Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Lainaus käyttäjältä Berzerker

Viimeksi tuli pelattua Wolfenstein The old blood, sekä heti perään The new order. Pakko sanoa, yhtiä parhaimpia räiskintöjä koskaan. Pelattavuus on tarkkaan harkittua ja siinä keskitytään oleelliseen, eli räiskimiseen. Peli tasapainoilee sniikkailu-tappamisen, nurkassa piileskely ammuskelun ja perus räiskinnän välillä loistavasti. Ja parasta on, että sniikkailu on vain jotain mikä tekee asioista helpompaa jos onnistut, mutta se ei palkitse muuten lainkaan. Pelasin molemmat vaikeimmalla vaikeusasteella ja täytyy sanoa että oli helvetin hauskaa ja sopivan vaikeaa. Itse tarina on nyt vähän mitä on, voi sanoa että se tasapainoilee aika hyvin ylilyödyn mässäilyn ja vakavamman draaman välillä. Omasta mielestäni enempi hölmöä mässäilyä olisi ollut parempi. Mutta suosittelen lämpimästi. Jos New Order ei vähään aikaan laske hintaansa 20€:n paikkeille, niin on jo Old Blood (normaalihintaisena 20€) ostamisen arvoinen. FPS-fanit, älkää missatko tätä.

Olen samaa mieltä, viime vuosien FPS tarjonnasta Wolfenstein - New Order menee heittämällä kärkeen ja parastahan pelissä on se että se toimii tajuttoman sulavasti ja tarkasti.
Se itsenäinen lisäri täytyy itse vielä hommata myös.

^ Kyllä vain. Noin vuosi sitten aloin silloin tällöin säännöllisesti pelaamaan vanhoja kunnon doomeja ja ihastuin siihen kuinka pelattavuus on kaikessa yksinkertaisuudessan nerokasta. Ja eteenkin jos vertaa peleihin jotka ovat täynnä kaikenmaailman modauksia ja "vaihtoehtoja", muttei kunnon tasapainoista mekaniikka. Wolfenstein on mielestäni oivaltanut tämän ja modernisoinut sen nykyaikaan. Samaa voisi odottaa tulevalta DooM:lta joka selvästi on ottanut loistavasti modista, brutal doomista, vaikutteita. Wolfensteinin positiivinen puoli oli, että varsinainen pelaaminen ei kovinkaan kauaksi aikaa lakannut, vaan toiminta/pelaaminen/miljöö kuljetti tarinaa ja välillä tuli välianimaatioita. Mutta vielä sanan doomista ja varsinkin Brutal Doomista: Näin talven pimeydessä, laittakaa itelleni kiva playlisti heavy metallia ja Doomit/Brutal Doomit tulille, ette kadu.

Haha Doom on kyllä pakkohankinta, Brutal Doomia tahkonneena en odotakkaan kuin sitä yksinkertaista räimettä mahtavien äänitehosteiden kera ja se riittää.
Doomiin ei onneksi tarvitse odotella puskapuhinaa, avuttomia AI kavereita tai typeriä aikarajatehtäviä (toivon mukaan siis)

Tuli päästyä lopultakin jo joku aika sitten ostetun Saint's Row IV: Re-electedin pariin. Kävi samoin kuin pelin aiemman osan suhteen: ylilyöty ja kieli poskessa tehty meininki iski jälleen kuin mummo lumessa nurkan takaa eiku mitä hä? No, hyvältä se siis maistui. Ainakin pääosin, sillä kyllähän tuossa sai paljon jauhaa samanlaista sivutehtävää mutta silti meni vähemmän aikaa kuin GTA V:n jauhamisessa, jossa tietyt sivutouhut oli suoraan sanottuna täyttä paskaa (esimerkiksi se sukeltelu).

Supervoimia oli todella hauska käyttää ja täytyy sanoa, että tässä on ehkä yksi parhaista supersankarina olon tuntu mikä nyt yhtäkkiä tulee mieleen. Peittoaa jopa InFamouksen, joka ei ihan niin monipuolinen ole. Haastetta silti löytyy eli vaikka tuntuukin että nyt pelataan supervoimilla, niin kyllä siellä vastustajillakin sanottavaa on.

Kaikin puolin loistava peli ja tämä on jollain tapaa "oikea" jatko varhaisille GTA-peleille, joka 2D- (vai 2.5D-?) osissaan oli selvästi vähemmän vakava kuin sen siirtyessä 3D-aikaan. Ainakin nämä nykyiset GTA:t ovat itsensä paljon vakavammin ottavia kuin Saint's Rowit. Tämä toki lienee hyvä juttu että on vaihtoehtoja enkä itse kyllä edes näe enää järkeä vertailla näitä sarjoja vaikka tuollainen yhtymä tulikin mieleen.

Re-electedin mukana tuli myös peruspelin lisäosat, joista erityisesti joulu-DLC oli vallan hauska pyristys. Toinen DLC oli myös ylilyövällä menollaan hyvä mutta tietyt asiat (kumipukumiehet ja -naiset, dildot, jne. heh heh) vähän lapsellista huumoria. No, Game of Thronesiin liittyvä viittaus hieman nauratti vaikka yhtä lapselinen juttu sekin oli kuin yleisesti ottaenkin koko DLC. Hauskinta tuossa lisärissä on se, että tuosta olisi siis pitänyt tulla se SR IV. Ymmärrän kyllä miksi vaihdettiin meno nykyiseen ja oli ihan kivassa muodossa nyt mukana tuossa. En ehkä olisi jaksanut kokonaista peliä mitä Dominatrix-DLC oli mutta nyt maistui kyllä hyvin sekin.

Seuraavana on työn alla Helldivers ja tähtäimessä, elikä pelijonossa Gat out of Hell sekä postissa (toivottavasti, näihin lakkoihin liittyen) tulossa Tearaway Unfolded, Trials Fusion Awesome Level Max, Metro Redux ja Dying Light.

Xenoblade Chronicles X oli lähikaupasta loppu enkä jaksanut latausversiota laittaa modeemiyhteyksiäni syömään joten samana päivänä kauppoihin tullut Mario&Luigi Paper Jam 3DS:n sisuksiin ja kohti roolipeliseikkailuja. Olen aina pitänyt näistä molemmista Nintendon roolipelisarjoista (mitä nyt Sticker Star oli Paper Mario-sarjan heikoin esitys) ja jokainen videopelejä pelaava tietää että Intelligent Systemsin CV on pullollaan pelimaailman parhaimmistoon kuuluvia nimikkeitä.

Odotukset kyllä on tähän asti lunastettu erittäin mallikkaasti. Kuuden tunnin maratonsessiot ovat harvinaisia käsikonsolilla mutta niin vain tämä uutukainen onnistui koukuttamaan meikämannen kahden pikkuisen ruudun äärelle. Peli on enemmänkin Mario&Luigi-sarjan tuotos jossa Paper Mario on mukana vain feattaamassa. Paperiputkimies omaa toki omasta pelisarjastaan tuttuja etenemismetodeja ja taisteluissa tämä kaksiulotteinen rööriroope käyttää enemmän omista seikkailuistaan tuttuja hyökkäyksiä. Graafisesti pelisarja on kokenut pienen overhaulin aiemmasta Dream Team-pelistä ja peli on ulkoasultaan sangen nätti tapaus, vaikka kovempaankin suoritukseen olisi vielä varmasti kyetty. Pelattavuus on sitä samaa M&L-sarjan peruskauraa, joskin pieniä muutoksia aiempiin osiin verrattaessa on menty tekemään esim. hahmonkehityksen saralla. Peli tarjoaa myös aiempaa enemmän vaihtelevuutta erinäisten juoneen mukavasti nivottujen minipelien myötä joten pelaaminen on freessin tuntuista ja aina kun meno alkaa maistumaan hivenen puulta, lätkäistään eteen joku uusi elementti joka saa homman taas tuntumaan kiinnostavalta.

Molemmille pelisarjoille ominainen huumori loistaa aivan täysillä alusta asti. Hassua miten ne koviten komiikalla mainostetut nimikkeet (Deadpool juurikin sinä siinä... etkä sinäkään Saints Row paljoa naurata) saavat aikaan lähinnä myötähäpeää mutta ikinä sen isompaa meteliä komediastaan pitävät Marion roolipelit osuvat huumorissaan täysin maaliin.

Kokonaisuudessaan peli on erinomainen ja vaikka se ei olekaan ihan se helpoin mahdollinen tapaus aloittaa Mario&Luigi-sarja (sarjan eka osa kannattaa edelleen pelata ensin jos ei ole tähän hienoon sarjaan vielä tutustunut), on se silti ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen teos.

Until Dawn upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin ja jäin kirjaimellisesti koukkuun ja pitihän se "nähdä" eli pelata melkeimpä putkeen, vailla minkäänsortin tietoa mitä tulee tapahtumaan ja "Kaikki collectible" vinkit välttäen, peli sisään, käyntiin ja alkuun, en tiennyt muutakuin sen mitä Pelaajassa pelistä kirjoitettiin ja täytyy myöntää että hyvältä maistui.

Äänimaailma teki vaikutuksen, harvoin on pelin vuoksi säpsähtänyt kunnolla tai jäänyt kuuntelemaan vain kaikkea taustahälyä, vuoropuheluista puhumattakaan, hahmoilla oma selkeä roolinsa kliseineen päivineenkin mutta silti pelaajan muokattavissa, tavallaan, iso plussa.

Graafinen ilme oli myös todella onnistunut, enkä ala parkumaan sitä ettei se pyörinyt 120 FPS:llä kaiken aikaa, todellakin näyttävä peli, valotehosteista voisi moni isompikin tekijä ottaa mallia ja ihmismallit olivat tiettyjä piirteitä lukuunottamatta todella aidonnäköisiä, tuli hyvällä tavalla Alan Wake mieleeni.

Muutoin en osaa spoilaamatta pelistä kertoa mutta suosittelen kyllä kaikille joilla nyt sattuu olemaan PS4 ja aikaa pelille joka ei tarvitse Euroshopperia jotta sitä jaksaa tai voi pelata, valot pois ja peli päälle, muuta et tarvitse niin on hyvä illanvietto taattu.

^ Until Dawnista saa kyllä vielä paljon enemmän irti, kun vinkkejä kerää. Ne vaikuttavat hahmojen puheisiin ja kertovat taustatarinaa. Ilman niiden löytämistä on aika pihalla kaikesta. Samoin hahmot. Pelasin ekan kerran löytäen lähes kaikki, hahmot itse keksivät paljon kaikkea, jonka itsekin tietysti tajusin. Ja toisella kerralla löytämättä yhtään. Hahmot olivat silleen "mitä vittua nyt tapahtuu" tyylisiä koko ajan.

Huomattu on, tajuttoman paljon vaikutusvaltaa hahmojen väliseen kemiaan yms eikä tuota kolmellakerrallakaan voi täysin sanoa kokeneeksi. Laitoin huvikseni emännän pelaamaan ja hauskaa on seurata sivusilmällä :D

Valian Hearts (Xone)

En yleensä välitä tällaisista tunteellisista seikkailupeleistä, mutta Valian heartsille on annettava mahdollisuus jo pelkästään pelimaailmassa vähän käsitellyn teemansa, ensimmäisen maailmansodan takia, mutta myös kauniin audiovisuaalisen suunittelun takia. Pelissä seurataan suursotaa Ranskalaisen ja Saksalaisen sotilaan. Kuin myös Yhdysvaltalaisen vapaaehtoisen ja Ranskalaisen lääkintänaisen näkökulmasta. Tapahtumat alkavat vuodesta 1914, jossa verilöyly vihdoin alkaa ja päättyy joskus 1917. Suurin osa länsirintaman tapahtumia siis ehditään nähdä, vuoron perää eri sankarin näkökulmasta. Monelle tulee varmasti yllätyksenä että peli on sivulta kuvattu tasoloikka ja sisältää melkoisesti puzzleja. Se toimii paremmin kuin uskoisikaan, sillä rintamalla sattuu ja tapahtuu ja tekemistä tuntuu olevan jatkuvasti. Koiraihmiset saavat peliin vielä apuun ihmisne parhaimman ystävän, joka on korvaamaton monissa puzzleissa, esim tavaroiden noutamisessa vaarallisista paikoissa, vihollissotilaiden hämäämisessä ja vipujen aktivoinnissa.

Ite historian nörttinä rakastan että joka kentästä voi löytää sotilaille ja aikakaudelle tyypillisiä esineitä, joista sitten kerrotaan menu valikossa trivia tietoa. Peli myös valistaa sodan tapahtumia värikuvilla maustetuilla tietoikkunoilla, jotka liittyvät aina pelin kentällä tapahtumiin. Peli on jo sinänsä siis hyvin viihdyttävää ja tunteikasta seikkailua, mutta työ mitä peli tekee suursodan hirveyksien valistamisessa on hatunnoston arvoinen suoritus. Meitä Suomalaisia se ei juurikaan koskenut, mutta keskieuroopassa tämä helvetti kärsittiin ja sen seurauksista kärsitään edelleen. Hieno peli ja hienoa työtä Ubisoftilta.

The Order 1886

Tarina oli mielestäni hyvä, näytti hyvältä ja pelattavuus oli hyvä ei valittamista siellä mutta en pidä edelleenkään reaktio naputteluista. kerran oli ongelmia käännöksen kanssa koska käski taistella tien ulos väijytyksestä ja minä tyhmä tietenkin etsin sitä tietä ulos varmaan yli kymmenen kertaa ja vahingossa selvisin sen selviytymis pätkän läpi.

Pituudesta vähän enemmän tässä .
Vertaisin orderia mielelläni max payne kolmoseen koska molemmat ovat hyviä toimintapelejä jotka ovat lyhyitä ja kertovat hyvän tarinan. Orderin loppu oli mielestäni hyvä koska se jätti mahdollisuuden jatko-osalle mutta peli voi jäädä yhtä hyvin ilman jatko-osaa.

Olen pelannut pari tuntia peliä The Legend of Heroes: Trails in the Sky. Ostin, kun Steam sitä minulle suositteli, vaikka aluksi epäröin. Katsottuani videoita ja luettuani arvosteluja ajattelin, ettei alle kymppi olisi paha hinta kyseisestä japsiropesta.

Pelin grafiikat ovat kestäneet mielestäni yllättävän hyvin aikaa, toki resoluutiopäivitys on auttanut asiaa. Kaikki puut, järvet, talot, kadut ja kirjat näyttävät minusta erittäin kauniilta ja sieviltä. Hahmoilla on juuri sen verran animointia, että kaikista tunteista saa hyvin selvän, vaikka ääninäyttely puuttuu satunnaisia taisteluhuutoja lukuunottamatta. Erityisesti tekstiruutujen vieressä olevat kasvokuvat lisäävät mielenkiintoa hahmoja kohtaan, tykkään sellaisesta peleissä paljon. Taisteluiden grafiikat ovat minusta vanhentuneet selvästi muita enemmän, mutta mitään vastenmielisyyttä en niitäkään kohtaan tunne.

Pelin musiikki on näin alussa ollut vähäeleistä ja sopivaa, varmaan saan kuulla vielä monia uusia kappaleita, kunhan peli etenee.

Pelin juoni on toistaiseksi edennyt hitaasti. [spoiler]Alussa Estelle-tytön isä tuo kotiin tuntemattoman, haavoittuneen pojan, jonka nimeksi paljastuu Joshua. Viiden vuoden päästä sisaruksina toisiaan jo pitävät nuoret valmistuvat bracereiksi eli kylän suojelijoiksi Scherazard-opettajansa johdolla. Sitten kaksi pikkupoikaa päättävät, että hirviöitä täynnä olevaan temppeliin painuminen on hyvä idea ja heidät pitää sitten pelastaa.[/spoiler] Odotan tarinalta suuria, varsinkin kun pelin hahmot huokuvat lämminhenkisyyttä.

Taistelusysteemi on helposti pelattavissa hiirellä ja näppäimistöllä, koska se on vuoropohjainen. Vuorot näkyvät listattuina, mikä tuo mieleen Final Fantasy X:n hyvällä tavalla. Hahmoilla on hyökkäyksiä, taikoja ja erikoishyökkäyksiä. Peli jopa näyttää vihollisten heikkoudet automaattisesti, mistä pidän paljon. Vaikeustaso on minulle normaalilla aivan sopiva, kaksi vaikeampaa vaikeusastetta on myös tarjolla. Taistelukentällä voi liikkua automaattisesti Attack-komennon avulla, mikä tekee minusta Move-käskyn tarpeettomaksi, mutta saa nyt sitten nähdä. Viholliset voivat toki siirtää hahmoja hyökkäyksillään toiseen paikkaan, mutta taistelukenttä on niin pieni, että lähes aina saa mätkittyä vihuja kumoon millä tavalla hyvänsä. Tuokin toki saattaa muuttua vielä pelin edetessä.

Hahmot kehittyvät laittamalla erilaisia jalokiviä paikoilleen taitopuuhunsa. Minusta on helppoa saada jalokiviä, mutta paikat täytyy avata ennen kivien laittoa ja se maksaa toistaiseksi tuhottomasti. Minusta ei ole ihan helppoa saada pelissä rahaa, mutta eiköhän sekin muutu, kunhan aikaa vähän kuluu.

[spoiler]Pelissä on viisi aluetta, jotka jakautuvat useisiin pienempiin kokonaisuuksiin, kuten orpokoti, akatemia ja temppelit. En ole vielä hirveästi perehtynyt karttaan, mutta eiköhän sen tutkimiseen kulu kymmeniä tunteja, kun alan suorittaa bracereiden ilmoitustaulun tehtäviä.[/spoiler]

Final Fantasy Tactics Advance tulee tästä pelistä eniten mieleen, mikä on itselleni erittäin hyvä uutinen, koska kyseinen peli kuuluu kaikkien aikojen suosikkeihini. Juoni ei ole vielä kyseisen teoksen tasolle noussut ja taistelut ovat varsin helppoja, mutta ehkä sitten myöhemmin tulee niihin kohtiin parannusta. Kerrankin löytyi jokin vanhempi JRPG, johon haluan käyttää enemmän kuin pari tuntia aikaani.

Vanishing of Ethan Carter

Näitä fiilistely- tai kävelypelejä on vähän joka sorttia ja tällä kertaa ollaan pienten, sanoisinko puzzlejen, kanssa liikkeellä. Itse olen yleensä pitänyt näistä kävelysimulaattoreista kunhan edes jotain tarinaa ja pientä värkkäämistä on mukana. Tässä on molemmat ja päälle todella tunnelmallinen maailma, joka oli vieläpä niin hieno, että tuli useamman kerran vain pysähdyttyä sitä katselemaan. Parit kuvakaappauksetkin oli pakko ottaa ja yleensä niitä ei tule otettua ikinä sen takia, että peli näyttää hienolta. Nyt oli pakko ottaa.

Pelistä ei hirveästi kannata kertoa, ainakaan tarinan osalta. Mitään erityisen haastavaa ei pelissä ole ja kaikki eteentuleva on mahdollista päästä läpi löytämällä tavarat ja arvaamalla ajoittain järjestyksiä oikein. Kauhean selviä nuo järjestykset eivät aina olleet mutta niistä pääsee vaikka väkisin arvaamalla.

Parasta pelissä oli tunnelma sekä tarina. Olen usein sanonut tämän tyyppisiä pelejä kokemuksiksi mutta tämä oli sellainen toisessa potenssissa. Toivon todella, että studiolla jotain vastaavaa jatkossakin tekeillä. Toki en suoraa jatkoa, sillä pelin idea toimii nimenomaan yhtenä pelinä.

Until Dawn

Lopultakin tuli tämäkin ostettua. Kannattiko? No kannatti ja kaikki sen tuntuivat tietävän mutta silti itse yhä vähän epäilin. Kunnes pääsin pelin pariin. Peli tuli läpäistyä nopeaan tahtiin ja pelikaverikin odotteli tosi innoissaan aina uutta pelikertaa. Oli myös todella mukava keskustella pelin tapahtumista ja valinnoista.

En ole Life is Strangea pelannut mutta Telltalen tekeleet jäävät kyllä pahasti alakynteen tälle. Enkä puhu pelkästään tuotantoarvoista vaan tarinasta ja siihen vaikuttamisesta. Olen useamman kerran pettynyt kuinka vähän esimerkiksi Walking Deadissa valinnat muuttavat asioita mutta nyt kerrankin joku on tehnyt pelin, jossa valinnoilla on oikeasti seurauksia.

Kaiken kaikkiaan siis todella loistava, tunnelmallinen, jännittävä ja hauskakin peli. Audiovisuaalisestikin tietenkin huippuluokkaa. Nyt pitääkin vain lähteä mökkeilemään uusiksi, jos tällä kertaa pelastuisi useampi kuin kolme tyyppiä.

Rise of the Tomb Raider

Pidin erittäin paljon Tomb Raider rebootin ensimmäisestä osasta, joten odotukset olivat aika korkealla ja kyllä peli suurimmalta osin ne täyttikin. Näyttävä ulkoasu, toimiva pelattavuus, paljon tekemistä ja erittäin mainio craftaus, mutta juonen osalta sitten mentiinkin sen verran metsään ettei tämä siltä osa-alueelta mikään Uncharted ole. Siitä huolimatta erinomainen peli. 9/10

Spoilereita juonesta: [spoiler]Voiko mitään tylsempää tai kliseisempää päävastustajaa olla kuin ikivanha maailmanherruutta tavoitteleva järjestö? Kai se on mahdollista, mutta ei itselleni tule nyt mitään mieleen. Kaiken kruununa pelin loppu pistää Trinityn päävastustajaksi eli lisää salaliittopaskaa tulevaisuudessakin. Ärsyttävää myös että Laran motivoiva voima ei olekaan intohimo arkeologiaan vaan se että artefaktit pitää löytää ennen Trinityä.[/spoiler]

Halo 5 Guardians

Tässäkin pelissä pelattavuus on kohdillaan ja meninki on paikoitellen myös. Robottimaiset vihut sen sijaan eivät iske itseeni lähimainkaan samalla voimalla kuin esimerkiksi flood ja bossiosastolla peli ei vakuuta, ei sitten ollenkaan. Lisäksi myös lopetus josta jäi vain "to be countinued" -teksti puuttumaan jurppi ja muutama muukin kohta itse tarinassa otti pannuun. Kuitenkin pelin parissa viihdyin ihan hyvin. 8/10

Taas tarinasta ja lopetuksesta spoilereita:
[spoiler]Aah Cortana, Cortana, Cortana, voi helvetti sentään. Nelosen surumielisen kohtauksen päälle paskottiin oikein kunnolla kun "kuollut" Cortana herätetettiin "henkiin", mutta sekään ei riittänyt vaan Cortanasta väännettiin pelin pääpahis eli AI on jälleen kerran suurin uhka ihmiskunnalle. Wau, tosi omaperäistä, no ainakaan motivaattori ei ole se vanha "kun ne ihmiset sotii ja on niin aggressiivisia"...eikun. Sitten vähän pelin bosseista. Yksi sama bossi yhä uudelleen ja uudelleen. Lisäksi bossi oli aika helkutin rasittava.[/spoiler]

Middle Earth: Shadow of Mordor (PC)

Pitkästä aikaa Keskimaahan sijoittuva peli löi tiensä mainstream yleisön tietoisuuteen ja fanina oli tietysti pakko ennakkotilata peli ihan keräilyversiona. Noh, pelasin peliä ehkä noin viisi tuntia ja sitten se syystä taikka toisesta unohtui mätänemään kiintolevylle iäisyyksiksi. Noh reilut pari vuotta vierähti, kunnes päätin lopulta antaa pelille toisen mahdollisuuden ja perhana kun siitä paljastuikin hieno peli.

Pelaaja on Talion niminen Samooja, joka menettää vaimonsa ja henkensä Sauronin tehdessä ryminällä paluun vanhaan valtakuntaansa. Tämä tapahtui noin Hobitin ja lotrin välillä. Talion kuitenkin saa uuden mahdollisuuden Celebrimborin nimisen haltijahengen ansiosta, joka antaa Talionille yliluonnollisia kykyjä. Pelin pääjuonessa seurataan sitten Talionin retkeä, päämäränä kostaa Vaimonsa kuolema ja siinä sivussa pahuus keskimaasta.

Pelin oma erikoisuus on vihollisten tekoäly ja paljon mainostettu "Nemesis" systeemi, joka tekee jokaisesta pelin örkkikapteenista ja Sotaherrasta ainutlaatuisen yksilön. Kun örkkikapteenit tappavat muita kapteeneja, heidän taso kasvaa ja niistä tulee vaikeampia tappaa. Näin käy myös jos pelaaja itse kuolee taistelussa. Arvostin myös dialogia, mitä nämä örisevät ja kuinka ne muistavat esimerkiksi miten pelaaja kuoli viime kohtaamisessa. Taistelusysteemi on Batman peleistä otettu eli ikoneiden kyttäystä ja armotonta huitomista. Näissä saa todella olla tarkkana ja miettiä milloin on oikea aika vetäytyä, sillä vihollisia on paljon ja pelaaja joutuu helposti alakynteen suuren lauman keskellä. Peli on myös väkivaltaisempi kuin mikään aikaisempi tolkien lisenssipeli. Verta roiskuu ämpärikaupalla nujakoissa, plus raajat ja päät irtoilevat, joten Pegi 18 on ansaittu.

Ja kuten kaikissa hiekkalaatikkopeleissä on pelaajalla hirveä määrä tutkittavaa, sillä kahdesta alueesta koostuva Mordor on täynnä piilotettuja artefakteja, tehtäviä ja raunioita. Pelaajan heikkoudesta johtuen Assasins creedeistä otetut hiippailuelementit ovat tässä mukana. Talion osaa kiipellä vapaasti ja tappaa viholliset selkäänpuukottamalla. On myös äärimmäisen hauskaa päästä luovuus valloilleen miten örkkilaumat tappaa. Myrkyttääkkö juoma ämpäri, joka saa örkit raivoamaan toisille ? Vapauttaisiko hukkia muistuttavat hirviöt häkeistään ja antaisi heidän tehdä työ ? Vai räjäyttäisikö nuotion magian voimalla, mikä sytyttää kaikki lähistön örkit ? Näitä valintoja pelissä riittää ja minä rakastan sitä!

Jos pöllitään niin pöllitään ainakin parhaimmilta. Shador of Mordor on oikein mainio Tolkien lisenssiä hyödyntävä peli ja niissä yksi parhaimpia. Toivon että Warner Brothers julkaisee jotain samanlaista vielä tulevaisuudessakin. Miten olisi Ithilienin samoojien arjesta kertova peli ? Tai Kääpiöiden paluu Khazad Dumiin ? Jotain samanlaista voisi kehitellä.

Persona 4: dancing all night tuli storen tammikuun alesta napattua kun hintaa on 24.95e. Tuo on voimassa 22.päivään asti joten ostamaan jos peli kiinnostaa.

Tarinan takia tämä ostettua tuli kun biisejä nyt ei mitään järjettömästi ole ja myös remixeja samoista biiseistä löytyy.
Tarina kyllä yllätti varsin kivasti ja pituuttakin on n.10 tuntia joten sitä dialogia on varsin mukavasti. Välillä voi mennä yli 30 minsaa kahden tanssi biisin välissä ihan vaan keskustelua seuratessa. Pari asiaa tuossa häiritsi, mutta ei nekään peliä mitenkään pilaa:

[spoiler]Toinen on persone 4:sta tuttu asia eli pelastettavat hahmot eivät hyväksy todellista minäänsä ja muuttuvat hirviöiksi. Tuo kävi vanhaksi jo nelosen aikana koska homma tapahtuu aina 100% saman kaavan mukaan.
Toinen asia on se "näytetään oikean ystävyyden merkitys tanssimalla" ideologia jonka avulla sitten kaikki voitetaan[/spoiler]

Pelimekaniikka vaati opettelua koska nuotit menee ruudun reunoille ja itsellä pääsi välillä livahtamaan pari nuottia ohi kun keskittyi siihen, että ruudun toisessa reunassa osuu nuotit kohdilleen, mutta onneksi tuokin alkoi sujumaan paremmin kun tarina oli läpi ja alkoi tahkoamaan biisejä free dance moodissa.
Samalla alkoi biisitkin maistumaan paremmin kun niitä pääsi kunnolla pelaamaan.

Ainoa asia joka tässä enemmän harmittaa on se, että biiseihin ei voi vapaasti valita tanssijaa edes free dance moodissa vaan jokaisella biisillä on tasan yksi tanssija. Tuon takia en näe mitään syytä ostaa edes niitä dlc biisejä joissa tulee myös hahmo mukana. Mitä järkeä ostaa vaikka Adachi dlc kun sitä voi käyttää vain ja ainostaan siinä biisissä joka tuossa tulee mukana. Noilla on vielä hintaakin 4.95e niin ei siinä oikein rahoille vastinetta saa.

Kyllä tämä tällaiselle P4 fanille oli varsin jees kokemus vaikka aluksi epäileväinen olinkin. Gametrailersin arvostelu oli se viimeinen tönäisy joka sai tämän ostamaan ja nyt olen tähän niin tykästynyt, että haluaisin disco fever version tästä.

Amplitude tuli myös hommattua. Siis se pari viikkoa sitten julkaistu PS4 versio. Hintaahan tuolla on 19.95e ja varsin jees pakettihan se on.
Biisejä on ihan mukavasti ja vaikka aluksi soundtrack oli pettymys niin tämänkin kanssa lopulta niihin biiseihin tykästyi kun oli pitempään pelannut. Pelimekaniikka on aivan sama mitä aikoinaan ps2:n amplitudessa ja se on edelleen erittäin toimiva.
Tuo on myös se asia minkä takia monet rauhalliset ja ehkä jopa monotonisen tylsät biisit on hauskoja pelattavia. Haastettakin riittää viimeistään erikseen avattavalla super tasolla. Omat taidot loppui jo expertilla. Muutaman biisin pääsin läpi, mutta nekin oli jo kunnon selviytymis kamaa.

Tuli tuosta myös videota tehtyä. Alussa pätkiä muutamista biiseistä jotta hiukan näkee millaista settiä tuossa on ja sitten kolme kokonaista biisiä.
Tuostahan löytyy myös demo storesta joten kannattaa ainakin kokeilla jos rytmipeleistä tykkää ja on laaja musamaku.

Tuli lapioitua ihan urakalla Shovel Knightin parissa. Loistavaa tasohyppelyä sopivasti lainatuin maustein. Mukana on asioita ainakin Castlevanioista, Megamaneista, Ducktalesista ja hieman Super Mario Bros. 3:stakin. Lieneekö tarve edes enempää kertoa kun listaa nuo vaikutteet, erityisesti kun tämä keitos on juuri sopivin suhtein pistetty kasaan. Kaikeksi huipuksi peliin saa Plague of Shadows-lisärin ilmaiseksi mukaan. DLC on myös loistavaa settiä vähän erilaisella hahmolla pelaten.

Puzzleilun ja olemassaolon mietinnän parissa meni Talos Principle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan loistava peli, joka on lyyty täyteen yksinkertaisilla elementeillä tehtyjä monipuolisia puzzleja, filosofointia sekä keskivertoa suuremmalla määrällä salaisuuksia.

PS4-versioon sisältyy myös Road to Gehenna-lisäosa, joka jatkaa samalla loistavalla linjalla avaten tarinasta todella mielenkiintoisen lisäjuonteen. Aika outoa, että tätä peliä tuli puzzlejen lisäksi pelattua myös mielenkiintoisen tarinan ja maailman vuoksi.

Persona 4 dancing all nightin pelaaminen jatkui ja nyt on enää pari biisiä läpäisemättä all night vaikeustasolla.
Siitä kehut kuinka fiksusti tässä on pelimekaniikka ja vaikeustasot tehty. Normi nuottien lisäksihän tässä on vielä scratch rinkuloita jotka "soitetaan" joko tökkäämällä tattia tai sitten päätynapilla. Se mikä noissa on fiksua on se, että niiden missaamisesta ei rangaista.
Toki jos haluaa king crazy arvosanan niin täytyy vetää jokainen nuotti perfect / great arvosanalla ja naputella myös kaikki scratch nuotit joten ns.hardcore rytmipelaajat löytää varmaan sitä haastettakin kun taas muut voi ottaa rennommin ja aluksi keskittyä osumaan kunnolla niihin perus nuotteihin.

Toki sekään ei riitä biisin läpäisyyn, että selviää loppuun hengissä vaan "yleisön" pitää olla tarpeeksi innoissaan. Tässä voi käydä jopa niinkin kivasti, että vedät koko biisin alusta asti täydellisesti ja lopussa missaat pari nuottia niin yleisön hype laskee liikaa ja ruutuun pläjähtää tyly "not cleared".

Vaikka ylempänä valitin niistä biisi+hahmo dlc paketeista niin pakko se oli Marie paketti ostaa kun tubesta sen biisin katsoin + Marie oli meikäl...Yu:n waifu goldenissa.
Tuli sitten ostettua myös muutama asu paketti, peruukki paketti (nuo siis vaihtaa vain hiusten väriä) ja muutama 0.95e maksava biisi. Niin ja sorruin mä sitten sen disco fever paketinkin tilaamaan. No tulipas tämä alesta ostettu peli halvaksi :D
Eihän tuossa järkeä ole, mutta kuten Chie biisin jälkeen sanoo: "Don't think. Feel".

Se täytyy vielä mainita, että vaikka nappien näpyttelyn lomassa sitä ei huomaa niin peli on kyllä varsin hyvän näköinen. Onneksi tässä voi laittaa täydellisen suorituksen biisistä rullaamaan, ottaa hudin pois päältä ja alkaa napsimaan screenshotteja.

Rise
Marie + dlc kuteet (peruukki taitaa tulla hahmon mukana)
Marie 2 + dlc kuteet
Yu blondina
Yu blondina 2
Kanji + dlc kuteet
Kanji + Rise jolla dlc peruukki
Rise + dlc peruukki

Ai niin. Tämä on ensimmäinen vita peli josta olen saanut aikaiseksi hommata platina pystin. Yay.

Yakuza 5

Olen kyseisen pelisarjan suuri fani ja tätäkin tuli odotettua kuin kuuta nousevaa. 125 tunnin jälkeen peli tuli pelattua läpi, mutta ihan kaikkea en onnistunut läpäisemään, sillä QTE-sivutehtävät eivät onnistuneet lainkaan.

Neljällä viidestä hahmosta löytyi kiinnostavat sivutehtävät joiden ainoa ongelma oli hiukan kökkö pelattavuus, mutta silti vietin viihdyttäviä hetkiä niiden parissa. Yhdellä hahmolla ei löytynyt sivutehtäviä lainkaan, mutta tämän hahmon toimet olikin jaettu QTE-hahmon kanssa. Substoryjä sen sijaan löytyi kaikilta 15 kappaletta, päähahmolta muutama enemmän. Lisäksi pelistä löytyy hostess klubitehtävät ja taisteluareena joten tekemistä riittää.

Meininki on melko äijäilyä ja pelin tarinan hahmot ovat tolkuttoman kovia tyyppejä, mutta moinen meininki on itselleni vain plussaa.

Miinuksena voisi mainita lukuisat random-taistelut, jotka ovat vältettävissä vain etanan vauhdilla kävellessä. Tappelusysteemi tosin toimii erittäin hyvin. QTE ei oikein itseeni iskenyt, koska sivutehtävät jäivät kokonaan tekemättä kun painallusten ajoitus ei onnistunut alkuunkaan, QTE-hahmon osuus oli muutenkin reilusti vaikein sivutehtävien osalta ja esim. koomikkomissio on yksi hankalimmista koskaan joka vaati valtavasti uusintayrityksiä jopa yksityiskohtaisen guiden kera. QTE-osuus olisi ollut ihan kiintoisaa vaihtelua mättöön, mutta easy-vaikeustaso ei tuntunut vaikuttavan tähän, joten tekemättä jäi. Vaikeustaso oli aivan liian korkealla myös viimeisissä trainingeissa. Kalastus merellä oli myös kökköä, sillä 99% ajasta saaliiksi tuli tyhjä tynnyri ja kalastukseen tarvittava sidequest jäi väliin, varsinkin kun joka tynnyrin "väsyttäminen" vei useamman minuutin.

Lopetus oli hiukan kököstä ylläri twististä huolimatta erinomainen, mutta pännii suunnattomasti jos Yakuza 6 on ensimmäinen joka jää ainoastaan japanin huviksi, sen verran asioita jäi auki. Toivottavasti japan importit toimivat ps4:llä. Tässä on ehkä +1 fanipojupisteitä, mutta erinomainen peli ja yksi vuoden peli-kandidaatti jos tämä nyt virallisesti ilmestyi 2016 puolella 10/10

[spoiler]Yleensä kun pelin seuraavaan osaan on potentiaalisesti tulossa viehättävän näköinen ahteriaan ketkuttava niukkoihin asuihin pukeutuva pop-prinsessa, mutta Harukan suhteen toivoin pääseväni hakemaan hänet hiiteen moiselta alalta Kazumalla. Ehkä se johtuu siitä että Haruka on tullut nähtyä kasvavan kakarasta kohti aikuisuutta.

Hiukan huolestuttaa että Kazuman loru alkaa olla loppupuolella, sen verran heikossa kunnossa Kazuma lopussa oli. Toki, ihan tyylikäs loppu, mutta Harukalle on tullut ihan riittävästi paskaa niskaan lyhyen elon aikana, joten toivoisin pappa-Kazuman sinnittelevän vielä. Toki, Kazuma on niin keskeinen henkilö sarjassa sarjan japanilaista nimeä myöten, joten helpolla Kazuma tuskin sivuun siirtyy ja olihan tilanne myös uhkaava kolmannen osan lopussa.

Siihen olen hieman pettynyt että Kaoru on unohdettu kokonaan, olisin toivonut hänestä ensimmäistä perseille potkivaa naishahmoa. Ymmärrettävää että kiltistä Harukasta ei tehty toimijaa, mutta T-setin öykkäröidessä vaikutti siltä että Haruka on oppinut Kazumalta muutakin ja pinnan palaessa T-set tyttöjen seuraava osoite olisi ollut sairaala.[/spoiler]

Kojiman viimeisintä lehtolasta, eli MGSV: The Phantom Painia on tullut pelailtua nyt abouttiarallaa 20 päätehtävän verran. Tarina ollut ainakin vielä ihan viihdyttävää kamaa, mutta pelaaminen selkeästi "se juttu" tässä tekeleessä. Ei ihan äkkiä tule mieleen saman genren edustajaa, missä annetaan niin paljon vaihtoehtoja tehtävien suorittamiseen. Halusi sitten lähestyä tilanteita hissunkissun tai ala Michael Bay.

Itse olen pääasiallisesti mennyt hissunkissun ja mahdollisimman kiltisti, mutta välillä toki pakko tukeutua koviin keinoihin. Helvetin isoa plussaa siitä, että peli ei rankaise pelaajaa suunnitelma A:n mennessä reisille, vaan tilanteita pystyy aina paikkaamaan ja niihin voi sopeutua. Hemmetin kovaa pelisuunnittelua, sanoisin.

Tähän päälle melkoisen messevä äänimaailma ja komea ulkoasu, niin aletaan olla siinä kuuluisassa uusimma konsolisukupolvessa. En sano olevani MGS-sarjan fani, tai edes puolituttu, mutta perkeleen viihdyttävää pelattavaa tästä paketista saa.

Rise of the Tomb Raider

Odotukset oli kyllä kovat edeltäjänsä vuoksi. Harmi, että lunasti odotukset vain näyttävyydellä, äänimaailmalla ja pelattavuudella. Tarinassaki oli potentiaalia... Se tärkein eli tiivis elokuvamainen elämys ja henkilöhahmot jäi puuttumaan ja näin ollen ei kyllä pärjää Uncharted sarjalle.
Kirjotin arvionki meidän harrastuspelibloginettisivulle, jos nyt ketään kiinnostaa: https://kpknfin.wordpress.com/2016/01/26/rise-of-the-tomb-raider-seikkailupelien-uusi-kuninga-tar/ :)

Tuli sivistettyä itseä ja pelattua rare replaysta banjo-kazooie ja banjo-tooie. Nuo kokoelmalla olevat versiot on aikoinaan xbox live arcadessa julkaistut versiot eli graffat on paremmat ja ruudunpäivitys aivan helvetisti parempi mitä N64 versiossa. Muutenhan nuo on samaa kauraa.

Yllätyin kuinka paljon noista tykkäsinkään. kazooien parissa meni n.13 tuntia ja kaksi jiggya jäi keräämättä. Gruntyn luolasto eli se hubimaailma oli hiukan liian sokkeloinen omaan makuun ja siihen ne valittamisen aiheet melkein jäikin. Varsinaiset kentät oli varsin kivoja ja kompakteja, mutta silti niissä oli ihan kivasti seikkailun fiilistä.

Tooien aloitin hieman epäröiden kun luin siitä niin paljon valituksia. "hubimaailma on liian iso kuten muutkin kentät. Liikaa fetch questeja. Liikaa turhaa kävelyä". Mulla oli varmaan eri peli.

Hubimaailma tosiaan on aika pirun iso, mutta ei se mitään haittaa koska pelissä voi teleportata eri alueille hetkessä ja sama koskee myös varsinaisia kenttiä. Vielä kun tuossa teleportauksessa ei ole niin minkäänlaista lataustaukoa niin ei voi käsittää tuota valitusta.
Tässä oli varsinaista tutkimisen ja löytämisen riemua ja esim spyrot jää helposti kakkoseksi.

Koska mulla on paska suuntavaisto ja muutenkin välillä aivot käy hitaalla niin tämän parissa meni n.24 tuntia ja jiggyja on vielä yli 20 löytämättä. Jos vielä nekin keräisin niin kelloon tulisi varmaan vielä 10 tuntia lisää.
Oikeastaan ainoa valittamisen aihe on tähtäys first person moodissa. Se hemmetin tähtäin on aivan liian herkkä ja kiikkerä eikä se ainakaan helpota, että se palautuu aina väkisin keskelle.

Kaupasta tuli jo jokunen kuukausi sitten mukaan Assassin's Creed Unity 10 eurolla. Kyseisen pelisarjan jätin tauolle jo kolmannen osan jälkeen mutta sain kuitenkin Black Flagin lahjaksi niin sen vielä tietenkin pelasin. Lisäksi Chronicles-sarjasta tuli ostettua China-osa mutta se taas on sen verran erilainen, että en sitä tuohon taukooni laskenut. Vähän aikaa sitten päätinkin backlogista poimia pitkästä aikaa nimenomaan kyseisen pelisarjan pelin eli tuon Unityn.

Paljonhan peliä on haukuttu. Bugeista erityisesti. Ilmeisesti päivitykset ovat homman korjanneet, sillä en ole tavannut yhtään varsinaista bugia ja jäljellä on enää neljä 'memorya'. Kaiken huipuksi tässä on niitä parannuksia, joita olen itse toivonut jo oikeastaan ensimmäisestä pelistä lähtien. Vaikutteita, joista tulee mieleen hieman Dishonored.

Nyt siis annetaan salamurhatehtävissä kohde ja alue, jolla voit itse liikkua miten haluat. Reittejä löytyy yleensä useampia kohteen luo ja pieniä lisäjippojakin on mahdollista järjestää, kuten vaikkapa vankeja vapauttamalla hieman kaaosta alueelle. Tällainenhan tämän pelin salamurhaushomma olisi pitänyt olla aina! Lisäksi hiippailuunkin on oikeasti panostettu jo sen verran, että oma nappinsa kyyristymiselle löytyy. Eihän tämä olekaan kuin kahdeksas isompi sarjan peli. Ei enää sitä kilometrin päästä näkyvää selvää, yleensä vieläpä ainoaa tietä kohteen luo, joka sopivasti seisoo puun oksan alla, vaan ihan oikeasti vapaammat lähestymistavat. Hienoa!

Se, mikä tätä taas latistaa, ovat ne tutut ongelmat uusien kanssa. Aivan liian usein ei hahmo edelleenkään mene sinne minne haluaisi vaikka esimerkiksi ylös ja alas voi nyt tarkemmin ohjatakin. Niin usein poltin hermoni kun hiippaillessa olisin nopeasti halunnut matalan esteen yli ja Arno hyppääkin väärän palikan päälle, jää siihen palloilemaan eikä suostu laskeutumaan, jonka vuoksi koko hiippakunta on perässä kun hahmo seisoo näytillä. Kaiken huipuksi virheistä saa yleensä aloittaa tehtävän täysin alusta. Kiva juttu mutta kun tapoin sen tyypinkin ja tein kaikki haasteet ja ja ja... Missä ne checkpointit nyt ovat?!

Checkpointeista päästään kivasti pelin haasteeseen. Ai tässä pelisarjassa? No kyllä. Tällä kertaa taistelussa kuolee yhdestä virheestä ja meno on ajoittain karumpaa kuin Souls-peleissä. Samoin jo mainitut checkpointit: olihan niitä aiemmin vähän turhan paljon mutta mitä ihmettä tämä nyt sitten on olevinaan? Ei tässä suunnassa mitään vikaa muuten ole mutta jos lähdettiin siitä supersankarin tavoin joukkioittain äijiä tappavasta "salamurhaajasta" ja tullaan Unityn 'yksi virhe ja kuolet ja ai niin, ehkäpä jopa koko tehtävä alusta'-hommaan niin olisiko ollut joku ongelma valita noiden väliltä oleva vaikeustaso?

Itse asiassa jollain oudolla tapaa silti pidän tuosta taistelun vaikeudesta. Siitä en tosin pidä, että suurin osa vaikeudesta tulee paskasta taistelumekaniikasta. Ei tämä mikään Arkham Creed tai Assassin's Souls ole vaikka kummastakin tunnutaan jotain mausteita ottaneen. Witcher 3:n taistelu tulee myös vahvasti mieleen mutta senkin suhteen erotuksena se, että noiturissa homma kusee pelaajan eikä pelimekaniikan tai pelin takia.

Ärsyttää ihan vietävästi että nyt ollaan menty oikeaan suuntaan mutta sen kautta näen vain entistä enemmän kuinka äärettömän loistava peli(sarja) tämä voisi olla! Tajuan toki, että pelissä on kattava parkour-pelimekaniikka ja hiippailut sekä taistelut ovat toissijaisia mutta minä niin paljon toivoisin, että ei tarvitsisi kiroilla kuin peilikuvalleen eikä pelille. Erityisesti hiippailumekaniikan toivoisi olevan kunnossa, se kun vaatii yleensä sen verran tarkkaa pelaamista, että tällainen päälleliimattu kyhäelmä ei pääse lähellekään sitä hienoutta mitä se parhaissa peleissä on.

Ubisoft voisi seuraavan AC-pelinsä suhteen käydä pelimekaniikat uusiksi läpi. Sujuva siirtyminen parkourin, hiippailun sekä taistelun välillä olisi vain niin loistavaa. On tämä silti paljon mainettaan parempi peli. En odottanut mitään mutta sainkin hyvän pelin, jossa olisi (jälleen kerran?) potentiaalia vielä vaikka mihin. Onneksi sitä uusinta oli kehuttu vielä enemmän. Pitää se sekin kai vielä hankkia. Ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan, ettei AC-ähky iske.

AC sarjan pelejä on tullut niin monta pelattua etten osaa sanoa muistanko omiani, mutta kyllä unitynkin taisteluissa muistaakseni toimi se sama mikä on toiminut jo vissiin kakkosesta asti eli jos meinaa tulla turpaan niin savupommi katuun ja kaikki hengiltä.

Itselle tämä oli pitkästä aikaa AC jossa hahmo sentään toimi ihan kivasti kiipeillessä. Katolla ollessa vaan oikeat napit pohjaan ja kun juoksi kohti reunaa niin kiltisti tultiin seinää alas. Syndicate on vielä aloittamatta, mutta toivottavasti siinä on sama systeemi.

Kannattaa muuten ladata myös se dead kings lisäri vai mikä se oli. Senhän saa ilmaisena (ainakin boxilla) sen takia kun unity oli aluksi niin raakile ja siinä oli ihan sopivan erilainen tunnelma kuitenkin mitä perus pelissä kun maisemat vaihtui (sumuinen ja ränsistynyt kylä) ja sai sen kranaatinheittimen joka toimii myös melee aseena.

Latailinkin lisärin heti kun huomasin ja samalla muistin tuon että kompensoivat bugisuutta sillä.

On tuota savupommi-kikkaa yritetty mutta ei siinä niitä "one hit"-killejä tule silti mitä oli melkein kaikki aiemmat sarjan pelit täynnä. Aiemmat pelithän olivat kuin Arkham-pelien taistelua mutta sillä erotuksella, että hahmo hyppeli vihusta toiseen tappaen nämä yhdellä iskulla. Näin ainakin muistelen asian olleen. Kuolema tuli yleensä vasta kun lähti karkuun ja sai luotia selkään. Unityssa on sekin entistä varmempaa.

Tosin en yhtään päivittänyt aseita (taaskaan, jää aina tekemättä kun ollut niin helppoa, ainakin ennen) mutta nyt kun sain läpäisyn jälkeen uuden miekan niin tyypit kuolevat puolessa tapauksissa yhdellä osumalla. Keihäsmiehet torjuvat yhä melko hanakasti ja osaa miekkamiehistäkin saa takoa useamman kerran. Ja tiedän, että hyökkäysnapin hakkaaminen ei ole se paras tapa mutta kun ei jaksa jäädä pyörimään joka kadun kulmassa vartijoiden kanssa sopivaa tilaisuutta odottaen. Ja miksikö pyörin kaduilla? Kerään kamaa ja usein tuntuu, että tietyissä paikoissa on silti nopeampaa juosta kaduilla kuin katoilla.

Ei tuossa ohjauksessa muuten niinkään vikaa ole, erityisesti alas pääsee nyt hyvin. Se kusee yleisemmin kun pitäisi vaihtaa hiippailusta hetkestä hyppimiseen ja takaisin. Useimmiten mennään väärään paikkaan tai ei enää suostuta tulemaan takaisin palikan taakse piiloon tarpeeksi tarkasta ja/tai nopeasti. Samoin tuntuu, että taistelusta on vaikea siirtyä joko parkouriin tai hiippailuun tarpeeksi sulavasti. Silloin kun onnistuu juosta nurkan taakse ja piiloutua, homma toimii. Tai kun onnistuu kesken taistelun hyppäämään juuri sinne mihin halusi, homma toimii. Harmi vain kun noiden onnistumisien joukkoon mahtuu paljon enemmän epäonnistumisia.

Silti virkistävä peli sarjassaan ja oikeasti pistetty hyviä muutoksia mukaan. Vielä kun vähentäisi tuota älytöntä määrää kamaa kartalla. Katsoo nyt tätäkin karttaa. Hyvä että on tekemistä (tai "tekemistä") mutta pitäisi mennä siihen Witcher 3:n tyyliin eikä mihinkään höyhenten keräykseen (aina tulee se toinen osa mieleen höyhenineen :D) tai muuhun yhdentekevään.

MGSV tuli jokunen viikko sitten pelattua siihen pisteeseen, että päälle 30 tarinatehtävää tuli kahlattua läpi. Luulin että tässäkö tämä oli, kun lopputekstit lähtivät rullaamaan, mutta sitten olikin tarjolla Chapter 2 ja motivaatio lähteä toistamaan samoja tehtäviä rajoituksien kanssa oli aikalailla nollassa. Huomaa kyllä millaisessa myrskyssä tiimi on peliä kehittänyt, koska sulavaksi en tätä ratkaisua kehuisi.

Tarina oli myös melkoista huttua, mutta pelaaminen oli tosiaan ensimmäisen Chapterin ajan todella hauskaa. Valintoja ja mahdollisuuksia oli paljon ja meno oli muutenkin tiukasti tällä sukupolvella.

Mitähän muuta. The Last of Us oli jostain syystä pakko aloittaa uudestaan PS4:n paranneltuna versiona ja ennen tätä rupeamaa tahkosin läpi lyhyen, mutta näppärän Left Behind lisärin. Wii U:n sisällä on rullannut vieläkin Splatoon, mihin ei vain voi kyllästyä. Pokemon Splatfestiä odotellessa...

Aloittelinpa vihdoin jo viime vuoden loppupuoliskolla ostamani Witcher 3: Hearts of Stonen.

Emopelin kolusin siis läpi jo julkaisussa, ja tuo lisäri tuli ostettua heräteostoksena Gamestopissa vieraillessa, kun ihastuin mukana tulevaan fyysiseen Gwent-pakkaan. Jostain syystä tuo jäi kuitenkin pelaamatta, mutta nyt päätin korjata tämän erheen ja hypätä taas Geraltin saappaisiin.

Ensimmäiset 15 minuuttia meni siihen, että sai itsensä totuteltua takaisin kontrolleihin ja muuhun, mutta äkkiä ne vanhat tutut pelimekaniikat löytyivät muistin perukoilta. Kerkesin pelata vasta muutaman sivutehtävän, mutta jo niissä oli sen verran hauskaa ja yllättävää tarinaa ja dialogia, että olen tässä vaiheessa valmis tituleeraamaan Hearts of Stonen yhdeksi parhaista DLC-laajennuksista koskaan. Suosittelen ehdottomasti kaikkia Witcher kolmosen omistajia hankkimään tämän lisärin, ei kai sillä ole hintaakaan kuin joku vaivainen kymmenen euroa. Fyysinen boksi maksoi 20 €, joka on mielestäni pieni hinta sekin luvatusta 8-10 tunnista seikkailua ja korkealaatuisesta Gwent-pelisetistä.

Life is strange

Tuli pelattua tämäkin pari päivää sitten läpi ja oli kyllä varsin kova tapaus. Visuaalinen ilme miellytti silmää ja musiikit sopi peliin aivan loistavasti. Esim kun Max laittoi bussissa istuessaan kuulokkeet korviin niin en osaa kuvitella biisiä joka siihen kohtaan sopisi vieläkin paremmin.
Muutenkin pelaaminen oli mukavan rauhallista silti käymättä tylsäksi. Jatkuvasti olin juttelemassa kaikille ja tykkäsin kovasti niistä mietiskely kohdista joissa Max istahti vaikka kannon juurelle miettimään tapahtumia. Myös kaikkea piti tutkia, koska Max kommentoi jopa ilmoitustaululla olevia ilmoituksia ja julisteita ja usein vielä varsin hauskasti.

Ajan kelaaminenkaan ei ehtinyt kyllästyttämään ja muutenkin peli veti muutamat kivat yllärit naaman eteen.
Lopetuksesta on saanut lukea aika paljon negatiivisia mielipiteitä (tai oikeastaan otsikoita sillä enhän minä niitä varsinaisia viestejä ennen pelaamista mene lukemaan) ja kun tätä ollaan muutenkin kutsuttu sarjan ekaksi kaudeksi niin odotin jotain paskaa cliffhanger lopetusta, mutta ihan kunnon lopetushan se oli joka päätti tämän pelin tarinan kivasti. Tai no kivasti ja kivasti. These are not tears. This is liquid pride.

[spoiler]Eli Chloe tuli uhrattua.
Muutenkin kyllä pelin synkkyys yllätti täysin kun en tästä tiennyt oikeastaan mitään. Samoin ihan kunnolla ajassa taaksepäin meneminen tuli yllätyksenä ja siinä vaiheessa kun ehkäistiin Chloen isän joutuminen kolariin niin tiesin jo valmiiksi, että jotain muuta menee pieleen, mutta en kyllä sitä odottanut, että Chloe on täysin kaulasta alaspäin halvaantunut ja haluaa Maxin päästävän hänet kivuistaan.

Herra Jefferson vasta sairas kusipää onkin ja tuli aivan puskan takaa tuo twisti.[/spoiler]

Onneksi tästä tuli se fyysinen erikoisversio ja meikäläinen on heikkoina tuollaisiin artbook + ost setteihin sillä muuten olisi tämä helmi jäänyt aika varmasti kokonaan kokematta. Nyt kun näki tuon paketin sillä n.30e hinnalla niin oli pakko mennä tsekkaamaan, että mikäs se tällainen on ja tilaukseen lähti kun vaikutti ihan kivalta, mutta olikin sitten lopulta aivan loistava.
Soundtrack soimassa tälläkin hetkellä.

Alien Isolation (Xone)

Kun ensimmäistä kertaa kuulin että Sega julkaisee uuden Alien pelin, ei minulla ollut odotuksia sitä kohtaan. En ole elokuvien fani (vaikka hyviä ovatkin) ja kun Colonial Marines oli mitä oli, peli olisi taatusti jäänyt väliin. Varsinainen luu kurkkuun momentti oli tekijätiimi, Creative assembly, jonka total war pelejä rakastan, mutta nuo pelit ovat kaikin genreltään niin kaukana tästä että voisivat yhtä hyvin olla eri linnunradoilta. Ainakin peli todistaa että Brittiläistudio onkin monilahjakkuus pelien koodaamisessa.

Pelaaja on Amanda Ripley, Ellenin lapsi, joka saa tietää että Norstromo aluksen logit on löydetty ja että niitä säilytetään Sevastopol nimisellä avaruusasemalla. Tässä universumissa kun ei sähköpostia tunneta, Amanda lähtee itse asemalle ja kuten kaikki varmaan arvaatte, asemalla on kaikki mennyt persiilleen. Ei pelkästään Xenomoprhien takia, mutta sekopäisten androidien ja ihmisten luomaan anarkiaan. Koitappa täällä sitten selviytyä.

Pelissä on yllättävän paljon elementtejä Thief (2014) pelin kanssa. Mukana on muun muassa kohtuu avoin peliympäristö, mutta juonitehtävät hoidetaan omilla eristetyillä alueillaan. Varjoja ja piiloja täytyy osata hyödyntää ja harhailuun kannustetaan ylimääräisten tavaroiden, kerättävien ja osien toivossa. Amanda osaa nimittäin valmistaa tarvittavilla pohjapiirustuksilla molotovin koktaileja, kranaatteja, medikittejä ja muuta hyödyllistä tavaraa. Aseita on jakoavaimesta, tuliaseisiin ja parhaaseen ystävään eli liekinheittimeen. Se on ainoa ase, millä Xenomorphit voi pitää poissa. Haulikolla voi ostaa sekunnin pari aikaa ja pistoolilla ei kannata edes yrittää. Ja ammuksia on tietysti vain rajoitetusti saatavilla, minkä takia jakoavainta on syytä käyttää paljon jos tilanne sen sallii.

Itse nimikkomörkö on iilimato pelaajan perseessä. Sen aistit ovat ihmistä tarkemmat, nopeus kuin gebardilla ja kuolema koittaa kertakosketuksesta. Erityisesti pelin alku, missä liekinheitintä ei vielä ole on mielestäni pelin vaikeimpia hetkiä, koska se kaappi tuntuu turhan hyvältä piilolta ja Alien tuntuu olevan jatkuvasti lähellä. Tutkalla kyllä näkee, jos alien on käytävillä. Koskaan ei voi tietää jos se päättääkin vaihtaa suuntaa tai tulla yllättäen alas ilmastointikanavista. Ja se hetki kun löytää vihdoin tallennuskoneen on jotain todella taivaallista. Vapaata tallennusta ei tietenkään ole.

Parasta pelissä on mielestäni sen monipuolisuus. Tehtävien aikana ja vapaasti haahuillessa voi tehdä löytyjä aseman sisuksista ja vastaan tulevat puzzlet pitävät mielenkiintoa yllä tehokkaasti. Sama juttu on Erilaiset viholliset ja lähestymistilanteet kentissä. Mennäkkö ilmastointikanavasta ? Hakkeroisiko kameran ja etenisi suorinta tietä ? Katsoisiko mitä tuolla pimeässä käytävässä on ? Näitä valintoja riittää ja minä pidän siitä!

Teknisesti pelissä on vain vähän marisemista. Visuaalisesti peli on todella näyttävää ja yksityiskohtaista. Ruudunpäivitys oli hyvä, mutta takkuili harvakseltaan. Mitä nyt välillä kaappiin tai ilmastointikanavaan meneminen tuntui tapahtuvan oudon hitaasti napin painalluksista huolimatta. Lisäksi kerrottakoon että pelissä on Fanipalvelukseen suunitellut kaksi DLC tehtävää. Crew expendable ja Last surivor. Mielenkiintoisesti ensimmäisessä delsussa saa valita hahmonsa Ellenin, Nostromon kapteenin ja sen yhen mannerheimin väliltä, vaikka käytännössä eroja on aika vähän. Kummatkin delsut ovat lyhyitä enkä menisi maksamaan niistä kuin pari euroa kappale. Mutta tunnelmaltaan kummatkin olivat onnistuneita. Varsinkin Last surivorin loppu oli sopinut täydellisesti pääpeliin. Haastekenttieäkin kokeilin. Ovathan noi sinänsä hyviä, mutta saavutuksien puute ei kannusta niitä pelaamaan.

Alien Isolation toimii sekä Segan että Alien- pelien maineen kilven kiilottajana, mutta minulle se oli enemmän. Vaatimattomasti paras pelaamani kauhupeli ja se sai meikäläisenkin kiinostumaan Alien loresta. Olen niin tyytyväinen etten mennyt youtubesta katsomaan mitään peliin viittaavaakaan vaan täysin nollataulussa avaruuteen. Suosittelen kaikille samaa!

Kiitoksia, Portable hyvästä postauksesta, itselläni on tuo peli vielä korkkaamatta ja teen kuten sinäkin, vältän kaikkea mitä peliin liittyy, mitä nyt arvion luin Pelaajasta mutta sen enempää en tiedäkään.
Odotan vain sitä hetkeä kun "uskallan" sen aloittaa, itse kun en kovin kummoinen survivalisti ole noissa peleissä (Resident Evilit ja Dead Spacet tutuimpia)

Mutta, mitä olen pelaillut viime aikoina, on lista kovin lyhyt mutta menkööt.

Wolfenstein - New Order (PS4:llä) läpäisin tämän Xbox 360:llä ja nyt sitten katson miten nyky geni eroaa, en ole huomannut vielä kovinkaan tarkkoja eroja (sulava ollut kummallakin raudalla) mutta itse peli on rautaa, huolimatta koneesta millä pelaan.
World of Tanks (PS4) tulihan se sieltä ja pakkohan sekin oli aloittaa vaikka PC ja xbox360 versiot tulivat vuosien ajan tutuiksi, sama tuuri kaikilla alustoilla, oma joukkueeni tuhoaa itsensä alta 2 minuutin riippumatta raudasta.
Gran Turismo 6, edelleen pelailen ulkomaisten ystävien kera mitä hauskemmissa "moodeissa" mitä milloinkin mieleen juolahtaa
Borderlands Pre Sequel, season passin hankittuani en enää pääse eroon "Good Looking Mainframe" kappaleesta, ARGH ! Teh Earworm iski (ja kihlattu tykkää pelata tätä splittinä)
Hullun hauska Borderi ja avaa hauskasti ykkösen ja kakkosen välimaastoa hulluine Australialaisineen (xbox360)
Tulihan tuossa emännän kanssa pelattua Sacred 3:nen läpi ja pettymys oli valtava kun toivon kakkosen kaltaista massiivista karttaa erilaisine maisemineen, onneksi sai ilmaiseksi Livestä.

DmC: Devil May Cry Definite Edition

Pelin demoa tuli kokeiltua joskus Xbox 360:llä. Pidin överiydestä, jota tosin nämä pelit useinkin sisältävät vähintäänkin jättimäisten ja/tai omituisten pomovastusten muodossa. Jäi kuitenkin ostamatta kyseiselle sukupolvelle, joten nyt tuli paikattua kun PelaajaShopista sai pelin lehden mukana. Vai lehden pelin mukana? No oli miten oli, peli löysi tiensä konsoliini.

Kyseiseen peligenreen tuli tutustuttua alunperin juurikin alkuperäisen Devil May Cry:n muodossa. Tykkäsin kyllä pelistä mutta en koskaan oppinut sen hienouksia. Taisin pelata kerran läpi, kuten silloin oli tapana kun ei tarvinnut yhdentekeviä trophyjakaan metsästää. Taisi muutenkin olla sitä aikaa kun oli elämää muuallakin kuin pelimaailmassa. No, oli miten oli. Genren peleistä myös Dante's Inferno tuli pelattua jossain vaiheessa ja pidin enemmän kuin DMC:sta. Darksiders ja sen toinen osa myös viehättivät yksinkertaisemmalla ja helpommalla tyylillään DMC:ta enemmän. Bayonetta jäi kesken kun ei jotenkin vain yhtään innostanut vaikka demo joskus iskikin. Näiden kokemusten varjolla vähän epäillen löin levyn konsoliin.

Ensimmäisenä tuli vastaan tuttuus. Tätähän se alkuperäinenkin DMC oli. Alkuperäisen tarinaa en kauheasti muista mutta DmC:n demossa viehättänyt b-meininki oli mukavasti mukana överiydellään heti alusta lähtien. Se tapa, jolla Dante pukee vaatteensa päälleen sai viimeistään minut puolelleen: ei tämä ihan paska peli voi olla. Tulihan LocoCyclekin pelattua suurelta osin "niin huonon, että se on hauska"-välipätkien takia.

Peli tuli lopulta pelattua kaksi kertaa läpi. Ensin helpoimmalla ja sen jälkeen hyppy Son of Spardalle maustettuna Hardcore-asetuksella. Tiukkaa teki ajoittain mutta läpi puskin. Dante Must Die ei taas etene ensimmäisen tehtävän viimeisestä paskiaisesta mihinkään. Se niistä taidoista. Pelihän tarjosi sitä mitä siltä pystyi odottamaankin. Tarina oli kiva selittäjä etenemiselle mitä omituisempiin paikkoihin ja hakattavaa oli erilaista yllin kyllin. Pomoja olisin toivonut enemmänkin ja vaihtelevampia vaikka mukavia ne nytkin olivat.

DMD-vaikeustason masentaessa siirryinkin Definite Editionin mukana tulleeseen lisäriin. Vergilillä tärkeimmät perusjutut on auki heti alusta. Ukolla on myös hauskempi pelata vaikka tuntuukin, että saa vähemmän aikaiseksi. Löysin heti mielicomboja, joilla saan vihulaiset heitettyä rotkoon. Ei kauheasti tyylipisteitä mutta eteneminen onnistuu. Tarina ihan ok lisärissä mutta lyhythän tämä kyllä on. Jättää auki selkeästi jatko-osalle. Tosin tuo jatkumo lienee jo olemassa niissä aiemmissa peleissä, joista en siis ole pelannut kuin ensimmäisen, jossa ei tuota hahmoa taida olla.

Kaiken kaikkiaan 20 euron arvoinen vaikka hieman lyhyt onkin. Tosin nämä pelit lienee nimenomaan tarkoitus vetää kymmeniä kertoja läpi eri asetuksin ja vaikeustasoin, joten pituus taitaa ollakin ihan sopiva. Mitä tästä sitten jäi käteen? No, tekisi mieli kaivaa Dante's Inferno ja pelata sitä. Tai ehkä annan mahdollisuuden vielä Bayonetalle. Ai mutta niin, onhan minulla se Lords of Shadow 2 myös kesken! Unohtui mainita koko peli! Ensimmäinen oli tämän genren peleistä ehkä se mieluisin tapaus mutta jatko-osa jäi kesken kun ei enää iskenyt yhtään samalla tapaa. Kai noista edes toinen pitäisi saatella jo loppuun...

Lainaus käyttäjältä zappah

DmC: Devil May Cry Definite Edition tarinointi.

Unohdit selvästikin yhden pelin suurista plussista eli combichristin loistavat musiikit.

Uncharted 4:n moninpeliä tuli betan muodossa hakattua muutaman ottelun verran. Hitboxit aivan päin helvettiä, tasapaino kovasti hakusessa ja yhteyksissä reippaasti rukattavaa...

...miten helvetissä tämä voi olla niin hauskaa? Oma hype Draken paluuta kohtaan ei paljon päätä huimannut, mutta ainakin moninpelin suhteen ollaan oikeilla jäljillä. Helvetin hauskaa, joskin aika aivotonta räiskettä. Mitä muuta sitä oikein voisi edes kaivata?

Ja jumaleissön, miten hyvältä se näyttää. Lord have mercy. Jos nettimoninpeli on ulkoisesti noin vaikuttavaa kamaa, niin yksinpeli tiputtelee varmasti leukoja lattiaan ympäri planeettaa.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Uncharted 4:n moninpeliä tuli betan muodossa hakattua muutaman ottelun verran. Hitboxit aivan päin helvettiä, tasapaino kovasti hakusessa ja yhteyksissä reippaasti rukattavaa....

Itse pelasin eilen illalla jotain neljä tuntia ja tänään aamusta ehkä kaksi tuntia lisää. Hyvältähän toi kyllä näyttää ja tuntuu, mutta kuten Muksukin sanoi niin rukattavaakin vielä löytyy. Sehän se kuitenkin tän betan pointti on että sitten julkaisussa ei olisi ongelmia yhteyksien ja muutenkin pelin laadun suhteen. Positiivisin mielin voi jatkaa pelin julkaisun odottelua.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Unohdit selvästikin yhden pelin suurista plussista eli combichristin loistavat musiikit.

Tämä pitää muuten paikkansa!

Lainaus käyttäjältä Muksu+

...miten helvetissä tämä voi olla niin hauskaa? Oma hype Draken paluuta kohtaan ei paljon päätä huimannut, mutta ainakin moninpelin suhteen ollaan oikeilla jäljillä. Helvetin hauskaa, joskin aika aivotonta räiskettä. Mitä muuta sitä oikein voisi edes kaivata?

Ja jumaleissön, miten hyvältä se näyttää. Lord have mercy. Jos nettimoninpeli on ulkoisesti noin vaikuttavaa kamaa, niin yksinpeli tiputtelee varmasti leukoja lattiaan ympäri planeettaa.

Itsekin yllätyin siitä, kuinka hauskaa homma oli. Videoilta ei todellakaan vaikuttanut sellaiselta, että olisi ihan niin hauskaa ollut mitä se lopulta oli.

Ulkoasu tuli samoin itsekin huomioitua: todella hienon näköinen teos.

Aiemmin ei ollut erityisemmin intoa tuohon mp-puoleen mutta nyt tuonkin kimppuun pääsemistä jopa odottaa. Mukava positiivinen yllätys.

Itselle on kertynyt yhteensä 12h betaa pelattua. Suurin osa tuosta on suljetusta betasta ja pari tuntia nykyisestä avoimesta. Yllättävän hauskaa on tosiaan vaikka samoja kahta karttaa on tullut kulutettua järjettömästi.
Iloa tuo myös se, että olen aina ekana tai tokana matseissa, eli hyvin sujuu. :D

Ei muuten kannata tuota Heavy Rainin PS4 versiota pelata vielä (ainakaan levyversiota), siinä bugaa äänet, trophyt ei avaudu ja kaikkein pahimpana vielä välilä välivideoissa kuvanlaatu droppaa semmoiseksi youtuben 360p tasoiseksi... Tuota siis meinasin tässä pari päivää sitten alkaa pelaamaan, mutta noista ongelmista johtuen pelaaminen jäi siihen prologiin. Toivottavasti julkaisevat äkkiä päivitystä.

Fallout 4:sta ei tullut ostettua mutta yhtä lailla apokalyptista meininkiä maistelin Metro 2033 Reduxin parissa. Alkuperäistä versiota tuli pelailtua jo joskus 2-3 vuotta sitten pc:llä mutta jotenkin se jäi kesken ja tuli siirryttyä muiden pelien pariin. Nyt korjasin asian kun sain halvalla Redux-paketin, jossa on sekä Metro 2033 että Last Light.

Ensimmäisenä ihmettelin, että miksi peli on jäänyt kesken? Pelissä ei varsinaisesti ole mitään vikaa (korjattu varmaan toki paljon Reduxiin) ja mitä pidemmälle pääsin, niin sitä enemmän peli imi puoleensa. Erityisesti hiippailusta pidin vaikka tekoäly onkin suoraan sanottuna typerä kuin vasemman jalan saapas ja toisaalta taas omaa ns. hivemindin, jonka avulla kaikki paikallistavat pelaajan heti jos yksi edes epäilee nähneensä jotain.

Pääosin pelaaminen kuitenkin toimii kuin metron vessa. Ja sehän toimii, koska se on vain reikä laudassa. Yllätyin siitä, kuinka räiskintäpainotteinen peli loppujen lopuksi oli vaikka sitä voikin vältellä suurimman osan ajasta, mikä on loistavaa. Välillä oli kuitenkin paikkoja, joissa sai ampuja sydämensä kyllyydestä ja silloin jotenkin iski, että hei, tässähän pelataan FPS-peliä ja tämä on jopa hyvä sellainen! Jotenkin peliä piti muunlaisena, ehkä nimenomaan survival-pelinä, jota se ei todellakaan lopulta ollut. Ei ainakaan normaalilla vaikeustasolla, sillä ammuksista ja valuutasta oli jopa ylitarjontaa ja kauppiaat jopa valittivat kuinka pelihahmon taskut jo pursuavat tavaraa. Lienee vaikeustasokysymyskin mutta tällaisena joka paikan nuohoojana ei todellakaan tarvinnut elää puutteessa. Toinen, lähinnä juoksemalla menty pelikerta ei ollut sen vaikeampi ammusten tai välineiden osalta vaan aina oli panoksia riittävästi.

Parhaaksi puoleksi pelissä nousee tunnelma sekä maailma. Kliseistä menoa loppujen lopuksi mutta niin kovin mielenkiintoista. Tarina on ok mutta loppujen lopuksi aika yksinkertainen perusjuoni, joka ei loppujen lopuksi oikeastaan edes kerro tai päätä mitään. Tärkeintä lieneekin matka ja se oli hieno.

Arvosanaksi on helppo heittää vähintään 8/10. Sopivan tiivis ja ytimekäs mutta silti paljon tutkittavaa ja erilaisia mahdollisuuksia antava peli.

Odotan innolla Last Lightin korkkaamista tämän jälkeen ja olen iloinen, että jälleen kerran annoin uuden mahdollisuuden jollekin pelille.

Nyt olen koittanut saada rästipelejä pois jaloista.
viimeisimpänä Call of juarez - The Cartel

halusin pelata jotain aivotonta räimettä ja tämä peli oli kuin suora vastaus huutooni, vanhahtava monintavoin mutta pyöri ilahduttavan sutjakasti muutamia bugeja lukuunottamatta ja läpäistyäni kaikilla kolmella hahmolla tuo peli oli hauska huomata miten taustoja väännettiin jokaisen hahmon kohdalla eritavalla, tajusin asioita vasta viimeisellä hahmolla pelatessani että miksi aiemmin tapahtui mitä tapahtui mikä oli loistavaa, ainot asiat jotka pelissä ärsytti olivat kopteritaistot ja ajokohtaukset, ja lopulta se iänikuinen m*****ker huuto ja kyllästyimpä myös sanaan "puta" sekä "ese"

eipä silti, nautin kyllä pelin pelaamisesta vaikka olikin jo huimat 5 vuotta vanha tekele.

6/10

Tuli sitten ostettua tuo Dark Souls 2, pelille tuli hintaa melkeen 30€. Alkuun oli hieman hankaluuksia totutella pelattavuuteen, ihan eri sektoria ku Bloodborne. Myös kilven käyttö unohtuu ajoittain, mutta sitten tulee aina se perinteinen hehkulamppu pään yläpuolelle "nii, mulla on tää kilpiki!".
Peli on kyllä ihan jees, toki ulkoasu ja pelattavuus on vähä tönkköä, mutta muuten olen kyllä tykännyt. Co-op on yleensä sujuvaa, mutta aika ajoin tökkii syystä tai toisesta. Myös se, että peliin pystyyn tulemaan lähes joka paikassa muita pelaajia on rasittavaa, Bloodbornessa kyseinen juttu oli toteutettu sentäs selkeästi.
Mitä bosseihin tulee niin pääpelissä taitaa olla enää viimeinen jäljellä, tai niin minä ainakin uskoisin. Lisäosista ei ole mitään käryä. Hahmon levelikin on jo lähempänä 200, pienen souli farmin johdosta. Armorit, miekka ja kilpi on mieleiset, eli jotain peruskauraa, en oikeen ole niihin jaksanut sen kummemmin perehtyä.
Eilen illalla kun lopettelin peluut ja tein jokusia helppoja trophyja, tuli mieleen, että kaippa sen platinan tästä vois pelailla. Toki se vaatii koko pelin uudelleenpeluuta tai pientä kikkailua bonfire asceticeilla, jos olen oikeen tajunnut. Ahne meinaa meni käyttään kaikki bossi soulit levuttamiseen, hups.. :'D
Elikkä peli maistuu ja Sark Souls 3:sta ootellessa.

Tuli tässä läpäistyä Bravely Second: End Layer. Aikaa kului 27 tuntia ja 52 minuuttia. Tuossa ajassa ennätti hyvin kehittää kaikki hahmot tasolle 99 ja tehdä (lähes?) kaikki sivutehtävät. Tässä muutamia mietteitä:

Pelasin vaikeimmalla vaikeustasolla, mutta peli tuntui silti aivan liian helpolta. Muutama bossi tarjosi toki kohtalaisesti vastusta, mutta menivät läpi viimeistään toisella kerralla. Tosin varmaan olisi ollut vaikeampi, jos en koko ajan olisi ollut 10-30 tasoa suosituksen yläpuolella, heh. Tuli myös huomattua, että kolme piraattininjaa ja yksi parantaja (joka pystyy yhdellä taialla palauttamaan koko partyn terveyden, eikä maksa kuin 24 MP:tä tietyn taidon kanssa).

Juoni alkoi heikosti, mutta parani loppua kohden, mitä nyt [spoiler]lopussa väsähti. Loppubossilla oli hädin tuskin mitään tekemistä minkään kanssa, puhui geneerisellä äänellä, eikä tarjonnut paljoa haastetta. Pelin lopetus oli myös tylsä ja nopeasti väsätyn oloinen.[/spoiler]

Plussaa pelin erinomaisesta taidesuunnasta (jos unohdetaan ykkösosasta kierrätetty sisältö) ja äänimaailmasta. Varsinkin viimeinen alue ansaitsee kiitosta.

Pelissä on muuten neljännen chapterin lopussa aika mielenkiintoinen trolli (sanotaan nyt näin), mutta en paljasta mistä on kyse. Sanotaanko vain, että [spoiler]jos luulet, että peli pitää pelata uusiksi, olet väärässä[/spoiler]. Vaikka jotkut eivät kohtauksessa välttämättä pidäkään, mielestäni peli käyttää sen avulla hyväksi pelimäisyyttään juonenkuljetuksen välineenä. Sama homma pelin loppukohtauksissa. Mutta kuten sanoin, näitä kohtauksia en halua spoilata.

Kyseessä oli siis nautittava perus-JRPG. Kannattaa ostaa viimeistään alennuksesta. Ei tämä Shin Megami Tensei IV:n tasolle yllä (joka on mielestäni yhä 3DS:n paras peli).

Lainaus käyttäjältä JNyknn

Tuli tässä läpäistyä Bravely Second: End Layer. Aikaa kului 27 tuntia ja 52 minuuttia. Tuossa ajassa ennätti hyvin kehittää kaikki hahmot tasolle 99 ja tehdä (lähes?) kaikki sivutehtävät. .

Jos olet bravely defaultin pelannut niin miten kauan sulla siinä kesti?

Mietein vaan kun minulla meni defaultin parissa likemmäs 80 tuntia ja pelasin sillä perus vaikeustasolla ja aika monella on secondin parissakin mennyt 50-60 tuntia.

Itse ajattelin secondin aloittaa tiistaina enkä tiedä miten siihen pitäisi varautua. Jotkut sanoo, että se on helpompi mitä default ja toiset taas sanoo vaikeammaksi.
Kaikki vinkit otetaan vastaan miten saa hahmoista helposti mahdollisimman ylivoimaisia :D Tuo ninja piraatti kombo vissiin toimii edelleen? Itselläni oli se defaultissakin käytössä.

Gamefaqsissa taas vannotaan maagien nimeen joilla kuulemma saa helposti tehtyä ekalla vuorolla jo yli miljoonan damagea.
Minä kun en muutenkaan ropeissa haastetta kaipaa (koska en osaa pelata niitä) vaan haluan pelata ne tarinan takia läpi. Default oli mukavan sujuva ja loppupuolella oli vielä se hyvä grindaus paikka jossa sai ammatin nollista maksimiin n.tunnissa.

Lainaus

Jos olet bravely defaultin pelannut niin miten kauan sulla siinä kesti?

Bravely Defaultiin meni 30 tuntia suunnilleen. EDIT: Ilmeisesti yli 30 tuntia sittenkin, 37 näyttää 3DS:n kello, tosin pelikello näytti minusta varmasti vähemmän.

Tosiaan, Second meni noin nopeasti läpi kiitos auto battlejen, taistelujen nopeutuksen, satunnaistaistelujen lisäämisen sekä Tremble-kyvyn avulla (sen saa lähes heti alussa, sillä pystyy tekemään täydellä HP:lla 1.5x damagea), jonka avulla sain perustaistelut yhdellä vuorolla, usein jopa vain yhdellä hahmolla läpi, jolloin pystyi vetämään 2-4 taistelua per "ottelu", jolloin kokemuskerroin nousi ihan mukavasti (pelissä tosiaan ominaisuus, jolla voi aloittaa heti uuden taistelun, jos voittaa yhden vuoron aikana. Tällöin kokemus-, kulta- ja ammattipistekertoimet nousevat)

Maageja kokeilin alussa, mutta en niitä jaksanut. Ilmankin pärjäsi. Lopussa vedin tyytyväisenä 9999 damagea joka iskulla.

No tuo taistelujen nopeutus kyllä nopeuttaa läpäisyä varmasti aika hyvin. Itse käytin sitä defaultissa vain silloin kun grindasin siinä yhdessä paikassa. Kärsii immersio jos tyypit huitoo 4x nopeudella joka taistelussa.

Millä ammatilla tuo tremble on?

Lainaus

Kärsii immersio jos tyypit huitoo 4x nopeudella joka taistelussa.

Voi olla, mutta itse en immersiosta juuri välittänyt. Esimerkiksi Pokemoneissakin kytkin aina taisteluanimaatiot pois päältä.

Lainaus

Millä ammatilla tuo tremble on?

Charioteer -nimiselle ammatille, joka taitaa olla yksi pelin kahdesta ensimmäisestä ansaitusta ammatista. Tremble on siinä tosiaan hyvä, että sen saa pelin alussa eikä se vie yhtään MP:tä. Tämän lisäksi sen animaatio on varsin nopea. Käytin kykyä satunnaistaisteluissa koko pelin ajan (bosseissa kyvystä oli enemmän hyötyä vain alkupuolella), aina viimeiselle tasolle asti (jolloin kylmästi kytkin taistelut pois päältä ja juoksin maaliin).

Pelasin juuri Persona 4 Goldenin läpi hardilla, true ending ja bonusluolasto Hollow Forest mukaanluettuna. PS2-versiossa sain vain huonoimman mahdollisen lopun ja vähän ihmettelen, että miksi sellainen ylipäätään on pelissä, koska pelattavaa true endingissä oli huomattavasti enemmän. Aikaa mulla meni tähän 115 tuntia, mistä aika suuri osa oli puhdasta grindausta, kun sain fiksaation, että haluan fuusioida Luciferin, joka on pelin yksi kovimmista Personoista. Jouduin sitä varten grindaamaan tasoja sekä rahaa. Lisäksi opiskelin koko fuusiosysteemin salat gamefaqsistä löytyvien taulukoiden ja ohjeiden avulla. Taisin olla loppuvaiheessa aika ylivoimainen, mutta pääsinpäs läpi. Nykypäivänä se on ruksi seinään aina kun joku peli menee läpi. Seauraavaksi on ainakin Fire Emblem Awakening vuorossa.

Guitar Hero Live (Xone)

Ja näin meikäläinen, yksi tällaisen marginaaligenren fani on soittanut (vai pitäisikö sanoa vinkunut ja rämistellyt) tämän pelin läpi ja pelannut Ghtv palvelussa peliä 14 tai 15 tasolle asti, niin lienee turvallista kertoa vähän enemmän pelistä. Aloitetaan vaikka itse soittimesta. Se muistuttaa aikaisempia guitar hero ohjaimia ja vaikuttaa minusta ergonomisesti ihan hyvältä vehkeeltä. Ei teräviä reunoja eikä noloja tarroja. MUTTA Activision ei vieläkään ole onnistunut tekemään hiljaista kitaraa, kaukana siitä tämän kitaran strumbar rämisee ja vinkuu niin lujaa että koko talo kyllä huomaa kun haluaa rokata. Tämä ei oo mikään turnoff, mutta pelin ääniä on syytä laittaa kovalle, tai pelata kuulokkeiden kanssa, mikäli halua kuulla musiikin selvästi. Myöskin pieni usb tikku, millä kitara yhdistetään konsoliin, tuntuu oudolta, mutta toisaalta eipähän tarvi pelätä tulevaisuudessa yhteensopivuusonglemia.

Ennen pelin aloittamista asiaan kuuluu kalibrointi. Kitaraan ei ole rakennettu mitään automaattista kalibrointijärjestelmää, eikä peliin saa tarkkoja video ja audio kalibrintilukuja syötettyä. Sen sijaan pelaaja voi vain siirrellä pelin valikossa olevaa palkkia ja kuunnella yhdistyykö kaijuttimista kuuluva napsahdus palkissa olevan kellon kanssa ja valita käyttääkö pelissä olevaa epäluotettavalta vaikuttaa itsestäänkorjautuvaa kalibrointia. Itseltäni menee äänet suoraan konsolista kaijuttimiin, eikä vahvarin tai television kautta. Rocksmith ja Rock band pelit toimivat näillä kertakalibroinnilla hyvin, mutta tämän pelin kanssa minun piti oikeasti tapella ekat pari tuntia, että se oikea asetus löytyi ja pelaaminen alkoi luonnistua. Sääli myös että pelisarjan tavaramerkkinä oleva virhepainalluksesta lähtevää ääntä ei saa pois päältä.

Heti pelin käynnistyttyä, meille annetaan kaksi vaihtoehto. Enenmmän mainostettu uramoodi, missä pelaja soittaa settilistoja elävän yleisön edessä ja GHTV, mistä lisää myöhemmin. Uramoodi on ihan hyvää viihdettä. Hyvin soittavaa kitaristia yleisö ja taustabändi rakastaa, mutta jos virheitä alkaa tulla, niin välähdyksen myötä alkaa paskaa sataan niskaan. Taustabändin näyttelyn ja maskeerauksen taos vaihtelee nolosta siedettävään. Parhaimmillaan se varmaan toimisi simassa. Silloin kun homma toimii, niin se haisee tuoreelta ja jopa hyvältä. Tätähän me muovikitaristit haaveilemme näitä pelejä puikottaessa.

Gh livessä on mahdollisuus laulaa, mutta tämä on täysin paskottu ominaisuus. Muistatte varmaan, miten oikeissa Guitar Hero ja Rock band peleissä laulaja on tasa-arvoinen bändinjäsen, joka voi aktivoida overdrive/starpower kertoimia ja soittaa tamburiinia ? Noh, tässä pelissä laulaja on pelkkä asetus, jonka voi pistää muunmuassa ON ja OFF tiloihin. Laulaja vai seuraa karaoketyyliin nuotteja ja hoilaa mukana, ilman edellä kertomiani ominaisuuksia. Systerini ei esimerkiksi voinut omalle tililleen kirjautua ohjaimen kautta, eikä ansaita saavutuksia, plus en edes muista tallentuiko hänen pisteet mihinkään. Eikä ominaisuus toimi kuin Quick play ja GHTV tiloissa. Uramoodi pelataan yksin.

Musiikkipelien biisilistat vaihtelevat laidasta laitaan ja olin jo tympääntynyt Rock badn nelosen heikkoon listaan. Mutta tämän jälkeen arvostus sitäkin kohtaan kasvoi. Pelin biisit ovat nimittäin puolet täysin hajutonta ja mautonta poprokkia ja muutamaa hyvää nimeä huolimatta tuubaa. Hyviksi voisi todeta vaikka Rollarien ikivihreä "Paint it black", Whon paras biisi, "Wont get fooled again" (radioeditoituna valitettavasti), Queenin "tie your mother down" ja muutaman muun. Joten eipä tästä pelimuodosta enempää. Vilkaistaan jos GHTV palvelussa olisi jotain kivaa.

Kitarasankarin töllössä ei soittaminen heti lopu. Viimeksi kun kattoin niin päälle 600 noita taisi olla ja viikottain tulee vaihteleva määrä uutta. Kaikissa kappaleissa on tietysti taustalla pyörivä musiikkivideo. Kappaleet ovat periaatteessa täysin ilmaiseksi käytettävissä, kunhan tililtä löytyy "play" poletteja, joita annetaan uudelle pelaajalle kiva nippu heti kättelyssä. Lisää saa soittamalla kahdella eri kanavalla tulevia biisejä ja kilpailemalla livenä muita pelaajia vastaan ympäri maailman. ensimmäinen kanava soittaa raskaampaa musiikki ja toinen kevyempää, näin yksinkertaistettuna. Lisäksi löytyy hankalammin avattavia Premium show esityksiä, missä soitetaan viikkoa muuta maailmaan etuajassa uusia biisejä. Sekä tukku avattavavia nuottipohjia, pelaajakortteja ja pisteiden keräämisessä auttavia tasoja.

Biisithän eivät ole mastereita, vaan lähinnä musiikkivideo, jonka päälle on läpsäisty nuottitiet ja hubit. Tämä tarkoittaa että kitaran soito ei katkea virhepainalluksesta vaan virheäänen jälkeen biisi vain hiljenee, kunnes uusi nuotti saadaan soitettua. Voisin sen vielä antaa helposti anteeksi, mutta sitä faktaa että kappaleita ei voi asentaa kovalevylleen, on täysin anteeksiantamatonta. Miksi, joku kysyy ? Kelatkaa, kaikki nämä hienot biisit ovat internetin suoratoistopalvelussa. Mistä voi olla varma että nämä kaikki ovat soitettavissa tulevaisuudessa ? Eipä oikeastaan mistään. En nyt manaa että palvelu kuolisi viiden vuoden päästä, mutta ajatus nakertaa meikäläisen takaraivoa. Kun vielä ottaa huomioon musiikkibisneksen oikut, niin aivan varmasti jossain vaiheessa kappaleita katoaa palvelusta, kuten Rock bandin tapauksessa ja tässä tapauksessa ostetut kappaleet saa vielä ladattua takaisin. Ilmaisuus on kieltämättä iso plussa, mutta mielestäni kuluttaja saa paljon enemmän vastinetta rahoilleen lataamalla kappaleet pientä maksua vastaan. Kuten Rock band 4 ja Rocksmith todistivat, kuluttaja saa vaikka konsolisukupolvien yli biisit takaisin käyttöön.

En haluaisi olla liian ankara GH Liveä kohtaan. Ei se mikään oikea Guitar hero ole, mutta kuitenkin hauska sivuoksa musiikkipelien sukupuussa, kuten DJ Hero ja Freestyle Gamesin näkemää vaivaa ja pelin virkistävää erilaisuutta pitäisi arvostaa. Mutta vähän niinkuin suurin osa kansasta kuuntelee kappaleet spotifysta tai vastaavista. Ei meikäläinen vanhan koulukunna levyjen ystävä ole tuohon junaan jäänyt vaan pelaan edelleen Rock band delsuja ja aina silloin tällöin Rocksmithin kautta opettelen biisejä.

Haluan vielä jakaa tämän Polygonissa julkaistun artikkelin, jossa kerrotaan miehestä pelin takana, mutta joka ei ikinä saanut ansaittuja lopputekstejä.
http://www.polygon.com/features/2016/2/10/10889480/guitar-hero-live-credit

Xbox One tuli ihan vasta taloon ja paketissa oli mukana myös Ori and the Blind Forestin latauslipuke. Mikäs sen mukavampaa, sillä peli oli yksi eniten odottamistani Onen yksinoikeuspeleistä. Lunastin pelin ja samantien päivitin sen viidellä eurolla Definitive Editioniksi. Kolme päivää meni ja peli läpäisty.

Ensiksi peli tietenkin hurmasi graafisella tyylillään. Ajoittain tuli hyvinkin paljon uudet Rayman-pelit mieleen ja sehän on vain hieno asia. Hieman paremman näköinen tämä kuitenkin mielestäni on kuin sädemiehen pelit.

Toisena tuli huomioitua rautaiset kontrollit. Näin tämä pitääkin tehdä! Ei voi syyttää kuin itseään jos kämmää. On hieno tunne kun järkyttävän vaikealta näyttävä piikkihelvetti meneekin ensimmäisellä kerralla läpi vain sen takia että hahmo yksinkertaisesti tottelee ohjausta niin tarkasti!

Pelin tarina oli aika perusfantasiahuttua. En saanut siitä sen erityisempiä viboja vaikka peli muutoin olikin tunnelmallinen.

Parasta oli tietenkin metroidvania-maailma, jossa on juuri sopivasti suljettuja reittejä sekä salaisuuksia, joita voi sitten uusien kykyjen voimin yrittää valloittaa. Aivan loistava elementti peleissä ja toteutus mahtava.

Ainoa miinus mikä tulee mieleen, on Definitive-version mukana tulleelle uudelle alueelle löytäminen, joka oli oudosti mennyt ohi minulta eikä siihen viitattu oikein missään miten sinne löytää. Googletettua tuli ja paikka löytyi ja olikin oikein loistava. Miinus jatkuu sillä, että sieltä löytyi myös uusi kyky, jolla saavutettavia paikkoja oli paljon myös vanhoilla alueilla. Ette tajua kuinka kauan raavin päätäni kun en saanut tiettyjä paikkoja auki ja peli oli jo menty läpi, kunnes tajusin että kokonainen iso alue on löytämättä. No, onneksi tässä uudessa versiossa onnistuu paluu pelailuun myös läpäisyn jälkeen, joten isoa haittaa tuosta ei ollut.

Kaiken kaikkiaan parhaita genren pelejä ja loistava esimerkki miten näitä pelejä tehdään! Nyt pitäisi yrittää vielä alle 3 tunnissa läpi, kuolematta sekä hard-vaikeustasolla. Muutoin tulikin kaikki tärkein kerättyä lukuun ottamatta salapaikkoja ja karttakiviä, joista joko jäi joku huomaamatta tai achievement on glitchannut. Itse asiassa sain virheilmoituksen enkä edes päässyt katsomaan achievementeja ennen kuin kirjauduin kerran tililtäni pois.

Viimeisin aikasyöppö on ollut mielipiteitä jakanut The Division.

Itse olen nauttinut joka hetkestä pelin parissa. Vahvasti loottipainotteinen systeemi toimii kaikessa koukuttavuudessaan ja gearin kanssa voi kikkailla todella paljon jotta saa statsit tasapainoon. Tarina oli jälleen kerran täysin mitäänsanomaton, mutta palvelee miljöötä ja tunnelmaa riittävän hyvin ja viruksen runtelema New York on yksi hienoimmista avoimista pelimaailmoista koskaan. Ampuminen tuntuu hyvältä, lagia ei juuri ole, matchmaking toimii jouhevasti ja peliseurasta ei ole pulaa. Dark Zone on ideana aivan älyttömän siisti keksintö ja rogue-mekaniikka on aivan sairaan hauska lisä ja luo hauskoja tilanteita kun extraction-alueille syntyy mexican standoff -tyylisiä tilanteita joissa pelaajat tähtäilevät toisiaan kädet täristen odottaen kuka ampuu ensimmäisenä. Vielä kun kehittäjät paneutuvat enemmän buildien väliseen tasapainoon ja kannustavat PVP:hen enemmän, alueelle syntyy varmasti enemmän toimintaa. Tällä hetkellä PvP ei oikein kiinnosta ketään koska roguena pelaamisen riskit ovat aivan liian suuria saatuun hyötyyn verrattuna. Ihmetyttää myös, miksei peliin ole liitetty perinteisia PvP-tiloja kuten lipunryöstöä ja king of the hill -tyylistä mättöä vaikkapa ihan perinteisen matchmakingin kautta. Tälle olisi selvästi kysyntää, joten toivotaan että Ubisoft tuo ominaisuuden peliin ja mielellään kaikkien saataville eikä kausipassin kautta. Sopivasti uutta sisältöä tuntuisi olevan tuloillaan jo lähiviikkoina, kuten paljon kaivattu pelaajien välinen vaihtokauppa.

Jos joku haluaa pelailla verkossa, minut löytää PSN:stä nimellä Temedini. Toistaiseksi tulee pelattua yhden kaverin ja muutoin satunnaispelaajien kanssa, ja esimerkiksi Challenging-tehtävät ovat sen verran haastavia että ilman jonkinlaista koordinaatiota tulee turpaan ja lujaa, ainakin meikäläisen pirkkageareilla.

Päätin tutkailla joka pojan omaa indiepaskalaaria, eli PS+:n tarjontaa. Löytyihän sieltä ihan pelattavaakin.

Injustice Gods Among Us

Aika paljon jengi huutelee isojen nimikkeiden perään ja tämä taitaa olla harvoja AAA-nimikkeitä plussassa. En ole suuri tappelupelien ystävä, mutta tämä jätti kyllä varsin paskan maun suuhun. Varsin laiska porttaus kyseessä, sillä kaikki oli aika helvetin rumaa. Tarinan takia tämän latasin ja se viihdytti tunnin kaksi, muutoin ei mitään tarvetta enää koskaan pelata ko. tekelettä. Mekaniikat eivät oikein säväyttäneet, mutta en tosiaan ole kohderyhmää.

Valiant Hearts

No nyt! En edes tiedä miksi en aikaisemmin ollut pelannut VH:a, kun kyseessä oli kiistatta huikea tekele. Älyttömän upea ulkoasu ja hauskoja puzzleja. Siihen päälle toimiva miljöö ja hyvä tarina. Sieltä se ilmaispelien seasta löytyy, jos olette ladanneet. Ei muuta kuin kimppuun. Toki tästä voisi ihan maksaakkin.

Jatko-osa missä pelataan saksalaisella/japanilaisella sotilaalla, venäläisellä sotavangilla ja keskitysleirin vartijana isomman maailmansodan tiimellyksessä, kiitos.

Nyt on minullakin bravely second läpi ja olihan se hyvä vaikka ei samanlainen mestariteos mitä default. Saattoi toki johtua myös siitä, että default oli tuore kokemus kun taas tässä on melkein kaikki paikat samoja mitä siinä. Tarinakin oli mielestäni defaultissa parempi ja kuulun niihin harvoihin joihin se "saman kierrätys" iski ihan kympillä. Onneksi tässäkin sen suuntaista twistiä oli lopussa ja loppua kohden tarina muutenkin alkoi maistumaan paremmalle.

Mutta kenen idea on ollut antaa nimeksi ba'al niille monsuille (äännetään ball). Ekan kerran vielä hymyilin kun Magnolia sanoi " I'm ba'al buster ", mutta tuota toistetaan ihan liikaa eri muodoissaan "it's time to bust some ba'als" jne.
Ei tuo mielestäni sovi peliin ollenkaan.

Tätäkin muuten ollaan muokattu japsi versiosta. Tietenkin ne perinteiset seksikkäiden asujen muokkaamiset on tehty, mutta lisäksi myös se sniper ollaan muutettu. Meillä on cowboy mimmi ja Japanin versiossa tyttö on intiaani:
IMAGE(http://static.giantbomb.com/uploads/scale_super/15/155448/2822540-secondlycensored.jpg)

Japsi versiossahan tuon ammatin nimi on tomahawk ja meillä on hawkeye. Sitä en vielä löytänyt onko siinä myös hyökkäykset / aseet vaihdettu. Minkä helvetin takia tuokin on muutettu.
Erikoisversion mukana tulleessa artbookissakin on tomahawkista kuvia vaikka kuinka, mutta en muista oliko yhtään tuosta meidän versiosta.

Vaikka tulikin näköjään valitettua niin peli oli silti varsin hyvä. Ykkönen vaan oli minulle sellainen 9.5 peli vähintään ja tätä olin itselleni hypettänyt varmaan hieman liikaakin. Noh kolmatta osaa odotellessa. Toivottavasti siinä on sitten jo paljon uusia alueita ja hahmoja. Nyt ei ainakaan ole odotukset taivaissa sen suhteen :D