Retromuistelot / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Retromuistelot

Onko sinulla muisteloita peleistä joita pelasit kaaaaaaauan kaaaaaaaauan sitten? Pidätkö yhä Pitfall Harrya Nathan Drakea kovempana jätkänä? Oksennatko uusien Metroid-pelien päälle samalla kun soitat Super Metroidin soundtrackia taustalla? Jos vastasit edes yhteen kysymykseen kyllä, olet velvoitettu kirjoittamaan tähän ketjuun hienoja tekstejä retropeleistä.

Topicin historia on retropelien lailla kauas ulottuva. Edellisillä nettisivuilla aloittivat Pelaajan toimittajat julkaisemaan joka sunnuntai mahtavaa Retrosunnuntait-sarjaa jossa kerrottiin hieman lehden takasivulla majailevan Klassikot Muistissa-palstan tyyliin vanhoista peleistä. Näistä teksteistä tehtiin boardeille niiden kommentointiin tarkoitettu thread joka pyöri myös nimellä Retsosunnuntait. Ketjun (ja valitettavasti myös itse toimituksen kirjoitukset) vajotessa vegetatiiviseen tilaan päätin ratsastaa paikalle uljaalla haarniskalla varustettuna hopeisella ratsullani ja aloitin ketjun elvytyksen kirjoittamalla omia retropelitekstejäni jotka julkaisin topicin nimeä myötäillen (ja näin ollen ovelasti offarin välttääkseni) joka sunnuntai. Kaksi tai kolme käyttäjää antoi hyvää palautetta joten jatkoin touhua saittiuudistuksen ilmoittamiseen asti. Myös muutama muu käyttäjä rohkeni topicciin kirjoittamaan ja nämä tekstit olivatkin ylivoimaisesti kyseisen triidin parasta antia.

Ole siis ystävällinen ja kirjoita tänne omat pelifiilistelysi. Itse jatkan viime boardeilta tutulla meiningillä taas ensi viikon sunnuntaina. Säännöistä sanoisin sen verran että olisi mukava jos näitä satavarmasti ilmestyviä "Halo 3 on mun mielest v*tun hyvä peli jos vanhatkin pelit lasketaan"-tekstejä ei ilmestyisi ihan kymmentä per päivä.

Voisin heittää kyssärin aiheesta. On toki melko vaikeaa määritellä sanaa "retro", mutta onko "luvallista" kirjoittaa esimerkiksi ensimmäisen pleikkarin peleistä? Itselläni olisi kyseiseltä konsolilta pari peliä joista voisin joskus muutaman sanasen skriivata, mutta onko kyseinen konsoli vielä liian tuore tapaus? Mitään maata mullistavaa tuskin saisin aikaan, mutta ihan hyviä fiilaritekstejä varmaankin :).

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Voisin heittää kyssärin aiheesta. On toki melko vaikeaa määritellä sanaa "retro", mutta onko "luvallista" kirjoittaa esimerkiksi ensimmäisen pleikkarin peleistä? Itselläni olisi kyseiseltä konsolilta pari peliä joista voisin joskus muutaman sanasen skriivata, mutta onko kyseinen konsoli vielä liian tuore tapaus? Mitään maata mullistavaa tuskin saisin aikaan, mutta ihan hyviä fiilaritekstejä varmaankin :).

Totta kai ykköspleikkarin valikoima kuuluu jo siihen osastoon että sille voi nostalgiakyyneleitä tirautella. Itsekin asetin vielä viime boardien Retrosunnuntait-ketjussa ICO:n tähän kategoriaan...

Lainaus

Totta kai ykköspleikkarin valikoima kuuluu jo siihen osastoon että sille voi nostalgiakyyneleitä tirautella. Itsekin asetin vielä viime boardien Retrosunnuntait-ketjussa ICO:n tähän kategoriaan...

Hienoa, lupaan siis käsi sydämmellä tuottaa ainakin kaksi tekstiä tähän keskusteluun. Pelätkää!

Lainaus

Myös muutama muu käyttäjä rohkeni topicciin kirjoittamaan ja nämä tekstit olivatkin ylivoimaisesti kyseisen triidin parasta antia.

Kiitos ja kumarrus, vaikka sinun ne komeimmat setit kieltämättä olivat.

Pumppu tanssii taas svengiä Norsukamman suuntaan, joka heti kättelyssä sivujen vielä nippa nappa toimiessa aloitti sen laadultaan ja matskultaan yhden p-boardien kovimmista ketjuista. Ja sait heti uuden vanhan käyttäjän innostumaan asiasta. Erittäin hyvin toimittu. Itse tosiaan lupasin kirjoitettaa monilta varmasti hämärän peittoon jääneestä klassikosta, eli kapteeni kynnestä. Harmikseni kyseinen teksti on edelleen sen yhden kappaleen mittainen. Vaan tenttejä tyyrpuurissa, joten se venähtää entisestään. Mutta kyllä se vielä tulee, halusitte eli ette. Toivottavasti moni uusi ja vanha käyttäjä saa inspiraation uusista sivuista ja päättää myös kirjoittaa omia fiilistelyitä vanhoista peleistä. Nyt se on kieltämättä helpompaa, kun ketjussa ei vielä ole sataa Norsukamman yli tuhat sanaista novellia.

Ja retron määritykseksi kelpaisi minusta kaikki konsolit pois luettuna nykyinen sukupolvi (ps3, x360, wii) sekä käsikonsoleista ds , psp ja iLaitteet. Kyllä kaikki varmaan osaavat mieltää, mikä on retroa. Ja todettakoon myös, että lehden konsolipainoitteisuus ei yllä tähän ketjuun asti. Jos rakastamasi peli on julkaistu vain pc:llä, niin ihan vapaasti voit kirjoittaa myös siitä. Tai niin ainakin itse joudun tekemään, kun ei lapsena mitään konsoleita ollut talossa. Pistäkääs sormet sauhuamaan näppäimistöillä ja päästäkää luovuus irti. Kyllä sitä juttua tulee, kunhan peli on itselleen tarpeeksi merkittävä.

Itse olen niin nuori, että retromuisteluni ovat kaikki gamecube-pelejä. Jännästi itse tykkäsin pienenä kovasti siitä pitfallin re-makesta. Myös Pokemon Colosseum ja Star Fox Adventures olivat mieleen.(omistin, ja omistan vieläkin Metroid Primen ja TLOZ:WW mutta en niistä pienenä paljoa välittänyt) Toivottavasti tämä listauskin lasketaan retroksi, sillä sitä se on ainakin minulle.

Lainaus käyttäjältä Airus+

LainausMyös muutama muu käyttäjä rohkeni topicciin kirjoittamaan ja nämä tekstit olivatkin ylivoimaisesti kyseisen triidin parasta antia.Kiitos ja kumarrus, vaikka sinun ne komeimmat setit kieltämättä olivat.

Oh now you're making me blush...

Kiitos kehuista ja itse haluaisin poimia yhden kohdan tähän ns. framille...:

Lainaus käyttäjältä Airus+

Kyllä sitä juttua tulee, kunhan peli on itselleen tarpeeksi merkittävä.

Tekstien suoltaminen on paljon helpompaa silloin kun sinulla on jonkin sortin tunneside itse kirjoitettavaan kohteeseen. Itse rustailin vanhoille boardeille peleistä joita olin itse kolminumeroisia tuntilukemia aikoinaan hakannut kuin myös peleistä joiden mielenkiintoisesta taustasta/historiasta olin kiinnostunut ja sen seurauksena aihetta ns. opiskellut. Jokainen meistä osaa kirjoittaa Super Mario Worldista (c'mon, kuka ei siitä pelistä pitäisi?) mutta kuka osaa kirjoittaa siitä sen verran omalaatuisella tavalla, että teksti ei näytä jo tuhanteen kertaan eri lähteissä nähdyltä. Oikein, sellainen ihminen joka kirjoittelee ns. täysissä fiiliksissä. Kokeilkaa vaikka...

Loistavaa! Retro on Pop, vai olikos se hot? Mutta kyllähän tähän ketjuun voisi uskaltaa jotain suoltaa jossain vaiheessa, sillä omat (ja parhaimmat) retromuistelot sijoittuvat 80-luvun loppuun ja 90-luvun alkuun jolloin eräät Nintendon konsolit (TV-Pelit) olivat kovassa huudossa, ja niistä ajoista muisteloita kyllä riittää. Voitaneen se tässä sanoa, että 8-Bittistä (NES) Nintendoa sekä 16-Bittistä (SNES) Super Nintendoa tässä tarkoitan. Molempien laitteiden peleistä valtaosa aiheuttaa pelkästään positiivisia ja/tai iloisia muisteloita, mikäli hermojen menetyksistä johtuvia kapuloiden paiskomisia ei lasketa.

Varoituksen sana, seuraava teksti sisältää kielioppivirheitä ja haikeita muistoja 80-luvulta:

Muistan hyvin sen ajan kun sain sen kuuluisan kasibittisen. Olin melkein neljä vuotias vasta. Voi sitä riemua kun hypin marion tahdissa ja alakerran asukkaat tykkäsivät. Yksi jännä muisto on jäänyt mieleen todella hyvin. Taisin olla ensimmäisellä luokalla ja olin lainannut kaveriltani Castlevanian. Heräsin yöllä jostain kumman syystä enkä saanut unta niin päätin alkaa pelaamaan 'vaniaa noin klo 03. Lopetin vasta kun muistaakseni viitoskentän kuolema korjasi minut. Toinen hieno muisto oli kesällä -88 kun olin mummolassa viettämässä kesää ja isä päätti yllättää tilaamalla Zeldan. Olihan se upea yllätys kun kävin hakemassa mummolle postin niin Zelda odotti postilaatikossa. Itse olen kasvanut kasibittinen kainalossa ja se kulki mukanani aina jos lähdettiin perheen kanssa jonneki (mökille, mummolaan jne.) Minulla oli oma sininen salkku pienenä minne laitoin aina NESsin pelit. Kannoin sitä kuin kassakaappia ja pidin huolta kaikista omistamistani peleistä. Kuten pidän myös edelleen. Olin aina kateellinen muille pelaajille kun itse en päässyt Nintendolehden kuukauden Power Playeriksi. Kuulinpas hauskan jutun omasta lapsuudestani kaveriltani joku aika sitten. Hän oli saanut uuden pelin Nintendolle (peliä hänkään ei muistanut) mutta pointtina oli se että olin koulun jälkeen heti menossa kaverin luo pelaamaan sitä ja olin käynyt ostamassa kaupasta karkkipussin, jotta voisin lahjoa itseni sisään pelaamaan. That's how I have rolled! Kaikki keinot oli sallittuja jotta pääsisin pelaamaan hyviä pelejä ja karkki oli tuona aikana kovaa valuuttaa.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Voisin heittää kyssärin aiheesta. On toki melko vaikeaa määritellä sanaa "retro", mutta onko "luvallista" kirjoittaa esimerkiksi ensimmäisen pleikkarin peleistä? Itselläni olisi kyseiseltä konsolilta pari peliä joista voisin joskus muutaman sanasen skriivata, mutta onko kyseinen konsoli vielä liian tuore tapaus? Mitään maata mullistavaa tuskin saisin aikaan, mutta ihan hyviä fiilaritekstejä varmaankin :).

Itse sanoisin, että hyvä sääntö olisi, että kaikki yli 10 vuotta vanha olisi retroa. Täten siis Cube-PS2-XBox-sukupolvi olisi tällä hetkellä se retron raja, eli niistä saisi jo kirjoittaa täällä.

Lainaus käyttäjältä MasterOfMagikarps

Itse olen niin nuori, että retromuisteluni ovat kaikki gamecube-pelejä. Jännästi itse tykkäsin pienenä kovasti siitä pitfallin re-makesta. Myös Pokemon Colosseum ja Star Fox Adventures olivat mieleen.(omistin, ja omistan vieläkin Metroid Primen ja TLOZ:WW mutta en niistä pienenä paljoa välittänyt) Toivottavasti tämä listauskin lasketaan retroksi, sillä sitä se on ainakin minulle.

Täsmälleen sama täällä, GC oli ensimmäinen kotikonsolini ja siksi minulla riittääkin siitä vaikka kuinka paljon muistoja. Joten olen valmis kirjoittamaan etenkin Cuben peleistä tänne kunhan ensin totun tähän sivustoon enemmän. Ainakin MK:DD!!:stä, StarFox Assaultista ja Zelda: Collector's Editionista saisin lähes Norsun tasoisia hehtaariviestejä aikaan. Joten niitä voitte odottaa.

Lupasin aiemmassa viestissäni lisätä jotain tuottavaa tähän ketjuun ja päätin tehdä sen ennen kuin ketjun tekstien taso nousee liian korkeaksi. Tänä iltana aiheenamme:

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/0/0b/Ratchetandclanklogo.png)

Nyt joku tietysti miettii, miksi valitsin juuri tämän pelin ensimmäiseksi retroiluksekseni. Noh, enpäs paljastakkaan sitä aivan vielä. Joudutte ensin kuulemaan tylsiä faktoja pelistä, vasta lopuksi paljastan sen miksi se on niin merkittävä osa meikäläisen omaa konsolipelihistoriaa. Uskallatko lukea?

Karvakamu

Ensimmäinen R&C-sarjan peli julkaistiin vuonna 2002. Ensimmäisessä osassa pelaajille esiteltiin pelin päähahmo Ratchet, (ammatiltaan mekaanikko), joka nousikin sarjan myötä yhdeksi Playstationin tunnetuimmista yksinoikeushahmoista ja pelaavan kansan suosikiksi. Yksin urhean lombaximme ei tarvinnut kuitenkaan seikkailla, vaan hän sai heti ensimmäisen pelin alusta kaverikseen piskuisen robotin, Clankin. Ensimmäisen pelin aikana esiteltiin myös kolmas sarjan vakiohahmoista, Captain Qwark, joka ei ollutkaan aivan niin suuri sankari kuin petollinen media antaa ymmärtää.

Juoni ja gameplay

Ensimmäisen pelin juoni on lyhykäisyydessään seuraavanlainen: ilkeä ja muutenkin epämiellyttävä bisnesmies Drek, (viittaako Insomniac tässä nyt ilkeisiin ja kylmiin roopeankkoihin tosi elämässä, who knows...) joka kuuluu Blargien rotuun, aikoo rakentaa kansalleen uuden planeetan vanhan saastuneen tilalle. Suunnitelma vaatii muiden planeettojen tuhoamista ja tämähän ei sankareillemme sovi. Clank suostuttelee Ratchetin auttamaan Drekin pysäyttämisessä, mutta tarinan juonikoukerot pitävät huolen että aivan näin helposti se ei käy. Juoni ei ole todellakaan pelkää pintaliitoa, vaan se koukuttaa loppuun asti.

Peli koostuu toiminnasta ja tasohyppelystä ja se yhdistelee näitä varsin hyvin. Ratchet keräilee matkan aikana erilaisia apuvälineitä ja aseita Clankin toimiessa "selkäreppuna". Toki Clankillakin päästään pelaamaan. Täytyy tosin myöntää että nämä Clankin osiot olivat pienenä paljon tylsempiä kuin Ratchetilla pelaaminen, tosin Ratchetilla pääsikin mätkimään vihuja oikein kunnolla. Mukaan mahtuu myös kaikenlaisia minipelejä ja jopa ajoneuvo-osuuksia. Vaihtelua pelistä löytyy yllinkyllin. Valuuttana pelin maailmassa käytetään pultteja joita saa vihuja teilaamalla ja maailmaa tutkimalla.

Avaruuden mutkat

Pelisarja nousi jo heti ensimmäisen osan myötä tunnetuksi aseitaan. Vakio hutkimena Ratchet käyttää Wrechiään, aivan kuten kunnon rasvanäpin kuuluukin. Hullunkurisia ja välillä täysin älyvapaita mutkia löytyy joka lähtöön. Tosin onhan avaruus täynnä vaarallisia mörrejä ja möykkyjä. Aseista löytyy niin raketinheittimiä, nyrkkeilyhanskoja, tarkkuuskiväärejä ja hanskat jotka levittävät milloin turretteja milloin pieniä robottikätyreitä. Kaikkein suurimman tuhovoiman omaavat kuitenkin sarjan R.Y.N.O-aseet. Lyhennehän tulee sanoista Rip You a New One, jokainen osaa varmasti suomentaa tuon itse. Erityisen kuuluisa on juurikin ensimmäisen osan R.Y.N.O, joka laukaisee kaikessa yksinkertaisuudessaan yhdeksän pientä ohjusta vihujen iloksi. Tuo R.Y.N.O:han maksaa ensimmäisessä osassa hurjat miljoona pulttia ja se pitää ostaa pimeänä joltain hiipparilta koska se on laiton. Lait ne on avaruudessakin.

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/0/00/Ratchet_%26_Clank_screenshot.jpg)

Yllä olevassa kuvassa Ratchet uskollisen Blasterin kanssa, kuinka mahtava tuo yksinkertainen ase onkaan!

Mikä siinä nyt sitten on niin hiivatin erikoista?!?

No, miksi tämä ensimmäinen R&C on sitten minulle niin tärkeä? Tämä ensimmäinen R&C sattuu olemaan ensimmäinen peli, minkä ostin ihan itse omilla rahoillani. Peliähän mainostettiin Suomessa aivan telkkarissa asti ja olin miettinyt että onpas kummallinen peli. Kun sitten löysin tieni kauppaan vanhemman avustuksella, päätin että tämä lähtee nyt mukaan. Ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Päähenkilöt olivat mahtavia, pelin huumori oli oikeasti hauskaa, tasohyppely toimi kuin erään raiteilla menevän koneen vessa, aseet olivat huikeita ja juoni piti otteessaan. Silläkin oli osansa että peli oli todella näyttävä ja animaatio todella sulavaa. Kyllä siinä olivat pienen ihmisen (taisin olla 9-vuotias) silmät suurina ja kosteina. Siksi pidänkin tätä peliä oman värikkään pelihistorian yhtenä kulmakivistä. Ja olen todella onnellinen että tutustuin siihen pienenä.

Well, that's all folks. Olen nyt paljastanut itseäni teille tämän tekstin muodossa ja toivottavasti vakuuttanut siitä että R&C ovat molemmat hurmaavia ja lombaxit rautaa.

Nyt vain kaikki muutkin avatumaan!

E: mNef huomasi huomasi korjata, että ensimmäisen pelin R.Y.N.O ei maksanutkaan kuin 150.000 pulttia.

Kyllä ennen kaikki oli paremmin.

Noeikai, totta kai nautin täysin rinnoin moderneista peleistä ja harvemmin nykypelien tulvalta edes liikene kunnon peliaikaa vanhoille peleille. Mutta sen voin vannoa, että jos nyt tulisi muutaman vuoden tauko uusissa pelijulkaisuissa, minulle ei todellakaan tylsää tulisi. Niin paljon on joko aukkoja pelisivistyksessä tai haluja pelata klassikoita uudestaan läpi.

Näinä päivinä useimmin tulee fiilisteltyä Nintendon parissa (yllätys), mutta innolla aina testailen uusia kokoelmaan saapuneita pelejä alustasta riippumatta. Saturn, PC-Engine ja Neo-Geo ovat sydäntä lähellä jo pelkästään siksi, että ne edustavat 2D-pelien huipentumia.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Tuo R.Y.N.O:han maksaa ensimmäisessä osassa hurjat miljoona pulttia ja se pitää ostaa pimeänä joltain hiipparilta koska se on laiton. Lait ne on avaruudessakin.

Muuten teksti oli vallan hieno, ja asiallinen, mutta tähän pikkuseikkaan pitää takertua. Ykkösratchetissa RYNOsta täytyi pulittaa vain 150.000 pulttia. Myöhemmissä osissa rikkoontui vasta tämä miljoonan haamuraja.

Ei mulla muuta, jatkakaa.

Lainaus käyttäjältä mNef+

Lainaus käyttäjältä Muksu+Tuo R.Y.N.O:han maksaa ensimmäisessä osassa hurjat miljoona pulttia ja se pitää ostaa pimeänä joltain hiipparilta koska se on laiton. Lait ne on avaruudessakin.

Muuten teksti oli vallan hieno, ja asiallinen, mutta tähän pikkuseikkaan pitää takertua. Ykkösratchetissa RYNOsta täytyi pulittaa vain 150.000 pulttia. Myöhemmissä osissa rikkoontui vasta tämä miljoonan haamuraja.

Ei mulla muuta, jatkakaa.

Onko tosiaan näin? Tuhannesti anteeksi, siirryn sirottelemaan tuhkaa vääräuskoiselle keholleni. Muistoissani tuo maksoi sen kylmän miljoonan. Muistan edelleen kun piti isoveljeltä kysyä, että kuinka paljon niitä pultteja on vielä kerattävä. Oli tuo 150. 000 pulttiakin silti itselleni melkoisen tuskan takana. Kiitos huomautuksesta ja kauniista palautteestasi! Korjaan virheen hetimiten.

Kuten olen jo useaan kertaan kertonut, GameCube oli ensimmäinen kotikonsolini ja on lempikonsolini yhä nykyäänkin. Mutta mikä onkaan ensimmäinen pelini kyseiselle laitteelle? No tietenkin hehkuttamani asia nro 2.

IMAGE(http://www.mario-kart.net/images/mkdd/mkdd-logo.jpg)

Mario Kart: Double Dash!! (jonka nimen lyhennän tästä eteenpäin MK:DD) on puhdasta split-screen juhlaa. Toki pelissä on yksinpelikin jne. mutta se pohjimmainen hauskuus ja mielenkiintoisuus piilee siinä uskomattoman koukuttavassa moninpelissä, jota olen pelannut jo pian 8 vuotta. Seuraavaksi luvassa yleistä ja ei niin yleistä tietoa pelistä.

Mario ja auto yhteen soppiii..

Niille jotka eivät ole vielä kuulleet kyseisestä pelisarjasta, se on sitä mitä tulee kun annetaan Mario-hahmoille erinäisiä aseita ja heitetään ne karting-autoihin, eli hallittua (ja eritoten hauskaa) kaaosta. Sarjan peleissä on keskimäärin 20 rataa (MK:DD:ssä 16), jotka on jaettu neljän radan cuppeihin. Yksinpelissä on tarkoitus ajaa cuppeja eri vaikeusasteilla ja voitettuaan cupin, saa siitä pokaalin. Sen syvällisemmäksi se ei yksinpelissä mene. Kun taas moninpelissä...

IMAGE(http://www.mariowiki.com/images/7/73/MushroomBridgeIcon-MKDD.png)

AFTER HIM!!

MK:DD:ssä on 2 (tai 3) moninpelimuotoa: peruskisa ja battle-mode (+ grand-prix enintään 2:lle pelaajalle).

Ensimmäinen on sitä miltä se kuulostaakin, valitaan hahmot ja rata, ja tarkoitus olisi voittaa kyseinen kisa. Yksinkertaista mutta hauskaa. Hauskuus juontuu pääosin pelin toinen toistaan persoonallisemmista radoista, sekä kunkin hahmon omasta erikoisaseesta, eikä kellään muulla ole samanlaista (paitsi muutamilla hahmoilla, kuten Wario ja Waluigi sekä Donkey ja Diddy Kong). Vaikka luulisi, että kahdeksan autoa viskomassa pommeja ympäriinsä ja tönimässä toisiaan riittäisi aiheuttamaan kaaosta, radoille on ripoteltu runsaasti sekä staattisia että interaktiivisia esteitä, joiden väistelystä voi kehkeytyä intensiivisissä kisoissa melkoinen taiteenlaji. Esimerkkejä näistä esteistä ovat vaikkapa luistelevat ShyGuyt sekä mäkiä alas vyöryvät kivenlohkareet. Useissa kisoissa siis pitäisi samaan aikaan pommittaa vastustajaa itemeillä, väistellä vastustajien (huomaa monikko) heittelemiä itemeitä, väistellä edellämainittuja esteitä sekä tietenkin pysyä radalla. Multitaskingia parhaimmillaan.

IMAGE(http://www.mariowiki.com/images/d/da/MKDD01.jpg)

Fight to the death

Battle-mode koostuu kolmesta erilaisesta aktiviteetista: balloon battle, shine thief ja bob-omb blast. Kaikki battle-moden kisat ajetaan perusratojen sijaan erityisillä areenoilla, joissa ei ole lähtöviivaa, eikä maaliviivaa.
- Ensimmäisessä kaikilla on aluksi kolme palloa, ja osuma vastustajan aseesta puhkaisee yhden. Erilaisia taktiikoita käyttäen voi yrittää saada johtoaseman itselleen. Voi ajella kuin hullu ympäriinsä ja viskoa banaaninkuoria pitkin kenttää, voi jäädä kämppimään nurkkaan ja odottaa saalistaan hakeutuvan kuoren kanssa tai vain varastaa vastustajan palloja osumalla heihin turbolla.
- Toinen laji on jo hieman vauhdikkaampaa, areenalla on yksi Super Mario Sunshinestä tuttu Shine Sprite, jonka läpi ajamalla saa sen haltuunsa. Kun Sprite on pelaajalla, lähtee ajastin tikittämään, ja sen osuessa nollaan on pelaaja voittanut. Toisten pelaajien tehtävä on tietenkin aseillaan pudottaa Sprite pelaajan hallusta ja poimia se itselleen. Tässä tapauksessa ajastimeen ilmaantuu hieman lisäaikaa. Shine Spritessäkin ilmaantuu jatkuvasti erilaisia taktiikoita ja ihmeellisiä temppuja. Joskus kun luulee jo voittavansa onkin kaveri kyttäämässä nurkan takana pommi kourassa. Joskus jopa ison banaanin hajoittaminen kolmeksi pieneksi ajamalla siihen itse oikeaan aikaan on ollut avain voittoon.
- Kolmas ja viimeinen on henkilökohtainen suosikkini. Siinä on tarkoitus saada pommeilla neljä osumaa muihin pelaajiin. Kuulostaa helpolta? No sitä se ei ole, sillä aina kun sinuun osutaan, menetät yhden osuman, ja päin vastoin. Tässä pelimoodissa kaikista item-laatikoista saa pommeja, ja niitä voi olla kerralla mukana poikkeuksellisesti 15 (luulisin, en kylläkään ole laskenut).

IMAGE(http://www.mariowiki.com/images/d/db/Mario-kart-double-dash-55986-1521268.jpg)

Mario Kart: Double Dash!! on hieno peli, mutta vaikka toivottavasti siitä lukeminen on ollut mukavaa, vaatii sen ymmärtäminen sen pelaamista, joten suosittelenkin lämpimästi, että kaikki edes kokeilisivat tätä moninpelien kuningasta, joko omalla GC:llään tai kaverin luona. Tähän onkin hyvä lopettaa.

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani, että vaikka peli on todella tuttu, voi siitä kirjoittaminen olla silti todella vaikeaa. Pahoittelen jos tekstini on sekavaa, mutta erinäisistä tapahtumista on vaikeaa sitoa sujuvaa viestiä. Nostan siis vielä hattua niille, jotka ovat saaneet retromuistoistaan oikeasti selkeää tekstiä aikaan.

Lainaus

PS. Huomasin tätä kirjoittaessani, että vaikka peli on todella tuttu, voi siitä kirjoittaminen olla silti todella vaikeaa. Pahoittelen jos tekstini on sekavaa, mutta erinäisistä tapahtumista on vaikeaa sitoa sujuvaa viestiä. Nostan siis vielä hattua niille, jotka ovat saaneet retromuistoistaan oikeasti selkeää tekstiä aikaan.

Huomasin oman R&C tekstin kohdalla aivan saman. Parhaiten varmasti onnnsituu kun ei ajattele liikaa mitä kirjoittaa, vaan antaa sen vain viedä. Tämä on kuitenkin osittain opeteltava taito. Hieno teksti kuitenkin, ja todella mielellään sen luki. Aivan kuin Mario Karttejakin pelaa todella mielellään. MK7 tulisit jo...

Mahtavaa että joku muukin on saanut innostusta kirjoitella ylös fiiliksiään vanhoista peliklassikoista. Viime boardeilla koko touhu meni valitettavan monologiseksi ja vaikka sitä voisikin kehua itseään ja tekstejään maailman ääriin asti, on silti mukavampi lukea muiden käyttäjien tunnelmia näiden rakastamista peleistä. Itse teen paluun retrospektaakkelien kentälle tällä seuraavalla nimikkeellä joka on eräänaista sukua tämän talven trendille, moninpelille. Kun kansa odottaa suu kuolassa Battlefieldiä, Halo-uusioversiota ja Modern Warfare 3:a, on syytä palauttaa mieliin se moninpelien kiistattoman kuninkaan alkulähde joka jaksaa viihdyttää eri muodoissaan jopa kolmekymmentä vuotta ensiesiintymisensä jälkeen. Hyvät naiset ja pahat naiset... I'll give you Bomberman!

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/7/72/BombermanCover.jpg)
Alusta: Multi
Julkaisu: 1983
Pelaajia: 1
Kehittäjä: Hudson Soft

Kaikki meistä tietävät Segan ikioman Sonic-siilen sekä Nintendon ikonisen Marion mutta valitettavan harva tunnistaa piiiiitkän linjan pelitalon, Hudson Softin, maskotin Bombermanin. Hudson Softin ampiaislogo on länsimaissa valitettavan vieras ottaen huomioon että kyseinen lafka on ollut tekemisissä videopelien kanssa jo vuodesta 1978. Pelitalon suurimpiin saavutuksiin voidaan lukea taaperikäisestä luolamiehestä kertovat tasoloikkapelit, Bonkit, Mario Party-pelit sekä Adventure Island-pelit. Hudson Softin suurin rahasampo on kuitenkin läpi vuosien ollut yksinkertaisen hauskaa pelaamista tarjoava pelisarja joka on nykypäivänä pelimaailmassa jo käsite.

Bomber's notebook

Alkuperäinen Bomberman ilmestyi vuonna 1983 lähes kaikille kyseisen aikakauden kotitietokoneivirityksille joista tunnetuimmat ovat varmasti MSX sekä joillekin asiaan vihkiytyneille länsimaalaisille tuttu ZX Spectrum. Alkuperäinen Bomberman on myös ainoa Bomberman-peli jonka tarina ei kerro Bomber Nebula-galaksin asukkaiden edesottamuksista vaan ensimmäisessä pelissä huikean laaja ja kompleksinen taustatarina kertoo tunteikkaan tarinan robotista joka haluaa vapauteen pommeja valmistavasta tehtaasta ja päästäkseen elämään elämäänsä tehtaan ulkopuolelle, täytyy tämän urhean robotin selvittää tiensä läpi lukuisten vihollisten täyttämien labyrinttien. Myös Portal on siis paljosta velkaa Hudson Softin pelisarjalle, well whaddy'a know?

IMAGE(http://www.consoleclassix.com/info_img/Bomberman_NES_ScreenShot3.gif)
Vuosi on 1983 ja ruudulla on VIISI vihollista yhtäaikaisesti! Eat your heart out Dynasty Warriors-sarja!

Pelissä ideana on siis raivata tie läpi sokkeloiden ja vihollisten ja tämä raivaustyö hoidetaan milläpä muullakaan kuin pommeilla. Pommien käyttö on sitä legendaarista Bombermania. Pelissä on neljä suuntaa niin pommien räjähdyksille kuin hahmojen liikkumisellekin. Kun pelaaja asettaa pommin maahan täytyy tämän siirtyä hyvän etäisyyden päähän pommista sillä pommin räjähdysalue määriytyy pommin asettelusta riippuen joko pelaajaa vastaan tai tämän eduksi. Pommien räjähdysaluetta pystyy kasvattamaan erikseen poimittavilla power-upeilla kuin myös maahan laskettavien pommien määrää. Lisämausteensa pelaamiseen tuovat myös seinämät jotka pysäyttävät pommien räjähdykset ja joiden takana pelaaja on turvassa. Näitä seinämiä voi tietysti käyttää myös strategiseen sodankäyntiin sillä seinän ja pommin väliin jäävä vihollinen on yleensä se kaikista kuollein vihollinen, sääntö joka elää Bomberman-peleissä tänäkin päivänä... ellei sitten satu vastapelaajalle osumaan joku power-up mutta kuitenkin.

Bombs away!!

Ensimmäisessä Bombermanissa ei ollut vielä sarjan tunnetuinta aspektia eli monen pelaajan yhtäaikaista moninpeliä vaan homma eteni yksinpelinä läpi itseään toistavien tasojen. Vihollisen virkaa ajoivat ilmapalloilta näyttävät Floaterit joiden tekoäly ei pahemmin haastetta tarjonnut. Kaikki Floaterit kentästä tuhottuaan pääsi Bomberman pommisurmista auenneen oven myötä kohti uutta tasoa ja uusia terroritekoja. Hassuna detaljina mainittakoon noista vihollisten Floater-nimistä; peli julkaistiin myös jenkkilän puolella mutta siellä ei Bomberman-otsikolle jostain kumman syystä lämmetty joten pelin taustatarinaa jouduttiin muuttamaan siten että pelissä Eric-niminen poika pommitteli vihollisia kohti tuonelan portteja edetäkseen itse pelissä. Näin ollen peli sai nimekseen Eric and The Floaters

IMAGE(http://sydlexia.com/imagesandstuff/nes100/bomberman.png)
Uhkarohkeaa pelaamista Bombermanin maailmassa on katsoa pommia kun se räjähtää.

Bomberman osoittautui Hudson Softin ensimmäiseksi hittipeliksi ja se julkaistiin ajan myötä lähes kaikille mahdollisille, interaktiivista viihdettä pyörittäville alustoille ja nykypäivänä se on internetin ilmaisten flash-pelien yksi kulutetuimmista nimikkeistä. Bomberman-sarjan todellinen menestystarina löytyy kuitenkin vasta jatko-osasta jossa Bomberman siirtyy moninpelien aikakaudelle.

Da Bomb!

90-luvun alussa Hudson Soft julkaisi TurboGrafx-16-konsolille oman Bomberman-pelinsä nimeltä... Bomberman. Tämä peli kuitenkin erosi siitä aidosta ja alkuperäisestä sillä tämä peli sisälsi eri tarinan ja sen kauneimman graalin maljan, viiden (5!!) pelaajan moninpelin. Ensimmäistä kertaa Bomberman-sarjassa pelaajat pääsivät ottamaan mittaa toisistaan yhden ruudun kokoisella alueella jossa kaikki yksinpelissä harjaannutetut pommittelutaidot tulivat tarpeeseen kun vastaan asettui itsenäisesti ajattelevia ihmispelaajia. Power-upit kuuluivat toden totta myös asiaan ja itse nimihahmon ulkoasukin päivittyi siihen kuosiin jollaisena me pelaajat nykypäivänä tämän söötin pommikoneen tunnemme.

IMAGE(http://cdn1.gamepro.com/article_img/gamepro/71648-24.jpg)
Jännityksen voi tuntea jo yksinään tästä kuvasta.

Tämän pelin jälkeen ovat Bomberman-pelit noudattaneet sitä samaa kaavaa vuodesta toiseen. Löyhä yksinpeli ja miljoonia pelikertoja kestävä moninpeli... kuulostaa pitkältikin nykypäivän FPS-peleiltä vai mitä? Bomberman-pelit ovat myös muutaman kerran menneet metsään totaalisesti. Mm. N64:n ensimmäinen Bomberman-peli rikkoi toimivaa kaavaa muuttamalla pelin moninpelin hivenen Poy-Poy-pelisarjan suuntaan vapaine moninpelikarttoineen ja ikonisen pommien räjähdysalueen muuttamisineen. Pyhäinhäväistys ei ollut kuitenkaan läheskään niin suurta kuin muutamaa vuotta edellä mainitun N64-pelin jälkeen ilmestyneessä Bomberman Act Zerossa joka oli lähinnä säälittävä yritys tehdä tästä legendaarisesta pelihahmosta nykypäivän muottiin paremmin istuva pelihahmo.

IMAGE(http://www.planetxbox360.com/files/2006/october/bomberman%20review/2.jpg)
Syy miksi melkein heitin Xbox 360:ni ikkunasta.

Nykypäivän pelimaailmassa Bomberman on ihan oma instituutionsa ja uskomaton reliikki siitä miten lähes kolmekymmentä vuotta vanhalla pelimekaniikalla saa aikaan valtavaa hupia vaikka välissä on pelien trendejä vaihtunut tiuhempaan kuin meikäläisellä alushousut. Bomberman on säilynyt lähes muuttumattomana läpi vuosikymmenten ja silti se saa uusia pelaajasukupolvia faneikseen joka päivä ja se on jotain mihin aniharva, jos mikään, pelisarja on koskaan pystynyt. Ajatelkaapa jos pelaisimme vieläkin Super Mario Bros-pelejä kaksiulotteisina... eipäs kun!?!

Näin päätämme tämän "uuden aikakauden" ensimmäiset retrotöhöilyt. Ensi sunnuntaina aiheena on Battlefieldin julkaisun kunniaksi peli jossa ollaan myös taistelukentällä. Niitähän ei hirveän montaa ole joten arvaatte varmaan mikä peli on kyseessä...

Okei tässä on minun einsimmäinen retro kirjoitus joten täältä pesee.

IMAGE(http://www.lysator.liu.se/adventure/images/Sierra_On-Line,_Inc/sinsfathers.jpg)

Peli: Gabriel Knight Sins Of The Fathers
Alusta: PC
Julkaistu 1993
Julkaisija: Sierra.Online

Sierra teki 90-luvulla tosi hyviä Osoita Klikkaa Seikkailu pelejä joista valitsijn Jane Jensenin Käsikirjoittaman Gabriel Kinght triologian ensimmäisen osan. Peli alkaa Päähenkilömme näkemään painajaisesta herättyään New Orleanssissa sijaitsevassa Kirjakaupassa Kaupan omistaja ja pelin päähenkilö Gabriel Knight (Ääninäyttelee Cd-rom versiossa Tim Curry) Mitä juuri tapahtui.

Juoni Lyhyesti

IMAGE(http://3.bp.blogspot.com/_dJTtf9n17W0/S81uXlJhIqI/AAAAAAAAB7g/K0H6wXJA-VI/s1600/gabriel.jpg)

Peli Seuraa Jännitys Kirjailijaa (Nimi Mainittiin jo yllä) Joka kerää ainestoa kirjaansa monista lähteistä.
Pelin alussa Tapahtuu henkirikos joka viittaa Voodoo rituaalihein ja kun Gabriel lähtee tutkimaan tapausta hän törmää etsivä ystäväänsä Franklin Moselyyn. Ääninäyttelijä (Mark Joker Hamill)

Käyttöliittymä

Kuten kaikissa sierran osoita ja klikkaa peleissä toiminnot tehdään valitsemalla yläkulmassa näkyvästä ikkunasta. Suosikkini oli kuitenkin tässä pelissä ainoastaan oleva Kasettinauhiri kuvake jolla pystyi kuuntelemaan uudeelleen pelin dialogit.

Pelin Parasta antia ovat hyvä ääninäyttely grafiikka, Musiikki ja synkkä ilmapiiri tietyissä kohdin ja totta kai päähenkilön rakastuminen kauniiseen Malia Geddeen (ääninäyttelee Leilani Jones)

Loppusanat

Gabriel Knight Sins Of The Fathers on todella kokemisen arvoinen peli joka löytyy myös kirjana

IMAGE(http://infinitelives.net/wp-content/uploads/2009/02/gknovel-498x721.gif)

Suosittelen Kaikille tätä Hienoa Klassikkoa jotka rakastavat mystereejä

Meinasin kirjoittaa tämän "viimeksi pelatut pelit" -ketjuun mutta kyllä tämä taitaa olla sopivampi paikka sillä viimeksi läpi asti pelaamani peli ilmestyi tasan 25 vuotta sitten... Kyseessä on Nintendon kolmen kovan viimeisenä startanneen sarjan ensimmäinen osa, Metroid.

IMAGE(http://www.consoleclassix.com/info_img/Metroid_NES_ScreenShot1.jpg)

Olen tälläkin forumilla varmasti tullut maininneeksi että mielestäni Super Metroid on eräs parhaista koskaan tehdyistä peleistä, ellei jopa se paras. Siksi onkin suoranainen ihme että tämä ensimmäinen on jäänyt minulta pelaamatta aina viime viikonloppuun asti jolloin krapuloissani tuon läpi asti tahkosin. Alustana oli 3DS jonka ambassador-ohjelman NES-aaltoon tämä klassikko kuului. Ihan ilman apua en olisi tuosta selviytynyt, sen verran kryptinen rakenne tässä on eikä mitään vihjeitä etenemissuunnasta anneta, niinpä netistä nappaamani kartta sai toimia tukenani ja turvanani. Niin paljon kuin tuo helpottikin niin kyseessä ei todellakaan ole mikään helppo peli. Kuolemat seurasivat toisiaan ja läpipeluuajastani leijonanosan lohkaisikin terveysmittarin täyteen grindaaminen joka kuoleman jälkeen. Kuka sadistinen paskiainen päätti että kuolon korjattua energiaa saa aloittaessaan vain yhden kolmasosa-tankillisen verran energiatankkien lukumäärästä riippumatta?? On pakko grindata uudelleen syntyviä vihollisia joka kerta sillä muuten kuolo vain korjaa taas aivan hetkessä. No, old-school on old-schoolia ja tällaiset asiat vaan täytyy sietää.

Tunnelma pelissä on aivan omaa luokkaansa vaikka luonnollisesti jääkin mestarillisesta Super Metroidista jälkeen. Kuitenkin selvästi huomaa että samaan on pyritty jo tässä ensimmäisessä osassa kaikilla osa-alueilla, Super Metroid vain onnistui tehokkaamman raudan ansiosta paremmin. Yllätyin jokatapauksessa itsekin siitä miten mielelläni tätä pelasin ja miten hienosti tähän onnistui uppoamaan 25 vuotta ilmestymisensä jälkeen! Aika guruja nuo Nintendon ohjelmointivelhot. Ohjaus on tarkkaa, joskin rajoittunutta. Ymmärrän että viistoon ampuminen ei onnistu mutta saisipa edes alaspäin räiskittyä, olisi nimittäin auttanut melkoisen paljon. Tuo 25 vuotta tämän ilmestymisen ja oman kokemukseni välissä luonnollisesti söivät tehoa monista innovaatioista joita Metroid esitteli, kuten että muut aikakautensa pelit kulkivat aina vasemmalta oikealle ja tässä pystyi kulkemaan molempiin suuntiin ja lisäksi ylös- ja alaspäin. Kuitenkin on pakko todeta että taika on tallella, peli maittoi todella hyvin koko kestonsa ajan ja viimeinen matka Tourianin halki Mother Brainin luokse on eräs hirmuisimmista haasteista mistä olen pitkään aikaan tieni läpi taistellut. Lukuisien epäonnistumisien jälkeen kun tuo pirulainen lopultakin heitti veivinsä, oli onnistumisen tunne sitä luokkaa että oli pakko ääneen kiljahtaa riemusta.

Tulikin sitten hankittua eShopista myös alunperin Game Boylle ilmestynyt Metroid II jonka kimppuun käyn seuraavaksi. Sitäkin olen aikanaan vain kokeillut. En malta odottaa mitä kauhuja tämän planeetan syvyyksissä odottaa! Videopelien first lady Samus Aran on selvästi tähdittänyt ajattomia pelejä, here's to another 25 years *kohottaa maljan*.

Tuplapostausta pukkaa. Eikö täällä kukaan muu pelaile vanhoja pelejä? Norsukampakaan ei ole aikoihin sivistänyt meitä retropläjäyksellään.

Kuten jo edellisessä viestissäni totesin, seuraava projektini oli alkuperäisen Game Boyn Metroid II: Return of Samus ja alustana toimi tälläkin kertaa 3DS. Rakastan tätä masiinaa.
IMAGE(http://www.metroidheadquarters.com/games/metroidiireturnofsamus/images/titlescreen.png)
Nintendo ei ole koskaan oikeasti ryöstöviljellyt menestyssarjojaan vaikka välillä siltä tuntuukin kun Mario-aiheisia pelejä puskee ovista ja ikkunoista. Noistakin kun vain harvat kuuluvat siihen varsinaiseen Super Mario -pääsarjaan. Jo ensimmäisen ja toisen Metroidin välissä ehti kulua kokonaiset viisi vuotta ja vaikka alustana tällä kertaa toimi tehoiltaan vaatimaton ja mustavalkoruutuinen Game Boy, tuntuu Metroid II kaikin puolin nimenomaan alkuperäisen pelin kehittyneemmältä jatko-osalta eikä karsitulta käsikonsoliversiolta. Hahmot ovat isompia ja yksityiskohtaisempia, liikkeitä ja ominaisuuksia on enemmän eikä maailma ole piiruakaan pienempi tai suoraviivaisempi kuin uraauurtavassa edeltäjässään. Tarinalliselti Samus on tällä kertaa lähtenyt Metroidien kotiplaneetalle hävittämään koko lajin olemassaolosta eli mistään prinsessan- tai maailmanpelastamisesta ei ole tässä Nintendo-pelissä kyse vaan... kansanmurhasta. No, tavoite ei ehkä ole kovin jalo mutta pidetäänpä mielessä että Metroidit ovat pelimaailman vastine Xenomorpheille eli Alieneille joten yhdenkin yksilön henkiin jättäminen saattaa koko galaksin vaaraan.

Musiikit ovat ehkä jopa alkuperäistä peliä paremmat. Game Boyn äänipiiristä on kyllä vuosien varrella saatu todella maukkaita juttuja irti ja käytetäänhän laitetta elektronisen musiikin parissa nykyään aika laajastikin. Metroid II suorastaan tihkuu tunnelmaa ja vaikka etukäteen pelkäsin että mustavalkoisuus tekisi alueista vielä entistäkin enemmän samannäköisiä, on pienillä yksityiskohdilla luoliin saatu mukavaa vaihtelua eikä etenemisreitit ole tällä kertaa lainkaan niin kryptisiä kuin ensimmäisessä pelissä vaikkei mistään putkijuoksusta voida todellakaan puhua. Tällä kertaa ympäristöön on jätetty visuaalisia vihjeitä siitä mikä seinä saattaisi murentua tai mihin kannattaa palata uusien apuvälineiden kanssa ja tämä tekee pelaamisesta kauttaaltaan miellyttävämpää kuin ensimmäisessä osassa. Kädestä pitäen ei kuitenkaan johdateta mihinkään vaan tunne siitä että olet yksin tuntemattomassa ympäristössä on vahva. Hienoja apuvälineitä esitellään mukavaan tahtiin ja niiden käyttö tekee etenemisestä ensinnäkin helpompaa ja Nintendon tyyliin aina vaan pelattavuudeltaan sujuvampaa ja yksinkertaisesti hauskempaa. Monet sarjassa toistuvasti käytetyt ominaisuudet kuten Space Jump (pystyt hyppäämään ilmassa uudelleen ja jatkamaan tätä vaikka loputtomasti kunhan vain ajoitat napinpainalluksen oikein) ja Spider Ball (pallomuodossa pystyy tarraamaan seiniin ja kiipeämään pitkin kaikenlaisia pintoja) esitellään tässä osassa ensimmäistä kertaa ja ne rikastavat pelikokemusta enemmän kuin sanoilla pystyy kertomaan.

Kuten kaikesta kertomastani voi päätellä, nautin Metroid II:n pelaamisesta suunnattomasti. On tämä vaan niin hieno pelisarja ettei mitään rajaa! Siinä ja siinä ettei ylitä Legend of Zeldaa kaikkien aikojen suosikkisarjanani. Harmi että joudun skippaamaan Super Metroidin tällä kertaa kun sitä ei ole (ainakaan vielä) 3DS:lle saatavilla enkä oikein voi SNESiä mukanani tänne töihin raahata...mutta onneksi Metroid Fusion löytyy.:P

Lainaus käyttäjältä Norsukampa

Itse jatkan viime boardeilta tutulla meiningillä taas ensi viikon sunnuntaina.

...jep ja teinkin sitä jopa yhden sunnuntain verran. En ole kuitenkaan siirtymässä poliittiseen uraan vaikka toisin luulla saattaisi. Ensi sunnuntaina (all rights reserved) kuitenkin avaan jälleen henkilökohtaisen retromuistelokansioni ja pilaan päivänne julkaisemalla tekstiä vanhoista nimikkeistä. Nyt kun taiteellinen ilmaisuni on jälleen saanut minusta vallan, pyrin jatkamaan perinnettä joka sunnuntai. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen...

Lainaus käyttäjältä Norsukampa

Lainaus käyttäjältä NorsukampaItse jatkan viime boardeilta tutulla meiningillä taas ensi viikon sunnuntaina.
...jep ja teinkin sitä jopa yhden sunnuntain verran. En ole kuitenkaan siirtymässä poliittiseen uraan vaikka toisin luulla saattaisi. Ensi sunnuntaina (all rights reserved) kuitenkin avaan jälleen henkilökohtaisen retromuistelokansioni ja pilaan päivänne julkaisemalla tekstiä vanhoista nimikkeistä. Nyt kun taiteellinen ilmaisuni on jälleen saanut minusta vallan, pyrin jatkamaan perinnettä joka sunnuntai. Kiitos ja anteeksi jo etukäteen...

Tänään postissa tulivat uusin Pelaaja ja Aku Ankka, huominen päivä ilmoitettiin vapaaksi ja vielä tämäki. Best day ever?

Mutta jottei menisi ihan rölläämiseksi, niin voisin varoittaa, että omassakin pääkopassani muhii jo toinen retroiluni. Kannattaa pelätä...

Minäpäs koitan ensimmäistä kertaa muistella jotain huikeaa peliä. Tämä ei ole ihan retroa vielä muttei kyllä ihan uusikaan peli... Ja siis puhun tietenkin:

IMAGE(http://i2.aijaa.com/b/00693/9435734.jpg)
Biisi soimaan taustalle kun tätä luet, kiitos.
Vuonna 2003 meille länkkäreille saapui Gamecubelle jotain mitä oli odotettu jo monta vuotta. Konsolin ensimmäinen Zelda. The Wind Waker oli kymmenes osa tässä hienossa sarjassa ja Nintendo tosissaan koitti jotain uutta jopa melko rohkeasti. Suurin kohua aiheuttanut uudistus oli grafiikassa. Pelaajat olivat jo tottuneet Ocarina of Timen ja Majora's Maskin kautta "realistisen" näköisiin Zeldoihin ja tämän takia cel shadingiä käyttävä Wind Waker näytti jopa... kummalliselta. Monet jopa vihastuivat tästä "anime"-tyylistä ja pelkäsivät että pelistä tulisi ehkäpä jopa lapsellinen, aamupiirrettyjä muistuttava häsellys. Mutta miten kävikään...
IMAGE(http://i7.aijaa.com/b/00316/9436024.jpg)
Link suosikki harrastuksensa parissa, possujen kiusaamista kotisaarella

Grafiikka ei kuitenkaan ollut ainoa ihmetystä aiheuttava uudistus. Yhtä suurta kummastusta sai osaansa veneily. Pelissä kun iso osa maailmasta on merta on siellä seilaaminen pakollista puuhaa jotta pääsee eteenpäin. Epona on korvattu uskollisella puhuvalla laivalla joka tuntuu jostain ihmeen syystä tietävän kaikista tapahtumista enemmän kuin itse Link. Mitä täällä tapahtuu?

Peli alkaa pieneltä saarelta jossa nuori Link on aikuistumassa. Hän kirmaa possujen kanssa ja auttaa paikallisia. Huikeiden juonikuvioiden jälkeen suuri lintu nappaa Linkin siskon mukaansa ja tästä lähtee suuri seikkailu käyntiin. Ensimmäisenä tehtävänä on tietenkin oman systerin pelastaminen, tämän jälkeen mm. maailma.

Alun pakollisten haahuilujen jälkeen avautuu koko maailma pelaajalle tutkittavaksi. Peli tietenkin näyttää että minne sitä seuraavaksi pitäisi mennä mutta mitään aikarajaa ei ole joten siitä vaan saaria tutkimaan. Tietenkin monien saarien salaisuudet pystyi löytämään vasta tietyillä tavaroilla joita seikkailun aikana Link saa omakseen.

Merellä tulee vastaan kaikkea mitä pystyisi olettamaankin. Jättiläis-mustekaloja, vihaisia merirosvopeikkoja sukellusveneineen ja lauttoineen sekä tietenkin aarteita pystyi syvyyksistä kaapimaan. Tuulen suuntaa pystyy muuttamaan maagisella Wind Wakerilla, eräänlaisella maagisella tahtipuikolla jolla on koko tarinassa suuri osa. Pelin kuluessa opitaan useita kappaleita joilla jokaisella on oma vaikutuksensa maailmaan. Idea on siis hyvin sama kuin Ocarinalla aikoinaan.
IMAGE(http://1.bp.blogspot.com/_UbI1g2HO298/SYu5DkJRtOI/AAAAAAAAAf0/9b_lXbVZ204/s400/Zelda_Wind_Waker_using_Wind_Waker.jpg)
El Maestro

Vaikka pelissä oli paljon rohkeita uudistuksia oli se pelimekaniikaltaan hyvin lähellä Ocarina of Timeä. Taistelu ja lisävekottimien käyttö tuntui melko samalta kuin edellisissä peleissä sekä miekkailu oli myös pohjimmiltaan samalla kaavalla toteutettu, mutta Wind Wakerissa erillaisia iskuja oli tietenkin lisätty runsaasti. Miekalla heiluminen näyttääkin parhaimmillaan joltain tanssilta jossa viholliset saavat näyttävästi turpiin.

Juonikin kulkee vanhaa tuttua Zelda-tyyliä. Seikkaillaan välillä maailmassa sitten läpäistään luola, tätä toistetaan aikalailla loppuun saakka. Maailmassa on jälleen älyttömänä sivupuuhaakin johon pelaaja saa upotettua kymmeniä tunteja. Kaikista huikein ja aikaa vievin on ehkäpä valokuvaaminen. Pelin eräällä saarella eräs henkilö voi maailman olennoista kuvan saadessaan tehdä niistä patsaita. Jos tämän tahtoo täydellisesti läpäistä on otettava kuva jokaisesta henkilöstä, sekä vihollisesta. Siinäpä sitten räpsit kuvia pomotaistelun keskellä.

IMAGE(http://i2.aijaa.com/b/00676/9436146.gif)
Kohta on Linkin peppu kipeä...

Minulle The Wind Waker on hyvin rakas peli. Se on vieläkin yksi kaikkien aikojen suosikeistani ja siellä se varmaan pysyykin. Pelin upea ulkoasu, täydelliseksi hiottu pelimekaniikka sekä se klassinen Zelda juoni omilla pikku twisteillään vain iskee niin kovaa. Jos vikoja tuosta on keksittävä niin ainoastaan tulee mieleen pelin melko lopussa oleva Triforce palojen metsästäminen joka alkaa hieman puuduttamaan. Wind Waker on myös samalla todella rento ja mukava peli mutta myös haastetta löytyy. Luolastoissa on joitain parhaita puzzleja koko sarjan historiassa sekä kaikkiaan tekijät ovat olleet melko kekseliäitä pelinsä kanssa. Kaikille Zelda-faneille pakollinen kokemus.

Helkkari hyvä teksti, helkkarin mielenkiintoisesta pelistä. Saisivat julkaista WW:n uudestaan vaikka 3DS:lle tai sitten joskus vaikka Wii U:n latauspelinä tai sitten ihan normaalisti levyllä. Grafiikkaa ei ainakaan kummemmin tarvisi päivitellä, peli nimittäin näyttää nykyäänkin todella kauniilta liikkeessä. Tietyllä tavalla hienoa, että SS:ssa yhdistetään TP:n ja WW ulkoista-antia, jolloin saadaan melkoisen hyvää jälkeä.

Propsit siis Oselotille. Tuo biisi on muuten myös todella mukavaa kuunneltavaa.

Aika elvyttäää hiukan tätä ketjua kun ei kukaan ole muistellut vanhoja pelejä.
Peli: Bio Menace
Julkaistu 1993
Alusta: MS-DOS
Julkaisija Apogee Software

Onkohan Snake logan sukua joillekin pelihahmoille?
IMAGE(http://www.3drealms.com/menace/images/biomenace.jpg)
Yllä olevakysymys paljastaa hauskaa tietoa päähahmosta joka on CIA- Agentti
S.L Lähetetäään tuhoamaan Metro Cityssa riehuvat Mutantit Jotka on luonut tohtori Mangle

Peli on ammuskelun ja tasohyppelyn yhdistelmää. Aseistus on kovaa konekivääristä tulikranaanetteihin.

Peliä jaettiin ennen vanhaan shareware tyylin eli pelin episode ykkösen (Dr. Mangle's Lab) sai ladata ilmaiseksi. Nyt koko pelin voi ladata osoitteesta http://www.3drealms.com/menace/

IMAGE(http://www.3drealms.com/menace/maps/episode1/00-citycenter.bm1.png)
Ohessa episode 1 ekan kentän kartta.

Paina oikeaa hiirinappia ja klikka näytä koko kuva

Peli oli yksi suosikeistani lapsena eikä sen hohto ole kadonnut tähän päivään asti.

IMAGE(http://www.mobygames.com/images/shots/l/340196-bio-menace-dos-screenshot-who-s-that-keen-looking-young-man.png)

Kappas Billy Blazehan on vankina episode kakkosessa.

Tämä peli saa pelaajalehden asteikolla pistervon 8 = Tästä Pitäisi Ottaa Mallia.
ruvetkaahan muutkin retroilijat elvyttää tätä ketjua.

Kaipaan hiukan arviota onnistuiko arvioni bio menacesta. miten hyvin meni?

Ex tempore –fiilistelyn leiman auttamattomasti päälle saava viikonlopun darrapäivitys tämä epäilemättä tulee olemaan, vaikka mitä tekisin. Kuitenkin homman nimi on se, että uusin SSX ei saapunut kovista uhkailuista huolimatta viime viikon perjantaihin mennessä postiluukkuuni, joten tuskallinen viikonloppu oli luvassa. Joku fysiikan tentti olisi ensi viikolla, mutta se ei paljoa tässä kohdassa fiiliksiä nostele. Eli lukuinto ei nouse, kun tietää postissa makaamassa olevan pelin olevan alle kilometrin päässä, mutta ah niin hankalasti sieltä kaapattavissa.

Notkean ja taipuvan aasinsillan kautta päästään tämän hetken kovimpaan nimeen pelimedioissa. SSX on nimittäin tehnyt paluunsa viime viikolla ja jokainen saa päättää, onko peli saanut ansaitun paluunsa. Kriitikot ovat kuitenkin antaneet pelille myötäileviä numeroitaan, joten eiköhän kyseessä ole kyynisimmälle fanipoitsulle ihan mehevä pelipakkaus. Mutta asiaan. Lauantain liukkaat kelit aiheuttivat vaarallisia tilanteita itse kullekin ja meikäkin veti upeat lipat Alepan rappusille. Ländäys ei kutienkaan ollut kehnompi ja poistuin paikalta ylväästi tämän tempun suoritettuani. Ja siitä se ajatus sitten lähti……

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/6/6a/SSX_Tricky.jpg/256px-SSX_Tricky.jpg)

SSX Tricky

Tekijä: EA Canada
Julkaisija: EA Sports BIG
Alustat: Playstation, GameCube, Xbox, …Game boy advance..(?)
Julkaisu: Marraskuu 5, 2001
Pelaajia: 1-2

Kyllä, elefantinkärsä luennoi tästä ammoisilla boardeilla kauan kauan sitten. Eli periaatteessa aihe on jo varattua tavaraa, mutta koska ajoitus on mitä parhain ja koska se *itun peli ei perjantaina kehdannut postin mukana saapua, niin sopivasti jäi aikaa turista tästä. Jaettakoon tämä retrofiilistely osiin, joilla perustelen tämän olevat koko sarjan paras osa ja henkilökohtaisella tasolla menee top 3 –peleihin ikinä.

Äänet

Eivät ole tänäkään päivänä vanhentuneet pätkääkään. Pelillä on aivan uskomaton soundtrack ja ääninäyttely hakee vertaistaan, kun puhutaan urheilupeleistä. Jopa pelkkä selostus on niin hyvää, että sillä kilpaillaan helposti NHL ja Fifa –sarjojen pelejä vastaan. Eikä tässä vielä kaikki. Myös hahmojen ääninäyttely on taitavaa ja hyvän käsikirjoituksen ohella se ajaa mainiosti tunnetta, että pelin ulkopuolellakin kisaajilla on henkilökohtaisia tunteita toisia kohtaan. Perussettiähän tämä on seikkailu- tai roolipeleissä, mutta nyt puhutaan kuitenkin urheilupelistä!

IMAGE(http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/thumb/e/e3/SSX_Blur.jpg/256px-SSX_Blur.jpg)
Pelisarjan oma Turku. Tätä osaa ei tarvitsekkaan muistaa. Unohtakaa. Älkää rankaisko. Loppu!

Hahmot

Edellisen pohjalta hahmoilla siis on hyvät ääninäyttelijät. Tämä on kuitenkin vain osa sitä kauneutta, jolla nämä hahmot on luotu. Japanilainen Kaori, Yhdysvaltalainen Eddie ja tietenkin oma suosikkini Macin saksalainen serkku Marty omaavat jokainen täysin erilaisen ja ainutlaatuisen persoonansa. Toki esimerkiksi juuri Eddie omaa paljon piirteitä legendaarisesta Shaun Whitesta. Tämä kuitenkin on kaukana apinoinnista ja tekee vain hahmoista uskottavampia. Varsinaisia ylilyöntejä ei löydy, vaikka Luther ja Seeiah ovat suhteellisen räväköitä persooniaan.
Hyvä esittely pelin hahmoista saadaan jo pelin alkuintrossa. Kaunista katsottavaa, eikö.

Rinteet

Tricky tarjosi pitkälle samat rinteet, kuin mitä ensimmäinen osa. Tällä alueella ei siis paljoa parannettu, mutta tästä huolimatta nämä rinteet ovat vain niin hyviä, ettei niistä pahemmin pysty edes parantamaan. Pelin aloittaa jonnekin Kanadan alueelle sijoittuva Garibaldi. Kaikin puolin sopiva rinne aloittaa pelaaminen. Tässä kentässä ei ole äkkijyrkänteitä tai riippusiltoja, mutta suunnitteluun on panostettu kiitettävästi. Kuten monen muunkin radan, voi tämänkin hiihdellä läpi lähes pelkkiä oikoteitä käyttäen.

Rinteet sijoittuvan pääosin eri puolille maapalloa ja paikat ovat pitkälle niitä, missä oikeastikin kisaillaan. Alpeilla päästään laskemaan jyrkkiä rinteitä ja Hawaijilla käydään koluamassa paikallinen jääjamittelu. Ääripäätä edustavat Untracked, joka on pelkkää lumista tundraa ja räikeä pinball-aiheinen Tokyo Megaplex, joka jostain kumman syystä päättä sijoittua Tokioon. Oma suosikkini on lopulta myös Japaniin sijoittuva, mutta Megaplexia huomattavasti hillitympi Snowdream. Tämä kenttä näyttää hienosti Japanilaista luontoa ja onnistuu iltamaisemissa tarjoamaan ikimuistoisia runeja valojen ja rakettien välkkyessä.

IMAGE(http://media1.gameinformer.com/imagefeed/featured/gameinformer/features/mariocameos/mariossx.jpg)
Muksukin pääsi mukaan pippaloihin.

Temput

Pelihän sai aikanaan nimensä RUN DMC: Tricky:stä ja tämän biisin päälle koko peli onkin hienosti rakennettu. Eli oman käsitykseni mukaan biisi oli ennen peliä ja niin edelleen. Jos pelin nimeen on jo upotettu sana tempusta, niin luulisi sitä pelin myös tarjoavan. Ja voi pojat, että tämä peli on niitä täynnä.

Parasta SSX:ää on edelleen parilla erikoistempulla varustettu kymmenien metrien ilmalento täydellisellä ländillä ohjaimen vielä valuessa hikipisaroita. Toisin kuin uusimmassa osassa, tässä pelissä jokainen temppu on osattava ländätä oikein, jotta pisteet ja ansaittu boosti säilyvät. Muuten tiedossa on hyvin animoitu mahalasku ja tod. näk. johtopaikan menetys. Tämä tarjoaa jokaiseen ilmalentoon sitä toivottua jännitystä. Myös reilit ovat tässä pelissä hallittava itse ja boardslide on vähänkin pidemmällä tangolla pakollista. Reileillä ei vielä tässä osassa temppuja pysty tekemään, mutta eipä niitä siinä ”oikeassa” lumilautailussakaan kukaan tee, ellei pyörimistä tangon päällä lasketa ja sehän tässä onnistuukin.

Boostin kasvaessa täysiin mittoihin, voi lautailijalla suorittaa supertemppuja. Tässä kohtaa SSX menee yli normaalin lumilautailun, kun Psymon pyörittää lautaa kurkkunsa ympärillä ja Eddie leikki kastematoa laudallaan. Tämä on oikeastaan suurin uudistus alkuperäiseen SSX:ään, joka muuten tarjosi hyvin lähelle saman pelikokemuksen, minkä Tricky. Tämä osa vaan teki kaiken paremmin, kauniimmin ja suuremmin. Tempuille on myös omistettu ihan oma pelimuoto, joka tosin itsellä kalpenee pelkästä kisailusta saatavan nautinnon rinnalla.

IMAGE(http://www.linickx.com/files/2008/05/ssxtricky_screen020.jpg)
Tässä oikealta päin mä, NK, Kaze ja edellä kiitävä Drifu. Mutta oikealla onkin salari ja voitto on meikäläisen. Alaskassa kruisaillaan.

Overall

Mitä enemmän katson Trickyä tänä päivänä ja käytän sitä PS2:n sisällä (tämä perhana ei voi toimia ps3:lla vaikka oikean mallin omistaisikin..), sitä enemmän se vahvistaa paikkaansa kaikkien aikojen pelilistalla kolmen parhaan joukossa. Pelissä on vaan kaikki niin kohdallaan ja se tekee oman juttunsa paremmin, kuin mikään sarjan muu osa tai kilpaileva peli. Pelistä löytyy pieni realistinen näkökulmansa, mutta se osaa myös olla muutakin, kuin urheilulajiaan esittelevä peli. Jos johonkin pitäisi verrata, niin aika lähellä ollaan Tony Hawk –pelejä. Ja nyt ei puhuta Ridestä.

SSX Tricky ei ehkä ole paras peli ikinä tai paras mitä olen pelannut, mutta parhaat fiilikset se on jättänyt. Peli, jossa kaikki on kohdallaan ja niitä virheitä ei kerta kaikkiaan vain löydy. Ja nyt ei puhuta parista hassusta bugista tai hieman liian helposta kaatumisesta. Näitä ei voi laskea vielä virheiksi.
Jos joku pääsi tänne saakka ja peli ei vielä hyllystä löydy, niin tiedätte mitä tehdä. Hinta ei päätä huimaa. Meikä kuittaa ja päättää tämän siihen mistä lähdettiinkin.

IMAGE(http://t1.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSitwcIDP7d8VhNfi7donPb_LSnTvi9N7eY_mVPcGGpi8twbWe_2Q)
Kaveri nähtyään uusimman osan ensimmäisen teaserin.

E: Typoja siellä sun täällä. Löytynee vieläkin.

Lainaus

Lainaus käyttäjältä Airus. Muksukin pääsi mukaan pippaloihin.

Jos tietäisitte miten paljon tämä minua hymyilytti, niin saattaisi teitäkin hymyilyttää. Kiitos tästä.

Ainiin, olihan se tekstikin helvetin hyvää settiä.

Tuli taas vähän retroiltua ja tällä kertaa sivistin itseäni sellaisella kiistämättömällä klassikolla kuin Resident Evil.

IMAGE(http://www.retropelit.fi/wp-content/uploads/2012/02/Resident-Evil-1-PS1-Kansi.jpg)

Ensin vähän taustaa RE-historiastani: Omistin pelkästään Nintendon konsoleita 2000-luvun alkuun asti jolloin hankin PS2:n joten alkuperäinen trilogia jäi omalla kohdallani väliin ilmestymisaikanaan. Koska PS2 kuitenkin pyöritti ensimmäisen pleikkarin pelejä, hankin muutaman ehdottoman klassikon (Resident Evil, Metal Gear Solid, Silent Hill jne) hyllyyni mutta syystä tai toisesta en koskaan ensimmäistä Resident Eviliä pelannut kovin pitkälle vaikka siitä pidinkin. Tuntui kai turhan vaikealta tai en ollut tottunut survival horrorille tyypilliseen ammusten ja muiden varusteiden säännöstelyyn. Silent Hill kuitenkin opetti lajityypin perusteet ja mielestäni se oli paljon Resident Eviliä parempi pelikin. Sitten ilmestyi Resident Evil 4 ja ihastuin tähänkin sarjaan. Niin paljon että PS3 oli hankittava samana päivänä kun Resident Evil 5 tuli kauppoihin. Pari viikkoa sitten sain nujerrettua sarjan tuoreimman tulokkaan, Revelationsin, 3DS:llä ja ajattelin että nyt voisi pikkuhiljaa ottaa itseään niskasta kiinni ja tutustua syvemmin myös sarjan varhaishistoriaan. Niinpä siirsin Plus-jäsenenä ilmaiseksi PSN:stä saamani Resident Evil: Director's Cutin ja Resident Evil 2:n PSP:lleni ja kävin kimppuun. Olisin siis toki voinut nämä pelata myös PS3:lla mutta 50-tuumaiselta ruudulta pelit näyttivät sietämättömän rumilta kun taas PSP:llä oikein tyylikkäiltä.

Nyt on ensimmäinen Resident Evil takana ja ihan ensimmäisenä on todettava että tunnelma on säilynyt jo 16 vuoden ajan! Kiinteiden kuvakulmien ansiosta renderoidut taustat näyttävät edelleen oikein hyvältä ja kuvakulmat tuovat myös reippaasti elokuvamaista tunnelmaa. Säästeliäästi käytetyt musiikit ja äänitehosteet korostavat painostavuutta ja pelin osioista varsinkin laboratorio suorastaan tihkui pahaenteisyyttä. Kaikesta huokui että nyt ollaan lähellä loppua. Ensimmäisen Resident Evilin tarina on simppeli mutta todella toimiva konsepti kauhupeliin. Harmi kun tiesin jo ennalta mistä on kyse, olisi ollut hieno tutkia kartanoa tietämättä miksi epäkuolleita vaeltelee käytävillä. Olin jo tottunut kehnoon ääninäyttelyyn entuudestaan pelaamieni osien myötä ja mielestäni se sopiikin Resident Evilien B-luokan elokuva -tyyliin mutta huhhuh mitä suorituksia tämä ensimmäinen osa sisältää! Menisin jopa niin pitkälle että väittäisin ensimmäisen Resident Evilin ääninäyttelijöiden tason olevan alhaisin ikinä. Missään viihdemuodossa. Surkeaakin surkeampi dialogi ei varmasti "näyttelijä"parkoja auttanut mutta silti. Voi jeesus! Kuka tahansa lukisi repliikkinsä vakuuttavammin. Siis kuka tahansa, vaikka minä itse. Mutta ennen kuin tästä saa väärän käsityksen niin pakko sanoa että itse suorastaan rakastin tätä kökköyttä!

Kontrollit ovat todella kankeat mutta tämäkin toimii tavallaan pelin eduksi kun tuntee olevansa heikoilla viholliskohtaamisissa. Tavaraa mahtuu taskuihin kerrallaan käsittämättömän vähän joten jatkuva varustelaatikolla ravaaminen kävi turhauttavan tutuksi pelin aikana mutta omalla kohdallani eivät tällaiset seikat onnistu pelikokemusta pilaamaan kun olen kuitenkin tottunut näiden vanhojen pelien meininkiin. Puzzlet olivat pääasiassa ilmeisiä mutta paikoin ei ollut aavistustakaan mihin seuraavaksi pitäisi mennä kun useimmiten etenemissuunnasta ei anneta edes mitään vihjeitä. Lisäksi pelissä on useita vaihtoehtoisia loppuja joten kaikkea ei tarvitsekaan suorittaa ja tämä seikka toi mukavasti tunnetta siitä että pystyy itse vaikuttamaan lopputulokseen. Eräässä kohdassa oli varsin mielenkiintoinen matemaattinen pulma jossa miksailtiin kemikaaleja, onnistuin tuossa mutta en koskaan tarvinnut lopputuloksena syntynyttä tököttiä missään ja pääsin pelin silti läpi. Hauskaa ja harvinaista tuollainen nykyään.

Kaikenkaikkiaan mielestäni Resident Evil on kestänyt aikaa hämmentävän hyvin jos pystyy näkemään näiden videopeliajassa antiikkisiksi käyneiden elementtien läpi, pelkästään CODeihin ja muihin ADHD-peleihin tottunut nykypelaaja ei varmastikaan saa tästä mitään irti. Jos et pelästy verkkaista tahtia, kankeita kontrolleja, edestakaisin juoksentelua, palikkagrafiikkaa ja kehnoa ääninäyttelyä mutta rakastat painostavaa tunnelmaa ja paikkojen huolellista tutkiskelua, Resident Evil on edelleen mahtava peli. Selvää klassikkokamaa.

Sitten kakkosen kimppuun...

Paronipekugram kyseli joskus aikoinaan meikäläiseltä privaviestillä seuraavaa...:

Lainaus

päivitin tossa tota retromuistelot aihetta Koskas itse palaat kirjoittelemaan sinne?

...ja vastaus kysymykseen: NYT

IMAGE(http://4.bp.blogspot.com/-SOwaOx70HzE/TkhmZ6xhUXI/AAAAAAAAC30/BZuH_h7bbL0/s1600/Bubble_Bobble_NES_US_box.jpg)

Alusta: Multi
Julkaisu: 1986
Pelaajia: 1-2
Kehittäjä: Taito

Videopelaava maailma eli suuren murroksen aikaa 80-luvun puolivälissä. Nintendo oli juuri iskenyt kultasuoneen NES-konsolillaan ja sen ykköspelillä Super Mario Brosilla, ja kulman takana kurkkivat jo firman tulevat meganimikkeet, Zelda ja Metroid. Super Mario Bros oli peli joka määritti videopelin normit uusiksi ennennäkemättömien pelimekaniikkojensa kanssa. Kaukana poissa olivat yhden ruudun hi-score-pelit jotka olivat aiemmin värittäneet niin kolikkopelihallien kuin ensimmäisen aallon NES-pelienkin pelikirjoa. Tilalle olivat tulleet pysyäkseen pelit joissa tavoitteena oli päästä pisteestä A pisteeseen B ja tämä kaikki vieläpä erilaisten tasojen ja levelien siivittämänä. Perinteikäs pelitalo Taito (joka oli lähes vuosikymmen aiemmin julkaissut Space Invadersin, yhden kaikkien aikojen peliklassikoista) ei kuitenkaan hypännyt mukaan tähän Nintendon ohjastamaan bandwagoniin vaan se päätti pysyä uskollisena kolikkopelijuurilleen ja luoda pelin joka yhdistelisi Super Mario Brosin progressiivisesta etenemisestä saadun hyvänolontunteen sekä perinteisen arcade-pelaamisen helppouden ja koukuttavuuden. Pelistä muodostuikin Space Invadersin tapaan yksi pelihistorian helmistä.

Kupla puhkeaa

Bubble Bobble kertoo tarinan (uskokaa tai älkää) kahdesta lohikäärmeestä jotka matkaavat halki vaarallisen luolaston pelastaakseen tyttöystävänsä hädästä. Luolasto kattaa sata erilaista yhden ruudun huonetta ja sankareidemme, Bubin ja Bobin, on edetäkseen tyhjennettävä jokainen huone sen täyttämistä hirviöistä. Huoneet eroavat toisistaan niin designiltaan kuin hirviöiltään joten yksikään pelin huoneista ei ole samanlainen.

IMAGE(http://obsoletegamer.com/wp-content/uploads/2010/06/BubbleBobble1.png)
Bubble Bobble pähkinänkuoressa kaikkine hienouksineen.

Miten niistä vihollisista pääsee sitten eroon? No totta kai koska kyseessä on lohikäärmeet, puhaltaa pelaaja vihuja kohti... ... ..kuplia. Vihollinen vangitaan kuplaan tarkalla laukauksella jonka jälkeen se jää kuplaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä vihollisen esittelemiseen viikatemiehelle vaan pelaajan pitää myös poksauttaa kupla jotta sen sisällä oleva vihollinen lentelisi taivaan tuuliin jättäessään taaksensa vain pisteitä pelaajalle tuovia bonusesineitä (kakkuja, pirtelöitä, hedelmiä ynnä muita herkkuja). Jos kuplaa ei poksauta tarpeeksi nopeasti, on tuloksena erittäin kiukkuinen väriään muuttanut vihollinen joka liikkuu entistä nopeammin ja aggressiivisemmin. Tämä reaktio muuttaa jopa pelin rivivihollisina tunnetut Bubble Busterit (täällä vanhalla mantereella ne tunnetaan Bonzo-nimellä) vaarallisiksi ja arvaamattomiksi vastustajiksi. Kuplilla on myös toisenlainen käyttötarkoitus. Ajoittamalla hyppynapin painalluksensa oikein (tai vaihtoehtoisesti pitämään hyppynappia vain pohjassa), pystyy pelaaja hyppäämään muutaman hypyn kuplan päällä ja tämän turvin päästä esim. korkeiden esteiden ylitse.

"It's dangerous to go alone. Take this."

Pelaajan ei kuitenkaan tarvitse pärjätä aivan omillaan sillä pelistä löytyy myös lukuisia power-uppeja. Tasoista löytyvillä karamelleilla pelaaja pystyy nopeuttamaan kupliensa lähtönopeutta kun taasen tuon tuosta kentälle tupsahtavat lenkkarit antavat pelihahmolle nopeusbuustin. Aika ajoin pelialueelle tippuu myös kuplia joissa on salaman kuva. Tämän kuplan puhkaisemalla pelaaja lähettää matkaan vaakatasossa liukuvan salaman joka tappaa kaikki sen tielle osuvat viholliset ja muutamassa kentässä (kuin myös pelin loppubossissa), on salamakuplien kanssa kikkailu ainoa avain menestykseen. Kentistä löytyy myös sateenvarjoja joilla pelaaja pystyy warppaamaan tasojen yli, sekä kirjainkuplia joista EXTEND-sanan kokoamalla, pelaaja pääsee bonustasoon.

IMAGE(http://www.awesomehq.com/wp-content/uploads/2010/03/bubble-bobble.jpg)
Co-op-pelaamista kauneimmillaan.

Kaksin aina kaunihimpi.

Bubble Bobble on monellakin tapaa uraauurtava peli. Sen yhtäaikaista kaksinpeliä pidetään yhä suuressa arvossa sillä se oli yksi ensimmäisistä peleistä, ellei jopa se ensimmäinen, joissa yhteistyöpelaamisella oli edistävä vaikutus pelissä etenemiseen. Tänäkin päivänä peliä on hauska pelata kaverin kanssa alustalla kuin alustalla. Pelin toinen sulka sen hatussa on sen vaihtoehtoinen loppu, joka aikoinaan oli myös likimain ainoa ja ensimmäinen laatuaan.

IMAGE(http://www.sydlexia.com/imagesandstuff/ttttt/BubbleBobble55.png)
Pelin loppubossi, alkuperäiseltä nimeltään Super Drunk... ihan oikeasti.

Sateenkaarikansaa

Bubble Bobble oli ilmestyessään suurmenestys ja siitä tehtiin porttaukset lähes kaikille mahdollisille, interaktiivista viihdettä tarjoaville alustoille. Pelin menestyksen seurauksena se sai jo seuraavana vuonna jatkoa mutta hyvin erilaista sellaista. Rainbow Islands: The Story of Bubble Bobble ei sisältänyt kuplia puhaltelevia söpöjä lohikäärmeitä vaan jotain vielä miehekkäämpää, sateenkaaria ampuvia poikia. Tarinallisesti peli oli todellakin jatkoa alkuperäiselle Bubble Bobblelle mutta pelimekaniikka ei ollut enää millään tavoin samaa.

IMAGE(http://www.onemetal.com/wp-content/uploads/2010/08/rainbow1.jpg)
"And live in harmony harmony ooooooh looooooooove..."

Myöhemmin Rainbow Islands muodostui aivan omaksi pelisarjakseen ja Bubble Bobble sai aivan oman ja oikean jatko-osansa 90-luvun alussa NES:lle ja Game Boylle Bubble Bobble Part 2:n muodossa. Peli ei kuitenkaan onnistunut saamaan samanlaista klassikkostatusta kuin se ainoa ja alkuperäinen.

Bub ja Bob nykypäivänä

Bubble Bobblesta muodostui siis yksi 80-luvun kuuluisimmista nimikkeistä ja se on tänä päivänäkin varjeltu klassikko joka tupsahtaa aina tasaisin väliajoin pelaajien tietoisuuteen jonkinlaisen Taiton (nykyään Square-Enixin omistuksessa) klassikkokokoelman tai mobiilijulkaisun muodossa. Hahmot itsessäänkin ovat päässeet elämään omaa elämäänsä mm. Bust-a-Move-pelien maskottihahmoina ja löytyyhän pelin pelätyin vihollinen, Baron Von Blubba, kaikilta mahdollisilta TOP10-listoilta joissa käsitellään karmaisevimpia vihollisia videopeleissä. Bubble Bobble on klassikkopeli joka valitettavan usein jää maininnoissa samoihin aikoihin ilmestyneiden Metroidin ja Zeldan varjoon. Kaksinpelattava co-op-pelaaminen ei ole tainnut ikinä olla hauskempaa kuin Bubble Bobblea pelatessa jollain kämäisillä Commodore 64:n joystickeillä sen ikonisen tunnusmusiikin soidessa taustalla. Pakkohan tätä on arvostaa...

Gracias, gracias amigo! Oikein mukavia ja lämpöisiä muistoja tuli tuosta NK:n kirjoituksesta. Helvetin kova pelihän tuo BB (kuinka hieno lyhenne) on. En panisi pahitteekseni, jos saisimme joskus uuden BB-pelin vaikkapa 3DS:n eShoppiin.

BB-pelipä hyvinkin.. Mutta 3DS:lle milloin vain. Heti olisin ostamassa! Näinkin pitkään Bubble Bobblen ollessa poissa retromuisteloista kertoo paljon siitä, kuinka vähän peli lopulta saa sitä kunniaa ja mainetta tänä päivänä, vaikka nimenomaan Kamman mainitsemat uudistukset ovat peruskauraa nykypäivän videopeleissä. Yhteistyöpelaaminen ja vaihtoehtoloppu samassa paketissa 80-luvun kanssa ovat sellainen setti, että kyllä enemmän saisi peli saada julkisuutta ja kätten taputuksia.

Meikämannen pelailut ovat myös Bubble Bobblen osalta jääneet karmaisevan minimiin, mutta asiaa tullaan jatkossa korjaamaan. Toivon mukaan. Myös pelin ulkoasu on helvatun upeaa, vaikka ne kentät ovatkin sen yhden ruudun kokoisia. Idealtaan klassikkoainesta ja sitähän BB onkin. Pelatkaa jos ette ole vielä sitä tehneet.

Uh, nykypelit ne vain jaksavat tympiä! Laatu voi olla korkealla, mutta jotenkin tämän päivän pelitarjonta tuntuu ajoittain todella ummehtuneelta. Onneksi aina voi paeta menneisyyteen. Tällä kertaa ei tarvitse edes matkata kuin yhden sukupolven verran, sillä käsittelyvuorossa on järkyttävän vähälle huomiolle jäänyt Metal Arms: Glitch in the System. Olen varma, että tämä viehättävä robottiräiskintä on monelle boardilaisille ennestään tuntematon tapaus.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/metalarmscover.jpg)

Kehittäjä Swingin' Ape Studios
Julkaisija Vivendi Universal Games
Lajityyppi Toiminta
Alustat: GameCube, Playstation 2, Xbox
Julkaisupäivä 5.12.2003
Pelaajia 1-4

Rautaista toimintaa

Metal Arms sijoittuu robottien asuttamalle Iron Star -planeetalle, jossa riehuu pahemmanlaatuinen sisällissota. Pieleen menneen tieteellisen kokeen seurauksena syntynyt paha General Corrosive on päättänyt syöstä tämän rauhallisen planeetan kaaoksen valtaan. Suurin osa planeettaa asuttaneista hyväntahtoisista droideista on joko tuhottu tai orjuutettu. Ainoastaan pieni joukko robotteja käy yhä taistelua kenraalia vastaan Droid Townissa sijaitsevasta tukikohdastaan käsin. Tilanne vaikuttaa kuitenkin toivottomalta, sillä taistelukykyisiä robotteja ei ole jäljellä kovinkaan paljoa. Kaikeksi onneksi ryhmä Droid Townin asukkeja löytää raunioista pienen kaivosrobotin nimeltään Glitch. Pelaaja asetetaan Glitchin saappaisiin, ja taistelu Iron Starin pelastamisesta voi alkaa.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/metalarms6.jpg)

Pelin taustatarina ja hahmot ovat siis kuin suoraan lauantaiaamun piirretystä repäistyjä. Isopäiset ja hassusti hölöttävät robotit tuovat peliin runsaasti persoonallisuutta ja huumoria. Piirroselokuvamaista vaikutelmaa vain vahvistaa pelin värikäs ulkoasu. Siksi voikin olla järkytys, että itse pelaaminen ei olekaan aivan niin lapsiystävällistä ja leppoisaa kuin ensi vilkaisulla voisi kuvitella. Suurin osa ajasta menee raajoja irrottavan räiskinnän merkeissä, tasohyppelyä heitetään sekaan vain rytmityksen vuoksi. Glitch aloittaa seikkailunsa naurettavan tehottomalla laserpyssyllä, mutta pelin edetessä arsenaali onneksi kasvaa ja monipuolistuu. Lopussa päästään räiskimään todellisilla tuomiopäivän tykeillä aina lasereista sinkoihin.

Kanuunoille onkin käyttöä, sillä Metal Arms on yllättävän haastava peli. Suoralla ”juoksenpa kohti ja annan aseiden laulaa” - taktiikalla saa hengiltä enintään itsensä. Viholliset ovat kohtuullisen kestäviä ja peruskätyreilläkin riittää tulivoimaa pelaajaparan tuhoamiseksi. Pärjäämisen ehtona onkin jatkuva luovuus ja ympäristön havainnointi. Glitch on liikkeissään varsin nopea, joten tätä kannattaa käyttää hyväkseen tulitaistelussa. Hauskana yksityiskohtana vihollisissa on runsaasti osumakohtia, ja niillä on oikeasti merkitystä. Kun ammut vihollisbottia vaikkapa käsivarteen, alkaa se ammuskella villisti joka suuntaan, polven posauttaminen puolestaan aiheuttaa tuskallisen näköistä ontumista.

Vaikeimmatkin kohdat kykenee selättämään järkeä käyttämällä ja taktiikkaa muuttamalla. Miksi edes hyökätä päätä pahkaa kimppuun, kun voit yhtä hyvin hakkeroida yhden vihollisista ja käyttää sitä muiden kätyreiden listimiseen? Mikään läpijuoksu Metal Arms ei kuitenkaan ole edes helpoimmalla vaikeusasteella. Laajoja kenttiä kannattaa koluta läpi tarkasti, sillä niistä löytää uusia aseita ja peliä helpottavia päivityksiä. Jos keräilyn suhteen on laiska vätys, joutuu kaiken tämän ostamaan kaupasta törkeään hintaan, tai jäämään koko ajan pahemmin alakynteen.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/metalarms7.jpg)

Vastaanotto

Metal Arms: Glitch in the System on yksi edellisen konsolisukupolven vähälle huomiolle jääneistä helmistä. Se nakattiin joulumarkkinoille vuonna 2003 ilman sen suurempia mainoskampanjoita tai valtavaa hypekoneistoa. Peli nautti kriitikoiden suosiosta, mutta myynneissä se koki melko täydellisen teurastuksen. Tuona jouluna julkaistiin tolkuton määrä laadukkaita jatko-osia (Ratchet & Clank 2, Jak II, Prince of Persia: Sands of Time, Max Payne 2 ja monet muut), joiden jalkoihin tämä ennen tuntematon toimintapeli auttamatta jäi. Peli oli liian lapsellisen näköinen kovimmille räiskintäfanaatikoille, mutta samalla turhan armoton kokemus lapsille. Se ei vain onnistunut lyömään itseään läpi suurelle yleisölle. Peli kuitenkin ansaitsi itselleen pienen ja hartaan fanikunnan, joka jäi kuolaamaan jatko-osan perään. Sellainen olikin tekeillä, mutta Swingin’ Ape Studiosilla oli vaikeuksia löytää pelille julkaisijaa. Projekti kuopattiin lopullisesti, kun Blizzard Entertainment osti studion omistukseensa.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/metalarms_042403_01.jpg)

Fiilikset

Metal Arms iski minuun aikoinaan kuin kymmenentuhatta volttia. Siinä yhdistyivät viehättävällä tavalla persoonallinen ulkoasu ja haastava toiminta. Ehkä lähin vertailukohta olisi Playsation 2:n Ratchet Gladiator, mutta Metal Armsissa on kuitenkin selvästi oma tuntumansa ja fiiliksensä. Kuten aiemmin totesin, kentät muuttuvat hieman kaavamaisen alun jälkeen laajoiksi ja vaihteleviksi kokonaisuuksiksi, joissa riittää löydettävää. Pelin aikana päästään myös tankin ja muiden ajoneuvojen ohjaksiin, mikä tuo hyvää vaihtelua arkiseen ammuskeluun ja tasohyppelyyn. Kaiken lisäksi Metal Arms on etenkin nykyajan peleihin verrattuna varsin pitkä. Kampanjassa ei ole lähdetty pihistelemään, vaan sen parissa vierähtää helposti ainakin tusinan verran tunteja. Yksittäisten tehtävien pariin voi palata uudestaan, jos haluaa löytää kaiken tai kokea siistit hetket uudestaan. Jos tämäkään ei riitä, Metal Armsista löytyy jaetun ruudun moninpeli enintään neljälle pelaajalle (Playstation 2:lla vain kahdelle).

Kokonaisuutena Glitchin seikkailu on kestänyt aikaa varsin hyvin. Nykypäivänä ulkoasu ei ehkä tee samanlaista vaikutusta kuin aikoinaan, mutta ainakin tyyli iskee edelleen. Toiminta rullaa tasaisen varmasti, ja robottien animointiin on nähty paljon vaivaa. Pelattavuudesta ei löydy valittamisen aihetta, mitä nyt tasoloikinta voi aiheuttaa harmaita hiuksia joillekin nakkisormisille. Suosittelen Metal Armsin pelaamista kaikille lajityypin ystäville. Jos kiinnostuksesi heräsi, mutta peliä ei löydy hyllyn kätköistä, voi alkuperäiskappaleita lähteä metsästämään nettihuutokaupoista. Helpommallakin kuitenkin pääsee, jos tyytyy digitaaliseen lataukseen. Xbox 360:n Games on Demand –palvelusta pelin Xbox-version voi ostaa itselleen 1200 pisteen huokeaan hintaan.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/metalarms5.jpg)

Mahtavia tekstejä tyypeillä täällä! Mielenkiintoisista peleistä. Hyviä nimikkeitä olette valinneet. Vaikka parin kohdalla mietinkin, onko tämä oikeastaan edes retroa? Niin tekstin laatu on kaikilla ollu kiitettävää, propsit! :)

Sen verta innostuin tästä, että jospa tinttaisin Megadriveni ensi viikonloppuna kiinni seinään, ja koittaisin vihdoin läpäistä Shinobi III:sen niin pääsisin kontributoimaan. Tosin, olen nahjus. Joten toivotaan että saan tämän aikaiseksi.

Retroilu jatkukoon tästä lähtien siihen vanhaan kunnon sunnuntaiseen tyyliin ja tällä kertaa ollaan jopa 2000-luvun puolella joten ikärasistit pitäkööt sen turpansa kiinni. Tämä on kertomus pelistä nimeltä The Bouncer.

IMAGE(http://www.gamereactor.eu/media/04/bouncer_100442.jpg)

Alusta: PS2
Julkaisu: 2000 (NTSC- ja PAL-versiot 2001)
Pelaajia: 1-4
Kehittäjä: Squaresoft

Jokainen perjantai-iltana ravintoloiden ovella örveltäneet ja tietenkin Patrick Swayzen tähdittämän kasariklassikko Road Housen nähneet tietävät, että portsarin työ on maailman rankin ja samalla myös mahtavin ammatti. Joudut sietämään maailman rasittavinta porukkaa mutta samalla sinulla on täysi oikeus käyttää näitä urpoja kohtaan fyysistä kuritusta ja illan päätteeksi saat kotiisi ne ravintolan kauneimmat naiset. Portsariaiheisia pelejä on tehty harmillisen vähän mutta PS2:n alkuaikoina yksi sellainen nähtiin ja tämä peli tuli niinkin yllättävältä taholta kuin Squaresoftilta.

B-Årts-Ari

DreamFactory oli japanilainen pelikustantaja jonka suurimmat hatusta löytyvät sulat ovat 3rd person-mätkinnät Tobal No.1 jatko-osineen sekä Final Fantasy-hahmoja pullollaan oleva Ehrgeiz, Kyseiset pelit eivät olleet mitään pelimaailman klassikoita mutta ne ajoivat asiansa ihan mallikkaasti ja saivat vuosien saatossa eräänlaisen kulttistatuksen. Firma työskenteli siis läheisessä yhteistyössä Squaresoftin kanssa ja kun 90-luvun lopussa PS2 alkoi tehdä tuloaan, päätti kyseiset peliosaajat jälleen yhdistää voimansa uuden mätkintäpelin muodossa. Pelin tärkeimpinä luomishahmoina oli todellinen tähtitiimi. Pelin pääarkkitehdeiltä, Takashi Tokitalta ja Seiichi Ishiiltä, oltiin saatu aiemmin pelattavaksi juurikin nuo aiemmin mainitsemani tappelukulttiklassikot kuin myös sellaisetkin "pienet julkaisut" kuin Chrono Trigger ja Final Fantasy IV. Pelin hahmomaailmaa suunnittelemaan palkattiin kaikille JRPG-ihmisille varmasti tuttu Tetsuya Nomura jonka meriitit ovat varmasti kaikille yhtäkään Final Fantasy-peliä pelanneille tutut.

IMAGE(http://src.sencha.io/http://www.thunderboltgames.com/s/reviews/ps2/thebouncer_2.jpg)
Eikös järjestyksenvalvoja-kyltti ole lain mukaan pakollinen...?

Kyseessä oli ensimmäinen kerta kun Squaresoftin porukka sai käsiinsä PS2:n kehitystyökalut ja tämä loi projektille suuria haasteita jo alkutaipalseita alkaen jonka johdosta alkuperäistä tekijätiimiä vahvistettiin moninkertaisella työntekijämäärällä alkuperäisestä. Kovan työn tuloksia nähtiin ensi kertaa PS2:n ensimmäisiä pelejä esitelleissä videopätkissä.

Onkos neidillä papereita näyttää?

The Bouncerin tarina on sitä perinteistä japsijargonia. Piikkitukkaiset nuoret nousevat pahaa ja ilkeää suuryhtiötä vastaan ja kaikki mikä alussa näyttää vielä normaalilta pelastustehtävältä, kasvaakin pelin edetessä suuriin mittasuhteisiin. Pelistä löytyy kaiken kaikkiaan kolme pelattavaa hahmoa jotka kaikki omaavat saman motiivin; pelastaa kolmikon yhteinen ystävä Dominique pahan Mikado-yhtiön kynsistä. Pelaaja pääsee jokaisen tason alussa valitsemaan hahmonsa jotka perinteiseen beat'em-up-tyyliin eroavat toisistaan hitusen. On all around-hahmoa, vahvaa mutta hidasta mörssäriä sekä vikkelää mutta helposti haavoittuvaa akrobaattia joten kaikki Streets of Rage-kliseet ollaan tältä osin täytetty.

IMAGE(http://1.bp.blogspot.com/_14DP_95JwI8/TTbIRvmzZII/AAAAAAAACaw/YHu_4DsoFKg/s400/bouncer5.jpg)
Yleinen näky perjantai-iltana baarin edessä. Kolme portsaria pieksemässä nuoria.

Jokaisella kolmella pelattavalla hahmolla on myös oma tarinansa joten saadakseen täyden pelikokemuksen The Bouncerista irti, on pelaajan pelattava peli läpi kaikilla kolmella hahmolla mikä ei ole kauhean haastava tehtävä sillä pelin pelaa nopeasti läpi alle kuuden tunnin. Julkaisunsa aikoihin juurikin tuo pelin erittäin lyhyt kesto sai aikaan suurta kritiikkiä mutta kuten me kaikki tiedämme, nykypäivänä tuo kuusikin tuntia tuntuu jo aivan luksukselta. Peli sisälsi myös erilaisia pelitiloja pelin elinkaarta pidentämään. Horde-moodin kaltainen Survival-moodi löi pelaajan eteen jatkuvalla syötöllä entistä kovempia vihollisjoukkoja piestäväksi ja myös pelaajat vastatusten asetellut moninpeli (PS2:n multitapilla jopa neljä pelaajaa samanaikaisesti) löytyi pelistä.

IMAGE(http://static.gamesradar.com/images/mb/GamesRadar/us/Features/2009/04/50%20games%20with%20untapped%20franchise%20potential/Screens/bouncer--article_image.jpg)
Häpeilemätöntä Lylat Warsin alkuanimaation kopiointia.

Portsarien ylivaltaa

The Bouncer näki päivänvalon joulukuussa 2000 ja se osoittautui mielipiteitä jakavaksi peliksi. Kovin kritiikki kohdistui pelistä poistettuun ominaisuuteen. Vuoden 2000 E3-messuilla nähty demovideo sisälsi pelistä napatun taistelukohtauksen jossa kaikki pelitilassa näkynyt irtaimisto sai realistista kyytiä ja meno näytti paikka paikoin liiankin hienolta ollakseen totta. Valmiissa pelissä tuhon jälki ei ollut likimainkaan sitä mitä kyseiset ennakkovideot olivat antaneet olettaa ja pelimedia kritisoi tätä kovastikin. Myös pelin laiskat (Tobal-sarjassa jo huonoiksi todetut) kontrollit saivat soraääniä kuin myös edellä mainittu pelin lyhyt pituus. Kovaa kritiikkiä sai myös pelin rakenne joka oli nykypäivän mittapuulla varsin perinteinen eli lukuisiin välianimaatioihin nojaava joka tarjosi kovin vähän varsinaista pelattavaa. Jos nämä arvostelijat olisivat nähneet kristallipallostaan vaikka Heavy Rainin pelillisiä ratkaisuja, olisivat äänet kelloissa voineet olla hyvinkin erilaisia. Kiitosta sen sijaan peli keräsi erittäin kauniista grafiikoista sekä audiopuolestaan joka kieltämättä on japanilaiseksi peliksi erittäin ei-kliseistä japanirokkia. Peli oli myös ensimmäinen peli joka käytti PS2:n äänipiirin mahdollistamaa 5.1.-surroundjärjestelmää ja muistan yhä kuinka hieman varakkaamman kaverini isän kotiteatterijärjestelmällä pelattaessa sai The Bouncer aivan uusia ulottuvuuksia.

IMAGE(http://i.ytimg.com/vi/ry6dOsxkF1w/0.jpg)
"Mikä on pelottavampaa kuin vihainen portsari? Sarvipäinen vihainen portsari."

The Bouncer on minulle hyvin paljon muistoja herättävä peli. Se oli peli jota kovin odotin ennakkomateriaalin perusteella mutta kun se lopulta ilmestyi, oli se pettymys. Jokin pelissä kuitenkin viehätti valtavan kovin ja tämä tuntuu olevan yleinen ilmiö kaikilla jotka peliä ovat pelanneet. PS2:n alkutaipaleen köyhän pelitarjonnan keskeltä se kuitenkin nousee omissa kirjoissani reilusti plussan puolelle SSX:n ja Tekken Tag Tournamentin kanssa ja toivottavasti se nähdään jonain päivänä vieläkin köyhemmän pelitarjonnan omaavassa PS-storen PS2 Classics-osiossa. Road House-leffa, The Bouncer... hienoja portsariteoksia, vähän kuin ne Vintiöiden portsarisketsitkin.

IMAGE(http://i73.servimg.com/u/f73/14/63/41/37/sans_t10.jpg)

Alusta: Gamecube
Julkaisu: 23. syyskuuta 2002 (PAL -versio)
Julkaisia: Nintendo
Tekijät: Rare
Pelaajia; 1

Die hard starfox -fanien vihatuin tähtikettu peli miesmuistiin. On ainut starfox jota itse olen koskaan kunnolla pelannut ja josta todella pidän. Okei ensin hiukan historiaa pelistä hiukan sen taustasta, tarinasta ja sen sellaisista faktoista ja sitten kerron omaa kantaani ja miksi pelissä on sitä jotain minulle. Pyydän jo valmiiksi anteeksi kirjoitus tavastani jotkin asiat saattavat kuulostaa hoopoille koska en varsinaisesti ole kovin hyvä asioiden selittäjä, mutta yritän parhaani. Aijoo ja kirjoitus virheet niille nyt ei mahda mitään, ellei halua nököttää kymmenen tuntia niitä korjaillessa.

Tarina

[spoiler][b]Alussa ei pelatakkaan starfox pelien pää sankarilla vaan nais puolisella sinisellä ketulla nimeltä Krystal. Hän tutkii vastauksia Miksi hänen koti planeetansa on hajonnut tuhannen p***un päreiksi. Pian pelin alussa heti tuhotun ilmalaivassa hän saa selville että ilkeä General Scale on koko shown takana. Tämä heittää Krystalin yli laidan ja luulee tappaneensa hänet, mutta Krystalin lento lisko ystävä (en muista sen nimeä) pelastaa tämän ja he lentävät yhdessa Krazoa Palatsiin jossa kuolemaisillaan olevat EarthWalkkerit kertovat hänellä että tämän täytyy palauttaa kahdeksan Krazoa Spirittiä niiden omille paikolleen. Koska tämä saisi jotenkin sodan lopetetuksi (tai jotain sellaista) mutta juuri kuin Krystal on palauttamassa ensimmäistä Krazoa Spirittiä paikalleen General Scale tulee ja tönäisee tämän jonkin laiseen portaalin joka saa tämän vangituksi jonkinlaisen kristallin sisälle. (oh the irony!)

Peli sijoittuu Planeettaan nimeltä dinosaur planet. On kulunut kahdeksan vuotta viime tähtikettu pelin tapahtumista. General Pepper antaa Itse Fox McCloudille ja hänen kumpaneille tehtäväksi palauttaa planeetta kuosiinsa. Fox lentää planeetalle ja ihmettelee, miksi ei saanut ottaa pyssyjänsä mukaan johon General Pepper vastaa että kyseessä ei ole ammuskelu tehtävä. Niimpä fox rupeaa kyselemään planeetan kansalta mitähän hittoa on tekeillä. Hiukan myöhemmin Kuningatar Eartwalker kertoo foxille, että tämän täytyy palauttaa Spellstonet niiden kuuluville pelastaakseen planeetan lisäksi hän rukoilee, että fox pelastaa tämän pojan Prinssi Trickyn josta tulee Foxille matkakumpani, hahmosta tulee hieman mieleen Trip Enslavedistä tai ICOssa oleva prinsessa. Ainoa eroavaisuus on, että trickyä ei tarvitse kannella mukana juurikaan ainoastaan syöttää ajoittain sinisillä sienillä jotka juoksevat karkuun kun menet niiden lähelle (yö aikaan ne on helpompi pyydystää sillä ne nukkuvat). Siinä on pelin alku pähkinän kuoressa kuten vai varmaan päätellä ei tarina mitenkään ole pelin kiinnostavin osa alue se on vain siinä ollakseen objektiivinä eri tehtäville.[/spoiler]

Historia
Pelin kehitys aloitettiin oikeastaan jo Nintendo 64:llä. Peli ei ollut alun perin starfox vain oikeastaan ''loistavasti nimitetty'' Dinosaur Planet pelissä seikailtiin yhä ketulla ja lukemieni perusteilla Nintendo katsoi peliä ja halusi muuttaa sen Starfoxiks peliksi. Niimpä Rare, muutti pelin nimeksi Starfox adventures ja alustaksi vaihtui Nintendo 64 siaan Gamecube. Fanit innostuivat että uusi Starfox pelien olisi tulossa, mutta pettyivät lopulta kuin saivat selville ettei kyseessä ollut lento peli vain zelda mainen seikkailu peli. Ja niin kävikin, että Starfox Adventures tuli olemaan Raren viimeinen -peli nintendon yksinoikeutettuna.
IMAGE(http://30.media.tumblr.com/tumblr_lyvlihFqTv1rojerjo1_500.jpg)
IMAGE(http://i3.ytimg.com/vi/B3ud6pa6508/hqdefault.jpg)

Pelaaminen
Adventures on täsmälleen samanlainen kuin zelda, pelissä on omat vastineensa zeldan tempeleille, mutta adventuresissa sinun täytyy lentää näille alueille jotka ovat erkaantuneet Dinosaur Planeetasta kun saat avatuksi portaalit näihin alueisiin pystyt sitten lentämään niihin, pelissä on vain yksi kauppa ja se on pelin alkua alueella sieltä saat ostettua kartoista poltoaineeseen (jota tarvitsee lentääkseen) Lisäksi paljon muuta mitä tarvitaan pelissä etenemiseen. Pelissä ei kauhean monta sivutehtävää ole. Vain pieni labyrintti aluea (jota en muista kunnolla) ja outo kolikko peli jota minä en kässänyt sitten alkuunkaan. Lisäksi kaupasta voi ostaa pallon Trickylle ja kun tämän avulla leikkii trickyn kanssa kun tämä haluaa niin tricky saattaa vaihtaa väriään Pelissä rahana käytetään scarabsejä jotka ovat värillisiä torakoita joita löytyy kivien alta, mikäli oikein muistan niiden arvot ovat samaan tyyliin kuin zeldasta Vihreästä saa vähiten Sinisestä toiseksi eniten ja punaisesta saa eniten. Taistelu systeemi pelissä on pelkää yhden napin hakkaamista ja lisäksi oudoin juttu on jos kimpuusi hyökkää enemmän kuin yksi vihollinen toiset vain odottavat vieressä kun hoitelet vastustajan jota vastaan juuri taistelet.
Eli siis pelaaminen on puhdasta zeldaa niin hyvineen puolineen kuin huoneineenkin.

IMAGE(http://www.nintendojo.com/wp-content/uploads/2011/10/SFA-Dark-Ice-Mines-509x360.jpg)
''Siinä kuva pelin ensimmäisestä Dungeon -alueesta''

IMAGE(http://i73.photobucket.com/albums/i234/phinos/screen05.jpg)
''Trickyä hyödynnetään useaan otteseen pelin aikana esim kuoppien kaivamiseen''

IMAGE(http://lparchive.org/Star-Fox-Adventures/Update%2006/34-28-GrubTub.jpg)
''TA-TA-TA-DAA Mitähän tämä muistuttaa?''

Miksi minä sitten pelistä pidän niin kovasti. En oikeastaan tiedä se on niitä pelejä joita pelaat hyvin nuorena ja sitten muistelet erittäin nostalgisesti. Pelissä yö vaihtuu päiväksi ja päivä yöksi en tiedä miksi, mutta olen aina pitänyt siitä kun pelit tekevät tämän ja zeldan tyylin musiikki vaihtuu yöllä erinlaiseksi, se on paljon rennompaa lisäksi kaikki Dinosaurukset rupeavat tällöin nukkumaan. Musiikki itsessäänkin on pelissä vain niin hyvää kaikki sopii täysin siihen alueelle missä olet. Grafiikat ovat todella kauniit mielestäni yhäkin, varsinkin foxin häntä ja vesi efektit ovat erittäin tyylikäästi tehtyjä.. Ja pelin dungeon alueissa tekemäsi asiat eivät tunnu samalle mitä juuri viimeksi teit, esim pelissä on alue jossa sinun täytyy hiipailla viholliseksi naamioituneena ja jos sinut huomataan sinut heitetään tyrmään. Kokonaisuutena peli on erittäin hyvä. Ainoa erittäin outo asia on, että pelin läpäistyä et voi enää pelata muuta kuin loppu kohdan, tämä on hiukan hölmöä koska jos jätät jotain sivuhommia väliin niin ei voi kuin alottaa uusi peli ja tehdä sitten asioita mitä missasit viime kerralla. Toisaalta uudelleen peluu arvo on aika minimaalinen. Minä silti tykkään pelata peliä uudestaan ja uudestaan. Olisikohan peli otettu paremmin vastaan jos se ei olisi ollut Starfox peli. Ehkä sitä olisi kutsuttu huonon starfox pelin sijaan. Hyväksi zelda kopioksi Who knows

^ Jes, joku muukin osaa arvostaa Star Fox Adventuresia! Juuri vähän aikaa sitten palasin itsekin kyseisen pelin pariin. Kyseessähän oli toinen GameCubelle hankkimani peli. Super Mario Sunshinen jälkeen tähtiketun seikkailu oli jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Avoin maailma, kaunis grafiikka ja ääninäytellyt eläinhahmot... Peli iski minuun aivan täysillä, ja teki minusta samalla pelisarjan fanin! Totta kai jo itse konsepti oli jokseenkin täydellinen: toiminnallinen seikkailu, joka sijoittuu dinosaurusten asuttamalle ulkoavaruuden planeetalle... Voisiko kymmenenvuotias poika enempää toivoa?

Tietenkin jälkikäteen tarkasteltuna Adventures olisi helppo leimata köyhän miehen Zeldaksi, mutta se olisi liian julmaa. Kuten zamanlee sanoi, pelin musiikki ja tunnelma ovat enemmän kuin kohdillaan. Grafiikkakin on äärettömän komeaa, millään ei uskoisi GameCuben yltäneen tuollaiseen tykitykseen jo armon vuonna 2002. Adventuresia pelatessani en voi välttyä pohtimasta, miksi Wiin pelit eivät kymmenen vuotta myöhemminkään yllä samanlaiseen kuvalliseen ilotulitukseen...

Itse näkisin mielelläni jatko-osan Star Fox Adventuresille. Fanit tuntuvat pitävän peliä sarjan häpeätahrana, mutta minulle se on koko saagan rakkain osa. On hyvä tietää, etten ole ainoa.

EDIT

Ai niin, ja Norsukamman Bouncer-fiilistely oli varsin mielenkiintoinen. En ole koskaan edes kuullut kyseisestä pelistä, mutta nyt tunnen oloni jälleen hieman sivistyneemmäksi. Keep it coming, man!

Lainaus käyttäjältä Vulpes Arctos+

Itse näkisin mielelläni jatko-osan Star Fox Adventuresille.

Kyllä, itsekkin olen miettinyt että pelistä olisi voinut syntyä jopa kokonainen sarja mikäli se olisi ollut jokin muukuin Starfox, se möi jopa yllätävän hyvin kaiken kritiikin jälkeenkin, mutta harmiksememme Rarehan ei ole sama yhtiö enää kuin silloin, suurinosa alkuperäisistä työntekijöistä on jo jättänyt yhtiön taakseen ja tuskin näemme enää ikinä Rarelta mitään, muuta kuin kökköisiä Avatar aiheisia Wii Sport kopioita.

Tänään on äitienpäivä joten mikä muukaan peli voisi olla parempi retromuisteloon kuin SNES:n kulttiklassikko Earthbound... eli siis alkuperäiseltä nimeltään Mother 2.

IMAGE(http://videogam.in/pages/files/Earthbound/earthboundsupernintendous.jpg)

Alusta: SNES
Julkaisu: 1994
Pelaajia: 1
Kehittäjä: Hal Laboratory

80-luvun lopulla näki nousevan auringon maassa päivänvalon eriskummallinen roolipeli nimeltä Mother. Peli oli uskomaton sekoitus japsiropea, hienoa grafiikkaa sekä maanläheistä otetta niin hahmojen kuin tarinankin (joka oli omana aikanaan uskomattoman kypsähenkistä tavaraa) ja se nousi ilmestymisensä jälkeen lähes klassikon asemaan. Peliä ei kuitenkaan koskaan nähty Japanin ulkopuolella joka on tänä päivänäkin yksi pelimaailman suurista vääryyksistä jonka onneksi innokkaat lokalisointia harrastavat fanit ovat jotakuinkin korjanneet. Peli oli ilmestymismaassaan kuitenkin niin suosittu että se poiki jatko-osia... joihin myös länsimaalaiset pääsivät luojan kiitos käsiksi.

Loch Nessin hirviö

Motherin jatko-osa opittiin tuntemaan jenkeissä (PAL-alueellahan peli ei ole koskaan ilmestynyt) nimellä Earthbound joka kuvaa hyvin pelin yleismaailmallista meininkiä. Pelin tarina kertoo nuoresta Ness-nimisestä pojankoltiaisesta joka herää yöllä meteoriitin iskeytyessä maahan pojan kodin liepeillä. Meteoriittia tutkiessaan Ness päätyy etsimään ystävänsä Pokeyn kadonnutta veljeä. Matkan varrella Ness saa selville että hänen kohtalonsa ei ole enempää eikä vähempää kuin kaiken olemassaolevan pelastaminen ykkösosassa päihitetyn pääpaha Giygasin kynsistä joten motiivi pelaamiseen ei ole kovinkaan pieni.

IMAGE(http://lparchive.org/Earthbound/Update%207/12-capture_12022008_084932.png)
JRPG ilman piikkitukkia ja isoja miekkoja... uskomatonta?!?!?

Pelin pelaaminen on sitä perinteistä JRPG-kamaa. Taistelut ovat vuoropohjaisia (hyvänä puolena sanottakoon että random encounterit loistavat poissaolollaan), hahmot kehittyvät taistellessaan, valuuttaa saa taisteluista, hahmojen kykyjä parannellaan aika ajoin, hahmoille ostetaan ja hankitaan uusia aseita ja sitä rataa sekä sitä rataa. Homma on kuitenkin kaukana perinteisestä fantasiapohjaisesta roolipelailusta...

90-luvun lapsi

Kun 99% 90-luvun roolipeleistä oli juurikin tätä miekka ja magia-linjaa, oli Earthbound edeltäjänsä tapaan huikean raikas tuulahdus teemallisilta elementeiltään. Kuten mainittua, pelistä on turha etsiä sinisiä piikkitukkaisia teinisankareita saatikka loitsuja ampuvia velhoja. Näiden kliseekasojen sijaan pelin maailma ja tarina sijoittuvat "maanläheisesti" (huomasitteko?!) 90-lukulaisiin jenkkilähiöihin ja pikkukaupunkeihin. Myös pelin dialogi on täynnä kaikenlaisia populäärikulttuuriviittauksia ja parhaat läpät irtoavatkin vain jos pelaaja tuntee jenkkikultuuria hieman pidemmältä aikaväliltä.

IMAGE(http://www.toy-tma.com/wp-content/uploads/2009/11/Earthbound-Meteor.jpg)
Valaistus- ja varjostusefektien juhlaa.

Myös pelin aseet ja esineet noudattavat edellä mainittua linjaa. Miekat ja keihäät on korvattu arkisimmilla pesismailoilla, paistinpannuilla ja 80-luvun peleistä tuttuilla jojoilla. Myös pelin inventaario on täynnä kännyköitä, porakoneita ja kaikkia muita arkisia, mutta tämän tyylilajin peleissä todella tuoreita esineitä. Pelin juoni on ykkösosan tapaan A-luokkaa ja pelin hahmokatras on yksi japsiropepelien persoonallisimmista ja muistettavimmista.

"Mother... tell your children not to hear my words..."

Earthbound oli ensimmäisen Motherin tapaan menestys ja se onnistui puolituoreesta IP-leimastaan huolimatta myymään hyvin jopa jenkkilässä. Kaikesta menestyksestä huolimatta peliä ei valitettavasti koskaan saatu tänne vanhalle mantereelle mutta me onnekkaat NTSC-adapterin omistajat pääsimme nauttimaan aikoinaan pelistä ihan sen alkuperäisessä formaatissa. Pelisarjalle alettiin työstää jatko-osaa Nintendo 64:n surullisen kuuluisalle 64DD-levyasemalle mutta siitä muodostui farssi joka hakee vertaistaan pelimaailmassa. Loppujen lopuksi Mother 3 julkaistiin lopulta liki vuosikymmen myöhemmin ja totta kai vain ja ainoastaan Japanissa. Earthbound nousi kuitenkin 2000-luvun alkupuoliskolla uudelleen pelaajien huulille kun päähahmo Ness löytyi piilotettuna hahmona yllätysmenestykseen nousseessa Super Smash Bros-pelissä.

IMAGE(http://i2.listal.com/image/1636417/500full.jpg)
Sankarimme Ness toinen oikealta. PK THUNDER!!!!

Smash Bros-peleihin tungetut Earthbound/Mother-viittaukset ovat saaneet fanit varpailleen 2000-luvulla useaankin otteeseen mutta sarjan luoja, Shigesato Itoi, on monesti tyrmännyt nämä ideat.

Mitä äiti jätti perinnöksi?

Earthbound on jäänyt meikäläisen mieleen yhtenä parhaista SNES-peleistä ja yhtenä parhaiten kirjoitetuista JRPG-peleistä. Sen musiikit ovat kehuttuja ympäri pelaavan maailman ja sen grafiikoita pidetään SNES-aikakauden hienoimpien joukossa. Todellakin mainio peli ja ennen kaikkea pelisarja on siis kyseessä ja toivottavasti saamme jonain päivänä jatkoa tälle hienolle pelisarjalle. Eikös Retro Studios luvannut työstää jotain peliä jonka kuulemma "kaikki haluavat nähdä"? Voisiko se olla...?

Kyllä on äitee taas iloinen, kun lapsi sivistyy. Olen helvetin monasti miettinyt, että millaisia ovat nämä EarthBound pelit ja niistä pinnalle kellunut Ness. Brawlissahan hahmo on hirveää tuubaa, aivan kuten Lucaskin, mutta eipä sillä mitään väliä ole. Kuulostaa tosiaa mielenkiintoiselta peliltä ja olisi mukavaa saada tuollainen roolipeli myös nykylaitteille. Pesäpallomailat, paistinpannut, kyllä kiitos. Critical Hittiä saisi toki annettua vain Jamie Oliverin kultaisella paistinpannumallilla. Wii U:lle tai 3DS:lle tulemaan, niin kiinnostun heti.

EarthBound on kyllä monen muunkin Super Nessin aikaisen pelin tapaan kiitänyt ohitseni, kuin luotijuna eikä ole sen koommin tullut vastaan. Liekö tämä häpeä vai tahaton erehdys, mutta olen tainnut kyseisen pelin sekoittaa välillä jopa osaksi Earthworm Jimin seikkailuja, nimen perusteella. Oh well, artikkelisi sai taas kerran herättämään innostuksen ja jos peli (tai sen jatke) joskus Muksun mainitsemille alustoille laskeutuu, olen kärppänä ja valmis astumaan junan kyytiin. Ninskan vehje tämän pyöritykseen minulta totta kai löytyy, mutta niin... Raha ja aika.

Earthwor... boundin jatkoa tuskin Retron suunnalta nähdään ja toisaalta ei sarja paskaa osaa rinnalleen halua, joten ehkä parempi että annetaan Äidin siinä keinutuolissa keinua, kunnes on aika taas kypsä.

"Lainaus käyttäjältä Muksu: monasti"
Mennäänkö raastuvalle selvittämään tämä?
Monesti. Monta kertaa. Usein. vaan ei koskaan monasti.

Mahtaakohan mennä retroilun puolelle mutta The Ultimate Doom, Doom II - Hell On Earth, Donkey Kong Country, Killer Instict, Goldeneye 007 sekä Super Mario 64 tuntuvat pyörivän tiuhaan nykyäänkin. Etenkin kun tosissaan kyllästyn johonkin nykypäivän peliin totaalisesti ja haluan nollata itseni.

Miksi ei kukaan vaivaudu tekemään masteroituja pelejä kuten Capcom teki Resident Evilille GameCubelle, Goldeneye pilattiin liki täydellisesti.

Blast Corps myöskin eräs niistä oikeasti hauskoista peleistä joita tulee pelailtua edelleen.

Mitkäs ovat herrojen ja neitien kirjoissa parhaat NES pelit & muistot? Harmitti että en päässyt omia kokemuksia jakamaan tuoreessa Pelaajaboardcastin jaksossa, mutta onneksi meillä on nämä foorumit! Kunhan nyt olisi tarpeeksi aikaa tämän lyhyen viestin kirjoittamiseen.

Itse saimme talouteemme jostakin tämän kasibittisen unelman vuonna 1991, ja ensimmäiset pelit taisi olla Duck Hunt & Super Mario Bros. seuraavaksi tuli Kid Icarus, mahdollisesti silloin kun 5v. täytin '92. Tästä on jo sen verran aikaa että en osaa muistoja siitä jakaa, mutta kuvan kyllä. Demppa 5v. & NES. Kid Icarusta tuli usein pelattua äipän kanssa. Minä hoidin perus-mailmat ja hän pelasi dungeonit. Vuorotellen testailtiin bosseja. Meillä oli joskus vihko täynnä salasanoja. Niin totta, mainittiinko tuoressa PBC jaksossa edes sitä että pelejä ei tarvinnut aina aloittaa alusta, kun oli salasanat eri kenttiin?

Nuo kolme taisivat olla ainoat pelit hetkeen. Muistan sitten kun yksi ilta talouteemme saapui Ghostbusters 2, jota olisin niiiiin paljon halunnut pelata, mutta oli jo nukkumaanmenoaika. Jäin sänkyyni odottamaan sitä että kaikki muut olivat menneet nukkumaan (odotusta useampi tunti), ja sitten hiivin olohuoneeseen yön pimeydessä, laitoin telkkarin auki ja konsolin päälle. Ehdin katsoa pelin introa noin kymmenen sekuntia (äänet päällä) kunnes faija jo ryntäsi riehumaan ja sulki koneen. Tästä jouduin muistaakseni muutaman päivän pelikieltoonkin.

Seuraavana pelinautintona talouteemme saapui Gremlins 2, joka oli oikein mukava, mutta vaikea peli. Blue Shadow (Shadow of the Ninja) astui myös elämääni, ja tästä pelistä on edelleen lämpimimmät muistot NES ajoilta. Peli näytti hyvältä, ja ennen kaikkea kuulosti todella hyvältä! Ninjailu on aina kivaa, varsinkin kun on kivoja aseita. Kaiken kruunasi kaksinpeli, jota oli todella hauska pelata. Hm. Ei paljon muistoja, enemmän tunteita. Täytyypä hankkia peli nyt kun taas konsolin omistaa.

Samoihin aikoihin muutimme Vantaalta Helsinkiin, jolloin sitten tutustuin pariin kaveriin joiden kautta NES kokemukseni rikastui sellaisilla peleillä kuin Metal Gear, Rygar, Ice Climbers, Mega Man, Super Mario Bros. 3, Castlevania, Chip 'n' Dale, Battletoads ja lukuisat muut. Oikeastaan kaikki merkittävämmät teokset, toki varmasti jäi paljon myös kokematta, kun ei kansi näyttänyt kiinnostavalta.

Siinähän sitä tarinaa riittikin.

Parhaat pelit, ellen nyt jotain ole unohtanut: Blue Shadow, Kid Icarus, SMB3, Castlevania.

Eeeeee - Oh come on! Kai nyt ihmisillä on jotain NES aiheisia muistoja?

Lainaus 'käyttäjältä Norsukampa+

'The Bouncer.

Kiitos NK tästä kyyne...nostalgiaryöpystä. The Bouncer oli ensimmäinen PS2 pelini SSX:n kera. Ostin Pleiskari2:n ja nämä kyseiset pelit kesätyöliksastani 2001. The Bouncerista ei ollut mitään käryä etukäteen, mutta Squaresoft riitti vakuuttamaan ja kannattava ostoshan se oli beatemup diggarille. Toki SSX myös, vaikka olenkin enemmän Coolboarders nais...siis miehiä.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/32968354.jpg)

Nintendon ystävät valmistelevat jo kehojaan uuteen Mario-tasoloikkaan, sillä New Super Mario Bros. 2 julkaistaan ylihuomenna. On siis erittäin sopiva aika muistella kaikkien rakastamaa Super Mario Bros. 3:a, joka on eräs tasoloikkagenren kulmakivistä. Ei sovi unohtaa, mistä pesukarhupuvun kaltaiset pelimaailman ikonit saivatkaan alkunsa!

Alusta: Nintendo Entertainment System
Vuosi: 1988 (Japani), 1990 (USA), 1992 (Eurooppa)
Pelaajia: 1 - 2

Taustaa

Nintendo Entertainment System (NES) oli osoittautunut valtavaksi menestykseksi. Harmaa matolaatikko valloitti pelaajien sydämet tehokkaan markkinoinnin, edullisen hinnan ja tietysti laadukkaan pelikirjastonsa avulla. Pelaajia oli aiempina vuosina hemmoteltu Zeldojen, Metroidin, Castlevanioiden, Mega Manin ja Contran kaltaisilla mestariteoksilla, mutta ennen kaikkea Nintendon harmaa konsoli tunnettiin Mario-peleistään.

Ensimmäinen Super Mario Bros. mullisti koko tasoloikkien lajityypin, eikä jatko-osakaan ollut lainkaan hullumpi tekele, vaikka poikkesikin suuresti edeltäjästään. Tämä poikkeavuus johtui tietenkin siitä, että länsimaalainen Super Mario Bros. 2 ei alun perin ollut Mario-peli lainkaan. Se perustui japanilaiseen Doki Doki Panic-tasohyppelyyn, mutta tätä ei tiennyt juuri kukaan. Japanilainen Super Mario Bros. 2 (Lost Levels) puolestaan oli täysin samasta puusta veistetty kuin ensimmäinenkin peli. Ainoa ero oli jäätävä vaikeustaso, joka tuolloin esti pelin saapumisen länsimaihin. Joka tapauksessa kolmannen Super Mario-pelin tekemiseen käytettiin paljon enemmän aikaa ja vaivaa, mikä myös näkyi.

Marion kolmas suuri seikkailu julkaistiin Japanissa jo vuonna 1988. Yhdysvaltoihin se saapui vuonna 1990 suuren ennakkohypen saattelemana. Euroopassa peliä saatiin odottaa pari vuotta pidempään, mikä oli tuolloin varsin tavallista. Yli seitsemäntoista miljoonaa myytyä kasettia kertovat omaa kieltään siitä intohimosta, millä peli otettiin vastaan.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/580bc804.jpg)

Suuri seikkailu

Nintendoa syytetään nykyisin varman päälle pelaamisesta, mutta ainakin ennen vanhaan sarjoja uskallettiin uudistaa kunnianhimoisesti. Italialaisen putkimiehen kolmas seikkailu jätti laajuudessaan ja teknisessä loistossaan kaiken aiemmin nähdyn varjoonsa. Super Mario Bros. 3 toi mukanaan suunnattoman määrän kunnianhimoisia uudistuksia, kuten maailmankartan, lentokyvyn sekä bonusesineiden varastointimahdollisuuden. Kaiken kruunasi ällistyttävän komea ulkoasu, timanttiset kontrollit sekä käsittämättömän kova musiikkiraita. Näin laajan ja kauniin pelin mahduttaminen NES-kasetille oli melkoinen saavutus Nintendolta.

Maagista lehteä koskettamalla Mariolle kasvoi pesukarhumainen häntä, jonka avulla tämä pystyi lentämään jonkin matkaa. Pesukarhupuvusta muodostui suorastaan ikoninen power-up, mutta peli esitteli myös joukon muita erikoispukuja. Sammakkopuvulla kaikkien kammoksumat vesikentät sujuivat kuin vettä vain, ja harvinainen vasarapuku muutti Marion tuomiopäivän teurastajaksi! Ylimääräiset lisäpuvut ja esineet tallentuivat esinevalikkoon, josta ne pystyi sitten kenttien välillä ottamaan käyttöönsä.

Varsinaisten toimintakenttien välissä pelaaja liikutti Mariota maailmankartalla, hieman kuten lautapelissä. Tämä avasi lukuisia valinnanmahdollisuuksia, sillä osan kentistä pystyi ohittamaan kokonaan. Löytyipä maailmoista uudenlaisia salaisuuksiakin. Tasot olivat suorastaan pullollaan kätkettyjä reittejä ja tavaroita, joista osa vaati lentokyvyn hyötykäyttöä. Jo ensimmäisestä maailmasta oli mahdollista löytää taikahuiluja, joiden avulla pelaaja pystyi ”warppaamaan! maailmojen välillä. Aikana ennen netin ihmeellistä maailmaa nämä salaisuudet levisivät lähinnä koulujen käytävillä. Kovimmatkaan jätkät tuskin tiesivät puoliakaan SMB3:n sisällöstä, niin kryptisiä jotkin salaisuudet olivat. Super Mario Bros. 3 olikin yksi ensimmäisistä peleistä, johon tehtiin aivan virallinen strategiaopas.

Läpäisy ei ollut mikään maailman helpoin tehtävä, sillä minkäänlaista tallennusmahdollisuutta ei ollut tarjolla. Koko peli tuli siis tahkota alusta loppuun saakka sammuttamatta konsolia. Isoveljeni ja siskoni kertovat, kuinka Nintendon matolaatikko saattoi olla päällä päiväkausia kerrallaan, kunnes viimeisen maailman kiperät kentät lopulta menivät läpi. Tietenkin lisäesineiden taktisella hamstraamisella ja käytöllä (pari huilua, P-siipi, pilvi) edes helvetillinen kahdeksas maailma ei tuota ongelmia, mutta todelliset sankarit tietysti kyntävät kaikki tasot läpi… Ja tässä vaiheessa käy selväksi, kuinka ajat ovatkaan muuttuneet. Vaikeustaso on nimittäin aivan toista luokkaa kuin nykyajan Marioissa. Vanhoihin tasoihin ei myöskään voinut palata keräämään lisäelämiä, joten teksti GAME OVER tuli varmasti kaikille tutuksi.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/5556440a.jpg)

Miltä se tuntuu nyt?

Yli kaksi vuosikymmentä julkaisunsa jälkeen Super Mario Bros. 3 keikkuu edelleen maailman parhaimpien pelien listoilla, ja tähän on syynsä. Nykyajan mittapuulla tarkasteltuna Super Mario Bros. 3 on edelleen timanttisen kova peli. Kontrollit pelittävät aivan yhtä luontevasti kuin ennen vanhaan, ja musiikki jää päähän kummittelemaan päiväkausiksi kerrallaan. Mikä hämmentävintä, edes grafiikka ei pahoinpitele silmiä. Ulkoasu on tarpeeksi selkeä ja värikäs, suorastaan ajaton.

Nykyajan lapselta pääsee itku viimeistään siinä vaiheessa, kun eteen lyödään Super Mario Bros. 3:n viimeisiä kenttiä. Äkkikuolemat vaanivat joka suunnassa, eikä lisäelämiäkään ole varastossa sadoittain uusien Mario-pelien tapaan. NES-mittapuulla haaste on kohtuullinen, mutta mistään läpijuoksusta ei todellakaan voi puhua.

Jos pelihyllyäsi koristaa Super Mario Bros. 3:n harmaa pelikasetti, nyt olisi hyvä aika puhallella pölyt pois sen päältä. Tämä peli ansaitsee tulla pelatuksi vielä tänä päivänäkin. Mikäli olet yhtä junnu kuin minä, eikä NES kuulu taloutesi vakiokalustukseen, voi pelin napata viiden euron hintaan Wiin Virtual Consolesta. Super Nintendolle ja Wiille on myös julkaistu mainio Super Mario All-Stars –kokoelma, jossa on paranneltu grafiikkaa ja lisätty tallennusmahdollisuus… Versiosta riippumatta Super Mario Bros. 3 on eräs Nintendon kirkkaimmista jalokivistä, joka jokaisen tulisi kokea.

^ Ei tota Super Mario Bros 3:sta voi sanoa yhdeksi parhaimmista peleistä ikinä. Toki toi peli on ihan hyvä mutta siihen kyllästyy tosi nopeasti ja peli on täynnä glitcheja ja 8 leveliin pääsee liian helposti.

Super mario bros on paljon vaikeampi ja siinä ei saa melkein yhtään 1-up sieniä toisin kuin Super Mario kolmosessa. Ja kaiken lisäksi Super Mario Bros 1 joutuu mennä alusta jos tulee game over mutta Mario 3:ssa pitää mennä vaan leveli alusta. Vastukset ovat ehkä hiukan vaikeampia Mario 3:ssa mutta se onkin ainoa parempi asia.

Lainaus käyttäjältä acalypha

Ja kaiken lisäksi Super Mario Bros 1 joutuu mennä alusta jos tulee game over mutta Mario 3:ssa pitää mennä vaan leveli alusta.

Noup. Olikohan se että Game Overin koittaessa A:ta pohjaa ja sitten starttia niin lennät viimeisimmän maailman alkuun. Vastaavasti kolmos-mariossa lentää myös maailman alkuun. Helpotusta tuovat tosin linnat, joita murskaamalla maailmaan syntyy oikoreittejä, mitä en kyllä todellakaan pane pahakseni.

Arvostan toki itsekin suuresti ekan Marion paikoittaista elämien vähyydestä syntyvää kuumotusta sekä pelin yleistä simppelyyttä, mutta ainakin minun kirjoissani SMB3 hakkaa ykkösen mennen tullen. Sopivan vaihteleva ja muutenkin rautainen kenttäsuunnittelu yksinään rokkaa jo suuresti, mihin oman muikean lisänsä tuo muun muassa kiva power up -valikoima. Eikä se nyt ihan niin helppokaan peli lopulta ainakaan minulle ole.

Sain tossa synttäri kesällä ja Donkey kong country 2 ja 3 pelit virtual consolesta ja päätin hiukan fiilistellä.

IMAGE(http://pics.mobygames.com/images/covers/large/1024905005-00.jpg)

Peli Donkey kong Country 2 Diddy Kong Quest
Alusta Super Nintendo
Julkaisuvuosi 1995
Peli alkaa kuukauden jälkeen ykkösosan jälkeen jolloin donkey ja diddy kong pelastivat banaaninsa kremlin krokotiileiltä. eräänä päivänä diddy ja hänen tytttöystävänsä dixie löytävät karille ajautuneen merirosvolaivan.

IMAGE(http://www.dkwiki.com/images/e/e4/GangplankGalleon.gif)

Laivan sisältä ei löydy aarteita vaan kirje jossa ilkeä kapteeni K Rool (Kuningas K Roolin Peitenimi) kertoo että on kidnapannut donkey kongin.

Peli on edellisosaan tapaan 2d tasoloikkaa mahtavan pelattavuuden kanssa. Lempijuttuni taitaa olla se kun dixien pitkällä poninhännällä pystyy liitelemään pitkiä matkoja. Dixie nostelee tynnyreitäkin poninhännällään.

IMAGE(http://www.dkwiki.com/images/c/ce/DKC2-Dixiebarrel.jpg)
Mailmat ovat laajoja kooltan joka on hyvää ja kentissä on paljon salaisuuksia.

Joka mailmassa on myös wrinly kongin koulu jossa voi saada pelaamisen liittyviä vihjeitä, funky kongin lentokenttä josta voi liikkua nopeasti eri mailmojen välillä ja kaikkea muuta kivaa.

IMAGE(http://www.mobygames.com/images/shots/l/27644-donkey-kong-country-2-diddy-s-kong-quest-snes-screenshot-the.jpg)

Cranky kong Valittaa museossa ettei saa olla pelin päähahmo ja antaa kenttien salaisuuksiin outoja vihjeitä.

Pelin parasta antia on totta kai hahmojen huumori ja musiikki joka tekee pakomaisesti sen että otat peliohjaimen käteen ja alat pelata.

Donkey kong country pelisarja sai minut arvostamaan pelien musiikkia.

IMAGE(http://www.mobygames.com/images/shots/l/101090-donkey-kong-country-2-diddy-s-kong-quest-snes-screenshot-without.png)

Ilman kremlin kolikoita ei pääsekkään pelin bonus mailmaan joka on huikean näköinen

IMAGE(http://www.dkwiki.com/images/thumb/5/5e/LostWorld-map.gif/250px-LostWorld-map.gif)

Loppuun vielä että pelin pomovastukset ovat niin hankalia että hiki tulee pintaan.

IMAGE(http://www.dkwiki.com/images/1/13/Kudgel.jpg)

IMAGE(http://www.mobygames.com/images/shots/l/27649-donkey-kong-country-2-diddy-s-kong-quest-snes-screenshot-the.jpg) Hankkikaa tämä klassikko

Nopealla vilkaisulla odotin tuommoisten kuvien oheen hieman enemmän sisältöäkin postaukseen. Mutta DKC2 on kyllä ehdoton huippupeli yhä tänäkin päivänä. Pidä sitä ehkäpä jopa kaikkien aikojen parhaana tasoloikkana (tässä ehkä hieman nostalgiavaraa) ja tuleepa tuon pariin vielä nykyäänkin vanhalla kunnon SNES:llä palattua. Haastetta ja pituutta pelissä piisasi enemmän kuin tarpeeksi silloin aikana ennen Internettiä ja Gamefaqsia, kun kaikki salaisuudet piti itse tästä melkoisen laajasta pelistä löytää. Muistan vieläkin, kuinka hienoa oli huomata, että pelistähän paljastui jopa kokonainen uusi alue ahkeralle pelaajalle! Mahtava peli.

Lainaus käyttäjältä varjo+

Haastetta ja pituutta pelissä piisasi enemmän kuin tarpeeksi silloin aikana ennen Internettiä ja Gamefaqsia, kun kaikki salaisuudet piti itse tästä melkoisen laajasta pelistä löytää.

Onneksi Nintendo hotline pelasti ja löysin sen viimeisenkin puuttuvan kolikon(?).

Itse olen parivuotiaana pelannut alkuperäistä Sonic:kia MegaDrivella naapureilla. Vuoden päästä läpäisin pelin.
(Kertoo varmaan miksi olen hyvä ajopeleissä ja tasoloikissa.)

Enpäs ole varma että onko tämä retromuistelua, mutta retropeli kyseessä kyllä. Tulipas tuolta Ameriikasta hankittua PS1 ja Dragon Warrior 7 (Dragon Quest 7). Monen päivän odottelun jälkeen tuli vihdoin itellalta viesti ja mitäs viestissä olikaan. Paketti oli jäänyt Vantaalla tulliin ja piti tehdä tulliselvitys ja maksaa lisämaksua. Dragon Warriorin hinta oli muutenkin melkoisen huima ja vielä tullimaksu sai minut melkein itkun partaalle. Nooh tänään vihdoin pitkän odottelun jälkeen DW7 saapui ja herranjestas miten eeppinen peli voi olla. Olin vanhempien Dragon Warrior tapaan valmistautunut grindaamaan heti parin minuutin jälkeen, mutta sain yllättyä. Ensimmäinen taistelu pelissä tapahtui noin 2 ja puolen tunnin jälkeen! Voi noita hyviä aikoja kun peleissä pystyi tutkimaan ja eksymään.. Nyt voin kyllä uskoa, että tuo peli on todella sadan tunnin peli!