea kokemus, että se suorastaan vaatii uusinta kierrosta. Etenkin aivan viimeiset minuutit lopputeksteihin saakka jätti uskomattomat tuntemukset. Kyllä tähän tulee palaamaan vielä useaan otteeseen ja aionpa jopa kerätä joka ikisen trophynkin, jotka eivät yleensä juuri edes kiinnosta.

Juuri tällaisia rakkaudella tehtyjä pelejä haluan nähdä enemmän. Viime vuonna tämän samaisen tunteen jätti Witcher 2 ja Dark Souls. Kyllä sen näkee millaista jälkeä pelientekijät voivat saada aikaan kun oikeasti yrittävät ja kokeilevat jotain oikeasti uutta ja ihmeellistä mitä ei varmasti ole aiemmin peleissä nähty.

Journey

Hieno peli, niin kuin edellä jo mainittiin. Visuaallisesti kuin taideteos ja musiikit kauniita kuin enkelin pieru.
Moninpeli oikeanlaisen kumppanin kanssa, on jotakin todella uniikkia ja unohtumatonta.
Kaiken kruuna pelin minimalistinen tariankerronta - peliin ei olla kirjoitettu lainkaan dialogia, jos ei huppuapäisten matkaajien laulua sellaiseksi laske.

5/5

Tomb raider: underworld läpi. Oli kyllä perkeleen hyvä. Komeita maisemia, hyviä puzzleja ja jees toimintaa. Rytmitys toimii toisin kuin anniversaryssa eikä peli alkanut puuduttaa missään vaiheessa. Onneksi oli tuo trilogia paketti cdonissa halvalla tai olisin taas missannut hyvän pelin.

Näyttää olevan vieläkin 9.95e joten jos on onnistunut edes kaksi noista kolmesta pelistä missaamaan niin heti ostamaan.

Merkkiteos neljän ja puolen vuoden takaa tuli vihdoin pelailtua ja viikoksihan se hupia tarjosikin. Puhumme siis nyt syvyyksissä lymyävän rapturen kaupungin rakkauslaulusta nimeltä Bioshock. Ei liene tarvetta puhua odotuksista tätä peliä kohtaan. Aihe ei sinäänsä aikanaan iskenyt ja ikääkin oli pari vuotta liian vähän, joten pelin pelaaminen siitä sitten lykkääntyi.. ja lykkääntyi... ja tässä nyt ollaan. Kiitos Steamille ja 5 euron hinnalle myös.

Aloitin totta kai normaalilla, mutta kauaa ei sillä vaikeustasolla jaksanut painella menemään. Tiedän nyt jälkeenpäin, että peli olisi juuri kuulunut pelata hieman vaikealla, jolloin peli on juuri parhaimmillaan. Vaan ei ollut aikaa ja teki mieli vähän juosta peli läpi. Jos se olisi pettymys, niin ainakin nopea sellainen. Näinhän ei pitäisi pelejä ikinä aloittaa, mutta meikälle näin on aika usein jo käynyt.

Muutamassa tunnissa sai jo hyvän kuvan Bioshockin vahvuuksista. Tunnelma nimenomaan musiikin kautta on ainutlaatuinen. Itse räiskintä on jo nykypäivänä aika peruskauraa, vaikka mitään valittamista siinä ei olekkaan. Se on vaan tunnelmaan verrattuna jäljessä nykypäivän standardeilla. Aikanaan varmasti ollut ihan räiskintäpelinäkin erinomaista kauraa. Veden syvyyksissä ahdistava fiilis oli kyllä luotu todella hyväksi, mutta ehkä vähän useammin olisi voinut olla reikiä, joista pinnalle näkisi.

Tarina oli kaiken kaikkiaan erikoinen ja miellyttävä, mutta ei se mitään suuta loksauttavaa ollut. Tai sitten meni joku tärkeä kohta ohi. Tarinasta en ollut ennen pelaamista kuullut mitään, vaikka jotain huhua keskikohdan juonenkäänteestä oli korviini osunut. Käänne on kyllä näin jälkeenpäin luettuna aika jännä, mutta jotenkin se pelatessa jäi epäselväksi. Ehkä sitten en vain keskittynyt tarpeeksi, koska muutama yksityiskohta meni ohi ja pari ihan tärkeätäkin.

Mainittakoon vielä että loppupään tehtävät olivat oikein mukavaa pelattavaa, paitsi viimeinen. Samanlaista on nähty öbaut jokaisen genren peleissä ja meikä aina vihaa, kun jotain pitää... [spoiler]suojella. Miksi aina näitä tehtäviä pitää tunkea peleihin? [/spoiler]

Viikonloppuna tuli myös kokeiltua kaverilta lainattua Crysis 2:ta. Yksi tehtävä riitti jo siihen, että tajusin kuinka hyvä peli Bioshock lopulta onkaan. Peli todella tekee kaiken kuten pitääkin ja mitään pieniä ärsyttäviä puolia ei löydy. Crysis sen sijaan tarjosi niitä heti alusta alkaen ja tuntui kovin sieluttomalta Bioshockin rinnalla.
9/10 mahtava kokemus

Lainaus käyttäjältä Airus+

[spoiler]suojella. Miksi aina näitä tehtäviä pitää tunkea peleihin?[/spoiler]

Viikonloppuna tuli myös kokeiltua kaverilta lainattua Crysis 2:ta. Yksi tehtävä riitti jo siihen, että tajusin kuinka hyvä peli Bioshock lopulta onkaan. Peli todella tekee kaiken kuten pitääkin ja mitään pieniä ärsyttäviä puolia ei löydy. Crysis sen sijaan tarjosi niitä heti alusta alkaen ja tuntui kovin sieluttomalta Bioshockin rinnalla.
9/10 mahtava kokemus

Voin kyllä sitten sanoa että Bioshock 2 ei voi olla sun mieleen, siinä tuota spoilerilla peitettyä asiaa tehdään koko pelin ajan. tosin on se tehty paremmin ja helpommaksi kuin ykösessä. tosin myös juoneltaan Bioshock 2 koittaa hakea samaa twistiä mutta senkin aavistaa jo alkumetreiltä lähtien jos on ensimmäisen pelannut.

Crysis 2 tuli vedettyä uudestaan läpi kun ostin sen originista kympillä että pääsen pelaamaan kaverin kanssa mp. vieläkin ainakin omaan makuun suht mukiin menevää mättöä. ainakin tässä viholliset ovat jonkin verran älykkäitä, toisinkuin battlefield 3:ssa jäpittävät tyypit. multiplayerissä vieläkin pärjää kunhan vaan tajuaa aina vaihtaa armorin päälle kun vihollinen tulee näkyville. stealth myös kätevä, mutta monilla on lämpönäkö päällä joten aina on paras vaihtaa armor päälle samantien. 8/10

Syndicate ei oikein napannut millään tasolla. vaikkakin maailma ja tuo korporaatio meininki näytti ihan uskottavalta, niin ei sitä osattu hyödyntää tarpeeksi. valitettavasti tässäkin viholliset oli aika tyhmiä ja isoimmat köriläät käveli päälle vaikka kaikki suojat oli jo ammuttu 4 lippaalla alas. bossit sentään toivat mukavaa vaihtelua. breaching on loppupeleissä aika itseään toistavaa ja tylsää. skilleistäkin ehkä kaksi on sellaisia joista on oikeasti hyötyä, ylennyksistä oli kyllä hyötyä ja suosittelen hankkimaan kestävyyttä. Juoni osastolla oltiin myös perushuttu tasolla jossa jo puolessa välissä jos ei jo aijemmin tietää miten hommat tulevat menemään. 6/10

Darkness 2:ssa lähitaistelu oli hauskaa ja expan puolesta kannattavaa. harmillisesti sekin alkoi loppua kohden olemaan aika puuduttavaa. Pakko myöntää että dualwield + darkness lonkerot oli oiva idea tähän peliin ja sopi kuin nakutettu. kentistä löytyi mukavasti aina jotain suojaa ja heiteltävää, joten lonkeroilla oli aina jotain tekemistä. juonikin ihan ok tasolla, vaikka en ihan loppua täysin ymmärtänytkään...varmaan pitäisi lukea sitä sarjakuvaa niin tajuais miksi siinä kävi noin. 7/10

Suunnittelin tuossa nyt jos vetäis tuon Dead Space 2 uudestaan läpi kun tuli tehtyä tällainen pätkä siitä.

Eilen tuli vedettyä kaverin kanssa erittäin virkistävä NES-peli-ilta. Meillä oli käytössämme parikymmentä kahdeksanbittisen Nintendon peliä, mutta päädyimme pelaamaan niistä tällä kertaa vain muutamaa.

Lue kattava fiilistely täältä!

Pakko vetää kyllä uudestaan jossain välissä, oli sen verran hauskaa!

Duke Nukem: Foreveriä on tullut nyt 4h pelattua, ja voin vain sanoa että huikean hauskaa on ollut. En ymmärrä ihmisten yleistä intoa haukkua peliä paskaksi. Grafiikat ovat vanhentuneet mutteivät silti mitään ps2 tasoa. Omasta mielestäni paremmat kuin FO:New Vegasissa, eikä sitä lytätty "rumuuden" takia. Pitkät latausajat vain toimivat mielestäni osuvana rangaistuksena kuolemasta. Huumori ja viittaukset ovat loistavia, räiskintä tasoa hyvä, vaihtelevuus erinomaista ja viihdearvo loistava. Eikä tasohyppelyssäkään saati ohjauksessa ole mitään vikaa. Ei tämä mikään Gears of War tai Halo ole, mutta kuten Duke toteaakin:"Power Armors are for pussies". Nyt kun tätä myydään about 10e jokaisen kuuluisi tehdä kulttuuriteko, ja kunnioittaa kuningasta läpipeluulla. Itse antaisin jo tässä vaiheessa vahvan 8 pelille. Kuin pelaisit Commandoa.

Itsekin olen kahlannut Dukea jokusen tunnin ja omat mietteeni ovat huomattavasti ristiriitaisemmat. Lataustauot ovat käsittämättömän pitkiä ottaen huomioon "kenttien" lyhyyden ja pelin graafisen ulosannin. Foreverissä on myös huonoin tietämäni auto-aim. Sen avulla kamera kääntyy iloisesti ruudun ylälaidassa olevaan sieneen, mutta tähtäimen ohi liikkuva vihollinen on ylivoimainen tehtävä. Tähtäin myös liikkuu konsolipeliksi liian vikkelästi zoomatessa.

Voimahaarniska voi olla nössöille, mutta Duken ylikehittynyt ego ottaa osumaa turhan helposti tuollaisille puheille. Äijäfiilis on kaukana, kun Duken pitää imeä peukaloaan easyllä kahden osuman jälkeen. Kenttäsuunnittelu on kuitenkin kohtalaisen hyvää ja läppä juuri niin huonoa kuin pitäisikin. Meininki on pääasiassa hauskaa ja parit läpät ovat oikeasti hymyilyttäneet.

Foreveristä paistaa päättämättömyys: tekijät ilmeisesti käyttivät kaiken aikansa Half-Lifen, Halon ja muiden vastaavien apinointiin sekä perseilyn suunnitteluun ja unohtivat tekevänsä Duke Nukemia. Olisin toivonut kunnianosoitusta 3d:n alkuaikojen räiskinnöille, mutta lopputulos kärsii hiomattomuuden lisäksi identiteettikriisistä. Olihan tämä kaikki ennustettavissa, mutta pettymys on silti suuri. Hukattua potentiaalia olisi vaikka muille jakaa. Kyllä Foreveristä silti postikulut maksoi, vaikka sitten yleissivistyksen vuoksi.

LA Noire tässä tuli äskettäin vedettyä läpi. Peliaikaa meni joku yli 30 tuntia ja oikeassa ajassa mitattuna läpipeluu vei aikaa sellaiset tasan 3 viikkoa. Ja kyllä vaan oli hieno kokemus. 1940-luvun Los Angeles oli mallinnettu upeasti ja autenttisuus paistoi jokaisesta pienestä yksityiskohdasta. Jo pelkkä kruisailu kaupungin kaduilla oli mahtavaa. Hienoa saada pelata tällaista hieman GTA-tyylistä peliä välillä sieltä lain paremmalta puolelta. Oli hienoa, että asetta sai käyttää vain pelin sen salliessa.

Rikospaikkojen tutkiminen oli mielenkiintoista, vaikka pidinkin kaikki apujutut päällä. Kyllä siinä silti ihan riittävästi haastetta riitti. Kuulustelut olivat paikoitellen todella haastellisia, sillä välillä tuntui että raja uskomisen ja epäilemisen välillä oli todella hiuksenhieno. Kyllähän se välillä hieman ärsytti, kun epäonnistui lähes täysin kuulusteluissa ja joidenkin henkilöiden kasvonpiirteitä oli hieman vaikeaa lukea. Mutta näin se välillä menee.

Sivutehtävät olivat mielestäni hyvin toteutettu, sillä ne pidettiin sopivan lyhyinä eikä itseäni ainakaan häirinnyt se, että ne olivat melko samankaltaisia. Välillä oli kiva päästä vähän ammuskelemaan. Jokaisella aseella oli nautinto ampua. Etsiskelin myös jonkun verran piilotettuja autoja ja bongailin kuuluisia maamerkkejä, mutta en pahemmin muuta.

Kaiken kaikkiaan LA Noire oli yksi hienoimmista pelikokemuksista ja visiitti 1940-luvun Los Angelesiin oli upea kokemus. Muutamia pikku ärsyttävyyksiä mahtui mukaan, mutta kokonaisuus kirkkaasti plussan puolella. Arvosanaksi antaisin 9/10.

Nyt on darksiders läpi ja olihan se perkeleen kova peli. Yhtään omaa ideaa siinä ei ole, mutta kaikki mikä on lainattu on myös tehty hyvin. Sekin on jo aika saavutus, että nuo kohtuu monimutkaiset kontrollit toimii aina kuten kuuluu eikä koskaan tullut tehtyä mitään mitä ei pitänyt tehdä. Maisemissa oli tarpeeksi vaihtelua, puzzlet hyviä ja taistelu sujuvaa.
Taas olisi yksi helmi jäänyt pelaamatta ilman hyviä tarjouksia sillä demo tuntui kyllä paljon sekavammalta mitä lopullinen peli. Ihmekös tuo kun demossa ollut kenttä tuli vasta muutaman tunnin pelaamisen jälkeen ja silloin oli perus asiat hyvin hallussa kun taas demossa oli heti viikate miekan lisäksi ja hetken päästä saatiin se bumerangi härpäke. Kyllä siinä sormet oli solmussa silloin.

Dragon Quest VIII meni tuossa eilettäin läpi. Peli oli jäädä sellaiseksi ikuisuusprojektiksi kun juutuin Dark Ruinsille. Periaatteessa mielestäni pelin haastavin paikka, jos Angelolla ei ole Multihealia tai Herolla Omnihealia. Näistä ei kumpaakaan omalla poppoolla ollut, mutta sinnikkyys lopulta palkittiin Dhoulmagusin kukistumisella. Tästä sainkin lisää virtaa että päätin pelailla pelin loppuun saakka. Loppupomo meni läpi porukan ollessan siinä levelillä 40 ja pelitunteja takana 110.

Peli jaksaa viehättää alusta loppuun ja vuoropohjainen taistelumekaniikka toimii kuin ajatus. Yksi viehättävistä asioista on DQ -maailman omalaatuiset viholliset, jotka eivät ole tosiaankaan niitä tavallisia ja geneerisiä peikkoja tai örkkejä. Alchemy Pot on myös nerokas lisä, joka kannustaa etsimään aina sen yhden tai useamman tavaran, jotta saisi vielä paremman aseen, panssarin tai muun esineen.

[spoiler]
- The end is just the beginning, vai mitensoli. Pelin läpäistyä ruudulle näyttäytyy mystinen alttari. Homman nimi on Dragovian Trials, jonnekka pääsee pelin läpäisyn jälkeen lentämällä Seaview Churchista suoraan etelään hetken matkaa alueelle, jonka päällä on pilvikerros. Paikasta löytyy monenlaisia hyödyllisiä esineitä, kuten Liquid Metal Armour ja Dangerous Bustier (!), ja tietenkin tukku Mini Medalseja. Suositeltavaa on, että tiimin taso on jotakuinkin 65 ennen kuin edes yrittää itse Trialseja, sillä Trialsin ensimmäisen lohikäärme iskee semmoiset 450, kyllä vain. Vastustajat ovat kovia, mutta palkintona ei ole mikään muu kuin Dragovian Armour -setti Herolle. Taisteluja on kuitenkin useita, joten koko settiä ei kerralla saa. Ensimmäinen pelin läpäisy on ns. bad ending ja toinen on, hokkos pokkus, good ending. Tuota toista läpäisyä en vielä ole kokeillut, johtuen siitä että haluan nuo Dragovian Armourit ensin kerätä :)

- Arvottoman tuntuisia Mini Medalseja kannattaa metsästää niin paljon kuin löytää, ne nousevat loppupeleissä arvoon arvaamattomiin.

- Infamous Monstereita kannattaa metsästää, sillä niistä on hyötyä monenlaisissa taisteluissa.

- MITÄÄN tavaraa ei kannata myydä turhaan pois, myytävällä esineellä saattaa olla käyttöä Alchemy Potissa, tämä vain mainittakoon suuremman vitutuksen välttämiseksi.

- Yksi hyvä keino tehdä rahaa on grindailla Gold Golemeja Neoksessa, jotka droppaavat ~750gp per pää. Casinot ovat toinen oikotie hyviin esineisiin.

- Seaview Church on hyvä paikka tallentaa, saman katon alla voi myös levätä ilmaiseksi.

- Aika kuluu nopeammin kun juoksee (esim. ympyrää). Hyödyllinen lähinnä Alchemy Potissa kun odotellaan esineen valmistumista.

- Rahaa ei kannata kuljettaa mukana suuria määriä ellei ole pakko, säilö ne mielummin pankkeihin. Kuolema rankaisee viemällä puolet rahoista jotka on mukana, mutta ei vie rahoja jotka on pankissa.

- Kirouksen voi poistaa kirkossa valitsemalla Benediction.

- Holy Wateria / Holy Protectionia kannattaa käyttää jos haluaa välttää monet turhat random -taistelut.

- Metalliset Slimet ovat kuka ties paras tapa grindata suuria määriä kokkelia. Ne myös pakenevat taistelusta ärsyttävän usein. Hyviä grindauspaikkoja on Slime Hill (pääsee vain lentämällä) ja Dragonbone Graveyward (sijaitsee Desertillä. DBG:hen pääsee kun on ensiksi saanut Ultimate Keyn Marthalta ja vierailee sitten Barracatissa Golding's Mansionissa ottamassa questin). Hyödyllinen esine limojen kanssa taistelemiseen on Timbrel of Tension, jolla voi psyykata porukkaa.

- Varsinainen levelöinti kannattaa lienee aloittaa ennen Black Citadeliin menemistä. Jos menet ja tapat Rhapthornen ensimmäisen muodon, vapauttaa varsinainen Rhapthorne pelimaailmaan Dark -otuksia, jotka ovat suuren kokkelin kannalta hyödyttömiä ja vain vesittävät levelöinnin, koska nuo pirulaiset tunkeutuvat muuten melkein jokaiseen taisteluun mukaan.
[/spoiler]

Tässä viimeisen viikon aikana on tullut läpäistyä Metal Gear Solidit 1, 2 ja 4. Viimeisin näistä meni viime yönä läpi, ja näin ollen nyt on pelattu kaikki pääsarjan pelit lävitse. Täytyy myös sanoa, että onhan tämä ihan helkkarin hyvä pelisarja, vaikka ekoissa peleissä onkin huono pelattavuus..lähinnä huonojen kontrollien takia.

MGS 1
Omasta mielestäni sarjan huonoin osa kaikin puolin. Vaikka meininki oli yleisesti todella viihdyttävää, oli pelattavuus kuitenkin niin kauheeta luokkaa, että se rokottaa pisteitä. Peli myös sisälsi muutama todella rasittavaa kohtaa, ja varsinkin loppupuolella oli jo hermot aivan riekaleina. Osa täällä varmaa arvaakin mistä valitan :D. Myös samojen alueiden kierätys otti hieman päähän.

MGS 2
Ennen pelin aloittamista oli jostain syystä todella matalat ennakko-odotukset ja pidin peliä yksinkertaisesti tylsänä. Peli osoittautukin jo alussa erittäin koukuttavaksi ja mukavaksi. Myös "Big Shell" toimi alueena odotettua paremmin, ja eikä ollut ihan niin tylsä kuten oletin. Mutta silti pelisarjan vähiten innostava pelialue. Lisäksi ei se Raiden ollutkaan niin ärsyttävä henkilö, itseasiassa ihan mukava hahmo eikä pahemmin valitettavaa.

MGS 4
Aikoinaan yksi niistä syistä miksi tulen ps3:n hankkimaan, oli tämä peli. Tuolloin en ollut vielä kun vain pelannut PS2:lle MGS3:n mikä kolahti sen verran, että kiinnostuin pelisarjasta. Kuitenkin peli tuli hankittua "vasta" viime vuoden puolella. Oli tarkoituksena sitten joulu-tammikuussa pelata MGS-pelit läpi Collectionin ostettua, mutta kiitos Konamin euroopan julkaisun lykkäyksen, tämä projekti siirtyi pikkaisen. Sitten itse peliin, Eka positiivinen asia mikä tuli koettua, oli vihdoinkin se hyvä pelattavuus. Myös välivideoita ei ollut ihan liikaa, mielestäni ihan mukavasti. Ensimmäinen Act meni aika puhtaasti vihollisia tapettaessa ja räiskiessä, ihan kuin hiippailusta ei olisi tietoakaan :D. Nelonen oli lisäksi todella mahtava päätös pääsarjalle ja loppupuolen pomotaistelut olivat eeppisiä. Joko tämä tai 3 on omissa kirjoissani se paras pelisarjan osa.

^^ Kannattaa melkeen pelata tuo "perus RDR" läpi ennen kuin tuota DLC:tä pidemmälle pelaat. Lisärissä meinaan rupee saamaan sen verra jytkyjä tussareita, ja meno muutenki toiminnallisempaa, niin saattaa pääpeli tuntua sen jälkeen tylsältä. Lisärissä muistaakseni myös tavataan peruspelistä tuttuja hahmoja, joten näiden jutut/teot saattavat sitten myös mennä vähän ohi.

El-shaddai

Visuaalisesti todella hieno, mutta siihen se sitten jää. Katsoin gametrailersin ja gamespotin arvostelut ja sen perusteella ostin. Kerrankin kun en ensin testaa demoa niin se kostautuu. Kuten sanottu niin kentät on visuaalisesti upeita (paitsi se prätkä kenttä suttuisine tekstuureineen ja sahalaitoineen), mutta ne on jumalattoman tylsiä. 90% ajasta mennään kirjaimellisesti kapeaa polkua pitkin ja sitten tulee isompi alue jossa tapellaan ja taas sitä kapeaa polkua. Lisäksi peli kierrättää kolmea perus vihua pienin ulkonäkö muutoksin ja nimin, mutta ne on ihan samoja tyyppejä jotka käyttää niitä samoja aseita.
Välillä tulee joku bossin tapainen josta en edes tiedä kuuluuko ne voittaa vai ei sillä pari sellaista voitin ja ruutu meni mustaksi ja sain kuulla jonkun paskan one-linerin enkä tuolla tarkoita mitään hauskaa mutta kulunutta tekstiä vaan oikeasti paskaa. Jos taas otin tarpeeksi osumaa, mutta en kuitenkaan niin paljoa, että äijältä olisi henki lähdössä niin tapahtui sama homma. Lisäksi nuokin tyypit oli täysin samoja, mutta niillä oli erivärinen silmä. Voi tätä monipuolisuuden juhlaa.

Varsinaiset pomot oli perseestä. Ehkä en vain osaa, mutta välillä tuntui että ihan sama mitä teet niin iskua tulee jatkuvana kombona naamaan joka saa tietenkin vkäyrän katosta läpi ja kirosanat alkaa lennellä. Onneksi tässä ei sentään helpolla kuolla voi kun nappia rämpyttämällä nousee taikaisin tolpilleen, mutta silti tuollainen täysin epäreilulta tuntuva setti saa raivon valtaan.

Tarinakin oli jotain käsittämätöntä uskonnollista tuubaa josta ei tajua mitään, mutta eipä se kyllä kiinnostakkaan. Viimeksi pelatuista peleistä darksiders on hyvä esimerkki miten esim jonku raamatullisen diibadaaban saa edes senverran kiinnostavaksi, että sitä seuraa ihan mielellään. Tässä taas ei tajua mistään mitään ja loppupuolella kun vartin aikana kävelet neljättä kertaa hitaasti kohti valoa samalla kun joku ääni kertoo jotain enkeleistä ja ties mistä niin oikeasti toteaa vaan telkkarille "vittu se pää kiinni jo".

Olen vankasti sitä mieltä, että pelin visuaalinen anti on saanut arvostelijat lumoonsa. Jos tämä olisi vaikka saman näköinen kuin joku x-blades, mutta muuten täysin sama niin ei tälle kukaan antaisi kutosta kovempaa arvosanaa. Itseasiassa IGN onkin antanut tälle vitosen ja olen samaa mieltä. Täysin keskinkertainen peli joka näyttää upealta.
14.5e maksoin eikä tämä kyllä sen arvoinen ollut.

En ihmettele jos moni ei edes tiedä mikä tämä edes on joten tässä gametrailersin arvostelu

edit: Hienosti tuossakin arvostelussa sanotaan, että puzzlet kehittyvät jatkuvasti. Niin mitkä puzzlet? Tässä ei ole ensimmäistäkään puzzlea.

Nyt on tullut jonkin aikaa pelailtua Legend of Grimrockia ja pakko sanoa, että ovat kyllä suomalaiset onnistuneet upean dungeon crawlerin tekemään. Tasolle 7 juuri sankari nelikkoni löysi tiensä ja on kyllä tajuttoman hauskaa käytävien penkomista ollut tähän asti. Tulee kyllä jokainen seinä tutkittua salahuoneita avaavien nappien toivossa. Nämä ovatkin olleet pelin parasta antia. Aina kun löytää salapaikan, niin kylläpä tulee hyvä fiilis aina. Äskettäin minotaur fighterille löytyi salarista pari palaa full plate mailia ja kyllä olikin hymy herkässä kun nuo sain hänen ylleen puettua. Vähän kyllä harmittaa kun en aloittanut peliä Old School modella heti alkuunsa. Olisi ilman tuota karttaakin pärjännyt, kun muistin vasta tasolle 6 päästyäni, että "hei, pelissähän on karttakin". Pelin pimeät käytävät antavat välillä samanlaisia viboja kuin Amnesia: The Dark Descent synkät hallit.

Olen pelannut eilen ja tänään Pac-Man Championship Edition DX:ää apinan raivolla. En olisi ikinä uskonut, että jostain keltaisesta kiekkomiehestä voisi saada aikaiseksi näin perhanan koukuttava arcadepelin! Alkuperäisen Pac-Manin kanssa tällä viritelmällä ei ole niin paljoa tekemistä kuin päällepäin näyttäisi. Painotus on hengissä selviytymisen sijaan armottomassa combojen keräilyssä. Mitä pidemmälle matsi etenee, sitä hektisemmäksi meininki muuttuu! Vauhdin kiihtyessä ja kummitusten määrän lisääntyessä pelaaminen sujuu täysin refleksien varassa. Ja oi sitä riemua, kun saalistajista tuleekin saaliita! Ei ole mitään yhtä tyydyttävää, kuin napostella neljäkymmentä aavetta kerralla pistemittarin kilistessä jättipotin merkiksi!

Pitää kyllä avautua tämän aamun turhauttavasta vääryydestä. Pelissä on saavutus, jossa 10 minuutin matsin aikana pitäisi kerätä 2 000 000 pistettä. Ensimmäisellä yrittämällä sain 1 930 000 pojoa. Tästä innostuneena yritin uudestaan! Ilmeeni oli melkoinen, kun ajan loppuessa pisteimittarin lukema oli 1 979 000 pistettä. Päätin kokeilla vielä kolmannenkin kerran... Ja surumielinen mylvintäni kuului varmaan naapurikuntaan saakka. 1 999 200 pistettä! Ei voi olla totta.

Saavutus jäi siis toistaiseksi nappaamatta, mutta vielä minä sen saan... Jonain päivänä. Nyt on kyllä pakko pitää vähän taukoa ettei pääni räjähdä.

Just Cause 2 X360
Tämä peli oli ollut ostolistalla jo tovin, ensimmäinen osa oli mielestäni mainio rellestely vaikka huonoja puolia löytyi. Toinen osa aikalailla korjasi kaikki viat ja toi mukavasti uusia juttuja mukaan. Koukulla hyppely ja muutenki kunnon sekoilu teki hyvää pitkästä aikaa vaikkakin toivoin peliltä enemmän. Aseita on hyvin vähän ja ne ovat kaikki niin peruskamaa (konekivääri, pistooli jne), oma hahmo on melko heikko ja äkinnäisiä kuolemia tuli useampaan kertaan kiitos räjähtävän auton tai jonkun muun sellaisen. Tämä peli olisi tosissaan loistava jos hahmo olisi vaikkapa samanlainen supersolttu kuin Crackdownissa hahmo on. Jotenkin tyhmää että peli koittaa samalla olla niin älytön ja epärealistinen mutta sitten on joitain tämmöisiä asioita jotka hidastavat vauhtia ja vievät hauskuutta pois.

Suurin miinus on aikalailla se että minulle tuli noin puolivälissä tarinaa bugi joka vei laskuvarjoni pois. Siinä sitten jotain 5h varmaan jouduin ilman sitä pelailemaan kunnes se ilmestyi takaisin. Mitä netistä katsoin niin melko yleinen bugi, ihan käsittämätöntä että tuommoinen on vieläkin pelissä vaikka päivityksiä on tullut. Laskuvarjo on kuitenkin aika helvetin tärkeä väline ja ilman sitä on monesti tehtävät paljon vaikeampi ellei mahdottomia. Mitä helvettiä.

Kuitenkin, vaikka huonoja puolia löytyy jaksoi peli minua viihdyttää noin 20 tunnin ajan, kaikkia kerättäviä juttuja jne en todellakaan jaksa hommata mutta voi olla että aika ajoin palaan JC2:n pariin hulluttelemaan. Pelin tarina ja juoni oli tosissaan kuraa ja skippailin paljon videoita. Pelatessa kuuntelinkin melkein kokoajan podcasteja tai musiikkia ja pelin äänet oli suht pienellä, tuolla tavalla itse ainakin nautiskelin mielelläni pelistä.

Beyond Good and Evil HD
Yli puolen vuoden projekti tuli nyt päätökseen ja lopputekstit rullaavat parhaillaan. Pelaaminen oli puolen välin jälkeen pätkittäistä yhden jumiutumisen ja tylsistymisen takia, mutta suurin osa siitä oli oman achievement/collectable "ocd:n" ansiota. Peli on juuri niin hyvä ja kekseliäs kuin sen kulttimaine antaa ymmärtää.

Hahmot on kirjoitettu hyvin, eikä mukana kulkevaa porukkaa voi syyttää persoonattomuudesta. Tarina on hyvä ja loppuratkaisu lajissaan harvinaisen tyydyttävä.
[spoiler]Viimeisen puolituntisen aikana tosin tulee niin paljon lisää kamaa tarinaan, että heikompaa voi hirvittää. Jadella on yhtäkkiä taikavoimia ja lopulta selviää, että Jade onkin DomZ-papin voima fyysisessä muodossa? Viimeinen video näyttää Pey'jin käteen ilmestyvän DomZ-kristallin, joten perinteinen kiusoittelu löytyy.[/spoiler] Toivon todella, että jatkoa seuraa.

Pelimekaniikat ovat vanhahtavia ja hieman kömpelöitä, eikä kamera ole missään nimessä täydellinen. Nämä eivät kuitenkaan tule missään vaiheessa pelinautinnon tielle ja yksinkertaiset hiippailut ovat erittäin toimivia. Pomotappeluihin on selvästi nähty vaivaa ja jokaisessa on oma jujunsa. "Hakkaa x:ää, kunnes mölli kaatuu" ei aina toimi vaan aivojakin pitää hieman käyttää. Liialliseen monimutkaisuuteen ei tästä huolimatta olla sorruttu.

Graafisesti Beyond Good and Evil HD on todella tyylikäs. Sarjakuvatyyli paikkaa hieman suttuisia tekstuureja ja ps2-ajan hahmomalleja. Tuskin tästä saisi kovin paljon parempaa supergrafiikoilla. Pelin taide on upeaa ja kekseliästä, kuten Ancelilta voi odottaa. Myös musiikki sopii pelin fiilikseen loistavasti.

Ainoa suurempi miinus on pelin rytmitys ja siitä aiheutunut kiinnostuksen lopahtaminen. Sivutekeminen on todella sivutekemistä. Helmien keräily ja valokuvaus hidastavat etenemistä liikaa, kun tavoitteena on kerätä kaikki mahdollinen. Tarina on varmasti parhaimmillaan pötkössä pelattuna, vain pakolliset helmet keräten ja vastaantulevat eläimet kuvaten.

Hypin, potkin, löin ja murjoin Kung fu High Impact pelin Xboxilla läpi. Tämä on niin käsittämättömän hauskaa, tosin fyysisesti raskasta pelata kuin olla ja voi. Pelissä siis ohjataan pelihahmoa joka on siis pelaaja Kinectin edessä. Tällöin pitää erilaisilla ruumiinliikkeillä murjoa erilaisia vihollisia joita hyökkää sivuilta ja jopa taivaista kimppuun. Mukana on erilaisia erikoishyökkäyksiä, sithien salamoita ampuva käsi ja pakoitellen maaginen jousipyssy.

Tarina on kotimaista laatua ja kertoo Sarjakuvista rakastavasta typpistä, joka jää tuuraamaan sarjakuvakauppaa, jonka omistaja lähtee reissulle. Hän lähtee yhtenä aamuna telakalta hakemaan yhtä omistajan tilaamaan esinettä ja tästä alkaa pähkähullu seikkailu joka vie kaupungin kujilta fantasimaailmaan. Lopun viittaukset sormusten herraan ja Suomeen menevä kontti naurattivat eniten. Pelaaja kuitenkin poseeraa ennen jokaisen kentän alkua erilaiset liikkeet jolloin ne liitetään sarjakuvaan, joka kertoo tarinaa ennen taisteluja. Jos Ahosen Jonilla olisi Kinect, tämä olisi varmasti hänen lempipelinsä sillä.

Huonoja puolia toki on. Venyttely ennen ja jälkeen on pakollista ja peli vielä muistuttaa siitä lataustauoilla. Lihakset kipeytyivät minulla nopeasti tunnin pelaamisen jälkeen ja hikirauhaset toimivat ylikierroksilla. Suurimpana murheena on kuitenkin pelin lyhyys. Kenttiä on vain 15 ja yhden läpäisyyn menee noin kymmenen minsaa, mutta kiitos pelin rasittavuuden, yhdessä peliseissoissa normaalikuntoinen ihminen pystyy neljä kenttää vetämään putkeen. Siltikin peli on aivan liian lyhyt ja uudelleenpeluuarvo ei ole korkeimmasta päästä. Moninpeli jossa maksimissaan neljä sälliä hakkaa ohjaimilla yhtä kinectillä heiluvaa taistelijaa kohti, viihdyttää rennossa porukassa varmasti pitkään, mutta sisältöä on niin vähän että minusta olisi parempi jos tämä peli oltaisiin julkaistu ladattavaksi. En suosittele ostamaan tätä täyteen hintaan missään nimessä vaikka hauska peli onkin.

Elder Scrolls V: Skyrim

Loistava roolipeli kyseessä! Pelannut sarjan aiemmista osista lähinnä Morrowindia jota satun rakastamaan vieläkin. Oblivionista en juurikaan tykännyt, vaikka yritinkin aloittaa peliä monta kertaa. Hahmot olivat tylsiä perunanaamoja, maailma oli pelkkää metsää ilman mitään identiteettiä ja pelaaminen kuolettavan tylsää.

Skyrim on taas selkeä parannus Oblivionista. Maailma on huomattavasti rikkaampi ja vaihtelevampi ja hahmomallit ovat huomattavasti paremman näköisiä. Taistelusysteemi on selkeästi sarjan paras, vaikka parantamisen varaa olisi vieläkin. Hahmonkehitys on selkeämpää ja hauskempaa, kuin sarjan aikaisempien osien stattipelleily. Viholliset ovat suurimmaksi osaksi ihan hienoja, vaikka Morrowindin kummallisiin ökkimöykkyihin ei päästäkkään.

Äsken tuli pelattua läpi Journey, pelaajacastin innoittamana. Oli aivan huikea elämys, vaikka oli hieman lyhyt. Kyllä oli semmosta silmäkarkkia silmille, että huh huh!
Tapasin ihan hienoja pelaajia matkan aikana.
Pelissä oli kyllä jännittäviä kohtauksia välillä ja loppu oli todella hieno. Meinasi jopa
tämmöinen iso mies herkistyä.

Jos rakastat pelejä ja omistat sattumoisin PS3, niin rohkaisen pelamaan Journeyn läpi.

Lainaus käyttäjältä Ton-Ton+

Äsken tuli pelattua läpi Journey, pelaajacastin innoittamana. Oli aivan huikea elämys, vaikka oli hieman lyhyt. Kyllä oli semmosta silmäkarkkia silmille, että huh huh!
Tapasin ihan hienoja pelaajia matkan aikana.
Pelissä oli kyllä jännittäviä kohtauksia välillä ja loppu oli todella hieno. Meinasi jopa
tämmöinen iso mies herkistyä.

Jos rakastat pelejä ja omistat sattumoisin PS3, niin rohkaisen pelamaan Journeyn läpi.

Olen pelannut sen kaksi kertaa läpi. Olen samaa mieltä. Ekalla kerralla oli pelaajia, jotka menivät omia teitään ja tällöin ei ollut paras mahdollinen kokemus, mutta toisella kerralla pelasin melkein koko pelin yhden henkilön kanssa ja kokemus oli mahtava. Peli on lyhyt, mutta kestää useita läpipeluukertoja ja sisältää chapter selectin ekan kerran jälkeen. (Pelissä on portaalipaikka) Jos omistaa ps3:n ja pystyy käyttämään vähän päälle 12 e niin kannattaa todellakin ladata Journey.

Tähän vielä, että pelin lyhyys ei ole ongelma, vaan se jollain jännällä tavalla iskee kahta voimakkaammin tarinallaan. Molemmat läpipeluut meni yhdellä pelikerralla.

Tajuntani on nyt laajentunut Machinariumin verran. Kokemus oli parempi kuin osasin odottaa, enkä oikein keksi mitään negatiivista sanottavaa. Peli oli ehkä hieman lyhyt, minulta meni reilu 7h, mutta se on varmasti jokaisen sentin arvoinen myös täyteen kympin hintaan. En ole point'n'click-pelien veteraani, joten melko loogiset pulmat olivat tervetulleita. Vaihtelua piisaa ja aika moni ongelma ratkesi kaikkea klikkailemalla. Epäreilun järjettömiä pulmia ei todellakaan ollut, vaikka aivosolut saivatkin kipeästi kaivattua harjoitusta. Osa loogisuudesta tulee varmasti pelimaailman asettelusta ja sen verrattain pienestä koosta.

Machinariumin tunnelma on jotain uskomatonta ja laskelmoidusti sutaistun oloinen steampunk-tyyli hivelee silmiä. Melko yksinkertainen tarina kerrotaan hienosti puhekuplilla ja eräs kohtaaminen puolivälin tienoilla oli yllättävän hieno hetki. Musiikki on uskomattoman loistavaa kamaa, enkä muista montaa yhtä rentouttavaa pelikokemusta.

Sitten pieni varoituksen sana: älkää käyttäkö Ccleaneria tai vastaavia putsaussoftia, jos teillä on joku Amanitan peli kesken. Kyseinen poppoo koodaa Flashillä ja onnistuinkin tuhoamaan tallennukseni väliaikaistiedostojen putsauksella.

Duke nukem forever - doctor who cloned me dlc

Nyt se on sitten pelattu ja olihan tämä sitä samaa lisää mitä perus pelikin joten jos se iski niin tykkää tästäkin. Perus toimintaa, ajelua ja duke huumoria. Pikkasen päälle kolme tuntia kesti kun rauhassa koitin kaikki ego boostit löytää. Aluksi oli vaikeuksia osua mihinkään kun oli vielä tottunut dead spacen tähtäykseen, mutta kyllä se siitä taas sujumaan lähti. Kyllä tämä hintansa arvoinen on varsinkin kun ostin cdonista nuo 800ms pojoa 5.95e hintaan.

Suurin osa ajastani joka ei kulu töissä on mennyt Witcher 2 Xbox360 version parissa. Ei jumalauta kun CDProjekt on onnistunut hyvin konsolikäännöksessään. Ei tämä PC version rinnalla kalpene kuin grafiikoissa, eikä niissäkään paljoa. Upealta tämä näyttää edelleen ja padiohjaus toimii upeasti. Vaikeusasteen kanssa olen ollut vähän ihmeissäni kumminkin. Hardilla pelailen enkä ole missään vaiheessa kohdannut ongelmia tai vaikeaa kohtaa pelin aikana ja viimeisessä chapterissa kumminkin jo painelen. PC:llä jopa normalilla oli välillä ongelmia. Täytyykin seuraava läpipeluu painella Dark modella ja siinä mennä Vernon Rochen mukana tuolla kerralla.

Ja kyrsii kun peli PC on edelleen paskana. Haluaisi jo päästä Mass Effect 3 pelaamaan läpi ja palailla Star Wars: The Old Republicin pariin myös. Näitä kun viimeksi sillä pelailin. En vain osaa päättää ostaako kokonaan uusi kone vai fiksata tuo konevanhus taas kerran.

Dragon's Dogman-demoa tuli kokeiltua ja ihan mielenkiintoinen jälkimaku siitä jäi. Ihan vielä en juokse kauppaan ennakkovaramaan peliä, mutta ei ostopäätös kovinkaan kaukana ole. Pelaaminen tuntui ihan toimivalta. Taistelusysteemissä tuntui olevan tarpeeksi sisältöä, jotta se voisi viihdyttää tuollaisen kunnon RPG:n ajan. Monsterien selkään kiipeily oli yllättävän toimivaa ja melko hauskaakin se oli. Maailma itsessään vaikutti myös oikein toimivalta. Ulkoisesti demo ei ollut varmasti sieltä kaikkein upeimmasta päästä ja pieniä ongelmiakin PS3-versiossa oli, mutta ne saadaan toivottavasti pois lopullisesta versiosta. Myöskin hahmoeditori oli melkoisen kattava, varmasti löytyy se mieluinen hahmo. Oma hahmoni oli nuori sankari ja kaverina toimi Gandalfin innoittamana vanha ja viisas mies. Hieno parivaljakko, millaisiin seikkailuihin he voisivat joutuakkaan.

Ei demon perusteella oikein voi saada kunnon kuvaa tuollaisesta pelistä, joten odotellaan nyt ne arviot. Tässä olisi se yksi toinenkin kevään fantasiarope vielä ostamatta, joten katsellaan, katsellaan.

Demon's souls

Olin aina ajatellut että tämä ei olisi minunkaltainen peli, mutta kuinka väärässä olinkaan. Otin pelin lainaan kaverilta ihan kokeilumielessä, aluksi ei napannut oikein. Noin kolmen tai neljän kentän jälkeen aloin koukuttumaan, onnistumisen tunne tässä pelissä on mahtava. joidenkin mukaan varmaankin huijasin kun kävin katsomassa wiki apuja aseita yms varten, mutta en varmaankaan oisi nauttinut tästä niin paljon ilman sitä. ei tarvinut turhaan ravata etsien mistä tietyn itemeitä voisi löytyä tai menettää jotain tärkeää itemiä koska en tiennyt että se on siellä tai että painoraja tulee vastaan (vihaan painorajoja!!). Tämähän on primarely single player joten hyst, katon wikistä mitä haluan. Pelasin Temple knightilla ja ekaa kertaa, monet suosittelivat taikuria yms, mutta mielestäni DS on suunniteltu pelattavaksi melee hahmolla.

En tunkeutunut kenenkään peliin kertaakaan, enkä auttanut yhtään pelaajaa. Itse kutsuin yhden pelaajan 4-2 avukseni joka kuoli korkeaan pudotukseen. minun maailmaani tunkeuduttiin kaksi kertaa, ekalla kerralla 2-2 jolloin juoksin pääpahkaa pakoon jolloin tunkeutuja kuoli räjähtävään tulipalloon hahaha. Toisella kerralla olin 4-3 juuri kaupustelijan juttusilla ostamassa nuolia kunnes mahani läpi tulee miekka. Eikai siinä kun valikot äkkiä veks ja päälle! katsoin tunkeutujaa *kevyet gearti, pieni kilpi, sapelli, tekee paljon taikoja*, kenttä aika ahdas joten mietin että ehkä tästä selvitään. normi iskuilla tyyppi teki aina huonoa lämää ja sain aina torjuttua miltei kaiken mitä hän teki. kun hänellä oli niin kevyet kamat + käytti spellejä että hänellä on varmaan low dexterity. Aloin hakkaamaan niin paljon kuin staminaa riitti ja sain aina iskun pari suojauksen läpi jolloin minä sain etulyönti aseman. juoksin jätkän perässä puoli kenttää ja loppujen lopulta sain hänet niputettua.

Mielestäni peli ei ole niinkään vaikea, mutta siinä tarvii kärsivällisyyttä ja nopeita hoksottimia. sitten pitää aina käydä vähän kokeilemassa jokaista aluetta jotta tietää kannattaako sinne mennä. suurinosa kuolemista mitä näin verilammikoista oli sellaisia jossa joku juoksee jyrkänteeltä alas tai hakkaa niin kauan että stamina loppuu ja kuolee kun ei voi torjua.

Bosseista Tower knight oli alussa se vaikein, tyyppi one hittas mut pari kertaa niin kyllähän se alko vatuttamaan. oikeastaan muut bossit sitten menikin ekalla tai tokalla kerralla. viimeinen bossi vei minulta varmaan 10 levelliä eli noin 300k sielua...reilumeininki.

Demon's souls on loppuseltaan yksi parhaimmista peleistä tällä sukupolvella, Dark Souls pakko hankkia kunhan olen kolunnut Diablo 3:n ensin. eihän siitä mitään tulis jos ois Dark Souls kesken kun Diablo 3 tulee :D

Viime päivien aikana olen pelaillut lähinnä käsikonsoleilla ja muilla mobiililaitteilla. Etenkin Super Mario 3D Land on ollut jälleen kovassa käytössä. Viimeisiä kultakolikoita olen keräillyt ja samalla pyrkinyt läpäisemään kenttiä mahdollisimman nopeasti. On tämä vain uskomaton peli. Marion pariin jaksaa palata kerta toisensa jälkeen.

Vanhemmalla DS:llä puolestaan olen mättänyt Metroid Prime Pinballia. Ostin kyseisen pikkupelin viidellä eurolla puoli vuotta takaperin. Se pelastikin monta toimetonta iltapäivää intissä. Nyt olen pelaillut sitä töissä taukojen aikana, mutta koukutuin sen verran, että oli pakko eilen illallakin paukutella flipperiä kotona.Pöytiä on liian vähän, mutta muuten Metroid Prime Pinball on erinomainen ajantappaja. Grafiikka ja musiikki luovat hyvän Metroid-tunnelman, vaikka pelattavuus onkin sarjan yleiseen meininkiin nähden aivan pähkähullu.

Ai niin, eilen tutustuin Angry Birds Spaceen iPod Touchillani. Tykkään Angry Birdsistä, vaikka en pitäisikään sitä minään mobiilipelien messiaana. Ainakin neljänkymmenen minuutin odotus terveyskeskuksessa kului kuin siivillä.

Viimeaikoina on ollut vähän sekavat meiningit meikäläisellä, vähän ollut hakemista että mitä jaksaisi mättää.

PC:llä kovassa pyörityksessä on ollut The Witcher: Enchanced Edition jota pidän erittäin hyvänä ropena. Hyvä skilli järjestelmä ja loistava päähenkilö. Tietty voisin motkottaa maailman lineaarisuudesta, mutta eipä se sinäänsä hyvää peliä pilaa. Ei tämän ole tarkoituskaan olla Elder Scrolls.

PS3:lla puolestaan MGS HD Collection ja Red Dead Redemption. Jälkimmäinen tuli julkkarin aikoihin pelattua boxilla, mutta nyt rupes tekemään mieli pelata hieno länkkäriseikkailu uudelleen. Hieman karumman näkönen ja heittelevämpi ruudunpäivitys vrt. boksi versioon, mutta silti erittäin pelattava. MGS HD Collectionin pelit on tullut pelattua jo PS2:lla, mutta kyllä nuo mielellään uudelleen pelaa. Peace Walker kokematta ofc.

Wii on ollut kovassa käytössä kun olen kiitänyt 2D-tasoloikan siivittämänä pelaamisen alkujuurille. Kovia huumeita ei tarvittu, sillä päihteenä on toiminut New Super Mario Bros. Wii. Tänään aikaisemmin päivällä peli meni läpi ja vallan mukava kokemus.

Sanotaan se nyt heti alkuun, kun kyseessä on 2D-Mario ja vieläpä tasoloikka, niin ihan kamalasti ei voida mennä vikaan. Mario onkin edelleen todella kovassa kunnossa, vaikka peli onkin jo muutaman vuoden vanha. Kontrollit ovat tarkkoja kuin silmälääkärin laser ja muutenkin homma toimii teknisesti kuin junan vessa.
NSMBW ei todellakaan ole Wiin hienoin tai vaikuttavin peli, mutta on se paikoin silti todella kaunis. Karkinväristen taustojen edessä kipittää kohti uusia Goombia enemmän kuin mieluusti, vaikka olisi Wiistä varmasti saatu enemmänkin irti.
Uudet itemit, propellisieni (tuskaa niellä, ma veikkaan) ja pingviinipuku ovat molemmat todella onnistuneita lisäyksiä Marion vakio repertuaariin. Myös jääkukka on mielenkiintoinen lisä ja oli mukavaa huomata, että se ei ollut vain sininen tulikukka.

Pelin maailmat ovat ehkä hitusen yllätyksettömiä, mutta siitä huolimatta toimivia. Peliä on monessa paikassa haukuttu liian helpoksi, mutta kun marssin läpi kolmannen maailman, eli jäähelvetin, niin karisivat kyllä meikäläiseltä turhat luulot pois. Juurikin tuo World-3 taisi olla kaikkein vaikein maailma myös loppupomonsa puolesta. Loppupomoista puheen ollen, oli todella hyvä veto tuoda Koopa Kidit takaisin. Kaikki todella hauskoja tyyppejä. Jos kaikkein parasta maailmaa aletaan meittimään, niin kaksi viimeistä maailmaa olivat ulkoisesti todella hienoja, mutta myös pelillisesti todella hauskoja. Etenkin pilvimaailma toi hymyn huulille melkein joka kentässä. Muutenkin aina välillä vastaan tulee todella mielikuvituksekkaita kenttiä/vihollisia/tilanteita, aivan kuin Marion tasoloikissa yleensäkkin. Musiikista ei tarvitse muuta sanoa, kuin että sekin toimii enemmän kuin loistavasti. Mukavia rallatuksia sieltä telkkarin suunnasta kuului.

Liikekontrolleja on hyödynnetty pelissä ehkä hitusen väkisin, mutta kyllä niiden kanssa oppii elämään. Juurikin hieman päälleliimatut liiketunnistuskontrollit ovat varmaan pelin suurin miinus, mutta sekin aika pieni. Pelin voi pelata läpi melko nopeasti, mutta jos alkaa tutkimaan kaikki salareitit ja keräämään kaikki tähtikolikot, niin pitkä rupeama on edessä. Tähän päälle vielä todella railakas moninpeli, niin melkoisen onnistunut peli on kyseessä.

NSMBW on, kuten jo sanoin, todella hyvä peli. Helposti yksi tämän sukupolven parhaita 2D-tasoloikkia, joita on iloksemme alkanut ilmestyä yhä enemmän. Jos Mario pysyy vuosi toisen jälkeen tässä kunnossa, niin mikään kiire eläkkeelle ei ole. Vaikka samanlaista elämystä en saanutkaan kuin SMG2:n parissa (mikä olisi ollut melkoinen saavutus, kun ottaa huomioon, että SMG2 on tämän sukupolven paras peli), niin helvetin kovan 2D-tasoloikkaelämyksen silti.

Erityiskiitos äärimmäisen hauskasti tehdyille lopputeksteille.

9/10.

Marion jälkeen korkkasin toisen melko kovan 2D-tasoloikan, eli DK: Country Returnsin. Parin kentän jälkeen voi vain toivoa, että meno pysyy samanlaisena, sillä voi Thorin vasara miten kovaa menoa on ollut! Kenties jopa parempaa kuin tuossa Mariossa, mutta siitä lisää myöhemmin.

Nyt on ollut sellaista loistavien pelien putkea viime kesästä asti, että oksat pois. Kuvaavaa on ehkä, että kenties "huonoimmat" tänä aikana pelaamani pelit ovat olleet AC Revelations ja Skyward Sword, jotka tosiaan olivat kuitenkin kelpo tekeleitä.

Mikä näissä kahdessa sitten tökki, oli enimmäkseen ohjattavuus. Varsinkin Skyward Swordissa motella huitominen testasi hermoja välistä kovin tehokkaasti erityisesti vihollisten kohdalla, joita piti iskeä nopeasti jostain tietystä suunnasta. Itse peli oli kuitenkin peruslaadukas Zelda ja pidin sopivan tiiviinä pidetystä pelialueesta ja juonesta kovasti. Alueiden kierrätys ei päässyt haittaamaan ja varsinkin lopun ideat alueille olivat hyviä. Ulkoasu miellytti kyllä silmää ja se onnistui kiertämään hyvin Wiin rajoitteita. Tosin olisi mukava nähdä sitten Wii U:lla realistisemman näköistä Zeldaa ja toivottavasti peliin saataisiin puhallettua myös vähän A Link to the Pastin henkeä. Siinä oli kyllä suuren seikkailun tuntua ja maailmankin oli jos jonkinlaista salaisuutta täynnä. Skyward Swordissa tälläisiä pieniä piilotettuja juttuja ei nimittäin nähty (kuka muistaa vielä vaikkapa, kuinka bomerangi päivitettiin).

AC Revelations puolestaan oli ihan perushyvä Assassin's Creed sarjan tekele. Suurimpana ongelmana oli juonen ponnettomuus, johon ei mielestäni saatu missään kohtaa kunnolla paukkuja. Muilla osa-alueille oli onneksi menty eteenpäin ja esimerkiksi veljeskunnan kouluttaminen oli jo jonkin verran Brotherhoodia mielekkäämpää. Aika väkinäisiäkin uudistuksia oli tosin mahtunut mukaan, kuten umpisurkea Den Defense ja turhan monimutkaiseksi tehty pommisysteemi. Eipä siitä sen enempää, tulipahan vedettyä kolmessa päivässä läpi, jotta on sekin menty AC3:sta varten.

Eilen lähti kuitenkin viimein useamman vuoden hyllyssä odottanut Persona 4 koneeseen ja jo ensimmäiset 7h ovat olleet P3:n tapaan todella vakuuttavaa kamaa. Pidin kovasti P4:n tapahtumapaikasta ja taustatarinasta, jotka loivat P3:sta paremmin illuusion siitä, että hahmot elävät oikeasti arjessa. Persona 4 on selvästi myös peli, joka tietää, että sen parissa tullaan käyttämään aikaa ja jo pelin alkutilanteen pohjustamiseen käytettiinkin mukavan paljon aikaa. Ja edelleen P3:n verrattuna, pidän paljon myös pirteämmästä ja kirkkaammasta värimaailmasta. Ja kaikkia hahmoja voi vihdoin halutessaan ohjata, jee.

Lainaus käyttäjältä varjo+

AC Revelations puolestaan oli ihan perushyvä Assassin's Creed sarjan tekele. Suurimpana ongelmana oli juonen ponnettomuus, johon ei mielestäni saatu missään kohtaa kunnolla paukkuja. Muilla osa-alueille oli onneksi menty eteenpäin ja esimerkiksi veljeskunnan kouluttaminen oli jo jonkin verran Brotherhoodia mielekkäämpää. Aika väkinäisiäkin uudistuksia oli tosin mahtunut mukaan, kuten umpisurkea Den Defense ja turhan monimutkaiseksi tehty pommisysteemi. Eipä siitä sen enempää, tulipahan vedettyä kolmessa päivässä läpi, jotta on sekin menty AC3:sta varten.

Miten se pommi systeemi muka oli vaikea jos jopa minä sen tajusin? Den defensea onnistuin onneksi välttämään eikä sitä tarvinnut pelata kuin sen yhden kerran.
Tarina ei tosiaan ollut yhtä hyvä kuin brotherhoodissa vaikka kyllä tämänkin ilman mitään väkisin pelaamista läpi tahkosi. Yksi asia minua kyllä häiritsi ja jopa vitutti yli kaiken ja se oli desmondin naama. Se kun on sama kuin vanhan ezion naama, mutta pikkasen nuorempana ja nyt desmond on täysin eri näköinen kuin aikasemmissa osissa. Miksi desmondin hahmolle ei voinut laittaa vaikka altairin naamaa kun sekin sattuu pelissä olemaan jos kerran pakko jotain olemassa olevaa hahmomallia on käyttää. Tuota voisi verrata vaikka siihen, että matrixissa olisi korvattu kolmanteen osaan reeves vaikka van dammella.

Terveeks vaan eka kaikille, oon suhteellisen uusi täällä mutta päätimpä osallistua.

Viimeksi vetäsin tuossa Red Faction Guerrillan ja Red Faction Armageddon peräkanaa läpi, joista jälkimmäinen jostain syystä toi vahvasti Doom 3:sen mieleen, lähinnä värimaailmansa vuoksi.

Forza Motorsport 4 ja Gran Turismo 5 liki päivittäin vahvasti mukana, kisa silloin tällöin porukalla ja Offlinessa
Omistan siis PS3 sekä Xbox360:n.

Aloittamatta olisi vielä Darkness 2, Supreme Commander 2, Operation Flashpoint Red River ja läpäisyä odottaa yhä Mass Effect 3 sekä Duke Nukem Forever.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Miten se pommi systeemi muka oli vaikea jos jopa minä sen tajusin?

En sitä vaikeaksi väittänytkään. En vain nähnyt mikä pointti on olla kaiken maailman erilaisia osia, mistä nuo pommit tehdään, kun ihan hyvin pärjäsi niillä valmiiksiannetuilla. Veikkaanpa että olisin käyttänyt paljon enemmän pommeja, jos niitä olisi kerätty kuten vaikkapa heittoveitsiä.
Desmondin naamasta olen kyllä samaa mieltä, sillä ei ukko näyttänyt oikein enää itseltään.

Yakuza Dead Soulsin menin äsken läpi. Paljon sanottavaa löytyy, joten varautukaa hyvin pitkään tekstiseinään, jossa ei ole minkäänlaista selvää kulkua, kielioppivirheitä on enemmän kuin Google kääntäjän tuotoksissa ja muutenkin mielipiteet ovat invaliideja.

Elikäs peliin kului 25 tuntia, jonka aikana tein jokaisen Sub-Storyn, joten jäljellä on vain viemärien koluaminen, Amonin tappo ja Extra hardilla/Dead Soulsilla läpäisy. Zombeja lahtasin miltei 11 000 ja myönnettäköön, välillä alkoi maistumaan puulta. Oikeastaan kaikki arvostelut ovat siinä oikeassa, että peli toistaa itseään hyvin nopeasti, mutta Zombien lahtaus on hyvin hupaisaa hommaa pääasiassa lukuunottamatta eräitä erikoiszombeja joita vastaan pitäisi tapella ahtaassa käytävässä samalla kun kamera ei suostu auttamaan sinua.

Se missä peli loistaa, on itse tarina. Ehei, tässä ei ole mitään kovin kummoisia juonikoukeroita, mutta jos on ollut sarjan fani vähän pidempään, niin tarina on puhdasta nautintoa. Tuttuja naamoja viljellään ympäri peliä ja vihdoin pääsee pelamaan sarjan ehdottomasti parhaimmalla hahmolla, Goro Majimalla. Mielenkiintoista pelata hahmolla, joka ei ole vakava tai angstaa, vaan nauttii zombien ilmestymisestä ja nauttii vielä enemmän niiden lahtaamisesta. Jos jotain itse tarinasta on sanottava, niin joissain kohdissa oikeassti naurahdin (joka on hyvin harvinaista minulta). Osa Sub-Storyista oli myös aivan absurdeja ja vain semmoista, jota odottaisi japanilaisten perverssien mielentuotoksena. Toisaalta, peliin mahtui semmoisiakin sivutehtäviiä, että hae vajaamielinen A karanteenialueelta, jonka jälkeen hae vajaamielisen A kaveri karanteenialueelta.

Pelissä oli kunnioitettava määrä erillaisia vihollisai. Peruszombitkin on jaettu erillaisiin tyyppeihin (poliisizombi, naiszombi, miljonäärizombi jne.) ja erikoiszombit toivat vaihtelua (vaikkakin muutama niistä ovat harvinaisen vittumaisia taistelussa). Samanlaisia bosseja pelissä ei ollut, joka oli aivan käsittämättömän hienoa. Jokainen pomotappeli oli omankaltaisensa, vaikkakin Normalilla ei tarvinnut miettiä mitään suurempia taktiikoita. Loppua kohden alkoi tulla hieman haastavia kohtia, kun uskallettiin laittaa paskaa heittäviä, päällekäyviä ja isoja erikoiszombeja samaan posseen, niin meinasi jo kuolla. Harmi vain, että ennen pelin loppua saat tarinan mukana kiväärin, joka aivan törkeän voimakas. Mitään armoreita tai vastaavia hömptyksiä en käyttänyt missään vaiheessa, sillä en ole mikään nynny.

Fanille peli on hieno kokemus puutteista ja ongelmista huolimatta, mutta jos ei Yakuza-sarja ole tuttu, niin voi ohittaa tämän ihan hyvin mielin.

Dark Souls tuli läpäistyä ja olihan se odotusten mukaan Demon's Soulsin tapaan yksi parhaimmista peleistä, mitä on tullut ikinä pelattua. Sitä onnistumisen tunnetta ei kyllä voita mikään kun viimeinkin pääsee aluksi täysin mahdottomalta tuntuneen bossin läpi useiden yritysten ja erehdysten jälkeen. Oliko pimeä sielu sitten vaikeampi kuin demoni sielu? Ei ainakaan omasta mielestä tosin tähän vaikutti kyllä omalla kohdalla se, että ensimmäiset tunnit tuli harhailtua hieman vääriin paikkoihin. Aluksi peli tuntui täysin mahdottomalta mutta kun sisullä väänsi pari ensimmäistä aluetta läpi niin tuli huomattua se "oikea" reitti mihin olisi kannattunut ensiksi mennä. Tämän takia hahmostani tulikin suurimmaksi osaksi peliä hieman turhankin voimakas mutta ei se menoa silti paljoa haitannut. Muuten tuli kyllä avoimesta maailmasta enemmän tykättyä kuin Demon's Soulin kentän valitsemisesta, varsinkin pelin tunnelma oli aivan loistava. Voisin jo tässä vaiheessa melkeinpä sanoa, että Dark Souls on oma vuoden pelini sillä tuskinpa mikään muu peli tulee tänä vuonna iskemään lähellekään yhtä paljon.

Witcher 2 läpäisyn jälkeen tullut jatkettua Tales of Graces f sekoiluja ja eilen menikin tuo Main Arc läpi moderate vaikeustasolla. Vika bossi oli helppoa huttua, joka ei kyllä ole yllätys Tales of peleissä. Mutta yllätys odottikin sitten Future Arcissa, jossa saan turpiini lähes joka matsissa joka vastaan tulee. Normi vihutkin antavat sen verran kovaa lämää, että varuillaan saa olla kokoajan. Bossi matsitkin olleet varsin veemäisiä, kun näissä vastaansa on saanut 3-4 vihollista samaan aikaan.

Mutta on kyllä tajuttoman hyvä Tales of peli kyseessä. Ehdottomasti paras taistelusysteemi pelisarjassa. Hahmokaartikin varsin mukava sakki. Etenkin Malikin äijämeininki ja huumori saa hymyn huulille.

Fez

...

En tiedä, mitä tuli äsken koettua, mutta loppu oli... kysymyksiä herättävä? Sanat loppuvat kesken, joten kiinnostuneet pelatkoot itse :) Pitänee aloittaa New Game+ ja keräillä tällä kertaa kaikki kamat, jos vaikka aukeaisi hieman paremmin.

Pelinä Fez on hyvä yhdistelmä pulmailua ja tasoloikkaa. Hyppely on aluksi hyvin löysän ja epätarkan oloista (Super Meat Boy hemmotteli minut piloille), mutta siihen tottuu, eikä kuolemia tunneta: hahmo ilmestyy aina takaisin edelliselle kiinteälle alustalle. Ongelmien ratkaisuja ei todellakaan alleviivata eli lähes kaikki täytyy päätellä itse. Olinkin pari tuntia jumissa, ennen kuin huomasin missanneeni pari päivänselvää lisäaluetta. Karttaa kannattaa käyttää. Jokunen suorastaan nerokas oivallus tuli vastaan jo ensimmäsellä kerralla ja odotankin innolla merikkikielen aukeamista sekä hankalampien probleemien lopputulemia.

Audiovisuaalinen anti on todella mietityn oloista ja kaunista. Kaikki osa-alueet tukevat toisiaan esimerkillisesti. Kyllä se niin on, että kaikkien Braidista ja muista "taidepeleistä" nauttineiden kannattaa tutustua myös Feziin, elleivät pulmat ja talutushihnan puute häiritse. Pituutta ei ole mahdottomasti (6-7h ilman jumia), mutta uudelleenpeluuarvoa löytyy rutkasti, jos ja kun ensimmäinen kerta jää vajaaksi. Hintakin on boksilla sopivat 800 pojoa.

E: New Game+ lähtee niillä kamoilla ja sillä kartalla, mitkä olivat taskussa pelin päättyessä. Hyvä näin.

Muutaman viikon pituinen prosessi tuli päätettyä tänään, sillä tuli pelailtua kaikki Devil May Cry -pelit "putkeen". Tuo DMC Collection ja 4 tuli juuri tilattua muutama viikko sitten. Tuli aikoinaan pelattua kolmososa ps2:lla, ja se teki sen verra kovan kokemuksen, että pitihän sitä paremmin tutustua sarjaan. Kun kuulin, että tuo kokoelma oli tulossa, olin jo varma sen ostamisesta. Nyt voin sanoa, että on kyllä todella hyvä pelisarja kyseessä. Vasta nelosessa alko tuntumaan yksinkertaisesti ähkyltä.

Devil May Cry
Tunnelmaltaan ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoa, myös kokonaisuutenakin. Peli myös oli vaikeustasoltaan juuri sopiva ja sarjan sopivin samalla. Jotkut ovat sanonneet tätä jopa vaikeammaksi kuin 3:sta, mutta minun mielestäni se on juuri päinvastoin.

Devil May Cry 2
Sarjan ylivoimaisesti heikoin ja tylsin osa. Pelissä puuttu lähes kokonaan se DMC-fiilis, vikaa aluetta lukuunottamatta. Myös pomotaistelut menivät todella helposti pelkällä ampumisella (devil-muodossa mukavasti damagea). Vaikka peli olikin vain "ihan ok"-kamaa, oli peli välillä ihan viihdyttävää paikoitellen. Myös huomattavasti sarjan helpoin peli.

Devil May Cry 3
Tämä oli se peli, mikä sai minut tykkäämään sarjan päähahmosta, Dantesta sekä pelisarjasta yleensäkki. Myös Jester kolahti todella hyvin, imo parhaimpia klovni-hahmoja ikinä. Peli tunnetaan ennenkaikkeaan todella suuresta vaikeusasteesta ja jo normaali vaikeustaso saa monet pelaajat itkemään. PS2:lla tuli aikoinaan pelailtua Easylla läpi, kun ei meinannut Normaalilla onnistua mitenkään. Nyt sitten meni normaalilla läpi, tosin tuohon saattaa vaikuttaa se, että pelasin tuolloin "Yellow Orb -modella" (= kuolet, joudut missionin alkuun). Ja nyt pelasin Gold Orbilla. Mutta läpi se ei mennyt helposti kuitenkaan näinkään.
Myös meininki on parempaa kuin sarjan aiemmissa peleissä, vaikka tunnelma ei aivan voita ykkösosaa. Kyllä tämä peli on edelleenkin lajityypin paras peli God Of War 3:n jälkeen..Samalla DMC3 on minulle myös vaikein peli koskaan, mikä tullut vedettyä läpi.

Devil May Cry 4
Toistaiseksi nyky sukupolven ainut DMC-peli, ja sama meininki vielä mukana. Vaikka pelissä onkin sarjan suurimpia rasittavuuksia, on peli kuitenkin todella viihdyttävää alusta loppuun. Myös dialogia on entistä enemmän. Pelattavana hahmona on kuitenkin tällä kertaa hieman ulkonäöltään Dantea muistuttava, Nero. Pelityyli on myös hieman erilainen, sillä Neron demonikäsi tuo mukavaa erilaisuutta pelisarjaan.
[spoiler]Silti sanoisin, että Dantella pelattavat osuudet ovat ehdottomasti pelin parasta aikaa..ainakin omaan makuuni[/spoiler]

^DMC3:n alkuperäisestä länsijulkaisusta sanotaan, että vaikeusasteet olivat pykälällä pielessä. Toisin sanoen meikäläinen normal oli japanilaisten hard. Virhe korjattiin Special Editionissa (johon myös HD taitaa perustua?), vaikkei sekään helppo ole. Haaste kuitenkin kasvaa aika tasaisesti, mikä tuntuu olevan todella harvinaista tuon genren peleissä. Muutama todella halpa vihollinen on kyllä mahtunut mukaan.

Jesterin veroista ei ole tullut vastaan. Kohtaus on omalla kohdalla kulahtanut, mutta taisin hymyillä ääneen ekalla kerralla.

Taistelusysteemin "virheiden" tyylikäs hyväksikäyttö on muuten aivan toisella tasolla kuin kilpailevissa sarjoissa. Tuo video on vanha, mutta samanlaisia ilmakomboja ei saa aikaiseksi GoWissa tai NG:ssä ;) Syvyyttä on muutenkin ihan käsittämättömästi lennossa vaihdettavien aseiden ansiosta. Harmi vain, että nelonen on tylsempi [spoiler]Danten laajasta arsenaalista, paremmista vihollisita ja Nerosta huolimatta.[/spoiler]

Toivottavasti DmC on hyvä. Ainoa isompi negatiivinen puoli tuntuu olevan aivan käsittämätön soundtrack. Harvoin tulee vastaan peliä, jossa musiikki ja ruudun tapahtumat ovat ilmeisen tahattomasti aivan eri aaltopituudella.

Lainaus käyttäjältä Munkk1+

^DMC3:n alkuperäisestä länsijulkaisusta sanotaan, että vaikeusasteet olivat pykälällä pielessä. Toisin sanoen meikäläinen normal oli japanilaisten hard. Virhe korjattiin Special Editionissa (johon myös HD taitaa perustua?), vaikkei sekään helppo ole. Haaste kuitenkin kasvaa aika tasaisesti, mikä tuntuu olevan todella harvinaista tuon genren peleissä. Muutama todella halpa vihollinen on kyllä mahtunut mukaan.

Jep, samaa olen kuullut..Omistin Special Editionin jo tuosta ps2-versiosta..silti oli vaikeuksia jo heti alusta lähtien niin paljon, että piti laskea easylle (johtunee varmaankin siitä, että vahingossa menin valitsemaan sen yellow orb -version).

E: Ja joo, HD-kölleksönissä DMC3 SE-versiona.

Tässä tuli pelattua läpi Mass Effect 2 toiseen kertaan läpi, sekä myös tuli ostettua ja pelattua pelin kolme varsinaista DLC:tä: Kasumi - Stolen Memory, Lair of the Shadow Broker sekä The Arrival. Itse heti julkaisussahan tuli aikoinaan tuo ME2 ostettua oikein Collector's Edition muodossa ja tulihan se heti pelattua läpi. Ja alustaahan toimii tietenkin PC.

Varsinainen syy jonka takia oikeastaan pelin alotin alusta oli aika hölmö... [spoiler]Halusin saada Mirandan itselleni. Ekalla läpipeluu kerralla onnistuin munaaman yhden keskustelun ja näin "sainkin" Jackin. Ja sehän ei mieltäni hirveästi lämmittänyt. Ja onnistuinpa sitten myös toisella kerralla epäonnistumaan. Meikäläisellä oli usein Miranda mukana ja ilmeisesti koska hän yleensä oli päätöksiäni vastaan, hän lopulta ei ollut edes lojaali. Täten en ketään ruvenut yrittäämään, joten toivotaan että se Ashley saataisiin ME3:ssa sitten, tai uusi yritys Mirandaa kohtaan.[/spoiler]

Pelihän on edelleen ihan helvetin kova ja ME2 on ehdottomasti itselleni tämän konsolisukupolven parhaimpia pelejä. Etenkin hahmokavalkaadi antaitsee itseltäni todella kovan plussan. Mutta suurin mielenkiinto kuitenkin itselläni kohdistui näihin dlc-paketteihin ja tässä niistä hieman juttua:

Kasumi - Stolen Memory: Ihan mukava pikku lojaalitehtävä, joka hieman erilainen oli tutusta kaavasta. Kasumi itsessään hahmona ei hirveästi meikäläistä vakuuttanut. Tehtävä kuitenkin ihan mielenkiinnon ja ihan oston arvoinen, joskin näistä kolmesta omasta mielestäni heikoin tekele.

Lair of the Shadow Broker: Monien hehkuttama, jopa parhaaksi DLC:ksi joidenkin suusta tituleerattu lisäsisältö oli kyllä aikalailla kehujensa arvoinen. DLC:ksi mukavan pitkä, todella vauhdikas ja täynnä hyvää toimintaa. Ehdottomasti osoitus miten sitä DLC.tä kannattaa tehdä. Heikkouksia ei tästä juuri voi sanoa. Paras näistä kolmesta DLC:stä.

The Arrival - En itse allekirjoittaisi kokonaan DLC:n haukkuja. Lyhyt? Ehkä, mutta ainakin itselleni mukava pohjustus kohti ME3:sta. Toiminta ja meininki ihan hyvää laatua, ja oli hauskaa koettaa yksin selvitä Shepardilla kun on tottunut seikkailemaan kahden back up tiimiläisen kanssa. Toiselle sijalle tämä paketti.

Nyt sitten huomenna aloittelemaan ME3:sta (eikä tänään, kiitos Originin ja hitaiden nettiyhteyksien!), ja katsomaan voiko ME2:sta vielä parantaa.

NFS: hot pursuit (se uudempi)

Eilen nappasin anttilasta mukaan kun hintaa oli 9.95e. Olin kyllä lukenut, että ainakin kaikkien kisojen saaminen kullalle on turhauttavaa ja tekoäly huijaa jne joten otin asenteen, että vedän kaikki edes pronssilla jos sillä eteenpäin pääsee ja kyllähän se riitti.
Kertaakaan ei edes tekoäly häirinnyt niissä racer kisoissa vaikka kuminauha tekoäly onkin käytössä. Tässä se sentään odotti jos kolaroi toisin kuin esim split secondissa jossa tekoäly roikkuu perseessä vaikka ajaisit täydellisesti, mutta kun kerran kolaroit niin se kisa oli siinä.

Poliisi kisoissa sitten menikin hermot kolmessa viimisessä interceptor kentässä. Pelkkää tuuria ja pelaajan silmään kusemista kaikki. Kyllähän se on hauskaa kun tekoäly ajaa mutkat niin, että heti näkee ettei sitä samat fysiikanlait sido kuin pelaajaa. Vielä kivempaa kun juuri saamassa kiinni ja antamassa osumaa niin sepäs vetää alle sekunnissa auton ympäri ja taas miljoonaa toiseen suuntaan. Jos siihen osuu kesken tuon kässäri käännöksen täysillä kylkeen niin eipä tehnyt vahinkoa ollenkaan. Vielä enemmän naurattaa kun se menee risteykseen ja juuri ennen vetää jammerin päälle joten jos olet pikkasenkin liian kaukana niin siinäpähän arvot, että mihin suuntaan se kusipää nyt lähti.
Noissa kolmessa oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko niistä tuli vitunmoisella tuurilla kultaa kun se kusipää ajoikin niihin piikkimattoihin jota kopteri tiputtaa tai sitten niitä ei läpäisty ollenkaan.

Minulla oli jopa niin hauskaa, että tilasin juuri uuden ohjaimen.

Lisäksi mikä idea on laittaa peliin sama ajettavuus kuin burnouteissa, mutta tehdä siitä aivan jumalattoman tahmea. Menkää pelaamaan gran turismo 5:n vettel challangea ja laittakaa ohjauksen herkkyys niin paljon miinukselle kuin saatte ja nautittavuus on samaa luokkaa = auto ei käänny tarpeeksi nopeasti. Ei riitä sormet eikä varpaat laskemaan niitä kertoja kun näen piikkimaton ja vedän tatin toiseen laitaan, mutta se auto vaan ei käänny. Tai kääntyy, mutta todella hitaaaasti.
Kertoo paljon kun kaikki kyttä kisat on kullalla enkä vieläkään ole sinut tuon paskan ohjauksen kannsa. Racer kisoista puuttuu 25 kultaa. Tosin niitä en aio edes koittaa kun pelaaminen oikeasti ei ole hauskaa.

Oi kyllä! Kyllä! Kyllä!

Star Fox 64 (toisin sanoen Lylat Wars) on minulle erittäin rakas peli. Olen pelannut sitä lukemattomia kertoja N64:llä, Virtual Consolessa ja 3DS:llä. Hyvä avaruusräiskintä ei vanhene koskaan. Tämä päivä jää kuitenkin historiaan, sillä onnistuin ensimmäistä kertaa elämässäni läpäisemään Star Fox 64 3D:n vaikeimman reitin kautta! Niinpä tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain pelissä niin sanotun oikean lopun. Fiilis on katossa!

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/starfox643dscreen1.png)

Aikaisemmin matka on aina tyssännyt Aquasiin, koska pimeä sukellusveneellä matelu on ollut minulle liian epämieluisa haaste. Jo nuorempana tympäännyin siihen niin pahasti, että olen vuosien ajan vältellyt sinne menoa, ja suosinut helppoja reittejä. Nyt kuitenkin keräsin rohkeuteni, sukelsin Aquasin syövereihin ja läpäisin planeetan aivan heittämällä! Pääsin siis viimein käsiksi Zonessiin ja Sector 6:een, jotka olen aiemmin nähnyt vain videoissa.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/starfox643dscreen2.png)

Sector 6 oli aivan uskomattoman siisti kenttä, ehkä jopa koko pelin paras. Vihollisia vyöryy päälle valtavia määriä kerrallaan, ja tunnelma on katossa. Myös Venomin lopputaistelu oli siisti, kun ensin piestiin Star Wolf-tiimi ja sitten päästiinkin itse Androssin kimppuun... Ihan kädet hikosivat, kun lopputaistelu olikin pidempi kuin aiemmilla peluukerroilla. Kliimaksikin oli eeppinen, vaikka tiesinkin mitä tulisi tapahtumaan.

Melko helpostihan tuo loppujen lopuksi kävi, kun en kertaakaan edes päässyt hengestäni. Nyt vain odottamaan, josko Nintendo paljastaisi E3:ssa uuden Star Fox -pelin. Sitä todella kaivattaisiin.