Uudet pelit vs. vanhat / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Uudet pelit vs. vanhat

Nyt perrr¤%¤&"% napsahti päässä, ei näitä nykypelejä pysty terve mies pelaamaan! Ylihelppoja, ylityhmiä, quicktime-eventtejä liikaa, liian lyhyitä, liian laskelmoituja, liian hiottuja, huonot tekoälyt, liian skriptausta, liian sosiaalisia, liian moninpelipainotteisia, liikaa painotusta grafiikkaan, liian vähän itse peliä etc.

Joten päätin stoalaisen hillityn ragequitin viimeistelyksi palata myöhäisen lapsuuteni laitumille. Oli aika kaivaa naftaliinista esteettisen hirveyden voimakaksikko - kuvaputki ja gamecube - ja pelata seuraavien kuukausien aikana järjestyksessä putkeen kaikki vanhat cube-pelini aina Luigi's Mansionista Twilight Princessiin. Olen tätä kirjoitellessa ehättänyt nostalgiamaratoonissani sen kolmanteen osaan, Rogue Squadron II:teen, ja on jo nyt pakko ihmetellä, että mitä helvettiä peleille on niin lyhyessä ajassa oikein tapahtunut?

On se nyt kumma, kun vain kymmenen vuotta vanhat peli heittää inspiraation lentoon jo alkumetreillään, tunnelmaa voi leikata vaikka veitsellä ja grafiikka saa hyvälle tuulelle, kun taas kuluneen vuoden megahitit jopa maasta taivaaseen hehkutetusta Last of Usista alkaen pettävät, eivätkä tunnu miltään. En sanoisi tämän johtuvan itseisarvoisesti nostalgiasta, sillä monet vasta hiljattain hankkimani cube-pelitkin olen kahlannut reippaasti mieluummin kuin ne, mitä nykyään saa kaupanhyllyltä muoveissa.

Elikkä, jos täältä löytyy muita kaltaisiani katkeria "uusvanhuksia" tai vakaasti nykyajan nimeen vannovia, niin mielipiteitä kehiin. Ja jos samasta aiheesta on jo keskustelu, jota en esitutkintaa tehdessäni sattunut hoksaamaan, niin kaikin mokomin poistakaa.

Kyllä niitä loistavia pelejä(mitä pelaa vielä vuosienkin jälkeen) pari tällekin genille löytyy. Esim. Dragon Age: Origins ja Dark Souls tulee ainakin mieleen mitkä eivät yhdy noihin sinun "paskaa" luokituksiisi. Parasta kyllä Dark Soulsissa oli nolla QTE:tä!

Vaikea verrata vanhempia pelejä uutukaisiin, aika kultaa muistot niin tehokkaasti. Tottakai pelejen budjetit ovat nousseet ja sitä myötä riskinotto vähentynyt, muttei se tarkoita että nykypäivänä kaikki olisi paskaa. Samaa keskustelua käydään musiikkifoorumeillakin. Helppohan se on sanoa että enne poppi oli parasta, koska meillä oli Michael Jackson, mutta samalla unohdetaan että kyllä sitä paskaa oli silloinkin. Ne paskat vain on unohdettu.

Mielenkiintoinen ajtusleikki vanhat pelit vastaan uudet pelit. Vaikea sanoa onko vanhat pelit sen parempia kuin uudet. Jälleenpeluuarvoa vanhoilla peleillä tuntuu olevan kummasti enemmän. Jos jonkun uuden pelin pelaan vaikka Xboxilla, kerään yleensä sen verran saavutuksia mitä siedän ja that's it. Harvemmin peliä tulee sen jälkeen uudelleen pelattua, poikkeuksena verkkopelit.

Vaikeustaso on aika suhteellinen käsite. Olihan se niin yleensä että vanhoissa peleissä ei monestikaan ollut vaikeustason vaihtamista. Moni peli oli periaatteessa hauska ja hyvä, mutta vaikeustaso oli vain ylitsepääsemätön. Ei ollut välttämättä tallennuspaikkaa ja peli piti game overin jälkeen aloittaa alusta. Onhan nykypäivän Halot läpijuoksuja kun pelailee helpolla tasolla, mutta joku legendary on toista maata, jos varsinkin yksin pelaa. Kaverin kanssa joskus pelattiin herolla ja kyllähän siinä tuli äkkikuolemia ja samaa kohtaa sai useampaan otteeseen yrittää.

Pelien luonteet ovat selkeästi muuttuneet. Ennemmin oli vain yksinkertaista että sulla on ase kourassa ja tapat kaiken minkä liikkuu. Ei pitkä alkuvideoita tai johdantoja, tarinan pääpiirteet luki pelin takakannesta. Toisaalta yksinkertaisuus tekee vanhoista peleistä mielekkäitä pelata uudelleen, kun pelien pituudetkin olivat monin osin paljon lyhyempiä kuin nykyään.

Uudet pelit vs vanhat on vaikea taistelu. Kaikkihan me voimme olla sitä mieltä että jos puhutaan graafisesti ja pelimekanillisesti, niin uudet voittavat. Mutta, vanhat ovat yleensä niitä joita tuli nuorena ollessaan pelattua ja siihen aikaan ne tuntuivat mahtavilta, ja niiden pelimekaniikat ja grafiikat olivat huippuluokkaa. Eli jos minun pitäisi alkaa miettimään, miten päättelisin kumpi osapuoli voittaisi, ajattelisin sen tunnelman kannalta.

Tunnelmahan voi olla sekä vanhoissa peleissä, että uusissa melkein sama. Minulla on yhtä hauskaa pelatessani vanhaa Super Mario Brossia että näitä uusia. Minua ärsyttää, kun kuolen Chip 'N' Dalessa ja joudun aloittamaan alusta, ja niin minua myös ärsyttää kun Dark Soulsissa pomo viimeisillä voimillaan panee minut palasiksi.

Ainoa tunnelma mitä en ole saanut yhdestäkään vanhasta pelistä on suru. Ja uusistakin vain yksi sai minut itkemään ja hyvästä syystä. Tämä peli sai minut rakastumaan näihin hahmoihin, jotka se sitten loppujen lopuksi tappoi, joko niin odottomattomasti tai niin dramaattisesti että siinä ei voinut mitään. Walking Deadistahan puhun.

Joten sanoisin että uudet pelit voittavat, jopa tunnelmansa osalta. Mutta nostalgiakin on tunnelma, ja sitä tunnelmaa ei saa muista kuin vanhoista mestariteoksista. Minä katselen sinua N64:n OoT.

No itse sanoisin että pelien taso noin yleisesti on nykyään kuitenkin korkeampi kuin "ennen vanhaan", nykyään ei yksinkertaisesti ole varaa tehdä sekundaa kun pelien kehittäminen ( jotkin indie-ja mobiili-pelit poislukien) on niin pirun kallista....

Toisaalta taas sanoisin että sellaisia todellisia mestariteoksia, jotka noistaisin kepeästi kaikkien aikojen top-10 listalle, tai edes lähelle ei paljon näkynyt....kyllä lähes kaikki suosikkipelit ovat sieltä 9-15 vuoden takaa (Warcraft III, Operation Flashpoint, Outcast, Half-Life, Halo:CE yms). Monen pelin kohdalla tulee tunne "Ihan kiva, mutta onhan tämä jo nähty miljoonaan kertaan". Nykyään kehittäjät tuntuvat pelaavaan hyvinkin varman päälle, eikä isoja riskejä pelisuunnittelussa uskalleta ottaa,juurikin noista suurista kehityskustannuksista johtuen. Toki esim Demon/Dark Souls ovat tästä erinomainen poikkeus, kun pelien vaikeudesta ei ole lähdetty tinkimään

Mutta en tosiaan voi sanoa, etteivätkö uudemmat pelit maistuisi,mutta viimeisten muutaman vuoden aikana on kylläkin tullut pelattua enemmän vanhempia pelejä. Mutta tiivistettynä imo ennen julkaistiin paljon enemmmän paskaa/keskinkertaisuutta, mutta ne parhaat pelit sitten peittoavatkin helposti minkä tahansa uudemman pelin

Pelimusiikista sen verran että jännä juttu ettei uusien pelien sountrackeiltä ole jäänyt juuri mitään mieleen, mutta vanhoista löytyy useampikin korvamato. Uudet pelit ovat äänenlaadultaan parasta A-ryhmää, mutta ne parhaimmat sävelet tuntuvat löytyvän vanhemmista peleistä, enkä usko tämän johtuvan pelkästään nostalgiasta.

Ehkä osa pelien viehätyksestä on kadonnut kun peleistä on tullut massojen viihdettä jota tehdään satapäisten tiimien voimin? Harvoin nykyään löytyy niitä "hell yeah" fiiliksiä joita esimerkiksi Knights of Old Republic tai Final Fantasy 7 aiheutti. Nykypeleistä tällaisia säväreitä tuntuu saavan niistä peleistä jotka eivät edes tavoittele kuuta taivaalta myynneissä, itselleni Xenoblade Chronicles ja tietenkin ensimmäinen Mass Effect, monelle muulle (ainakin oletan niin) Dark Souls. Voi toki olla niinkin että laatuvaatimukset olivat huomattavasti väljemmät aiemmin, mutta niin moni nykypeli tuntuu liukuhinatuotteelta nykyään. Ehkä vain kuvittelen...

Vaikeustaso on lienee alentunut senkin takia että pelimekaniikka on monimutkaistunut valtavasti ja syvyys suunnassa pelaaminen on tuonut mukaan paljon vaikeuttavia tekijöitä, joten vaikeustason oli pakko romahtaa. Osansa vaikeustason pudotuksessa lienee myös nykypelien elokuvamaisessa kerronnassa jonka takia vaikeustasoa on täytynyt pudottaa ettei tarina jää junnaamaan paikoillaan.

Itse olisin erittäin kiinnostunut näkemään jonkun vanhan klassikon modernin version, mutta suurin osa taitaisi pitää moista pyhäinhäväistyksenä.

Uusien pelien hyvistä tunnareista minulle tulee lähinnä mieleen vain 2009 valmistetun Rogue Warriorin valikkomusiikki + Mickey Rourken möreilyt = Profit.

Vanhoilla peleillä tosiaan on paljon enemmän uudelleen peluuarvoa sillä taannoin pelit eivät todellakaan olleet niin vahvasti scriptattuja ja esim. 3d- ja tasohyppely peleissä sai edetä kentissä aina ajallaan, rikkoa omia aika ennätyksiä jne. Toki nykyään pelit ovatkin enemmän interaktiivisia elokuvia kuin ns. pelejä, mutta eipä Mass Effecteistä, Assassin's Creedeistä ym. voi alkaa oikeastaa nmitään pahaa sanomaan.

Eli toisin sanoen, vanhoja ja hyviä pelejä on paljon kuin myös uusia ja hyviä pelejä

Naurattaa tämmönen. Ihan kuin vanhoina aikoina ei ollut roskaa, oikeastaan varmaan Nessin valtavast pelivalikoimasta ylipuolet ovat roskaa.

Jos haluaa oikeasti helmeä peliä niin ei pidä keskittyä niihin AAAAAA peleihin, koska niistä tehdään tarkoituksella massavirtaa houkuttelevia.

TheCpp0 (ei varmistettu)
Käyttäjän Anonymous kuva

Tässä päästään taas siihen että peliteollisuuden pitäisi kehittyä, ja poikeata jonkin verran vanhoista rutiineista. Onko niin että pelkäämme / emme hyväksy uusia ja erilaisia asioita, vai onko uudet pelit muka kaikki oikeasti niin huonoja? Ja sitten jos koitetaan vanhaa stailia niin kaikki itkee öääää miksei tässä oo mitään uutta. Tämäki sitten vaan mun spekulaatio jota mietin aina kun tällaista aihetta puidaan.

Itse kuulun ehdottomasti siihen kastiin, joka arvostaa nykypelejä (ja monia muitakin nykyasioita) heittämällä yli vanhojen. Yksi syy on tietysti se, että en ole ikinä saanut sen kummempia kiksejä ennätyksien tekemisestä, sadistisesta vaikeusasteesta ja millintarkasta taitopelaamisesta. Ärräpäät vain lentelevät ja ohjaimet siinä samalla. Toden teolla innostuin peleistä vasta 3d-aikakaudella tarinoiden ja tunnelmoinnin yleistyessä. Toinen syy on se, että suosikkigenret nojaavat vahvasti isometriseen tai 3D-pelattavuuteen (ja tietysti grafiikkaan). Joku voisi sanoa, että Mario masteroi 2D-tasoloikat jo 8-bittisten aikakaudella, mutta omilla suosikkialueilla kehitys on ollut huimaa tähän päivään asti.

Kun vanhoja pelejä muistellaan ja niitä vertaillaan, yksi asia on tietysti hyvä aina muistaa: pyörää ei voi keksiä uudelleen. Entisajan mullistavat pelit todellakin olivat mullistavia, koska ne toivat mukanaan merkittäviä uudistuksia, kun taas nykyään uudistukset ovat pieniä ja usein huomaamattomia. Eipä siinä, kyllä minä ennemmin autooni ottaisin minä päivänä tahansa Nokian uudet renkaat kuin luovuudella ja käsin hakatut kivirenkaat.

Voi olla, että monet nykyajan AAA-tuotokset eivät keskity hulluun vaikeustasoon, mutta minulle tämä on vain hyvä asia. Easylla nyt en ikinä pelaa, sillä kyllä vähän haastetta pitää olla, mutta myös hard jää melkein aina kokematta. Haluan olla osa tarinaa sekä nauttia pelistä ja omalla kohdallani siihen ei kuulu kiroilu ja millintarkka hiominen sekä hinkkaaminen. Mutta onneksi melkein kaikissa nykypeleissä tähän voikin itse vaikuttaa. Yksi selkeä epämieluisa trendi näissä suuren luokan nykypeleissä kyllä on ja se on painotus turhan nopeaan ja toiminnantäyteiseen pelaamiseen. Onneksi kuitenkin meille hitaimmillekin löytyy vaihtoehtoja.

Ja vaihtoehtojahan nykyään rittää. Itse asiassa sanon käsi sydämellä ja selkä suorassa, että valinnanvaraa tänäpäivänä löytyy enemmän kuin koskaan ennen. Elämme pelien kulta-aikaa. Indie-skene on tuonnut mukanaan taas luovan hulluuden ja erikoiset konseptit, kun taas iso kalusto jauhaa jatkuvalla tahdilla suurempaan yleisöön uppoavaa takuuvarmaa laatukamaa. Kun sitä vanhaa aikaa ihannoi, kannattaa yrittää hetki katsoa tarkemmin ja laajemmin viime aikoina julkaistuja pelejä. Ja kuten moni on sanonut, kannattaa myös katsoa tarkemmin, kuinka monta pökälettä julkaistiin yhtä entisaikoijen klassikoa kohti.

Toki, ennenkin tuli paljon sontaa ja nykypeleistäkin löytyy monta huippupeliä, esimerkiksi urheilu- ja autopelit ovat mielestäni reilusti parempia nykyään, tosin kaipaan toisinaan Track & Fieldin ja sen kaltaisten pelien näpytysmatseja.

Itse olen myös niitten helpoimpien sekä juonivetoisten pelien suuri ystävä, mutta vahvasti käsikirjoitettu kovalla tempolla eteenpäin kulkeva tarina rajoittaa turhan monesti liikkumavapautta eikä moninkertaisrunut näppäinten ja toimintojen määrä hommaa helpommaksi tai nautittavammaksi tee. Hirveimpänä esimerkkinä putkimaisuuden pilaamasta pelistä on Final Fantasy XIII.

Myös se että vuoropohjaiset roolipelit ovat kuolemassa pois reaaliaikaisten taistelujärjestelmien tieltä ei miellytä.

Toki omassa näkemyksessäni nykypelien heikommasta tasosta painaa paljon myös se että moni suosikkipeleistäni löytyy jrpg-genrestä joka on viime aikoina ollut vaikeuksissa. Toki Tales-sarja ja Xenoblade sekä pari muuta ovat väläytelleet toivoa paremmasta.

Toinen suosikkigenreistäni onkin sitten point & click seikkailut.

Lainaus käyttäjältä Angel of Death

Hirveimpänä esimerkkinä putkimaisuuden pilaamasta pelistä on Final Fantasy XIII.

Tämä on kyllä aivan totta. Itse pidin kovasti vielä FFXII:sta, mutta XIII kaikkine jatkoineen on kyllä minusta jotain aivan hirveää. Tästä tulikin mieleen, että liiallinen kädestä kiinni pitäminen on kyllä joissain nykypeleissä turhauttavaa. Ei niinkään, että pelaamisen tulisi olla vaikeaa, mutta olisi mukava, jos joskus voisi ei-niin-obvious-vihjeiden perusteella aidoisti oivaltaa jotain. Toisaalta myös monissa vanhoissa peleissä on salaisuuksia, joita ei ole mahdollista oivaltaa ilman opaskirjaa (ja silloinhan se ei oivaltamista olekaan). Näille myös tiukka ei.

Sitten vielä vähän aiheen vierestä:

Kasettiaika:
- Kone päälle
- Start
- Pelaamaan

CD-aika:
- Kone päälle
- Minuutin lataus
- Start
- Lyhyempi lataus
- 10-20 minuutin välianimaatio
- Lataus
- Dialogia, tehtävänanto tai vastaava 2-3 min
- Ja pelaamaan

DVD-aika
- Kone päälle
- Lyhyt lataus
- Päivitys
- Uudelleenkäynnistys
- Haluatko ostaa passportin yms. klikkailu
- Minuutin lataus
- 10-20 minuutin välianimaatio
- Lataus
- Dialogia, tehtävänanto tai vastaava 2-3 min
- Ja pelaamaan

BlueRay-aika
- Kone päälle
- Lyhyt lataus
- Päivitys
- Uudelleenkäynnistys
- Haluatko ostaa passportin yms. klikkailu
- Asennus kiintolevylle 1-5 min
- Minuutin lataus
- 10-20 minuutin välianimaatio
- Lataus
- Dialogia, tehtävänanto tai vastaava 2-3 min
- Ja pelaamaan

Pääsy koneen käynnistämisestä itse peliin on kasvanut kehityksen kulkiessa eteenpäin. Itseäni ei CD-formaatin myötä tutuksi tulleet välianimaatiot niin häiritse, mutta näissäkin on menty yli välillä, esimerkkinä Metal Gear Solid 2 ja 4 sekä Xenosaga 2.

Toki tulevaisuudessa mennään latauspalvelujen ehdoilla ja fyysiselle medialle annetaan niskalaukaus ja pelit ladataan kiintolevylle kokonaisuudessaan, mutta latausaikojen huomattavasta putoamisesta huolimatta toivottavasti ei ihan heti...tai koskaan.

Lainaus käyttäjältä Angel of Death

Pääsy koneen käynnistämisestä itse peliin on kasvanut kehityksen kulkiessa eteenpäin. Itseäni ei CD-formaatin myötä tutuksi tulleet välianimaatiot niin häiritse, mutta näissäkin on menty yli välillä, esimerkkinä [b]Metal Gear Solid 2 ja 4[/b] sekä Xenosaga 2.

Toki puhun ihmisenä joka on aina halukas katsomaan nuo pelien tarinat, oli sitten kuinka höttöä tahansa, mutta sanoisin silti että ei nuo videot nyt mikään ongelma ole JOS ne voi skipata kuten ainakin MGS4:ssä suurimman osan. Hyvä esimerkki huonosta videotavasta taas on Max Payne 3, jossa kaikki ovista kulkemisetkin on pakko katsoa että taas pääsee pelaamaan. Eihän nuo ensimmäisellä kerralla haittaa mutta uudelleen peluut on tuskallisia jos kaikki videot täytyy kerrata.

Nyt kun tuli vasta PS3 hankittua niin tuntuu että sillä on vielä enemmän säätöä ennen peliä kuin X360:llä, vaikka asennan jokaisen pelin boksilla ennen pelaamista. Ei siis ajallisesti tietenkään enemmän vaan eri vaiheiden määrässä. Molemmissa on nuo päivitykset mutta PS3:lla tuntuu olevan jotain lisäasennuksia vielä päälle, eikä ilmeisesti kaikissa peleissä voi edes tuota varsinaista asennusta valita vaikka sen mieluusti tekisin. Anteeksi lievästä off-topicista.

Toki tuo varsinainen pelaaminen oli nopeampaa ja enemmän pääosassa muutenkin ennen mutta onhan se loogista kun tarina oli jotain pari tekstiriviä tai ohjekirjan sivu, jolloin itse pelin pariin pääsi sen startin painamisen jälkeen. Mikään ongelma ei olisi tehdä tuollaista nykyäänkään jos näin haluaisi. Journey tulee ensimmäisenä mieleen vaikka siinäkin toki on ainakin kamera-ajoa hahmoon alussa. Tosin eipä se varsinaisesti olekaan "normaali" tai "kokopitkä" peli.

Tosin nuo lataukset, asennukset ja päivitykset on ihan nykyaikaa, jota ei ennen tarvinnut tehdä. Offline-tilassa näistäkin kai pääsee jos haluaa, sillä yhä suurin osa peleistä ainakin boksilla toimii ilman minkäänlaista asennusta. Sitten jää enää ne alkuvideot ja "loading"-hetket.

Mielenkiintoinen aihe mutta on pakko udella että kun mainitsemme "vanhan" pelin, tarkoitammeko NES ja Amiga ajan tuotoksia vai käykö esimerkiksi vuosikymmen tyyliin 90 lukulaiset vai vieläpä tuoreemmat mukaan artikulointiin ?
Itse olen pelien saralla jo "vanha patu" ja tutustuin peleihin C64:lla jonka jälkeen Amigalla ja ensinmäisillä PC koneilla joista sitten loikkasin 8 bittisen NESin vietäväksi.
On aivan totta että suuri osa jo silloisista peleistä olivat kuraa mutta ne helmet ne helmet jotka muistaa yhä uudestaan ja jopa aika ajoin laittaa pyörimään, aikoina jona kaikki on upeata 3D:tä ja hahmot jotain muutakuin pari hassua pikseliä.

Klassikoista ylittämättömät mieleeni ovat The Settlers, Transport Tycoon Deluxe, Doom, Super Mario Bros, Turtles II The Arcade, Battletoads, Mega Manit, Jurassic Park NES:illä, Ducktales, Chip n' Dale Rescue Rangers ja lukuisia muita.
Lasken myös klassikoihin Goldeneyen, Zelda - Ocarina of Timen, Super Mario 64, Turokit, Killer Instict SNES:illä, Donkey Kong Countryt, Grand Theft Auto (se ensinmäinen) Jedi Knight II, Half-Life, Duke Nukem 3D ja kaikkia yhdistää se että niitä jaksaa pelata yhä vuosienkin jälkeen.

Itse uskallan väittää että suurin syy nykyaikaisten pelien "huonouteen" ovat trophyt ja achievementit, koska monelle pelaajalle peli on koluttu täysin kun se viimoinen "achi" aukenee jolloin uudelleenpeluukertaa ei välttämättä enää synny, pelit ovat muuttuneet täysin "kertakäyttöviihteeksi" muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, ja nekin osin pelkästään multiplayerin takia.

Periaatteessa nyky Deathmatch on täysin sitä samaa mitä se oli jo alkuperäisen doomin aikaan mutta grafiikat ja tantereet ovat muuttuneet.

Autopelit ovat yksi asia mikä käytännössä voi vain parantua uusien "osien" ilmaantuessa ja sekin vain koska graafinen ulosanti saa ajoneuvot jo näyttämään likimain aidoilta autoilta ja fysiikat yms paranevat konetehojen noustessa. Mutta silti pystyn nauttimaan ajopeleistä kuin Gran Turismo (se eka) NFS Porsche Unleashed, Super Mario Kart jne jne nykyäänkin.

Nykyään tulee yhä hyviä pelejä mutta myös paljon sellaista "nojaa" kivaa eli perinteiset "ammutaan suojan takaa niin kauan kun alue on tyhjä ja toistetaan sama uudestaan ja uudestaan aina loppuun saakka paitsi jos pelissä onkin tilanne kun vihuja puskee loputon armada kunnes pelaajana liikahdat 15 metriä tuohon suuntaan jolloin peli skriptaa seuraavan samanlaisen kohtauksen"

näin.

Lainaus käyttäjältä Angel of Death

Myös se että vuoropohjaiset roolipelit ovat kuolemassa pois reaaliaikaisten taistelujärjestelmien tieltä ei miellytä.

Toki omassa näkemyksessäni nykypelien heikommasta tasosta painaa paljon myös se että moni suosikkipeleistäni löytyy jrpg-genrestä joka on viime aikoina ollut vaikeuksissa. Toki Tales-sarja ja Xenoblade sekä pari muuta ovat väläytelleet toivoa paremmasta.

Itsekin (vuoropohjaisen) jrpg:n suurena ystävänä pelaan ko. genreä nykyään lähes yksinomaan Nintendo DS- ja 3DS-konsoleilla. Siellä jrpg elää ja voi paksusti.

Vähän liian yksinkertaseksi kirjotettu tuo kasettiaika. Ainakin meikäläisellä enemmän aikaa meni niiden "korjailuun" kun pelaamiseen. Aina sai puhaltaa ja rukoilla että alko peli alkoi rullaamaan :/

Uusissa taas suorastaan vituttaa (varsinkin pleikkarilla) nuo pelien asennukset. Okei, mikään ei vedä vertoja MGS4:lle, mutta anyway, saipahan aina hyvän röökipaussin ennen seuraavaa chapteria.

Mielenkiintoinen ketju. Itselläni on tällä hetkellä juurikin menossa jonkinlainen "retrokausi". Tai no ei nyt niin retroa kuitenkaan loppujen lopuksi, kun tällä hetkellä pelailen GameCubea. Mutta on tuossa hiukan ollut NES ja SNESkin tulilla.

Olen hiukan miettinytkin että miksi uudet pelit eivät kiinnosta kuten vanhat. Ajattelin että se on suurimmaksi osin nostalgian ansiota. Uudet pelit eivät enää tuo niin paljon kuin ennen, kun niin paljon on jo koettu ja nähty joten ei vaan jaksa. Vanhoista taas, löytyy se nostalgia joka kiinnittää ruudun ääreen. Vaikkakin se nostalgia tulisi lähes alintajuntaisesti.

Mutta, olen nyt pelaillut GC:n Twilight Princessiä ja olen tullut hiukan toisiin aatoksiin. Pelasin tätä kuitenkin Wiillä jo jonkin verran ja en oikein pitänyt pelistä silloin, ohjauksen vuoksi. Mutta nyt peli on iskenyt aika koukuttavasti. Ihmettelin tätä koska jos kyse olisi kyllästymisestä ja nostalgiasta, TP:n ei pitäisi kiinnostaa yhtään. Se on todellakin sitä samaa ja siihen minulla ei ole mitään nostalgista sidettä.

Tulin siihen tulokseen että nykykpelit ovat liian "ahdettuja". Pelaaminen ei ole enää pelaamista vaan lähes tulkoon työtä. Itse pidän siitä että voin pelata seikkailua ja edetä pelissä, mutta mieltä korpeaa kun jotain menee ohi. Joten sitten "täytyy" mennä hoitamaan kaikki maailman "pikku hommat" että näkee ja saa kaiken. Azura's Warthia pelatessa tästä tuli aika hyvä esimerkki. Pelasin peliä suurella innolla ja kun peli läheni loppua olin jo sillä mielellä että ostan elämäni ensimmäistä kertaa lisäosan. Sitten lopussa lävähti ruudulle että pitää suorittaa pelit niin ja niin hyvin että saat tietää tarinan "oikean" lopun tms. Pinnahan siinä meni. Olin jo valmis siirtymään lisäosaan, mutta sitten tuli vaatimus että jos haluan tietää tarinan, joudun hinkkaamaan jo pelattuja kenttiä vielä. Ei kiitos, ja lisäosa jäi ostamatta.

Vanhat pelit ovat juoneltaan ja saavutuksiltaan yksinkertaisia. Kyrsii kun joutuu kiertämään ummet ja lammet vain sen takia että saisi lukea saatanasti jotain tekstiä että saisi tarinan taustat selville. Esim. vanhemmissa FF-peleissä tämä oli toteuttu paremmin. Summonien aseiden ja jopa hahmojen metsästäminen oli sinänsä mukavaa, koska siitä oli konkreettinen hyöty. Ja tämäkin oli seikkailua, ei saman kentän jatkuvaa hinkkaamista (sotkee muuten tarinallistakin immersiota aika kivasti kun hakataan samaa tapahtumaa koko ajan vain siksi että saisi muutaman pisteen enemmän, tai että käyttäisikin vain potkuja eikä käsiä ollenkaan). Lisäksi näidenkin määrä mahtui yhteen tai korkeintaan kahteen käteen. Nykypeleissä näitä on kymmeniä, jopa satoja.

Eli yksinkertaisesti sanottuna nykypelien laajuus on mennyt pahasti yli. Pelille täytyy antaa 24/7 tai sitten sitä pitää pelata vähintään 6kk että pelistä saisi parhaimpansa irti. On mahtavaa pelata Twilight Princessiäkin, kun tietää että salaisuuksia ei ole useita kymmeniä ja tietää että ei menetä mitään erikoista vaikka kaikkea ei etsikkään. NES Chip'n Dalesin pelaaminen oli yhtä nautintoa kun ei tarvinnut miettiä mitään salaisuuksia. Puhdasta taitoperäistä tasoloikkaa. Batman: Arkham Asylum on taas hyvä esimerkki toisen pään esimerkistä. Peli tuntui hyvältä ja maailma oli hieno ja mielenkiintoinen. Mutta jumalauta sitä asioiden etsimistä. Ei sitä jaksanut. Ja kuitenkin ne kummittelee sielä takaravoissa. Varsinkin kun katsoo kentät statseja ja sielä näkyy 5/7 jostain. Siis *ittu 2 jäi! Ja takasin --> Sitten olet pelannut koko illan ja etsiny vaan jotain saatanan tekohampaita eikä peli ole päässyt edes alkuun vielä -_- Batman: Arkham Asylum olisi ollut itselle paljon parempi ilman sitä ylimääräistä tauhkaa. Kaikki kunnia totta kai pelin tekijöille, hienon työn ovat siinä tehneet. Mutta tämä nosti varmasti kustannuksiakin ihan pirusti.

Ennen pelitkin olivat pelejä, nykyään ne on jotain saa*anan hiekkalaatikoita kaikki.

En ole käynyt viikkoon boardeilla, joten tämä aihe tuli minulle yllätyksenä! Täällähän on näköjään ehditty käydä jo runsaasti keskustelua.

Itsehän olen viime aikoina kääntynyt yhä enemmän retropelaajaksi. Tietenkin lapsuuden muistoissa on kivaa velloa, mutta huomaan nauttivani vanhoista peleistä usein jopa silloin, kun en ole niitä aiemmin pelannut. Esimerkiksi tänä vuonna olen tutustunut sellaisiin ikivanhoihin ja rumiin peleihin kuin Dino Crisis, Killer Instinct ja Guardian Heroes. Olen saanut niistä vähintään samanlaisia kiksejä kuin kuumimmista uutuuspeleistä.

Yksi syy on ehdottomasti se, että ennen vanhaan videopelit olivat keskimäärin lyhyempiä ja tiiviimpiä, sekä usein helposti lähestyttäviä. Ei tunnin mittaisia tutoriaaleja, ei pakollisia asennuksia kiintolevylle tai ennakkovarausbonusten latailua. Kasetti Super Nintendoon ja menoksi! Vanhat pelit ovat myös eräänlaisia aikakapseleita, jotka kertovat omaa kieltään aikakauden hengestä. Saattaa hyvinkin olla, että osaan arvostaa nykyajan huippupelejä vielä enemmän joskus kymmenen vuoden päästä, kun ne ovat jo virkistävää retroa.

En kuitenkaan lähde nyt allekirjoittamaan väitettä, että vanhat pelit ovat aina parempia. Pelaan mielelläni nykyään Rayman Legendsin, Animal Crossingin tai Halo 4:n kaltaisia uutuuspelejä. Mutta kun nykyajan laskelmoidut jatko-osat alkavat kyllästyttää, on hauska piehtaroida menneiden aikojen videopelien parissa. Vaihtelu on kaiken A ja O.

Lainaus käyttäjältä JayeizH+

[b]Tulin siihen tulokseen että nykykpelit ovat liian "ahdettuja". Pelaaminen ei ole enää pelaamista vaan lähes tulkoon työtä.[/b] Itse pidän siitä että voin pelata seikkailua ja edetä pelissä, mutta mieltä korpeaa kun jotain menee ohi. [b]Joten sitten "täytyy" mennä hoitamaan kaikki maailman "pikku hommat" että näkee ja saa kaiken.[/b] Azura's Warthia pelatessa tästä tuli aika hyvä esimerkki. Pelasin peliä suurella innolla ja kun peli läheni loppua olin jo sillä mielellä että ostan elämäni ensimmäistä kertaa lisäosan. Sitten lopussa lävähti ruudulle että pitää suorittaa pelit niin ja niin hyvin että saat tietää tarinan "oikean" lopun tms. Pinnahan siinä meni. Olin jo valmis siirtymään lisäosaan, mutta sitten tuli vaatimus että jos haluan tietää tarinan, joudun hinkkaamaan jo pelattuja kenttiä vielä. Ei kiitos, ja lisäosa jäi ostamatta.

[b]Vanhat pelit ovat juoneltaan ja saavutuksiltaan yksinkertaisia. Kyrsii kun joutuu kiertämään ummet ja lammet vain sen takia että saisi lukea saatanasti jotain tekstiä että saisi tarinan taustat selville[/b]. Esim. vanhemmissa FF-peleissä tämä oli toteuttu paremmin. Summonien aseiden ja jopa hahmojen metsästäminen oli sinänsä mukavaa, koska siitä oli konkreettinen hyöty. Ja tämäkin oli seikkailua, ei saman kentän jatkuvaa hinkkaamista (sotkee muuten tarinallistakin immersiota aika kivasti kun hakataan samaa tapahtumaa koko ajan vain siksi että saisi muutaman pisteen enemmän, tai että käyttäisikin vain potkuja eikä käsiä ollenkaan). Lisäksi näidenkin määrä mahtui yhteen tai korkeintaan kahteen käteen. Nykypeleissä näitä on kymmeniä, jopa satoja.

[b]Eli yksinkertaisesti sanottuna nykypelien laajuus on mennyt pahasti yli. Pelille täytyy antaa 24/7 tai sitten sitä pitää pelata vähintään 6kk että pelistä saisi parhaimpansa irti.[/b] On mahtavaa pelata Twilight Princessiäkin, kun tietää että salaisuuksia ei ole useita kymmeniä ja tietää että ei menetä mitään erikoista vaikka kaikkea ei etsikkään. NES Chip'n Dalesin pelaaminen oli yhtä nautintoa kun ei tarvinnut miettiä mitään salaisuuksia. Puhdasta taitoperäistä tasoloikkaa. Batman: Arkham Asylum on taas hyvä esimerkki toisen pään esimerkistä. Peli tuntui hyvältä ja maailma oli hieno ja mielenkiintoinen. Mutta jumalauta sitä asioiden etsimistä. Ei sitä jaksanut. Ja kuitenkin ne kummittelee sielä takaravoissa. Varsinkin kun katsoo kentät statseja ja sielä näkyy 5/7 jostain. Siis *ittu 2 jäi! Ja takasin --> Sitten olet pelannut koko illan ja etsiny vaan jotain saatanan tekohampaita eikä peli ole päässyt edes alkuun vielä -_- Batman: Arkham Asylum olisi ollut itselle paljon parempi ilman sitä ylimääräistä tauhkaa. Kaikki kunnia totta kai pelin tekijöille, hienon työn ovat siinä tehneet. Mutta tämä nosti varmasti kustannuksiakin ihan pirusti.

Ennen pelitkin olivat pelejä, nykyään ne on jotain saa*anan hiekkalaatikoita kaikki.

Tismalleen samaa mieltä olen kyllä! Olen monesti miettinyt samoja asioita. Oikeasti, nykypeleihin täytyy upottaa ihan saatanasti aikaa, jos haluaa vetää 100% läpi. Tuohon päälle vielä kaiken maailman trophyt/achievementit, New Game Plussat, New Game++ ja vielä New Game +++ jos haluat kaiken unlockata. Ja olen tosiaan törmännyt sellaisiinkin peleihin jotka täytyy vetää kolmesti läpi, jos haluaa tehdä/unlockata kaiken. Itselläni tulee mieleen viimeaikaisista pelikokemuksista myös Batman: Arkham City, Assassin's Creed III ja Lego City Undercover, joista jokaiseen on tungettu ihan liikaa kaikkea ylimääräistä sälää ja noissa pelaaminen tuntuu enemmän tai vähemmän työltä ja pakkopullalta. Toki nautin kaikista noista peleistä suunnattomasti, mutta voisimpa väittää, että olisin nauttinut enemmän, jos niihin ei olisi tarvinnut upottaa noin paljon kaikkea ylimääräistä tekemistä. (Lego City tosin on kesken vielä.)

Sitten nykyään hyvin moni peli vaatii pelaajalta täydellisyyttä, kun peli on sijoitettu täyteen lähes mahdottomia arvosteltavia suorituksia. Toki nämä ovat lähes aina vaihtoehtoisia, mutta en itse halua kuluttaa sataa tuntia peliä kohden, jos vedän sen 100% läpi. Kymmenen vuotta sitten pelit olivat hyvällä tavalla simppelimpiä, ja harva peli oltiin tungettu täyteen jonninjoutavaa paskaa tai achievementeja kuten nykyään lähes jokaiselle pelille tehdään.

"Batman: Arkham City, Assassin's Creed III ja Lego City Undercover, joista jokaiseen on tungettu ihan liikaa kaikkea ylimääräistä sälää ja noissa pelaaminen tuntuu enemmän tai vähemmän työltä ja pakkopullalta. Toki nautin kaikista noista peleistä suunnattomasti, mutta voisimpa väittää, että olisin nauttinut enemmän, jos niihin ei olisi tarvinnut upottaa noin paljon kaikkea ylimääräistä tekemistä. "

Kyllä se vika kuulkaa löytyy peilistä noissa tapauksissa. Kukaan ei pakota tekemään kaikkea. Aika idiootti saa olla jos väkisin tekee pelissä jotain sellaista monta tuntia josta ei tippaakaan tykkää ja sitten vielä valittaa ettei sen takia nauttinut pelistä.

En minäkään jossain gta 4:ssa niitä puluja kerännyt koska ei tippaakaan kiinnostanut. Te varmaan nekin kaikki ammuitte ja taaskaan ei voinut nauttia pelistä kun oli "pakko" tuollaista tehdä.

Karsitaan vaan kaikki extra pois ja jätetään se pelkkä tarina. Voisi gta 5:n myynnit olla pikkasen erilaiset jos siinä ei olisi muuta kuin ne miljoona kertaa nähnyt tarina tehtävät.

Lainaus käyttäjältä partajeesus

Kyllä se vika kuulkaa löytyy peilistä noissa tapauksissa. Kukaan ei pakota tekemään kaikkea. Aika idiootti saa olla jos väkisin tekee pelissä jotain sellaista monta tuntia josta ei tippaakaan tykkää ja sitten vielä valittaa ettei sen takia nauttinut pelistä.

En minäkään jossain gta 4:ssa niitä puluja kerännyt koska ei tippaakaan kiinnostanut. Te varmaan nekin kaikki ammuitte ja taaskaan ei voinut nauttia pelistä kun oli "pakko" tuollaista tehdä.

Kyllä, vika löytyy peilistä. Mutta olen itse aina ollut sellainen pelaaja, jolle se peli on läpi vasta sitten, kun ruudussa on lukemat 100% ja/tai kaikki mahdollinen on tehty. Toki en näin tee IHAN jokaisen pelin kohdalla, mutta oikeastaan aina, jos kyseessä on vähääkään parempi peli ja jonka pelaamisesta nautin. Jos olisin Arkham Cityn vetänyt läpi tekemättä mitään, prosenttilukema olisi varmaan ollut 10-15% mikä kuvastaa nykypelejä mielestäni aika hyvin. Eli kaikenmaailman sivuhärpäkkeet vievät pääpainoa pois itse päätarinalta. Don't get me wrong, vastahan sanoin edellisessä viestissäni, että nautin tästäkin pelistä suunnattomasti. Pidin jopa pelin sivutehtävistä, arvoituksista jne., mutta vaikkapa Riddler Trophyjä pelissä oli 400, mikä on jo vähän naurettava määrä. 200 olisi ollut jo ihan tarpeeksi mielestäni.

Assassin's Creed III:ssakin tykkäsin tehdä sivutehtäviä ja kerätä kaiken maailman höyheniä jne., mutta jos 90% peliajasta koostuu ylimääräisten juttujen tekemisestä ja 10% pääjuonen/päätehtävien pelaamisesta, ollaan jossain menty metsään. (No pun inteded.)

Lainaus

Itselläni tulee mieleen viimeaikaisista pelikokemuksista myös Batman: Arkham City, Assassin's Creed III ja Lego City Undercover, joista jokaiseen on tungettu ihan liikaa kaikkea ylimääräistä sälää ja noissa pelaaminen tuntuu enemmän tai vähemmän työltä ja pakkopullalta.

En allekirjoita tätä väitettä, mutta ymmärrän pointtisi.

Enemmän häiritsee se, miten tuota sisällön määrää odotetaan/oletaan nykyään jokaiselta peliltä. Jos pelissä ei ole nettimoninpeliä, co-oppia ja viittä erilaista pelitilaa, niin se on puuttellinen. Peli saa arvioissa "paskoja" pisteitä (lue: seiskan ja kasin pelit) ja floppaa myynneissä. Itse ainakin arvostan nykyään pelejä joiden parissa menee se tietty hetki ja sitten sen voi laittaa hyllyyn. Ei vain ole aikaa/intoa pelata jokaisen pelin kohdalla päälle vielä kymmentä tuntia päälleliimattua nettimoninpeliä.

Ei sillä että siinä olisi jotain pahaa, että pelissä on sisältöä. Siinä vaiheessa kun Zeldasta löytyy nettimoninpeli koska "se nyt vaan kuuluu olla joka pelissä", niin otan takkini ja muutan Nepaliin kasvattamaan lampaita.

Lainaus käyttäjältä Miku

Assassin's Creed III:ssakin tykkäsin tehdä sivutehtäviä ja kerätä kaiken maailman höyheniä jne., mutta jos 90% peliajasta koostuu ylimääräisten juttujen tekemisestä ja 10% pääjuonen/päätehtävien pelaamisesta, ollaan jossain menty metsään.

Jos sinun on väkisin saatava 100% täyteen, tai se viimeinen achievement, niin vika on vain ja ainoastaan sinussa pelaajana. On naurettavaa syyttää peliä siitä, että se tarjoaa paljon sisältöä, eli lisää vastinetta rahoillesi. Toki sisällön laatua voi kritisoida, mutta jos ongelmaksi muodustuu vain määrä, niin @ϟ☣¡☃♐☠☢*häsi ja muuta Timbuktuun!

*Aku Ankkamaista kiroamista tunnelman keventämiseksi

Lainaus käyttäjältä Milkshake

Jos sinun on väkisin saatava 100% täyteen, tai se viimeinen achievement, niin vika on vain ja ainoastaan sinussa pelaajana. On naurettavaa syyttää peliä siitä, että se tarjoaa paljon sisältöä, eli lisää vastinetta rahoillesi. [b]Toki sisällön laatua voi kritisoida, mutta jos ongelmaksi muodustuu vain määrä, niin @ϟ☣¡☃♐☠☢*häsi ja muuta Timbuktuun![/b]

*Aku Ankkamaista kiroamista tunnelman keventämiseksi

Juurihan tuossa sanoin aiemmin, että kyllä, vika on minussa pelaajana. Sisällön laatu ja määrä kulkevat yleensä kuitenkin jossain määrin käsi kädessä. AC III:ssa vaikkapa höyhenien kerääminen kävi nopeasti tylsäksi, koska niitä oli niin helvetin paljon. Osa oli toki mielenkiintoisissa paikoissa, mutta suurin osa taas sitten ei. Batmanissa vaikkapa Riddler Trophyt olivat yleisesti paljon paremmin piilotettu ja niiden saamiseen piti käyttää mukavasti aivotyötä välillä, mikä teki niiden keräämisestä miellyttävää, mutta niitä on pelissä tosiaan se 400 kappaletta, joten ei liene yllätys, että lähellekään kaikki noista ei ole kovin hyvin piilotettu peliin. Assassin's Creedissä taas Recruit-tehtävät olivat tasan tarkkaan sitä, että lähetät salamurhaajia valloittamaan alueita Templareilta ja sen jälkeen noh, odottelet pahimmillaan jopa 15 minuuttia tekemättä yhtään mitään. Tällaiset tehtävät ovat juuri sitä väkinäistä sisällön lisäämistä, ja muistan käyttäneeni päivän noiden Recruit-tehtävien tekemiseen. Oli erittäin mielenkiintoista tehdä sivutehtäviä, joissa pelaajan itsensä ei tarvinnut tehdä mitään. Miksikö sitten tein nämä? Koska edelleen minulle se peli kuin peli on läpi vasta sitten, kun ruudussa on lukemat 100% ja kaikki mahdollinen on tehty.

Helvetti, näköjään täällä ei saa omaa mielipidettään ilmaista ilman, että joku tulee hyppimään silmille.

Usein noissa kerättävissä on semmoinen pieni vituttava aspekti, että kun pelintekijältä kysytään pituutta pelillee, niin vastaukseksi tulee aina jotain 25 tuntia ''jos haluaa kokea kaiken''. Siinä on hymy aika kaukana, kun se itse peli kestää 4-6h ja loput olisi vain puhdasta turhaa, epäuskottavaa ja kontekstitonta ''kerää 500 kulmakarvaa'' mitä typerimmistä paikoista.

Ymmärrän tuon lisäsälän keräämisen inhoamisen silloin kun se onnistuu vain tiettynä ajanjaksona (pakko lopettaa juonen peluu tai missaat nämä) tai silloin kun lisätehtävien alle on lukittu kiinnostavaa juonisisältöä (Creed synch rate), mutta jos kaikki on saatavilla slloinkin kun peli on loppuvihollista vaille valmis tai juoni on vedetty läpi, niin hyvä vaan että on syy palata pelin pariin silloin tällöin.

Ymmärrän lisätehtäviin liittyvän yskän monilla, koska itseäkin houkuttaa välillä kulmakarvojen keräily, mutta lopulta annan vain olla, mikäli se tuntuu ylitsepääsemättömän tylsältä/pitkältä. Tämähän on mielipidekysymys, mutta mielestäni sellaiset lisätehtävät, joiden tarjoama palkinto on "oikea/kokonainen" loppu tarinallisesti, ovat vain yksinkertaisesti ja objektiivisesti huonoa pelisuunnittelua. Pelissä voi toki olla vaihtoehtoisia loppuja, mutta niiden pitää perustua valintoihin eikä siihen jaksaako nysvätä kaikki nurkat ja grindata hahmot loputtomiin. Onhan meillä toki youtube, mutta on todella turhauttavaa, jos omalla nautiskelevalla pelaamisella joutuu tyytymään vain välimalliloppuun. Mikä ikinä se täydellisen nysväämisen palkinto sitten onkaan, ei sen ikinä pitäisi olla ainakaan pääjuoneen liittyvä.

Olen myös pitkälti Angel of Deathin kanssa samoilla linjoilla, joskin itse sallin pienissä määrin ajankohtaiset lisätehtävät. Silloinkin niiden kyllä tulisi olla jollain tavalla pääteltävissä eikä old school -extroja, jotka vain pitää tietää.

Kerron kommenttini eri kantilta.

Totta kai pelin suorittamisen määrä on itsestä kiinni. Jos tuntuu siltä että pelin pelaamisen määrä alkaa jurppimaan, peli vaihtoon tai eri asenne. Näinhän se yksinkertaisimmillaan menee.

Mutta käytännössä se menee näin:
Hypetyt/kiinnostut pelistä. Ostat sen ja pelaat sitä suurella mielenkiinnolla. Pidät pelistä ja se vetää sinut maailmaan. Tällöin koukutut hyvin helposti pikku touhuamisesta pelissä, koska pääset sillä syvemmälle pelin maailmaan ja peliin "hukkuminen" on aina hyvä merkki. Tätä kestää useita päiviä, ehkä jopa viikkoja. Sitten eräänä päivänä katsot mitä pelimaailmassa tapahtuu. Huomaat että ensi viikolla tulee helvetin hyvä peli! Se on saatava. Kun pelaat sen hetkistä peliäsi seuraavan tarkistat paljon pelistä on suoritettu, että voit ostaa uuden pelin kohta: 60%... vittu -_-

Tälläisessä tilanteessa on totta kai paljon yksinkertaisia vaihtoehtoja, mutta eihän mieli toimi kovinkaan yksinkertaisesti sen jälkeen kun on uppoutunut peliin täysin ja kerännyt extroja joka kentästä. Lopulta käy niin että puurrat peliä ja yrität kerätä kaiken vauhdilla jonka jälkeen huomaat että pelaaminen alkaa jo kyrsimään.

Ja nyt, se vaihtoehdot on juosta loppupeli läpi tai lopettaa peli. Joka tapauksessa pelikokemus on suht perseestä. Joillain kotona istuvilla voi tietysti olla aikaa 24/7 vetää pelejä läpi, mutta monelta, ainakaan minulta se ei onnistu. Ei edes lomalla. Ja en sitä kaipaakkaan. Kaipaan pelejä jotka sopivat elämääni. Ja sellaiset pelit joissa kerätään pikkuextroja yli puolet pelistä että saa täydellisen "sukelluksen" peliin, eivät vain sovi siihen.

Pelien suuresta koosta ja uusien pelien tulosta vanhojen tielle, on tullut tietynlainen ähky. On lakannut nauttimasta nykypeleistä ja ne tuntuvat ahdistavan usein. Pelien julkaisu tahdista on vähän epäreilu valittaa, joten en siitä varsinaisesti valitakkaan. Vaan iskenkin pelien laajuuteen.

Ennen pelit olivat tiiviimpiä, viihdettä, irtautumista arjesta, kapea-alaisempia jne. Nykyään niiden pitäisi olla puoli elämää, pelimaailman pitää käsittää oikean elämän vaihtoehdot, yhden pelin pitää sotkea ainakin kaksi genreä yhteen ja kukaan ei saa läpäistä peliä kokonaan 100%:sti alle 15h sisään. Kun episodi pelaaminen tuli ensimmäistä kertaa, ajattelin että tässä voisi olla ideaa, mutta se "buumi" katosi nopeasti.

Lainaus

Ennen pelit olivat tiiviimpiä, viihdettä, irtautumista arjesta, kapea-alaisempia jne. Nykyään niiden pitäisi olla puoli elämää, pelimaailman pitää käsittää oikean elämän vaihtoehdot, yhden pelin pitää sotkea ainakin kaksi genreä yhteen ja kukaan ei saa läpäistä peliä kokonaan 100%:sti alle 15h sisään. Kun episodi pelaaminen tuli ensimmäistä kertaa, ajattelin että tässä voisi olla ideaa, mutta se "buumi" katosi nopeasti.

Nimenomaan. Tässä yksi syy, miksi arvostan vanhoja pelejä enemmän. Vielä puolitoista vuosikymmentä sitten pelit saattoivat kestää vain muutaman tunnin, mutta silti peliaikaa kertyi välillä enemmän kuin moderneissa AAA-peleissä, jossa kampanjan läpäiseminen kestää kymmeniä tunteja. Miksi? Koska vanhoissa peleissä sisältö ja pelattavuus olivat paremmin tasapainossa, koska paineita pelien pidentämisestä (tai niistä kiroitusta välivideoista) ei ollut. Peliä saattoi siis pelata uudestaan ja uudestaan, joka kerta monipuolisista pelattavuudesta ja kentistä nauttien.

Nykyään pelejä yritetään tahallaan venyttää pelattavuuden (ja nautittavuuden) kustannuksella. Kompaktin viihdepaketin sijaan saatammekin saada kymmenen tunnin haukotuttavan, grindaamisella ja juoksupoikatehtävillä terästetyn interaktiivisen viihdetuotteen. Vai miltä kuulostaa seuraavan kaltainen tehtävä:

"Mene paikkaan B, jotta paikan A ovi avautuu huoneeseen, josta löytyy vipu, joka avaa toisen oven paikassa C, josta puolestaan löytyy avain huoneessa B sijaitsevaan aarrearkkuun, jonka sisällä on paikan A salaluukun avaava vipu, jonka käyttämiseen tarvitaan paikoista A, B ja C löytyviä erikoisesineitä".

Voin vannoa, että lähes 100% pelaajista on pelannut peliä, joka sisältää edellä mainitun kaltaisen tehtävän. Onhan tämä helppo tapa pidentää peliä, mutta entä se hauskuus? Täytyykö joka pelin olla puolet elämästä kattava harrastus? Missä välissä rentoudut, kun peli käskee sinua harrastamaan (kuulostipas härskiltä...)?

Lainaus käyttäjältä JNyknn

"Mene paikkaan B, jotta paikan A ovi avautuu huoneeseen, josta löytyy vipu, joka avaa toisen oven paikassa C, josta puolestaan löytyy avain huoneessa B sijaitsevaan aarrearkkuun, jonka sisällä on paikan A salaluukun avaava vipu, jonka käyttämiseen tarvitaan paikoista A, B ja C löytyviä erikoisesineitä".

Olen pelannut monea kuvailemasi tapaista peliä. Etenkin ensimmäisen PlayStationin aikana tuollaiset olivat hyvin yleisiä, ja näkyi tuota paljon vielä viime konsoleillakin. Kuluvassa sukupolvessa tämäntyyppinen pelisuunnitelu on ollut häviämään päin ja monet pitävätkin nykypelejä tästä syystä liian putkimaisina.

Lainaus käyttäjältä Almasy

YTämähän on mielipidekysymys, mutta mielestäni sellaiset lisätehtävät, joiden tarjoama palkinto on "oikea/kokonainen" loppu tarinallisesti, ovat vain yksinkertaisesti ja objektiivisesti huonoa pelisuunnittelua.

Ymmärrän tarkoituksellisesti viestisi väärin, mutta kyllä minusta esim. roolipeleissä sopii olla lisätehtäviä jotka vaikuttavat tavalla tai toisella juonen kulkuun. Pääjuoneen vaikuttava sivutehtävät eivät minusta oletusarvoisesti ole huonoa pelisuunnitelua. Huonoa pelisuunnitelua edustaa vain huonot sivutehtävät.

Lainaus käyttäjältä Miku

Juurihan tuossa sanoin aiemmin, että kyllä, vika on minussa pelaajana.

Ja viestin lopussa kritisoit Assassin's Creed 3: a lisäsisällön määrästä. Ymmärtäisin jos kritisoisit sen laatua, mutta pelkästä määrästä itkeminen on naurettavuuden huippu. Se että sinulla on jokin pakkomielle kerätä se 100% kuulostaa aika huolestuttavalta, mutta kuka minä olen tuomitsemaan?

Lainaus käyttäjältä Miku

Helvetti, näköjään täällä ei saa omaa mielipidettään ilmaista ilman, että joku tulee hyppimään silmille.

Tottakai saa. Tästä syystä minäkin ilmaisin mielipiteeni sinun kommentiisi. Tätä kutsutaan keskusteluksi, jota yleensä foorumeilla harrastetaan. Jos se yhtään lohduttaa, niin viestini ei ollut niinkään kohdistettu sinulle, vaan kommentoin aihetta yleisellä tasolla.

Lainaus käyttäjältä JayeizH+

Nykyään niiden pitäisi olla puoli elämää, pelimaailman pitää käsittää oikean elämän vaihtoehdot, yhden pelin pitää sotkea ainakin kaksi genreä yhteen ja kukaan ei saa läpäistä peliä kokonaan [b]100%[/b]:sti alle 15h sisään. Kun episodi pelaaminen tuli ensimmäistä kertaa, ajattelin että tässä voisi olla ideaa, mutta se "buumi" katosi nopeasti.

[ÄrrinMurrin] Täytyy sanoa, ettei tuo ajatusmaailma vaan millään aukea minulle. Jos ei ole aikaa tai halua pelata peliä 100% läpi, niin miksi vaivautua? Nuo lisätehtäväthän ovat lähinnä tarkoitettu niille, joilla on molempia edellämainituista. Itse en ole koskaan pelannut peliä tarkoituksellisesti 100%, sillä se ei sovi tyyliini. Peleistä muuttuisi nopeasti uuvuttavaa suoriutumista, eikä rentouttavaa viihdettä. Mutta ei minua häiritse, että peli tarjoaa toisenlaisille pelaajille mahdollisuuden kerätä ne tuhat kulmakarvaa. En minä tunne menettäväni siinä mitään, sillä pelaaminen on minulle muutakin, kuin jonkin kurjan prosenttilaskurin tuijottamista.

Edit. Selvennetään vielä, ettei tämä ole mikään hyökkäys ketään tiettyä käyttäjää kohtaan. Kunhan ihmettelen yleisesti ajattelutapaa, että peli olisi pakko pelata 100% läpi.

Lainaus käyttäjältä Milkshake

[ÄrrinMurrin] Täytyy sanoa, ettei tuo ajatusmaailma vaan millään aukea minulle. Jos ei ole aikaa tai halua pelata peliä 100% läpi, niin miksi vaivautua? Nuo lisätehtäväthän ovat lähinnä tarkoitettu niille, joilla on molempia edellämainituista. Itse en ole koskaan pelannut peliä tarkoituksellisesti 100%, sillä se ei sovi tyyliini. Peleistä muuttuisi nopeasti uuvuttavaa suoriutumista, eikä rentouttavaa viihdettä. Mutta ei minua häiritse, että peli tarjoaa toisenlaisille pelaajille mahdollisuuden kerätä ne tuhat kulmakarvaa. En minä tunne menettäväni siinä mitään, sillä pelaaminen on minulle muutakin, kuin jonkin kurjan prosenttilaskurin tuijottamista.

Edit. Selvennetään vielä, ettei tämä ole mikään hyökkäys ketään tiettyä käyttäjää kohtaan. Kunhan ihmettelen yleisesti ajattelutapaa, että peli olisi pakko pelata 100% läpi.

Koska pelaan peliä niin. Tuo 100% maininta on ehkä hiukan kärjistettyä. En siis varsinaisesti etsi suoritettavaa pelissä. En käy läpi nettisaittia tms. ja katso mitä pelistä pitää vielä suorittaa että se on 100%:sti läpi. Mutta jos peli on hyvä, koukutun siitä mikä tulee vastaan. Kun kentän statuksista näkee että jotain on keräämättä, useimmiten alan niitä haalimaan. Miksi? Koska tuntuu siltä että haluan ne kerätä. Suurin syy tähän on että se jotenkin syventää tarinaa/maailmaa jos ne kerään. Toinen vaihtoehto on elinvoiman tms. kasvattaminen. Vähän sama kuin 8bit/16bit aikaan juonen seuraaminen. Voit ohittaa kaikki tekstit lukematta niitä vain näpyttämällä nappia. Pelaaminen nopeutuu huomattavasti. Ja näitäkin pelaajia varmasti oli/on. Mutta itse en pysty olemaan keskittymättä juoneen. Luen varmasti jokaisen tekstin pätkän jonka juoni tuo.

Tästä juonesta päästään hyvin välivideoihin. Minä en näitä karta. Ymmärrän kyllä miksi monet eivät näistä pidä. Mutta itselle se on mukava suvantovaihe pelissä ja osa rytmitystä. Varsinkin jos pelaaminen on intensiivistä ja keskittymistä vaativaa, tauottava 2-3min CGI pätkä on rentouttava. Pelaamisen keskellä olevat pitkät animaatiot on perseestä (FFVIII), koska ne keskeyttävät pelaamisen. Mutta chaptereiden väliin, ehkä pomotaisteluiden alkuun, CGI -pätkät sopivat minusta hyvin.

Mutta takaisin lisätehtäviin. Kun jää kiinni syventävien tehtävien suorittamiseen, pelaamisesta tulee huomaamatta puurtamista ja vain suorittamista. Suorittaminenkin on tiettyyn pisteeseen asti ihan jees. Sen vuoksi kerääminen tms. iskeekin. Ja onhan näitä pelejä joissa tulee tätäkin tehtyä. Esim. JRPG tms. Mutta kun tämä on nykyään sama juttu joka ikisessä pelissä. Sinänsä jos olisi aikaa ja/tai osaisi sulkea muut pelit pois mielestä, mikäs siinä olisi pelata 24/7 tai käyttää vaikka 12kk vain yhteen peliin. Mutta eihän tämä onnistu joka pelin tapauksessa.

Lainaus käyttäjältä Milkshake

Ja viestin lopussa kritisoit Assassin's Creed 3: a lisäsisällön määrästä. Ymmärtäisin jos kritisoisit sen laatua, mutta pelkästä määrästä itkeminen on naurettavuuden huippu. Se että sinulla on jokin pakkomielle kerätä se 100% kuulostaa aika huolestuttavalta, mutta kuka minä olen tuomitsemaan?

Kuten tuossa aiemmin sanoin, niin AC:n tapauksessa laatu kärsi juurikin määrän takia ja pelaaminen alkoi tuntumaan puurtamiselta. Ja en todellakaan pelaa jokaista peliä 100% läpi ja se ei ole ikinä tuntunut miltään pakkomielteeltä. Yksinkertaisesti, jos pidän jostain tietystä pelistä, niin silloin haluan myös vetää sen täydellisesti läpi. Syyt ovat hyvin mitkälle samat mitä Heinz tuossa sanoi:

Lainaus käyttäjältä JayeizH

Mutta jos peli on hyvä, koukutun siitä mikä tulee vastaan. Kun kentän statuksista näkee että jotain on keräämättä, useimmiten alan niitä haalimaan. Miksi? Koska tuntuu siltä että haluan ne kerätä. Suurin syy tähän on että se jotenkin syventää tarinaa/maailmaa jos ne kerään.

Tästä hyvä esimerkki oli juurikin Batman Arkham City, jossa sai unlockattua mm. concept artia, challenge mapeja, hahmojen bioja, sekä haastettelu-kasetteja, jotka syventivät pelin hahmoja entisestään kertomalla taustatarinaa niistä ja muutenkin noissa kaseteissa oli varsin muikeaa keskustelua.

Lainaus käyttäjältä Milkshake

Tottakai saa. Tästä syystä minäkin ilmaisin mielipiteeni sinun kommentiisi. Tätä kutsutaan keskusteluksi, jota yleensä foorumeilla harrastetaan.

Niin tätäkö kutsutaan keskusteluksi?

Lainaus käyttäjältä Milkshake

Toki sisällön laatua voi kritisoida, mutta jos ongelmaksi muodustuu vain määrä, niin @ϟ☣¡☃♐☠☢*häsi ja muuta Timbuktuun!

Meikäläisellä nuo lisäsisällöt toimivat lähinnä tekosyynä, etä voin palata takaisin peliin seikkailemaan. Ilman kerättäviä ja sivutehtäviä siellä pyöriminen tuntuu....turhalta :/ Poikkeuksena toki sanon GTA V jossa vaan tahdon koluta sen täysin ennen kuin olen tarinan vetänyt lävitse.

Tällä tavalla en ole kiinnittänyt, että pelikokemukseni olisi jotenkin vajaa tms jos en pelaa lisäsisältöä. Tässä poikkeus on taas Splinter Cell Blacklist jossa sivutehtävät ovat parempia ku perus tehtävät.

Aika ei yksinkertaisesti riitä siihen että kerää kaiken matkan varrelta. Nekin pelit missä kerään kaiken, olen melkein ennalta päättänyt juuri ajan vuoksi. Joten nyt takaisin GTA:n pariin koluamaan paikat läpi ;)