Peliarvostelut / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Peliarvostelut

Jokaisessa meissä asuu pieni kriitikko ja sen saa täällä päästää valloilleen. Tarkoituksena tehdä peliarvosteluja muiden luettavaksi ja kommentoitavaksi ja loistava paikka harjoitella omia sanallisia taitojaan.

SÄÄNNÖT:
1. Ei muutaman rivin rykäisyjä
2. Koitetaan välttää huimia fanipostailuja
3. Kunnon perustelut eikä mitään "On paras koska muut ovat huonoja" Totta kai pelkästään lauseen aloittaminen sanoilla "Minun mielestän..." tekee argumentista hyväksyttävämmän
4. Havainnollistavat kuvat sallittuja mutta vältetään puolen sivun kuvakollaaseja

Itse kirjoittelen jonkinlaisen tekstin Eufloriasta viikon loppuun mennessä mutta sitä odotellessa lava on teidän...

Alkuperäinen löytyy kuvien kanssa tuolla

Eufloria

Ne, jotka luulevat Euflorian olevan karkkiväreillä kuorrutettua leppoisuutta, ovat väärässä. Kaunis ulkoasu peittää alleen monitahoisen kevytstrategian, jonka taistelut saavat pelaamisen veteraanitkin hikoilemaan.

Pelissä sinä toimit Kasvattajana, siemeniä johtavana voimana, jonka tehtävä on edistää lajin hyvinvointia. Kun harmaa massa aikoo haudata kaiken alleen, Kasvattajan on johdettava siemenensä läpi useiden eri asteroidien selvittääkseen keinot värittömyyden pysäyttämiseen. Matkalla tosin tuhotaan kaikki muutkin värit mutta kaikki hyvin kunhan omat eivät kärsi.

Galaktinen kädenvääntö
Peli säästelee pelaajaa pelin ensimmäisen viidenneksen, joka koostuu lähinnä opettelusta. Valitaan asteroidi, kasvatetaan sille kasveja ja kun siemeniä on ilmassa tarpeeksi, kuljetaan ne seuraavalle taivaankappaleelle. Tätä jatketaan muutaman tehtävän verran mutta sitten vastaan tulee vieras ja uhkaava elämänmuoto joka täytyy tuhota. Tämä tapahtuu valtaamalla kyseisen elämänmuodon asuinasteroidi ja tappamalla lajin edustajat.

Ajan mittaan tehtäväalueet laajenevat laajenemistaan ja yli kaksikymmentä asteroidia käsittävät taistelukentät ovat arkipäivää. Alueiden laajetessa myös tehtävään kulutettava aika venyy venymistään ja ”yksi taso vielä” tarkoittaa vähintään yhtä lisätuntia. Mistään parintunnin pikkupelistä ei siis ole kysymys vaan rahoilleen saa enemmän kuin vastinetta.

Taktikoinnin mahdollisuus löytyy sitä kaipaaville mutta jokaisessa tehtävässä vastustajalla on katkeamispiste jonka yli päässyttä pelaajaa ei voi pysäyttää. Jos siis nopeuden, voiman ja elämän suhteiden viilailu ei ole sinun juttusi suosittelen valtaamaan kaikki asteroidit puhtaalla ylivoimalla. Joukkojen keräämisessä voi kestää mutta sata vastaan kymmenen tilanteessa ei voittajaa tarvitse arvailla.

Pelistä löytyy kahdentyyppisiä joukkoja ja näiden ”superversiot”. Ensimmäistä ryhmää käytetään valtaamiseen ja liikkumiseen. Toinen joukko on tarkoitettu puhtaasti puolustukseen. Kun vihollisjoukko lähestyy, nämä soturit irrottavat itsenä puustaan ja räjäyttävät itsensä sekä toivottavasti myös muutaman vihollisen. Joukkojen elämä-, nopeus- ja vahvuuspisteet määräytyvät millaisella kivenmurikalla ne ovat varttuneet ja asteroidien pisteitä voi muokata niin halutessaan.

Kaikki pitävät väreistä
Ensimmäinen asia, jonka Eufloriasta huomaa on sen graafinen ilme. Eufloria on yksi niistä peleistä, jotka ovat graafisesti uniikkeja. Kerrassaan upea pastellimainen värimaailma antaa silmien levätä ja pelisessioiden pituuden takia on hyvä, ettei pelaajaa häikäistä räikeillä väreillä. Äänimaailmakin ansaitsee täydet pisteet ja musiikki tuo etäisesti mieleen Flowerin.

Kun ruudulla tapahtuu niin paljon kuin tässä pelissä tapahtuu, on loistava oivallus tekijöiltä skaalata sekä kuva että ääni. Yksityiskohtaiset tapahtumat yksittäisellä asteroidilla ovat yhtä selkeitä niin kyseiseen asteroidiin zoomaamalla kuin koko asteroidiparvea tarkastellessa. Vaikka siis näkymän voi pitää niin laajana kuin haluaa, pakottaa peli välillä haravoimaan universumia keräiltävien ”artefaktien” toivossa. Kuvakoon muuttaminen käy erittäin sulavasti.

Tarkkaa toimintaa
Jos kameran käyttö on sulavaa, ei muukaan ohjattavuus häviä tippaakaan. Kaikki käy kellontarkasti ja suuressa taistelussa ei yhden miehen heitto haittaa vaikka virheitä sattuisikin. Jos kumminkin sattuu suuremman luokan moka, on se täysin pelaajan huolimattomuutta. Tällaisen sattuessa useimmat ehkä itkevät peruuta -napin perään ja aiheestakin. Kun tuntien väännön jälkeen lähetät joukkosi vastustajan ”tyhjälle” lohkareelle kuolemaan, on tunne sen mukainen. Tämäkään ei tosin lopeta peliä joten suurempaa hätää ei ole.

Jokaiselle näppäimelle on oma toiminto ja näin päällekkäisyyksiä on onnistuttu välttämään. Kontrollit ovat selkeät ja helppokäyttöiset. Lisäksi pelin tempo on niin hidas että näppäimiä ehtii etsimäänkin.

Ainut miinuspuoli on ominaisuus, jonka toteutus hieman ontuu. Kun hallitsemiasi pallukoita kertyy kymmeniä ja silti se vihollisen viimeinen tukikohta pistää vastaan, toivoisi että joukkojen käskyttäminen universumin perukoilta etulinjaan kävisi helpommin. Tätä on yritetty ratkaista mutta jokaisen asteroidin joukkojen päämäärä valitseminen erikseen on vaivalloista. Etulinja vaihtaa paikkaansa jatkuvasti suuntaan ja toiseen, joten paikka joka äsken oli turvallinen voi kohta olla vastustajien vallassa. Peli kaipaakin jonkinlaista ”Kaikki tänne” –nappia.

Kehittäjälle kukkia
Eufloria on genrensä, jos sellaista edes löytyy, ehdoton helmi. Tämän tyyppisten pelien ystäville Eufloria on pakkohankinta mutta voin suositella tätä kaikille. Pelin vaikeus ei niinkään tule sen vaikeudesta vaan peli testaa pelaajansa kärsivällisyyttä. Odottaminen palkitaan.

Omaan pieneen testiryhmääni kuului itseni lisäksi kymmenvuotias veljeni joka pelasi peliä paremmin kuin isoveljensä. Tämän lisäksi pelin värikäs ulkoasu houkuttaa myös nuorempaa väestöä. Ilokseni huomasin että viisivuotias huomasi takaa kiertävät joukot ja pelasti minut tappiolta. Suosittelen kaikille ja kaikenikäisille kunhan aikaa löytyy.

_____________________________________________________________________________________

Palautetta otetaan vastaan.

Mukava oli kirjoitella tämmöinenkin sinänsä oli uusi kokemus. Meni jopa yllättävän kivuttomasti ja tekstiä syntyi alkuvaikeuksien jälkeen mukavasti. Jatkossa toivottvasti saan aikaiseksi enemmänkin arvosteluja, joten ehkäpä tuosta Batmanista tekstiä luvassa seuraavaksi ;)

Lainaus

Mukava oli kirjoitella tämmöinenkin sinänsä oli uusi kokemus. Meni jopa yllättävän kivuttomasti ja tekstiä syntyi alkuvaikeuksien jälkeen mukavasti. Jatkossa toivottvasti saan aikaiseksi enemmänkin arvosteluja, joten ehkäpä tuosta Batmanista tekstiä luvassa seuraavaksi ;)

Leffatykin kaltaiselle peleille omistetulle sivustolle olisi varmasti kysyntää. Eipä vaan ole sellaisia edes ulkomailla ainakaan tietääkseni.

Jok. tap. erinomaista tekstiä LordZalor, alkoipa tämäkin ketju kunniakkaasti. Pitääpä itekkin muutama arvio kirjoittaa.

LordZalor, huikea teksti! :)

Mistä itse katsotte arvostelunne?

Katson itse http://pelipuuma.wordpress.com ----> yllättävän hyvää tekstiä ollakseen aloittelija.

Wau. En ois uskonu, että osaat kirjottaa näin rautaista tekstiä! Näköjään erehdyin... Hyvä niin. Voisin itsekkin kirjoittaa viikonlopulla tänne aivoripulit vaikkapa Modern Warfare 2:sesta, tai Uncharted 3:sta. On nimittäin niin huvä ketju. Harmi vain, etteivät muut ole huomanneet/huomioineet tätä ketjua.

Jossain vaiheessa meinasin itse tällaisen perustaa, mutta näköjään vain parempi, etten.

Vielä elossa olevat naavaparrat saattavat muistaa wanhoilta foorumeilta raapustamiani peliarvosteluita. Ennen mullistusta pelastin muutaman, jotka voisin uudelleen sijoittaa tähän. Arvosteluissa pyrin luomaan pelistä lukijalle kokonaisvaltaisen mielikuvan, joka mielestäni kertoo enemmän kuin hyvien ja huonojen asioiden listaaminen. Hihassa on vielä parikin arvostelua, mutta antakaa toki potkua perseelle niin jotain tuoreempaakin saattaa ilmestyä.

Enslaved: Odyssey to the West

150 vuotta tulevaisuuteen sijoittuva Enslaved käynnistyy vauhdilla. Pelin päähahmo, gorillamainen miehenroikale jota maailma kutsuu Monkeyksi, herää tokkurastaan vain huomatakseen olevansa jumissa lentävän orjalaivan vankisellissä. Omasta sellistään on jo karannut nuori neitonen nimeltään Trip, joka hakkerointikykyjään käyttämällä saa koko aluksen hieman epäkuntoon ja törmäyskurssille kohti viheriöivää maankamaraa. Monkey vapautuu sellistään, löytää varusteensa ja pieksee muutamia vihollisia peruskamppailua valottavassa tutoriaalissa, hyppelee pitkin hajoavan aluksen ulkopintaa kohti viimeistä pelastuskapselia. Vahinko vain, Trip on jo varannut kapselin eikä epäröi painaa laukaisunappia, vaikka Monkey roikkuu pelastuskapselin ulkopuolella. Kitkerä alku pitkäkestoiselle suhteelle.

Jo toistamiseen Monkey virkoaa tokkurasta, tällä kertaa Tripin asettama orjapanta otsallaan. Pelokas Trip haluaa, että Monkey vie tämän turvallisesti takaisin omaan syrjäiseen kotikyläänsä, josta orjuuttajat hänet nappasivatkin. Kiitos Tripin hakkeroiman orjapannan, Monkeyn elämä on kiinni Tripin sydämen lyömisestä, joten tämä ei voi muuta kuin hammasta purren lähteä suorittamaan langennutta tehtävää. Asiaa ei auta lainkaan se, että vaikka Trip tuntee sähköiset laitteet, hän on varsin heikko taistelussa ja tietämätön niistä vaaroista, joita sodan autioittanut maailma sulkee sisäänsä.

Monkeyn ohjaaminen on tehty todella vaivattomaksi, varsinkin jatkuvasti harrastettava kiipeily on todella sujuvaa. Näkymättömät rajat estävät pelaajaa putoamasta kuolemaan ja peli antaa pelaajan hyppiä paikasta toiseen vain jos hyppysuunnassa on jotain kiiltävää mistä ottaa kiinni. Kädestä pitely on jopa turhauttavan pitkälle viety, sillä ainut haaste kiipeilyssä on muutamien rikkoutuvien kädensijojen varominen ja pelin loppupuolella tulenlieskojen väistely. Ehdoton hyvä puoli on kuitenkin se, ettei pelaaja koskaan tuskastu hypyn jäädessä muutamia senttejä liian lyhyeksi, aina pääsee eteenpäin ja vauhdilla.

Toinen pelaamisen elementeistä on taistelurobottien piekseminen. Autioituneessa maailmassa lojuu siellä täällä uinuvia mechoja, jotka aktivoituvat tappotoimiin jos niiden sensorikenttiin astuu varpaallakaan. Toisinaan näitä voi kiertää taistelun välttämiseksi, mutta koska tuhotuista vihollisista saa mukavasti kokemuspisteitä ja taistelu on varsin viihdyttävää, ei kunnon turpasaunaa kannatta jättää väliin juuri koskaan.

Taistelu on yllättävänkin monipuolista, jos ei halua vain muutamaa nappia naputtamalla ottaa mechoista ilmoja pihalle. On väistöliikkeitä, vastaiskuja ja torjuntoja, sähköshokilla saa suojakentät alas, vastustajan voi teilata sen omalla aseella, robotin kytevän raadon voi heittää toista mechaa päin räjähtävin seurauksin, kiinteän tykkirobotin voi valjastaa omaan käyttöönsä ja muuta sellaista. Tämä kaikki saa uuden arvon pelatessa vaikeimmalla vaikeusasteella. Harvinaisempaa herkkua on Monkeyn sauva, jolla voi ampua lamauttavia sähköshokkeja ja tappavia plasma-ammuksia. Näitä kuteja löytyy hyvin vähän, joten niiden käyttäminen kannattaa taktikoida hyvin. Esimerkiksi syrjemmässä piilottelevan, taustatukea jakavan mechan voi ottaa ulos ennen varsinaisen rähinän alkamista ja näin helpottaa kamppailua.

Tappamalla vihollisia saa kokemuspisteitä, Tech Orbeja, joilla voi parantaa Monkeyn ominaisuuksia, kuten suojan kestävyyttä, taisteluliikkeiden tehoja ja vaikkapa sauvan latausnopeutta. Myös Trip osoittautuu jonkinlaiseksi avuksi kamppailussa, sillä tämä voi luoda hetkellisen harhautuksen jolloin Monkey pääsee livahtamaan parempiin asemiin. Lisäksi Tripin pieni mekaaninen sudenkorento lentää ennen taistelua alueen yli bongaten kiinnostavia asioita ja varoittaen vihollisista. Vahinko vain ettei otusta voi itse lennättää.

Pelimaailma, varsinkin alussa nähtävä saniaisten valtaama New York, on upea paikka. Kasvillisuus on vallannut takaisin sen, mitä pilvenpiirtäjät joskus aikoinaan hallitsivat. Lintuparvi lehahtaa ilmaan ja kauempana peura loikkii pakoon liikettä. Kaikkialle on ripoteltu Tech Orbeja, joten pienimuotoinen tutkimusmatkailu on aina paikallaan, ties vaikka vastaan tulisi salaperäinen hohtava naamio, joka näyttää flashbackin menneestä ajasta. Maailma näyttää ja kuulostaa mahtavalta. New York jää aikanaan taakse ja maisema muuttuu, harmillisesti samalla laskee myös pelimaailman taso. Varsinainen perisynti onkin, että viimeisten kenttien teollisuushallit eivät tarjoa mitään sellaista uutta mitä pelin alku erinomaisesti teki.

Juonta kuljetaan mukavasti pelin aikana dialogilla sekä välianimaatioissa. Täytyy heti ensi kädessä nostaa hattua dialogin ja näyttelemisen suhteen. Alex Garland (käsikirjoittanut mm. leffan 28 päivää myöhemmin) on kirjoittanut mainion sähäkkää tekstiä hahmojen suuhun ja Andy Serkissin (Klonkku) luotsaama motioncapture taltioi loistavasti hahmojen liikkeitä. Paras esimerkki taitaa olla kohtaus, jossa mustasukkainen sivuhahmo tivaa ärsyyntyneeltä Monkeyltä ovatko tämä ja Trip kimpassa, Tripin kuunnellessa punastuneena taustalla. Välianimaatioihin panostettu vaiva, dialogi, draama ja jännite, oikeiden ihmisten näytteleminen ja liikkeenkaappaus eivät ole todellakaan menneet hukkaan, sillä Enslavedissa nämä yhtyvät parhaiten mitä on nähty koskaan. Myös hahmojen liikeanimaatio on tehty todella tarkasti, lähdettäessä liikkeelle Monkeyn hahmo pinkaisee vauhtiin ja äkkipysähdyksessä jopa horjuu hieman.

Mitä pelin tarinaan tulee kokonaisuudessaan, loppuratkaisu on melkoisen ponneton ja varsinkin nykyään trendinä oleva tyyli lopettaa peli ja tarina kuin seinään on aivan raivostuttava. Olisi niin mukavaa nähdä kaiken koetun jälkeen päähahmojen välistä sananvaihtoa ja kenties jopa tekoja, mutta ei.

Pelin pahin ongelma on kamera, joka toimii noin puolet pelin ajasta hyvin, toisen puolen heikosti. Normaalisti pelaaja liikuttaa Monkeyn hahmoa vasemmalla tikulla ja kääntelee kameraa oikealla, jolloin liikkuminen ja ympäristön havainnoiminen onnistuu luontevasti. Mutta ne kiinteät kamerakulmat, jotka tulevat aivan yllättäen ja rikkovat sujuvan etenemisen täysin. Ongelmana on se, että vapaassa kameratilassa pelaaja liikkuu eteenpäin painamalla tattia ylöspäin, mutta siirryttäessä kiinteään kameratilaan, jolloin kamera onkin esimerkiksi pelihahmon etupuolella, hahmo kääntyy ympäri ja alkaa juosta taaksepäin koska pelaaja pitelee edelleen tattia ylöspäin. Ennen kuin tatin kerkeää vapauttamaan, on hahmo siirtynyt takaisin edelliselle (vapaan kameran) alueelle ja turhautuminen on varmaa. Varsinkin hyppely- ja kiipeilykohtauksissa kiinteitä kamerakulmia käytetään paljon tuomaan dramatiikkaa, mutta tällöin on todella vaikeaa bongata piilotettuja Tech Orbeja tai edes seuraavaa tarttumakohtaa.

Kaiken kaikkiaan Enslaved on heikkouksineen hyvä peli. Paljon riippuu pelaajasta itsestään, tunnelmoijat saavat varmasti loistavan fiiliksen pelin tarjoamasta värikkäästä maailmankuvasta ja suorittajat löytävät itsensä metsästämässä niitä viimeisimpiä piilotettuja Tech Orbeja. Pituutta ei pelillä hirveästi ole, viikonlopussa pelasin pelin kaksi kertaa läpi, jälkimmäisen vaikeimmalla vaikeusasteella. Joitakin pelin kohtia, kuten kameraa, pitäisi vielä viilata parempaan kuntoon, mutta muutoin se on nautinnollinen paketti, jonka pelattua jaksaa vielä koluta läpi pelimaailman salaisuuksia.

Loppuarvosana pelille: 8/10

Mass Effect

Teinkö väärän valinnan? Olisiko tämä raju tulitaistelu voitu välttää, jos olisin uhkailun sijasta valinnut suostuttelun keinot? Valinnoillani on todellista merkitystä mitä tapahtuu siellä, missä liikun ja miten minuun ja vaatimuksiini suhtaudutaan. Ja valinnat ovat kaukana helpoista ja ovat usein varsin kauaskantoisia. Aamuyöstä kolmen aikaan voin joko mennä nukkumaan tai jatkaa Mass Effectin pelaamista. Vaikeita valintoja.

Ihmiskunta syöksyi avaruuden ääriin vain huomatakseen olevansa pieni ja tunkeileva tulokas avaruuden sivilisaatioiden joukossa. Pelaaja ottaa roolin ihmiskunnan valioyksilönä, Komentaja Shepardina, joka saa tehtäväkseen noutaa salaperäisen artefaktin Neuvostolle, joka koostuu galaksin arvostetuimpien rotujen edustajista, joita ihminen ei luonnollisesti edusta. Vakavasti epäonnistuva tehtävä toimii alkusysäyksenä seikkailulle, josta ei vaarallisia tilanteita ja mielenkiintoisia tapahtumia puutu. Mass Effectin tarina ja kerronta ovat aivan omaa luokkaansa, sillä peli kykenee tarjoamaan niin iloa, surua, huumoria ja vihaa sopivana sekoituksena, joka ei jätä ketään kylmäksi. Pelin maailma on upean yksityiskohtaisesti taustoitettu ja luo tunteen aivan oikeasta ja elävästä maailmasta.

Pelin alussa pelaaja saa luoda oman hahmonsa, valita sen sukupuolen, rakentaa ulkonäön ja määritellä ominaisuudet ja menneisyyden. Erilaisia hiusmalleja ja värejä on kiitettävä määrä, liukusäätimillä saa säädettyä esimerkiksi nenän, suun ja leuan ominaisuuksia haluamikseen ja arpia sekä muita yksityiskohtia on riittävästi luomaan hahmolle oman ulkonäkönsä. Kuitenkaan kovin kauas perusmalleista ei pääse, esimerkiksi pään muotoa ei pääse muokkaamaan. Pelaaja valitsee myös hahmoluokan, joita on esimerkiksi sotilas, soluttautuja ja insinööri. Eri luokilla on erilaisia ominaisuuksia, sotilas erikoistuu aseisiin ja panssareihin, insinööri osaa käyttää eloperäisiä voimiaan hyödyksi taistelussa. Hahmoluokan valinta määrittelee hyvin paljon tulevan pelityylin, joten sotilas taitaa olla perinteisin tehopelaajan valinta. Hahmolle määriteltävä menneisyys vaikuttaa lähinnä siihen mitä hahmosta puhutaan sekä muutamaan sivutehtävään. Kokonaisuudessaan hahmonluonti on erottamaton osa pelin aloitusta.

Pelaaminen keskittyy pääasiassa jalkamiehenä liikkumisesta paikasta toiseen, välillä päästään ajelemaan panssariajoneuvolla ja klikkailemaan lentokohteita galaktisella kartalla. Mukana kulkee kaksi tekoälykaveria, jotka heittävät ilmaan satunnaisia kommentteja tapahtumista ja pelaajan teoista. Aina ei taistella, vaan useasti kuljeskellaan rauhassa ympäriinsä ja kerätään tiedonmurusia ja johtolankoja käynnissä olevan tehtävän puitteissa. Tällöin pelihahmon menosuuntaa ohjataan vasemmasta tatista ja oikealla tatilla saa kieputtaa kameraa vapaasti hahmon ympärillä. Välillä puhutaan eri hahmoille, jolloin ruudun alalaitaan ilmestyy valintarengas, jolla määritetään puhutaanko ystävällisellä, neutraalilla vai aggressiivisella äänensävyllä. Lisäksi eri ominaisuuksiin sitoutuvat taidot tuovat mahdollisiksi käyttää suostutteluun tai uhkailuun perustuvia keskusteluvalintoja. Dialogia on paljon ja se on erittäin laadukasta kuunneltavaa.

Ja kun sanat eivät enää riitä, turvaudutaan aseisiin. Taistelutilassa pelihahmoa liikutetaan vasemmasta tatista ja oikeasta tatista tähdätään perinteiseen räiskintäpelityyliin. Aseita on neljä erilaista, pistooli, haulikko, rynnäkkökivääri ja kiikarikivääri, ja aseita vaihdetaan kätevästi pelin seisauttavassa valintatilassa, joka aktivoituu pitämällä oikeaa olkanäppäintä pohjassa. Samalla pystyy määrittelemään kahden tiimikaverin käyttämät tuliaseet. Aseilla räiskitään ja ne ylikuumenevat nopeasti, joten maltti on loppupeleissä valttia. Omia kuten tiimikavereiden aseita, sekä aseiden ominaisuuksia parantelevia lisäosia voi vapaasti ostella ja myydä kun kohdalle sattuu sopiva kauppias. Vaikka ampuminen on sujuvaa, se on silti yksi pelin vaatimattomimmista osa-alueista. Huomattavammasta monipuolisempia taisteluvälineitä ovat pelihahmon hahmoluokkaan sidotut eloperäiset erikoisvoimat, joilla voi esimerkiksi paiskoa vastustajia seiniin tai luoda itselleen suojakentän. Vasenta olkanäppäintä pohjassa pitämällä pelaaja pystyy käyttämään omia voimia ja komentamaan tiimikavereiden erikoisvoimien käyttöä. Asetuksista pystyy säätämään, käyttävätkö kaverit voimia omatoimisesti vai odottavatko aina pelaajan käskyä toimia. Kunhan erikoisvoimien käyttöön tottuu, niistä tulee välttämättömiä työvälineitä taisteluiden voittamiseksi.

Jaloittelun lisäksi pelaaja pääsee ohjastamaan Mako –nimistä miehistönkuljetusvaunua, joka on varustettu konetuliaseella ja tehokkaammalla kanuunalla. Vaunun ohjattavuuden sujuvuudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti koin sen varsin ärsyttäväksi. Ajoneuvo heittelehtii miten sattuu ja samalla pitäisi vielä kyetä ampumaan jokaiseen suuntaan. Eräässäkin tapauksessa osuma pieneen kentän kohoumaan aiheutti kärrynpyörän joka heitti ajoneuvon suoraan viereiseen rotkoon. Makoa ajetaan tietyissä osuuksissa pääjuonta sekä tähtijärjestelmistä löytyvillä satunnaisilla pikkuplaneetoilla.

Pelaajan tukikohtana toimii SSV Normandy –niminen avaruusristeilijä, jonka sisällä pelaaja voi juoksennella tutkimassa aluksen tekniikkaa ja puhua sen miehistöä, sekä kustomoida omia ja tiimikavereiden varusteita ja aseistusta. Komentosillalta löytyy Galaksin kartta, jota käyttämällä pelaaja voi määritellä Normandylle päämäärän. Itse risteilijää ei voi ohjata. Kartalla on kohtalainen määrä eri tähtikuntia, joissa jokaisessa on muutama pikkuplaneetta, jolle voi laskeutua tutkimaan sitä. Pääjuonen kuin myöskään sivutehtävien suorittamisjärjestystä ei ole, joten pelaaja saa vapaasti suihkia pitkin poikin avaruuden ääriä. Juonellisesti tärkeisiin osiin avaruutta ei pääse aikaisemmin kun tarina sen sallii. Hieman pelin julkaisun jälkeen avaruuteen lisättiin niukasti uutta koluttavaa ladattavan lisäsisällön muodossa. Vuotta myöhemmin julkaistiin toinen lisäosa, mutta kokonaisuutena pelin DLC jäi erittäin vaatimattomaksi, verrattuna pelin seuraajaan.

Pelaaja ansaitsee kokemuspisteitä pääasiassa tapoista ja suorittamalla tehtäviä, joiden kerääntyminen johtaa tasaisin väliajoin pelihahmon tason nousemiseen. Pelaaja saa muutamalla pisteellä kohottaa pelihahmonsa hahmoluokkaan perustuvia taitoja, kuten kestävyyttä, paranemista, erikoisvoimia ja asetaitoja. Vastaavasti jokainen tiimikaveri saa myös pisteitä ja pelaajan tehtäväksi jää kaverien taitojen kohottaminen. Loppujen lopuksi taitosysteemi on varsin heppoisesti toteutettu, eikä vastaa tosipelaajien roolipelien monihaaraisia tasopuita, mikä taitaa kuitenkin olla haluttu ratkaisu. Pelin pääosassa on kuitenkin tunnerikas tarina ja seikkailumainen fiilis.

Mass Effectissä ei voi oikein puhua perinteisestä kenttäsuunnittelusta. Jokainen miljöö on oman rotunsa kulttuurin tuottama taideteos, on kyseessä sitten ihmisten kolkko siirtokunta tai muinaisen ja tuntemattoman kansan viimeinen lepopaikka. Kenttien välinen kontrasti on erinomainen. Välillä pelaajalle tarjoillaan loistokkaita ja puhtaita näkyjä, toisinaan taas kuolleita ja likaisia kauheuksia. Varsinkin pääjuonen aikana ohitettavat näkymät ovat erittäin näyttäviä, mutta samaa ei voi sanoa satunnaisista pikkuplaneetoista, joille pelaaja voi laskeutua. Nämä kentät ovat vain paljasta maastonpintaa ilman mitään yksityiskohtia. Planeettojen pinnalta saattaa löytyä pudonnut satelliitti tai vaikkapa vihamielisten yksilöiden kansoittama varastorakennus, joka on irtaimistoa lukuun ottamatta identtinen jokaisella planeetalla. Pikkuplaneetoille sijoittuu muutamia sivutehtäviä, mutta ne ovat sisällöltään heikkoja eivätkä liity millään tavoin galaksin rauhaa järisyttäviin pääjuonen tapahtumiin.

Pelin vaikeustaso kannattaa vääntää korkealle heti alussa, sillä tuolloin vastustajien todelliset ominaisuudet ja kyvyt tulevat esille ja ne kykenevät laittamaan pelaajalle tehokkaasti kampoihin. Vihollisia on kohtuullinen määrä erilaisia ja näiden taktiikat vaihtuvat mukavasti. Osa käy reiluun tulitaisteluun, toinen osa syöksyy päälle itsemurhafiiliksellä ja tiettyä vastustajista ei saa edes tappaa vaan tainnuttaa. Haasteellisella vaikeustasolla vastustajat osaavat hyvin käyttää sekaisin erikoisvoimia ja tuliaseita, sekä vaihtaa paikkaa saadakseen paremman linjan pelaajaan tai tämän tiimikavereihin. Vaikka vastustajien tuhoaminen sujuu usein varsin nopeasti ja vaivatta, ovat taistelut mukavaa vaihtelua rauhallisemman samoilun ja dialogikohtausten välillä.

Mass Effectin grafiikka on silmähivelevän upeaa. Hahmot ja peliympäristöt ovat huolella suunniteltuja ja toteutettuja. Valaisuefektit luovat tunnelmaa, risteilijöiden metalliset pinnat kiiltävät ja orgaaniset materiaalit huokuvat kosteutta. Grafiikka suodatetaan vielä hienoisen kohinan läpi, joka lisää realistisuuden tunnetta entisestään. Pelin ainoa ja suurin puute liittyykin tekstuureihin, jotka latautuvat mallien päälle paikoitellen häiritsevän hitaasti! Monesti esimerkiksi dialogikohtaukseen siirryttäessä vuoropuhelu kerkeää jo alkamaan ennen kuin tekstuurin latautuvat kerros kerrokselta puhtaiden hahmomallien päälle. Hidas latautuminen ei loppupeleissä haittaa pätkääkään, mutta yhdeltä kaikkien aikojen parhaimmista peleistä voi kyllä toivoa parasta mahdollista kaikilta osa-alueilla. Sittemmin Xbox 360 -käyttöjärjestelmään lisätty pelien asentaminen kiintolevylle poistaa hitaasti latautuvat tekstuurit lähes täysin.

Jo alkuvalikon taustalla soiva seesteettinen musiikki antaa viitteitä siihen, että Mass Effectistä löytyy yksi kaikkien aikojen parhaimmista ääniraidoista. Musiikkia on jokaiseen lähtöön, taistelukohtauksiin, jännityksen ylläpitäjäksi sekä iloisiin ja surullisiin tapahtumiin. Pelin runsaslukuisen dialogin ääninäyttely on huipputasoa ja kuvastaa erinomaisesti hahmojen tunteita ja reaktioita. Itse pelimaailman sisältämä äänimatto jää vähäiseksi, mutta loistelias musiikki peittää helposti alleen tämän pienen puutteen.

Pelin julkaisun aikoihin nousi järjetön kohu siitä, että Mass Effectissä voi harrastaa rietasta seksiä kaikkien sukupuolien kesken ja kaikkien vastaantulevien hahmojen kanssa. Todellisuudessa pelistä löytyy vain kaksi rakastelukohtausta, joissa on kaunista musiikkia, hämyisä valaistus ja vilauksia toisiinsa kietoutuneista hahmoista. Kohtaukset on sidottu täysin juonen kuvioihin eikä pelaaja kykene vaikuttamaan mitenkään niiden etenemiseen. Vaikka pelissä on niinkin ahdistavia aiheita kuten aivopesu, rasismi, orjuuttaminen, sukupuutto, komplikaatiot, sairaudet ja halveksunta vapaata ajattelua kohtaan, sekunnin ajan vilahtavan sini-ihoisen naishahmon takapuoli sensuellissa kohtauksessa on liikaa ymmärrettäväksi. On hienoa, että peli joka tuo pelaajan koettavaksi onnistumisen iloa ja menetyksen surua, esittelee myös rakkautta ja pelkoa tärkeiden ihmisten menettämisestä. Mass Effectistä aiheutunut kohu näyttää toteen vain sen, että pelit kykenevät esittelemään samanlaisia tunteita ja sisältöä kuten elokuvat ja kirjatkin. Kuten sarjakuvatkin, joita pelättiin ennen niiden nousemista yhdeksi taiteen muodoksi, pelit joutuvat kokemaan saman murroksen.

Mass Effectissä on sitä taikaa, jota parhaista peleistä löytää: peli imaisee sisäänsä, jonka jälkeen ei huomaa enää ajan kulua tai ympäröivää maailmaa. Maailmaan upotettujen yksityiskohtien määrä on hulppea ja kiinnostavaa tarinaa jaksaa seurata heti alkumetreiltä loppuun asti. Parhainta antia pelissä on kuitenkin henkilöhahmot, joilla on oma menneisyytensä, mielipiteensä, puhetapansa ja toimintamallinsa. Pelaajana kannoin jopa huolta siitä, miten juuri joku tietty hahmo reagoi tekemisiini tai sanomisiini. Hahmot tuntuvat eläviltä, joten niiden kohtaloihin on helppo uppoutua. Mass Effect tarjoaa sellaisia tunteita joihin tosielämässä saattaa törmätä, mutta pelin sisällä! Tunnustan jopa tulleeni hetkittäin surulliseksi tiettyjen pelin tapahtumien vuoksi. Tämä peli on yksi kolmen parhaan pelin joukossa, joita olen ikinä pelannut.

Loppuarvosana pelille: 10/10

Dead Space

Tyhjiön luomaa hiljaisuutta rikkoo vain kiihtyvän hengityksen haukkominen, laserleikkuri viipaloi irvokkaiksi muukalaisiksi muuttuneita ihmisruumiita ja kuolema kuiskii karkeita sulosointuja pelaajan korviin. Mutta työ on tehtävä, eikä avaruudessa operoiva insinööri vähästä hätkähdä.

Pelaaja sujahtaa luontevasti Isaac Clarke –nimisen insinöörin nahkoihin, joka paiskoo raskaita hommia Concordance Extraction Corporation –yhtiön piikkiin. Yhtiö operoi jättimäisiä avaruusasemia louhimaan asteroideja avaruudessa, sellaisia kuin ”Planet Cracker” –luokan USG Ishimura. Asemalta singahtaa hätäsignaali ja työryhmä lähetetään paikalle selvittämään tilannetta. Kuten arvata saattaa, keikka muuttuu pian kaikkea muuta kuin leppoisaksi duunipäiväksi. Ongelmaa ei silti synny, sillä erinäiset huoltovälineet muuttuvat tehokkaiksi taisteluvälineiksi ja ampumalla pääsee kaikista tilanteista läpi.

USG Ishimuran käytäviä vaelletaan kolmannesta persoonasta, eli kamera on sijoitettu hahmon olan taakse Resident Evil 4 ja Gears of War –peleistä tutulla tavalla. Hahmon ohjaaminen ja tähtääminen on hieman kankeaa, mutta sillä on luotu juuri sopivan ahdistava tuntuma pelihahmon suojahaarniskan jäykkyydestä. Erilaisia aseita voi laukoa lonkalta, sekä harjoittaa tarkkuusammuntaa tarkemmassa tähtäystilassa. Aseissa on usein kaksi tilaa, esimerkiksi laserleikkurin pystyy asettamaan leikkaamaan erikseen vaaka- ja pystysuunnassa, mikä on kätevää kun tarkoituksena on katkoa muukalaisten raajoja. Ja kun kerran ollaan insinööritekniikan huipulla, on pelaajalla käytössä stasis-voima, jolla voi hidastaa mekaanisten laitteiden toimintaa korjauksia varten, sekä kineettistä energiaa manipuloiva moduuli, jonka avulla käyttäjä voi nostaa ja liikuttaa raskaita esineitä vaivattomasti. Luonnollisesti erikoiskyvyille löytyy käyttöä muukalaishirviöiden teilaamisessa.

Yksi pelin parhaimmista innovaatioista on tapa, jolla pelaajan henkilökohtainen inventaario ja käyttöliittymä ympäröivän maailman kanssa on hoidettu. Inventaario ilmestyy hologrammina pelihahmon eteen ja sitä käytetään suoraan reaaliaikaisessa tilassa. Kameran pyörittäminen hahmon ympärillä muuttaa inventaarion kokoa, sijaintia ja kulmaa. Ahdistavaa tunnelmaa lisää tilanne, jossa viholliset hönkivät iholle ja samalla pitäisi selata tavaramääristä juuri se yksittäinen eloonjäämisen mahdollistava käyttötavara. Samalla hologrammitekniikalla visualisoidaan kaikki pelimaailman ohjauspaneelit, painikkeet ja korostetaan huomionarvoisia kohteita. Pelihahmon elinvoima ja stasis-mittari on kätevästi upotettu haarniskan selkään, jolloin ne näkyvät pelaajalle luontevasti.

Aseet, ammukset ja muut tarvikkeet ostetaan puhtaalla rahalla USG Ishimuran käytäviltä löytyvistä automaateista. Rahaa löytyy puolestaan ympäristöä tutkimalla tai myymällä turhaa tavaraa pois. Mielenkiintoinen idea on myös ns. lahjakortit, jotka voi muuttaa rahaksi. Tämän lisäksi aseita ja varusteita on mahdollista parantaa Power Nodeilla, joita voi ostaa tai löytää. Kioskityylinen kaupparatkaisu on hyvä ja iskostuu ajatukseen elävästä maailmasta jossa työntekijöillä on omat tarpeensa, vaikkakin ajatus ontuukin asekaupittelun osalta. Ratkaisu on kuitenkin puhtaasti pelillinen ja toimiva.

Peli esittää uskottavan kuvauksen massiivisesta avaruusasemasta, jonka päätehtävä on louhia ja jalostaa planeetan pinnasta irroitettua kivimateriaalia. Asemalta löytyvät kaikki oleellinen kuten henkilöstön majoitustilat, sairasosasto, ruokala, komentosilta ja paljon muuta luonnollista, jota ei normaalissa kenttäsuunnittelussa odottaisi tulevan vastaan. Tuntuu kuin USG Ishimura olisi suunniteltu alun perin toimivaksi järjestelmäksi ja vasta sen jälkeen muokattu kauhupelin ympäristöksi. Pelialueiden välillä matkataan pienellä junalla, mikä on omiaan luomaan kuvaa massiivisesta laitoksesta ja joka piilottaa kätevästi lataustauot. Vapaan vaeltamisen sijaan junavaunulla pääsee eteenpäin vasta kun on läpäissyt jokaisen pelialueen tarinapohjaiset tavoitteet. Jokaisessa pelialueessa on jotain omanlaistaan, esimerkiksi happea tuottamaan on asemassa alue jossa kasvavat runsaslukuiset viherkasvit. Välillä päästään talsimaan ulkoavaruuteen aseman pinnalle ja tekemään gravitaatiohyppyjä painottomassa tilassa. Peliympärisö on erittäin uskottava ja yksi pelin parhaista ominaisuuksista.

Dead Spacen viholliset, Necromorphit, saattavat näyttää aluksi varsin mielikuvituksettomilta, mutta juju piileekin siinä että vastustajat ovat rujoja kuvia ihmisen kehosta, jotka tuntematon infektio on saastuttanut epämuodostuneiksi kasoiksi. Pelin edetessä vastaan tulee kuitenkin toinen toistaan mielenkiintoisempia ja vaikuttavampia vastustajia, joiden teilaaminen on suoranaista iloa. Taistelu onkin toteutettu hienosti. Pelaaja voi tuhlata kalliita ammuksia ampumalla suoraan vastustajan kehoon jolloin vaikutus on vähäinen, tai tähdätä taktisiin osiin kuten raajoihin jolloin hirvitys on hetkessä toimintakyvytön ja sen tuskan voi lopettaa karulla lopetusliikkeellä! Jokaisella Necromorphilla on oma heikko kohtansa, jotka tietämällä vastustajan kohtaaminen ei muodostu ongelmaksi. Toisinaan vastustaja pääsee loikkaamaan pelaajan kimppuun ja se pitää repiä irti jo perinteeksi muodostuneella napinrämpytyksellä. Taistelu on raakaa ja rujoa. Varsinkin pelihahmon kuoleminen tapahtuu aina jollain hirveällä tavalla ja lopuksi saa vielä katsella kuinka pelaajan raato revitään kappaleiksi ja syödään.

Vaikka hyvä pelattavuus menee ulkoasun edelle, grafiikka näyttää erittäin hyvältä! Mallit ovat yksityiskohtaisia, tekstuurit näyttävät tarkoilta ja visuaalinen suunnittelu luo hyvin tunnelmaa teollisesta asemasta. Valoilla ja varjoilla leikitään onnistuneesti. Myös erilaiset kuvafiltterit toimivat hyvin, esimerkiksi ulkoavaruuteen siirryttäessä kuva tuntuu muuttuvat hieman utuiseksi. Äänimaailma koostuu lähinnä Necromorphien ääntelyistä, pelihahmon hengityksestä ja massiivisen aseman kolahteluista ja narahteluista.

Pelin suurin puute on vaikeustason laskeminen loppua kohti mentäessä. Keskivaiheilla pelaaminen on haastavaa, kun pelaajalta vaaditaan selviytymistä vähäisillä resursseilla, mutta lopussa jaellaan niin avokätisesti rahaa ja varusteita, että kliimaksin läpäiseminen ei varmasti muodostu vaikeaksi. Tämä saattaa olla siunaukseksi niille pelaajille, jotka kokevat pelin keskivaiheen vaikeaksi pelata, mutta kovatasoisimmat pelaajat eivät saa lopusta täyttä pelillistä tyydytystä, sellaista viimeistä epätoivoista rutistusta ennen voittoa.

Dead Spacen tarjoaa tunnelmallista selviytymiskauhua ja hidastempoista räiskintää avaruusasemalla, ulkoavaruudessa ja painottomassa tilassa. Jokaiseen yksityiskohtaan on paneuduttu huolella, tarina tuo pelaajan eteen mielenkiintoisia hahmoja ja tapahtumia ja pelituntuma on erinomainen. Tunnelma on niin mukaansatempaava, että välillä huomaa rauhoittelevansa itseään ajattelemalla pelaavansa vain peliä. Peli onnistuu jopa säästämään parhaimman yllätyksen ihan viime sekunneille asti.

Tämä peli on rakkaudella pelaajille tehty!

Loppuarvosana pelille: 9/10

Todella hyviä arvosteluja! Splicerin kanssa samaa mieltä varsinkin Mass Effectistä ja Dead Spacesta. Kun saan tässä aikaseks, rustaan arvostelun Uncharted 3:sta ja/tai Arkham Citystä.

En tiedä lasketaanko tätä varsinaiseksi arvosteluksi, mutta tein eräänlaisen videoarvion/testauksen/esittelyn Mad Catz Arcade GameStick- pädistäni, jonka ostin Xbox 360:lle. Se on lähinnä blogiani varten, minkä takia videon alussa ja lopussa saatte ihastella nörttimäistä pärstääni. Videolla testailen tuota arcadetikkua erilaisten Xbox Live Arcade -pelien kanssa ja kerron vähän mietteitäni.

Voisin kyllä laittaa tähän myös yhden kirjoitetussa muodossa olevan arvostelun. Se on aikaisemmin julkaistu Zelda.arkussa, joka on siis suomalainen, fanien ylläpitämä Zeldasivusto. Enjoy.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/591.jpg)

The Legend of Zelda: Phantom Hourglass on ensimmäinen Nintendo DS – käsikonsolille ilmestynyt Zelda-sarjan peli. Juonellisesti se jatkaa vuosia sitten GameCubelle ilmestyneen The Wind Wakerin tarinaa. Kyseisestä pelistä on ammennettu myös piirroselokuvamainen ulkoasu ja pirteä tunnelma.

Juoni käynnistyy edellisestä pelistä tutun Tetran kadotessa mystisen aavelaivan syövereihin. Link yrittää pelastaa tyttöparan, mutta putoaakin itse meren aaltoihin. Sankarimme herää rannalle ajautuneena, ja ennen pitkää hän lähtee etsimään aavelaivaa ja kadonnutta Tetraa. Linkin matkaan lyöttäytyy avulias Ciela-keiju ja uskomattoman omahyväinen kapteeni Linebeck. Näin alkaa varta vasten DS:n ehdoilla rakennettu, jopa yli kaksikymmentä tuntia kestävä seikkailu.

Koskettavaa osaamista

Jo alusta asti on selvää, ettei Phantom Hourglass ole vain tavallinen Zelda käsikonsolille kutistettuna. Linkin ohjailu tapahtuu kokonaan kosketusnäytöllä, eikä perinteisiä toimintanappeja tarvitse käyttää missään vaiheessa. Niinpä pelaaminen onnistuu esimerkiksi käsikonsolin lojuessa pöydällä. Link juoksee vikkelästi siihen suuntaan johon ruutua koskettaa. Miekkatappelu puolestaan tapahtuu sivaltelemalla vihollisia kosketuskynällä. Ohjaus toimii kaikessa yksinkertaisuudessaan yllättävän hyvin, eikä vaadi lainkaan opettelua. Toisaalta simppeli ohjaus tarkoittaa myös sitä, ettei miekkailu ole erityisen haastavaa tai vivahteikasta. Esineiden käyttö puolestaan on äärimmäisen luontevaa, etenkin bumerangin heittely toimii kosketusruudun avulla kuin unelma. Esineitä on vähemmän kuin sarjan peleissä yleensä, mutta mukaan on saatu kaikki tärkeimmät vempaimet.

DS:n muitakin erikoisominaisuuksia hyödynnetään ahkerasti. Välillä pelaajan tulee esimerkiksi huudella tai puhaltaa laitteen mikrofoniin, mikä voi aluksi kuulostaa päälle liimatulta kikkailulta. Todellisuudessa tällaiset pikku yksityiskohdat istuvat kokonaisuuteen varsin hyvin. Hauskana ideana ylänäytön kartan saa tarvittaessa raahattua alemmalle ruudulle, jolloin siihen voi tehdä omia muistiinpanojaan. Jos pelissä sattuu kuulemaan esimerkiksi aarteen kätköpaikan, voi kyseisen kohdan merkitä karttaansa. Muistiinpanojen tekeminen onkin melkeinpä välttämätöntä pelissä etenemisen kannalta. Tällaiset seikat saavat Phantom Hourglassin tuntumaan hämmästyttävän tuoreelta.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/491.jpg) IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/345.jpg)

Luolastojen koluamista

Edellä mainituista uudistuksista huolimatta pelin kaava on pitkälti perinteiden mukainen. Tarinan edetessä Link kerää uusia merikarttoja, eksyy uusille saarille ja koluaa erilaisia luolastoja. Luolastot ovat täynnä pulmanratkontaa ja vihollisia, ja niiden lopussa odottaa yleensä iso pomovastus. Tällä rintamalla ei siis ole tapahtunut muutoksia. Luolastot itsessään ovat lyhyempiä ja yksinkertaisempia kuin useimmissa kolmiulotteisissa Zelda-peleissä, mikä sopii käsikonsolipelille varsin hyvin. Ne ovat kuitenkin hyvin helppoja, mikä saattaa harmittaa kokeneita pelaajia. Onneksi Phantom Hourglass sisältää runsaasti täysin uudenlaisia aivopähkinöitä, jotka liittyvät yleensä DS:n erikoisominaisuuksien hyödyntämiseen.

Hyvien perusluolastojen vastapainona peliin on lisätty Merikuninkaan temppeli, joka toimii ikään kuin pelin keskeisenä luolastona. Tässä valtavassa temppelissä ravataan tarinan aikana useaan otteeseen, ja pelin edetessä saatujen esineiden avulla siellä edetään joka kerta pidemmälle ja pidemmälle. Kun merikuninkaan temppelistä poistuu, joutuu aiemmin läpäistyt huoneet pelaamaan seuraavalla kerralla uudestaan. Tämä tarkoittaa sitä, että alkupään huoneet pitää juosta läpi turhauttavan moneen otteeseen, vaikka uudet esineet avaavatkin oikoreittejä. Kaiken lisäksi temppeli on vielä kirottu, joten Link ei voi maleksia siellä tuntikaupalla. Aikaraja ei ole liian tiukka, mutta silti se tekee samojen käytävien loputtomasta koluamisesta suorastaan ahdistavaa. Idea yhdestä valtavasta luolastosta on hyvä, mutta Merikuninkaan temppelin kohdalla toteutus ontuu pahasti. Sen tutkiminen tuntuu velvollisuudelta, joka rikkoo pelin rytmiä.

Pelimaailmana toimiva meri on pieni lätäkkö verrattuna The Wind Wakerin aavaan ulappaan, mutta tämä on DS:n kohdalla täysin ymmärrettävää. Saaret ovat useimmiten asutettuja ja isoja, joten niissä riittää tutkittavaa. Hyvänä puolena pienessä kartassa on sekin, ettei maailma ole liian tyhjä. Merellä seikkaillaan tällä kertaa pienen veneen sijaan Linebeckin laivalla, jonka etenemisreitti piirretään merikarttaan. Tämän jälkeen paatti alkaa kulkea piirretyn reitin mukaan, jolloin pelaaja voi rauhassa ammuskella kanuunalla ja onkia aarteita merenpohjasta. Merenkulku on rentoa puuhaa, eikä seilaamista ole läheskään yhtä paljon kuin The Wind Wakerissa. Tämän vuoksi maakrapujenkaan ei tarvitse kavahtaa Phantom Hourglassia.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/122.jpg) IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/130.jpg)

Pieni seikkailu

Päällisin puolin tarkasteltuna Phantom Hourglassista ei löydy paljoa moittimista. Ohjaus toimii, grafiikka on nättiä ja pelaaminen suurimmaksi osaksi mukavaa. Kuitenkin tästä taskukokoisesta Zeldasta jää puuttumaan jotain oleellista. Phantom Hourglass on tunnelmaltaan alusta loppuun pirteä ja kevyt. Se on toisaalta ehkä liiankin kevyt, eikä siinä oikein ole sarjan peleille tuttua elämää suuremman seikkailun tuntua. Suurin syy tähän on juonen latteus, sillä tarinan aikana ei tapahdu mitään kovin merkittävää. Loppupeleissä Tetran etsintä tuntuu vain pieneltä sivutarinalta the Wind Wakerin tapahtumien jälkeen. Yletön helppous ja lattea tarina aiheuttavat sen, että Phantom Hourglassissa ei ole vahvaa, pelaajaa eteenpäin ajavaa voimaa. Siksi se ei laadukkuudestaan huolimatta ole erityisen koukuttava peli.

Kokonaisuutena Phantom Hourglass lukeutuu joka tapauksessa DS:n kirkkaimpien helmien joukkoon. Se onnistuu uudistamaan The Legend of Zelda-pelien kaavaa pysyen kuitenkin samalla tarpeeksi uskollisena sarjan perinteille. Pelin isoimmat puutteet eivät yllättäen olekaan tekniikassa, vaan tarinassa. Tämän vuoksi se myös jakaa mielipiteitä. Jos Zeldoilta kaipaa ennen kaikkea eeppisyyttä ja haastetta, ei Phantom Hourglass välttämättä iske. Jos taas tärkeimpänä pitää oivaltavaa pulmanratkontaa ja pelaamisen riemua, peli tarjoaa viihdettä tuntikausiksi. Erilaisuutensa ansiosta Phantom Hourglass on mainio lisä Zelda-saagaan. Näistä aineksista olisi tosin voinut saada aikaan jotain vieläkin parempaa.
Loppuyhteenveto

+ Ulkoasu ihastuttaa
+ Kontrollit toimivat moitteetta
+ Täynnä tuoreita oivalluksia
+ DS:n ominaisuuksista otetaan ilo irti
– Mitäänsanomaton tarina
– Ajoittain liiankin kevyt ja helppo
– Merikuninkaan temppeli turhauttaa

Pisteet: 86/100

Tämäkin arvostelu koskee käsikonsolipeliä ja on ilmestynyt vieläpä samana vuonna (2007) kuin Phantom Hourglass, mutta alustana toimii PSP ja teos on kaikkea muuta kuin pirteä ja kevyt.

Silent Hill: Origins

IMAGE(http://images.wikia.com/silent/images/3/35/933072_20070711_embed002.jpg)

Kyseessä ei ehkä ole klassikko siinä missä Silent Hill -sarjan pari ensimmäistä osaa mutta sarjan suurena ystävänä pakkohan se oli tämäkin jossain välissä kokea. Ennakkoon pelotti että Originsin on tehnyt amerikkalainen studio Climax japanilaisen Team Silentin sijaan, jenkeillä kun on tapana onnistua omissa versioissaan vesittämään kaikki mikä alkuperäisteoksesta teki hyvän. Vielä kun kyseessä on nimenomaan kauhun psykologiseen puoleen keskittynyt pelisarja, olin varma että kaikki hienovaraiset nyanssit on uhrattu hurmeen ja mäiskeen alttarille. Osittain olin oikeassakin, sillä hirviöitä vastaan taistelua on suhteellisen paljon ja nämä hirviöt on hyvin pitkälti kopioitu sarjan aiemmista osista jolloin on selvästi päässyt unohtumaan että kohdattavien otusten pitäisi nimenomaan heijastaa kyseisen tarinan päähenkilön psyykettä eikä olla vain jotain random-mutantteja.

Muutenkin pelissä tuntuu olevan kaikki elementit turhankin tuttuja. Climaxilla on pelattu varman päälle etteivät vaan onnistuisi karkottamaan sarjan faneja. Tämä on juuri sitä mitä amerikkalaiset tekevät versiodessaan jotain. Kopiodaan muotokieli mutta sisältöä ei ymmärretä. Kaikki näyttää ja kuulostaa juuri siltä miltä pitääkin, itseasiassa kyseessä on eräs näyttävimmistä PSP-peleistä. Valon ja varjon leikki toimii upeasti ja ympäristöt ovat yksityiskohtaisia ja yksinkertaisesti upean näköisiä. Musiikit ja äänitehosteet toimivat niinikään hienosti, onneksi tällä osastolla ei olla luovuttu Akira Yamaokan panoksesta. Ja mitä pidemmälle pelissä etenin, sitä enemmän taustalle unohtui se että kaavaa ei olla uskallettu muuttaa ja että tarinassa ei ole sellaista hienovaraisuutta kuin vaikka legendaarisen kakkososan kohdalla: Upea visuaalinen ilme ja Yamaokan musiikit kantavat yllättävän pitkälle ja huomasinkin nauttivani suuresti Originsin pelaamisesta. Vaikka kyseessä on käsikonsolipeli, niin kyllä alkaa puntti tutisemaan kun vain muistaa pelata luurit päässä ja pimeässä huoneessa. Tarinakin alkoi pikkuhiljaa kiinnostaa kun päähahmo Travis Gradyn menneisyydestä alkoi paljastumaan perhesuhteisiin liittyviä traumoja vaikka tämän rekkakuskin persoonallisuus on muuten puupalikan luokkaa. Lisäksi Origins on esiosa koko Silent Hill -sarjalle joten oli mielenkiintoinen nähdä miten tarina linkittyy ensimmäiseen Silent Hilliin.

Ohjaus toimii riittävän hyvin, selviytymiskauhuun kuuluu mielestäni tämä tietynlainen kankeus joten se ei omaa kokemustani haitannut, kuten ei myöskään dramaattisiin kuvakulmiin keskittyvä kamera joka usein jättää näkemättä juuri sen osan huoneesta jossa radion kohinasta ja karmivasta industrial-kolinasta päätellen joku vihulainen lymyää. Jos nämä olisivat muuten vaikeita pelejä niin varmasti silloin menisi kameraankin hermo mutta nyt se vain korostaa pelottavaa tunnelmaa ja pitää valppaana.

Kaikenkaikkiaan Silent Hill: Origins on erinomainen lisä PSP:n pelitarjontaan eikä muutenkaan joudu häpeään maineikkaassa pelisarjassaan vaikka varman päälle Climaxilla ollaankin pelattu. Jos on sarjan muista osista pitänyt, ei ole mitään syytä jättää tätäkään väliin! 7,5/10.

ja minä kun luulin olevani ainoa joka piti tuosta Hiljaisesta kukkulasta. En olisi koskaan uskonut pelkäävän psp ruudun äärellä.

Dance Central 2 (Xbox 360)

IMAGE(http://xbox360media.gamespy.com/xbox360/image/article/117/1172249/dance-central-2-20110607114530843.jpg)

Dance Central pitäisi jokaisen kinect omistajan tietää. Kyseessä on lähes kolmen miljoonan kappaleen myyntiluvuiltaan myydyin Xbox 360 Kinect kameraa tukeva peli. Tanssiminen ei ole mikään naurun asia. Itse en osaa enkä ole koskaan harrastanut sitä ja tuskin koskaan tulen, mutta Dance Central kääntää tuon ajatuksen päälaelleen. Paitsi että se on todella hauskaa ajanvietettä, olen sen avulla polttanut jo kymmenen kiloa pois. Luonnollisesti tanssin edelleen yksin, sillä kukaan tuskin haluaa nähdä yli satakiloista nörttiä heilumassa kuin Jorma tuulessa. Ensimmäisen Dance Centralin suurimana ongelmana oli oikean kaksinpelin puute ja turhan lyhyt biisilista. Jatko-osa pureutuu tähän ongelmaan suunittelemalla koko pelin kahdelle pelaajalle aivan alusta loppuun. Biisejäkin olisi nyt mukavasti 44 kappaletta, mutta niistä lisää myöhemmin.

Homma hoituu kuten ensimmäisessä osassa. Pelaaja liikkuu valikoissa nostamalla ja laskemalla oikeaa kättä ja tekee valinnan "pyyhkäisemällä" kättä vaakasuunnassa kohti rintaa. Koska peli on kaksinpelattavaksi suuniteltu, tilaa tarvitaan huoneeseen aika rutosti. Suosittelen vähintään 3.5 x 4 metriä. Kumpikin pelaaja tanssii kuten ykkösessä. Pelaaja imitoi ruudulla näkyvän tanssijan liikkeitä toistamalla niitä mahdollisimamn tarkkaan. Oikealla puolella ruutua näkyy pieniä "lunttilappuja", jotka näyttävät minkälaista liikettä olisi seuraavaksi luvassa. Vaikeustasoja on tutut kolme. Easyllä saa hikeentyä jo mukavasti. Medium nostaa sykettä ja pistää hien virtaamaan jo kunnolla. Hard alkaa tekemään jo kipeää niin kurkussa kuin hauiksessa. Ensikertalaisille suosittelen toki aloittaaman easyllä ja dance centralin veteraanit voivat alkaa mediumilla jorata.

Käyttöliittymä on suuniteltu kaksinpelaajille etupäässä. Molemmat voivat samaan aikaan valita tanssijansa ja vaikeustasot. Yksin tanssiminenkin hoituu sopivan tarkasti, vaikka tanssijat olisivat vaikka kuinka eripituisia. Mutta kaikessa ei ilmeisesti voida mennä putkeen. Ensimmäiseen osaan verrattuna Kinect kamera antaa nyt paljon enemmän anteeksi pelaajan mokia ja tanssiliikkeiden ei tarvitse olla enään niin tarkkoja kuin ekassa osassa. Liekö tämä uhraus tuon kaksinpelin takia tehty. Mutta helppo peli ei onneksi edelleenkään ole ja monet vaikeimmat biisit vaativat sitä harjoittelupelimoodia edelleen.

Pelimuotoja on kiljoona kertaa enemmän. Perinteinen tanssi ilman mitään kurmeluureja eli "Performe it". "Break it Down" harjoittelumoodi, missä omia liikkeitänsä voi hioa ja auttaa näin etenemistä. Puolessa tunnissa kasattulla juonella varustettu tarinamoodi "Crew Challenge", missä pelaajan pitää pelin eri tanssiryhmille esiintyä ja vaikuttaa nämä. "Fitnes" on kasa valmiita biisilistoja, joista jokainen tarjoaa erilaisia tapoja pistää lihakset koville. Kaikkia näitä voi luonnollisesti pelata kaksistaan.

Bilepelit elävät ja kuolevat biisilistoillaan ja Dance Central 2 hoitaa homman melko hyvin. Musiikki on nyt paljon tutumpaaa ja sisältää enemmän hittibiisejä. Mainittakoon vaikka "Daruden - Sandstorm", missä on enemmän energiaa kuin kaikissa neuvostoliiton ydinvoimaloissa. Moldovalaisen o-zonen menneiden vuosien superhitti "Dragonstea Din Tei", Wanhaa hyvää naisenergiaa kuten "Hot Stuf" ja "Venus". Paljon enemmän tai vähemmän hyvää Afroamerikkalaista räppiä/poppia. Lady Gagaa kaksin kappalein, Rihannan "Rude Boy" ja superyllättäjänä ylivoimaisesti levyn parhaaksi nouseva kuningas: "Haddaway - What is love". Harmonixillä on tainnut olla ainakin yksi huono päivä sillä mukaan on parin jenkkikakaran iloksi tungettu Justin Bieberiä.

Tässä vielä biisilista tarkemmin.

"Satisfactionia", "Soulja Boyta" ja "Render Zu:ta" ei ehdi tulla ikävä sillä ensimmäisen osan biisit pystyy siirtämään kakkoseen 400 Microsoft pisteellä. Eikä tässäkää vielä kaikki biisit ole, sillä Harmonix jatkaa Rockband Storesta tuttua musiikkikauppaansa Dance Centralilla. 240 pisteen kappalehinnalla pystyy ostamaan uusia biisejä ja uusia tulee kuukausittain. Kakkosta varten uudistetussa kauppapaikassa pystyy ostamaan biisejä nyt pakettina, jolloin säästää jonkinverran pojoja tai esikuuntelemaan kappaleita. Ennenkuulumattomana asiakaspalveluna mukana tulee 240 pisteen kuponkin jonka avulla voi yhden biisin ostaa. Isot kiitokset Harmonixille tästä

Dance central 2 nousee helposti parhaimmaksi Kinectikin bilepeliksi mitä markkinoilla on. Siinä on enemmän lihaa kuin ensimmäisessä osassa ja upeasti toimivan kaksinpelin takia erinomaista viihdettä useammallekkin pelaajalle. En vielä menisi Kinectikiä tämäntakia ostamaan, mutta kameran jo omistaville tämä on ostoslistalla korkealla. Testatkaa toki demoa ja yllättykää.

Hyvää

+ Kaksinpeli
+ Sama taika kuten edellisosasa ei ole laantunut
+ Kalorit palavat pelatessa.
+ Uutta tansittavaa tulee vielä.

Huonoa

- Crew Challengen olematon juoni
- Vähän turhankin armelias liikkeentunnistus.

8/10

Call of Duty

IMAGE(http://bulk2.destructoid.com/ul/126379-cod.jpg)
Cod oli ristiriitaisia mielipiteitä jakanut peli. EA:n leivissä työskenteli miehiä, jotka loivat loistavan Medal of Honor: Allied assaultin ja sen lisäreitä. Kuitenkin osa tekijöistä päätti hypätä Activisionin leiriin ja luoda omaa räiskintäpeliä. Toisille se oli Medal of honor kopio ja toisille putkimainen, mutta äärimmäisen viihdyttävä räiskintä.

Call of Duty on siis rungoltaan aitoa mohaata. Ensimmäisen persoonan räiskintä, missä seikkaillaan melko putkisissa ja perinteisissä maisemissa ympäri Eurooppaa. Pelissä on kolme kampanijaa. Yhdessä seurataan Yhdysvaltain ilmavoimien laskuvarjojääkäreitä, Brittien vastaavia ja kolmannessa Neuvostoliiton puna-armeijan sotilaan. Nämä kampanijat pelataan selvässä järjestyksessä. Ensimmäiseksi jenkeillä pitkä pätkä, sitten britteihin ja neukkuihin. Tämän jälkeen toistetaan sama kaava kolmessa finaalitehtävässä. Kenttäsuunittelu on tarpeeksi monipuolista että kyllästymistä ei ehdi syntyä. Pelaaja joutuu harvoin pulaan, koska tiimikavereita on vierellä auttamassa ja ne sentän saava tässä osassa jotain aikaan. Kova poikkeus on esimerkiksi pelaajan ramboilu yksinään patokentässä. Toisaalta melkein kaikki hahmot ovat kuolevaisia, eivätkä välttämättä korvaannu uusilla. Yhdessä tehtävässä piti saksalaisten ilmatorjuntatykkejä räjäytellä ja pelin alussa oli tiimikavereita kuusi. Pelin lopussa huomasin että enään yksi tiimikaveri oli vierelläni ja hänkin liikkui ilkeästi jalka ontuen perässä. Natsit itsessänsä ovat lukumäärältään ylivoimaisia ja osaavat lyödä aseensa perällä salamannopeasti jos pelaaja ramboilee niiden viereen. Suojautumistakin ne sentään osaavat.

Vaikeustasoja on neljä. Casual ja Regular ovat vielä pala kakkua. Hardenned alkaa jo vituttamaan ja Veteranilla kenelläkään ei ole kivaa kun elämäpakkauksia ei ole ja pelaaja voi kuolla kolmestakin osumasta. Ensimmäisessä codissa ei vielä oltu keksitty regeneroituvaa elämämittaria, vaan pelaajan on paikattava vammansa Old School tyylisesti ensiapupakkauksilla. Niitä on ripoteltu mukavasti ympäri taistelukenttää, eikä alemmilla vaikeustasolla niistä pitäisi tulla ongelmaa. Asevalikoima on suhteellisen autenttisesti mallinnettu niin äänimaailmaltaan kuin animoinniltaan. Niitä on paljon erilaisia, joista Thompson, pphs ja Mp40 kelpaavat kaikille jokapaikanhöyläksi. Saksalaisten MP-44 "Sturmgewehr" on ehkä hieman ylitehoinen, mutta onneksi harvinainen herkku. P

Medal of Honoriin verrattuna meno on huomattavasti nopeatempoisempaa. hahmo liikkuu nopeammin, tähtää nopeammin, lataa nopeammin ja ruudulla tapahtuu helvetisti enemmän kaikkea. Puhdasta elämysjunaa
siis- Grafiikat ovat mukavaa katseltavaa, vaika onkin sanomattakin selvää että kaukana ollaan nykytasosta. Sen kutenkin korvaa jatkuva visuaalinen tykitys. Kun ensimmäisessä tehtävässä pelaaja tiputetaan yksin keskelle Normandian maaseutua. Tehtävänä on antaa radiosingaalia että hyökkäyksen voi käynnistää. Pelaaj saapuu yppösen yksin laskuvarjollaan taistelukentälle, tapetaan kusella oleva saku, keskytetään parin natsin korttipeli ja aktivoidaan singaali. Kuluu muutamia sekuntteja ja pian soikin ilmahälytys. Taivaalla alkaa liittoutuneiden lentokoneita saapua ja heti perässä kymmeniä kavereita putoaa pelaajan ympärille. Eikä aikaakaan kun läheisestä maalaistaslosta ikkuna aukeaa ja alkaa tärykalvoja repivä MG:n rätinä ja tykistökeskitys. Peli tarjoaa aikanansa tällaista tykitystä usein ja tarpeeksi monipuolisesti. Brittien parhaimmassa kentässä taistellaan elämästä ja kuolemasta. Alimiehitetyssä sillanpuolustustehtävässä Natseja käy laumoittain kaikista suunnista päälle ja Panzerit jysäyttelevät tulitukea. Neuvotoliiton kamppanijan alussa Puna-armeijan pojat ryntäävät satojen miehien rynnäköillä kohti natsien luoteja. Takana komissaarit valmiina ampumaan jokaisen vetäytyjän. Kenttä on eeppisyydessään ja järjettömyydessään käsittämätöntä. Tällaista ei pelihistoriassa kuulkaa oltu ennen nähty.

Moninpelin PC versiota en ole valitettavasti kokenut. Se koska en koskaan osannut Multiplayer valikoista painaa "Refresh list" painiketta. Mutta Xbox live Aracade versiossa olen sen nähnyt. PC version pelaajatuki on 32, mutta Xbox pistää paremmaksi. Maksimissaan 8 pelaaja per matsi. Koska Moninpeliä ei voi mitenkään kustonmoida kuten PC versiossa, siitä ei saa anchieventtejä ja pelaajatukikin on naurettavan pieni. Pelaajia ei juuri ole räkäbox versiossa siis. Mutta kumpi sitten kannattaisi ostaa ? Xbox versio on altavastaaja. Grafiikat eivät ole niin hyvät kuin Pc versiossa ja pientä nykimistä on. Kaikkein parasta onkin kaivella läheisen citymarketin alelaarista Gold edition, mikä sisältää myös kehutun "United Offensis" lisärin kympillä, koittaa unohtaa Modern Campfarfaret ja säätää retroruuvit kireälle.

Hyvää:

- Komea äänimaailma
- Visuaalinen tykitys
- Riittävän pitkä yksinpeli (ihan tosi)

Huonoa

- Xbox versio nykii ja näyttää karmeammalta. Asiaa ei auta moninpelin pilaaminen.
- Bottien tekoälyssä ei hurraamista

PC versio: 9/10
Xbox versio: 7/10

Call of Duty 2 (PC versio)

IMAGE(http://i1-news.softpedia-static.com/images/reviews/large/cod2xbox_005-large.jpg)
Olisihan se pitänyt arvata että cod saa hyvien myyntilukujen takia jatko-osan. Itse missasin täysin tämä osan aikoinani, sillä omalla nuhapumpulla peli nyki pelikelvottomasti. Myöhemmin sain ostettua uuden myllyn ja asentelin pelin uudestaan. On korkea aika katsoa onko kakkonen taas ykkönen

Call of Duty 2 on jälleen kertaus toista maailmansotaa Neuvostoliitolla, Britanialla ja Yhdysvalloilla. Neuvostoliiton kampanija aloitetaan 1941 moskovan edustalta ja jatketaan Stalingradin raunioille asti. Briteillä seurataan taisteluja pohjois afrikassa ja Amerikkalaisilla Ranskassa alkaen Utahin sektorin maihinnousulla. Pelin grafiikkamoottori pyörittää nyt huomattavasti kauniimpaa grafikkaa kuin edellisosa, mutta toisaalta on reippaasti raskaampi kuin edellisosa. Nykyaikaisilla koneilla peli tietysti pyörii eikä siitä voikkaan juuri marista. Audiovisuaalista puolta lukuunottamatta uudistukset ovat kuitenkin valitettavan minimaaliset.

Kaikkein näkyvimpänä on mielipiteitä jakavat mutanttivoimat. Kun pelajaa ottaa vahinkoa hänen peliruutunsa muuttuu punertavaksi ja hahmo alkaa köhistä. Tähän ei auta lääkintäpakkauksen etsiminen vaan pitää löytää suojaisa paikka, jossa mutanttivoimat palauttavat hetkessä pelaajan täysiin voimiinsa. Nykyäänhän nämä mutanttivoimat ovat oleellinen osa leikkisotapelien genreä. Pelaajalla löytyy myös kaasukranaatteja, joita viskomalla saa rauhassa edetä savun suojaamassa turvassa. Mutta siihen ne hyvät puolet valitettavasti jäävät. Miten peliä, jonka suurimpana uudistuksena ovat edellämainitut mutanttivoimat ja savukranaatti voi kiinostaa tarpeeksi uuden pelin ostokynnyksessä ? Pelin yksinpeli on btw kuuden tunnin rytistys, että laittakaa vaikeustaso korkealla.

Yksinpeli on täysi torso. Kakkonen on tungettu täyteen yksinpelin paskimpia kenttiä, meikattu ja pumpattu täyteen adredaniilia. Melkein kaikki kentät toistavat samaa kaavaa. Juokse putkessa pisteestä A, pisteeseen B. Räjäytä jotain matkalla, tapa puoli natsisaksan armeijaa, joiden tekoäly vastaa sopulin ajattelukykyä. En kiistä että ykkösosassa ei tällaisia kohtauksia ollut, mutta ne olivat pelimaailmassa aivan ennenkokemattomia ja ensimmäisellä pelikerralla niistä saattoi helposti nauttia. Kakkososa toistaa samaa kaavaa eikä edes yhtä hyvin ja monipuolisesti kuin ensimmäinen osa. Olinko ainoa jota muuten vitutti asetoverien jatkuva kiljunta ja karjunta ? Lopulta ainoa kenttä josta rehellisest ivoin sanoa nauttineeni oli Utah sektorin maihinnousu Kalliolle ja sen puolustaminen.

Mitäpä sitten moninpelistä. Tämä puoli peliä on saanut ylistyksiä taholta jos toiselta, mutta minua se ei kovinkaan kauaa jaksanut kiinostaa. Se on sitä tuttua Ad-hd häkkitappelua, vaikka tässä pelissä häkit ovat isoja. Pelaaja valitsee hahmoluokan, jonkun aseen ja pelaa "taito vastaan taito" peliä. Minua haittasi että peli kärsii jatkuvuuden puutteesta. Vaikka matsin voittaisi, pelaaja ei saa mitään. Piristystä voi saada peliyhteisön modaamista kentistä, mutta ei niitäkään tätänykyä kovin paljoa ole ja suurin osa modauksista oli aika yhdentekeviä "laatikkoja katoilla ja lautasilta katolle" viritelmiä. Joku saattaa muistaa että rakastan Battlefield ysineljäkakkosta, vaikka siinäkään ei ollut kasvavaa tasoa tai muuta palkitseva. Siinä kuitenkin oli neljänkymmentä jättimäistä kenttää ja ajoneuvoja, joilla jokainen matsi oli erilainen ja nautittava. Nyt kakkoscodin moninpeli on poissa pelilistaltani.

Hyvää:
- No olihan pelissä hetkensä
- Mutanttivoimat olivat päheitä

Huonoa:
- Eroaa liian vähän edellisosasta
- Tylsät kentät
- Lyhty kesto

5/10

Fallout New Vegas

IMAGE(http://cdn.gamerant.com/wp-content/uploads/Fallout-New-Vegas-First-Gameplay-Video.jpg)

Testikokoonpano:
- Intel Core i5-760
- 4gb DDR3 1600mhz
- Nvidia GTX 460 1gb

War. War never changes, tämä fraasi ei ole matkan varrella mihinkään hävinnyt vaikka tekijät vaihtuivatkin Fallout 3:n myötä. Tällä kertaa pelin takana on Obsidian jossa työskentelee entisiä Black Islen jäseniä joten New Vegas tuntuu ainakin allekirjoittaneen mielestä enemmän jatko-osalta kuin Fallout 3.

Ei ole helppoa olla kuriiri, ei ainakaan Mojaven erämaassa. Hengen lähtö on lähellä eikä asiaa auta se, että sankarimme on menettänyt muistinsa. Pelin johdanto osuus on ilahduttavan lyhyt ja omilleen pelaaja pääsee nopeasti ja sitten voikin alkaa toteuttamaan itseään.

Heti kun maailma avautuu pelaajalle käy nopeasti selväksi ettei tekeminen kesken lopu. Sivutehtäviä on kunnioitettavan paljon ja niitten parissa viihtyy jopa paremmin kuin semi tylsän pääjuonen seuraamisessa. 4 maksullista lisäsisältö pakettia tarjoavat loisto viihdettä lukuunottamatta Dead Moneytä joka on liian putkimainen ja jossa on liikaa raivostuttavia kohtia.

Graafisesti peli on vanhentunut. Gamebryo moottori on todella vanha ja pyörii tehokkaammallakin raudalla epätasaisesti, onneksi tarjolla on modi joka tekee pelistä erittäin pehmeästi rullaavan. Graafiikkaan liittyviä bugejakin löytyy kiitettävästi esim. leijuvat tavarat sekä joissain kohdissa järkyttävät clipping -ongelmat, etenkin kun katsoo kauas vuorille ja liikkuu samaan aikaan.

Ongelmistaan huolimatta New Vegasia jaksaa tahkota, pelikello näytti kyllästymisen kohdalla 73h. Tosin käytin myös paljon aikaa modien testaamiseen.

Hyvää:

- Mojaven erämaa
- Tunnelma
- Paljon tekemistä
- Tarjolla paljon modeja jotka parantavat roimasti pelikokemusta ja tuovat uudelleenpeluu arvoa

Huonoa:

- Vanha pelimoottori
- Bugit

Ilman modeja 7/10
Modeilla 9/10

Call of Duty 3 (Xbox 360)

IMAGE(http://media.teamxbox.com/games/ss/1475/1162958928.jpg)

Olin hieman epävarma poimiessani tämän Gamestopin käytettyjen pelien hyllystä. Pelaajien mukaan tämä ei ole Call of Duty parhaimmasta päästä ja tekijänä on Infinity Wardin sijaan Treyarch. Mutta toisaalta en ole itse pelannut vaan selväähän siitä täytyy ottaa.

Kolmas osa sijoittuu pohjois Ranskan alueelle ja on aikajanaltaan Normandian maihinnousu - Pariisin Valloitus. pelattavia osapuolia ovat tutut Yhdysvallat ja Britit. Eksoottisempana uutuutena meillä on Kanada ja Puolaiset vapaaehtoissotilaat. Edellisosia pelanneille homma on pitkälti sitä tuttua putkijuoksua. Mitä ensimmäisessä ja toisessa osassa nähtiin. Peli kuitenkin käyttää uutta konsolien ehdoille rakennettua moottoria, joka mahdollistaa kivemmat tekstuurit ja hassut bugit joissa Natsi harvakseltaan lentää yläilmoihin komean voltin saattelemana. Grafiikat ovat perushyvää siis, mutta aseiden kiiltävät tekstuurit tekivät vaikutuksen. Jopa World at Warin luikut näyttivät heikommilta tähän verrattuna. Asevalikoima ei juurikaan ole kasvanut, mutta uusia ajoneuvoja on reippahast iilmaantuntu taistelukentälle. Pelkästään Saksalaisilla on viittä erilaista tankkia joita mosautella. Ja mukana on luonnollisesti seitsemänkymmenen tonnin "kuningastiikeri".

Muuten toimiva kamppanija kärsii putkiräiskintöjen ylitarjonnasta, mutta kolmosen kamppanija eroaa kakkosesta tarjoamalla, toistaiseksi ainoana Call of Duty sarjassa välivideoita. Ne valoittavat kivasti tapahtumia muilta rintamalinjoilta ja maustavat peliä elokuvamaisuudellansa. Toisena ovat suorastaan nerokkaat "minipelit" mitä ilmaantuu pelin aikana useasti. Jos Saksalainen pääsee iholle, se pitää padin erilaisia näppäinyhdistelmiä rämpyttämällä tappaa. C4 räjähteitä ei isketä enään nappia painamalla paikalleen. Siinä tilanteessa painetaan nappia, josta laitetaan pommi kiinni, seuraavaksi isketään viritin kiinni ja tattia pyörittämällä viritetään pommi räjähtämään. Lopuksi omalla napilla tietysti revitään viritin irti. Isoja tykkejä joutuu tatteja pyörittämällä tähtäämään. Kaikki tämä luo pientä näennäisrealismia peliin ja piristää menoa mukavasti. Briteillä pelatessa on vielä mainittava ajoneuvokohtaukset, missä pelaaja ajelee jeepillä (siis oikeasti ajaa, eikä vain katsele ympärilleen) tehtaassa ja Ranskalaisella maaseudulla.

Tässä olikin noin kahdeksan tunnin yksinpeli Veteranilla pelattuna. Ei se mikään kummoinen ollut, mutta sentään huima parannus kakkososaan. Seuraavaksi sitten Call of Dutyn varsinainen pelikokemus eli moninpeli.

Moninpelin pelaajakatto on konsolit huomioonottaen laskettu 24 maksimissaan per matsi. Silti juuri sopivankokoisten karttojen kanssa peli tuntuu sopivan sotaisalta eikä miltään typerältä haahuilulta kuten konsolibäfä 3. Itse pelaajia löytyy Rankkaamattomista matseista edelleen hyvin joka ilta. Ainakin yksi täysi matsi on joka ilta. Pelimuotoja ovat Lipunryöstö, Team deatchmatch, Free for All ja battlefieldia muistuttava War.

Ensimmäisten matsieni aikana minulla oli yksi asia kokoajan mielessä, Halo. Kartasta riippuen mukana voi olla Yksi tankki per puoli, jeeppejä, joissa on kolme paikkaa. Yksi ajajalle, yksi konekiväärimiehelle ja yksi matkustaja. Lipunryöstö on kuin suoraan Halo toisessa maailmansodassa. Eivät sotilaat tietenkään osaa mitään Spartalaisille tyypillisiä superhyppyjä, mutta osaa lipunkantaja sentään iskeä lipun varrella vastustajaa daijuun. Moninpelikokemuson ajoneuvojen ansiosta taktisempaa kuin muissa sarjan peleissä, vaikka mihinkään Brinkin tiimityöskentelyn tasolle ei päästä. Osasyyksi pelaajakunta, joka on codimaiset 13 vuotiaat muksut.

Moninpeliä vaivaisi muuten jatkuvuuden puute, muttaa lääkkeenä tähän ovat Xbox 360 konsolin saavutukset, joista muhkeinta varten pitäisi pelata lähemmäs tuhat moninpelimatsia sen saadakseen. Valitettavasti joku Treyarchin aukapää päätti että saavutuksia saa vain Ranked Match pelimuodosta, joka on muutenkin kustu. Jotta peli alkaisi, pitää aulaan saapua tietty määrä (vähintään 8) ja kaikien pitää painaa "ready" painiketta. Jos kesken pelin joku lähtee, tilalle ei tule uusia. Ranked match pelimuodossa pelaajia joutuu odottamaan joskus tuskallisen kauan vaikka olisikin paras peliaika illalla. Tämä onkin pelin paskin puoli.

Ei tämä läheskään niin huono ollut kuin luulin. Jos moninpelin Ranked Match pelleily oltaisiin loptettu, viihtyisin pelin parissa varmasti pidempäänkin. Mutta saapahan tämän nykyään halvalla jolloin perushyvän yksinpelin ja moninpeliä saa pelata rahan edestä hyvin.

Hyvää:

- Komeat aseet
- "Minipelit"
- Taktisempi moninpeli
- Huvittavat fysiikkabugit

Huonoa:
- Huvittavat fysiikkabugit
- Ranked match systeemi pilaa moninpelin

7/10

IMAGE(http://4.bp.blogspot.com/-9xnRTTf77r0/T2lw5vnRO8I/AAAAAAAABB0/Koljm4aW0sE/s1600/Roads_to_Victory_artillery.jpg)

Call of Duty: Roads to Victory (PSP)
Call of duty sarjan ensimmäinen taskukäännöksestä aikoinaan muistan pitäneeni ja menin ihan täyden hinnan tästä maksamaan silloin aikoinaan. Aijai ...

Toinen maailmansota nähdään taas kerran Jenkin, Britin ja Kanalaisen silmistä. Valtaosa tehtävistä sijoittuu vyöhykkeelle Normandia - Reinejoki. Peli ensimmäisessä tehtävässä kyllä päästään pelaamaan Italiassa. Elämysmatka tapahtuu tiukassa putkessa ja hyödyttömien bottien seurassa, joista en saa mieleeni ketään.

Pelin kontrollit ovat yllättävän toimivat, jos vertaa senajan psp räiskintöihin kuten Medal of Honor: Heros ja Brothers in Arms. Liikkuminen tapahtuu tatista, tähtäys ja ampuminen liipasimesta, tähtäys kuvionäppäimistä ja aseenvaihto, kumartuminen, kranaatit ja lataaminen nuolista. Automaattitähtäys on fiksusti ympätty mukaan (Tarkampujan kiväärillä luonnollisesti ei ole sitä).

Pelin tehtävät ovat ikävän identtisiä keskenään, joissa pitää vain päästä paikasta A paikkaan B laukaisemaan Srcipin. Peli asevalikoima on tuttu Thompson, Mp-40 ja M1-Carbiner linja, vaikka mukaan on saatu muutama muu lelu. Pelin kannessa väitetään että pelissä pääsee ajamaan useilla ajoneuvoilla, mutta en kertaakaan huomannut ohjaavani edes tankkia. Saksalaiset ovat taasen umpityhmiä kamikazeja, jotka kuoleva osumasta pikkuvarpaaseen. Suojautuminenkin näyttää olevan Scripattua. Pelin äänimaailma on käsikonsolimittakaavassa hyvä. Tankkien telaketjut, Saksalaisten huudot (noin/yli 5 erilaista) kuulostavat hyvältä, mutta enemmänkin niitä olisi voitu ympätä Lopulta pelin parhaimmaksi anniksi jää se pakollinen fiilistelykohtaus, eli hieno pommikoneessa juoksentelu, missä voi ampua alas yli 130 Luftwaffenin lentokonetta. Läpipeluunkin jälkeen voi pelata uudelleen vanhoja kenttiä ja ansaita vaikeita kultamitalleja, joilla saa avattua uusia taustakuvia ja huijaus asetuksia peliin). Bonusmateriaaleissa on lisäksi tietoa liittoutuneiden ja Natsi-Saksan sotakoneistosta ja aseista, sekä pari videota.

Koska kyseessä on Call of duty, on melkeimpä pakollista että mukana on verkkomoninpeli, mutta tekijät päättivätkin ampua itseänsä jalkaan ja sisällyttää ainoastaan lokaalina neljän pelaajan moninpelin. Moinen ei voisi vähempää kiinostaa ja veikkaan aika harvan tätä peliä enään pelaavan Suomen suvessa. Näin meille jää käteen luurangonlaiha yksinpeli, josta on iloa vain niille, jotka eivät ole räiskintäpelejä koskaan pelanneet.

Hyvää:

+ No se pommikonekenttä.

Huonoa

- Mielenkiinnoton yksinpeli
- Verkkopelin puute

2/10

IMAGE(http://pspmedia.gamespy.com/psp/image/article/743/743008/grand-theft-auto-vice-city-stories-20061031064557453.jpg)

Paluu Vice Cityyn
Grand Theft Auto:Vice City Stories

Pastellivärinen Vice City palaa PSPlle ja Ps2selle.Kaksi vuotta ennen Vice Cityn tapahtumia,pelin päähenkilö Victor Vance saa potkut armeijasta sängyn alle piilotetun marihuanan takia,jonka hänen korruptoitunut kersanttinsa on sinne piilottanut.Sen jälkeen pelin tarina alkaa kulkea.Victor saa asuinpaikaksi myös Vice Cityssä esiintyneen Phil Cassidyn entisen kämpän.Vic alkaa tehdä tehtäviä mm.Cholos-jengille,Marty Williamsille ja Martyn vaimolle,jota Marty pahoinpitelee.Kun pahoinpitely alkaa mennä rumemmaksi,Marty sieppaa vaimonsa ja Victor jahtaa häntä ja lopulta tappaa hänet.Martyn kuoleman jälkeen Victorin veli,ärsyttävä Lance Vance saapuu kaupunkiin.
Lance ja Vic alkavat tehdä jopeja Mendezin veljeksille,transseksuaali-Renille,Barry Micelthwaitelle ja huumeparoni Ricardo Diazille.

Peli kulkee GTA-veteraaneille kuin vettä vain,ja aloittelijatkin oppivat nopeasti idean.Tehtävien lomassa voi hyökätä vihollisjengien liikerakennuksiin ja saada ne omakseen.Viholliset hyökkääävät myös pelaajan rakennuksiin.Se on paikoin ärsyttävää kun on kaupungin toisella laidalla ja hyökkäys tapahtuu toisella.Jengit hyökkäävät myös kaupungilla liikkuvan Victorin kimmppuun autoista.Kun perustaa liikerakennuksia,saa erilaisia pukuja,kuten salakuljettaja-asu,kommandopipo eli ns.pankkiryöstöpuku ja verryttely-asu.Yksi merkittävä lisä on uiminen joka ei onnistunut Vice Cityssä.Sukeltaminen ei tosin onnistu kuten San Andreaassa.Esteiden yli ei voi kiivetä.Pelissä voi kerätä punaisia ilmapalloja,joita on piilotettu ympäri kaupunkia.Kun on saanut tietyn määrän ilmapalloja,saa erilaisia aseita omalle tallennuspaikalleen.Palloja löytyy sata.

Pelihahmona oleva Victor Vance on toinen tummaihoinen GTA-päähahmo.Ensimmäinen oli San Andreaan CJ.Pelissä esiintyy monta Vice Citystä tuttua hamoa.Victor kuolee Vice Cityn alkuintrossa,jossa Tommy ja Vance väijytetään satamassa.Vice Cityn tärkeitä hahmoja ovat mm.Lance Vance,kersantti Martinez,Phil Cassidy,Ricardo Diaz ja Umberto Robina.Myös Phil Collins vierailee pelissä.

Vice City Storiesin grafiikka on PSPllä melko hyvää,mutta pelistä löytyy välistä bugeja.Niin sanottuja "pääsiäismunia"löytyy myös.Ne ovat hauska lisä peliin.Tappamisen sijaan voi tutkia Vice Cityä ja etsiä pääsiäismunia ja ilmapalloja.Paluu Viisaaseen Kaupunkiin onnistuu hyvin,ja se palauttaa mieleen muistoja Vice Citystä.GTA:Vice City on PSP parhaimmistoa grafikaltaan,mutta tarina ei iske oikein kunnolla,ja päähahmo on piskuisen munaton.

Hyvää:
+Grafiikka
+Uiminen
+Vice Cityn kauneus
+Bisneksen tekeminen useilla keinoilla.

Huonoa:
-Vihollisjengien jatkuvat hyökkäykset
-Bugit
-Löysä tarina

8/10

Teenpä tänne ensimmäisen VITA arvostelun
Uncharted Golden Abyss (PS VITA)
IMAGE(http://i50.tinypic.com/2i1e71w.jpg)
Ensimmäisenä tämä peli saattaa herättää pieniä epäilyksiä Vitaa kohtaan: "Jaksaako Käsikonsoli pyörittää näin mahtava grafiikkaista kovan luokan peliä" Vastaus on: Ehdottomasti!

Studion vaihdos
Tämän pelinhän kehitti käsikonsoli peleihin erikoistunut Bend Studio eikä tuttu Naughty Dog Joka saattaa herättää lisää epäilyksiä N-Dogin faneille tai edes sen pelejä pelanneille. Mutta ei syytä huoleen Bend hoitaa työnsä hyvin ja kiitettävällä arvosanalla.
IMAGE(http://i47.tinypic.com/4hrxvn.jpg)
Tuttua Drakea
Itse peli on taas tuttua Unchardetia, Ratkotaan pulmia, kerätään tavaroita joista "tietenkin" saa trophyn, Kiipeillään seinillä ja vuoristoissa välillä rakennuksia romahtelee ja vaikka mitä ja tietenkin tavallisia räiskintä kohtauksia unohtamatta.

Mutta pelaaminen on edelleen hauskaa PS Vitan kosketusnäyttöjen ansiosta, ja niitä käytetäänkin urakalla, Tartutaan köysiin, piiretään Natelle seinään reitti jota tämä sitten kulkee automaattisesti + Näyttöä käytetään runsaasti pulmissa esim. Hinkkaamalla näyttöä puhdistetaan erilaisia historiallisia esinäitä jne. Mutta tähän liittyy myös joitain heikkouksia kuten valikot ja päiväkirja ovat sekavia käyttää ja kosketusnäytön käytön vasta aloittaneelle menee helposti sormi suuhun.

Grafiikan loistoa
Uncharted Golden Abyss on selvästi PS Vitan kirkkainta kärkeä tuli palaa uskottavasti, aurinko heijastuu kauniisti,
paikat kiiltelevät ja säihkyvät. Mutta ikävä kyllä pieniä rosoreunoja löytyy, vauhdilla pelin läpi pelaava ei ehkä näitä niin selvästi huomio mutta ne jotka ihailevat maisemia ja katsastavat jokaisen välivideon näkevät joitain graafisia heikkouksia kuten hahmojen kasvo animaation joka on alempaa keskitasoa.

Loppusanoiksi haluasin sanoa että Uncharted Golden Abyss on mahtava peli, pelillisesti se on tuttua unchartedia muutamia Vitan kikkoja lukuun ottamatta mutta kaikki jotka epäilevät Vitan suorituskykyä tämä peli osoittaa että sitä löytyy ja paljon. Graafisesti Golden Abyss on melkein Ps3 tasoa joten jos haluat käsikonsolien parasta grafiikkaa kannattaa valita tämä peli.

Hyvää
- Hieno grafiikka käsikonsoleille
- Nate on ketterä ja ohjaus toimii.
- Tuttua Unchartedia

Huonoa
- Tuttua unchartedia
- Räiskintä kohdat alkavat puuduttaa lopussa.

Arvosana 87/100 + Syndikaatti suosittelee!
:)

Rayman:Origins

IMAGE(http://s9.postimage.org/lz2vytqa7/rayman_origins_1.jpg)

Tajunnanräjäyttävä peli, joten pakko tulla postaamaan tästä kaikkea mukavaa. Yksi parhaimmista tasohyppelyistä, mitä olen pelannut pitkään aikaan, tervetuloa takaisin 2D!

Itse hahmot ovat todella hauskaa katsottavaa, ilmeitä ja eleitä piisaa jokaiseen eri asentoon astuessa, eikä kyllästymiseen ole varaa, sillä tarpeeksi elektroneja kerätessä hahmoja saa lisää, joita voi mielin määrin vaihdella pelin aloitus maailmassa.

Peli on melko vaativa ja siksi se on parhaimmillaan useamman pelaajan kanssa, jolloin kaveri pystyy herättämään henkiin kuoleman koittaessa ja vaikeasti asetetut kolikot on helppo saavuttaa kaverin käsien varasta hyppäämällä. Tämä tekee pelaamisesta erityisen miellyttävää ja lisää pitkäjänteisyyttä vaikeissa kohdissa. Tämä näkyy erityisesti siinä, että kirosanoja mahtuu rutkasti vähemmän pelituntiin, mitä normaalisti.

Peli on kieltämttä kaunis ja hauska. Tunnelman korostaa täydellinen musiikkitoteutus, vauhdikkaissa kentissä taustalla soi hilpeä banjo, kun taas rauhallisissa, vedenalaisissa kentissä, soi tarttuva jazz. Välianimaatioita pelissä on vähän, mutta tarpeeksi luodakseen tarinaan selkeyttä ja syvyyttä.

Kentissä löytyy perus tasohyppelyille tuttuja elementtejä. Kerätään kolikoita,pulassa olevia häkki elektroneja ja hampaita. Pelattavaa siis on, mikäli haluaa suorittaa pelin täydellisesti läpi. Vaihtelevuutta luo ajoittaiset arkkujahdit ja aiemmista Raymaneistakin tutut hyttysellä ratsastamiset.

Pienenä miinuksena bugit, jotka ilmenee esim. "tuplajäänä" jolloin jää pitää rikkoa kahteen kertaan, kun hahmo jää ilmaan seisomaan juuri rikotun haamujään päälle tai hahmo lentää suoraa piikkeihin herättäessään kaveria, nämä ovat erityisen harmillisia tilanteissa, johon vaaditaan nopeutta.

Peli on siis itsessään nerokas. Etsimällä etsittynäni pelin huonoja puolia on pakko päätyä lopputulokseen, että pelistä löytyy väkisin enemmän hyvää, kuin huonoa. Mikäli ei pelkää koukuttua tosissaan 12 h pelikoneen ääreen, kierrä tämä peli kaukaa, mikäli taas haluat tyydyttävän ja haasteellisen pelikokemuksen, mars pelikauppaan!

------------
10/10
------------

--------------------------------------------
+Hahmot
+Grafiikka
+Musiikki
+Mukaan mahtuu 4-pelaajaa samalle näytölle
+Trophyt/Achievementit
+Paljon pelattavaa

--------------------------------------------

-Bugit
-Koukuttavuus

--------------------------------------------

Lainaus käyttäjältä AH-Studio

Paluu Vice Cityyn
Grand Theft Auto:Vice City Stories

Se Kersantti ei itse piilottanut niitä huumeita Victorin sängyn alle, vaan käski Victorin tehdä niin ja sitten narautti hänet. Ja tuon Marty homman olisi voinut jättää sanomatta, ei kannata spoilata arvosteluissa, vaikka tuo tapahtuukin aika alussa.

PS. Vice City = Viisas Kaupunki? Takaisin englannintunnille.

Game of the Thrones

IMAGE(http://thronesblog.com/wp-content/uploads/2012/05/Game-of-Thrones-video-game-Mors-combat-sceenshot.jpg)

Westeros on nykyään muodikkaampi kuin koskaan. Kirjat myyvät loistavasti ja Tv sarja kerää miljoonittain yleisöä television ääreen. Niille jotka eivät tiedä mitään loresta, ei ole mitään hyötyä tästä arvostelusta, ette tule tykkäämään pelistäkään. Pelistä voisi kuitenkin sanoa että se on kokenut saman kohtalon kuin Deadly Premonition. Massat kiertävät sen kaukaa, mutta niille harvoille, jotka ovat sen pelanneet, se on ollut hyvä. Ainakin Tarinan osalta ....

Peli kerrotaan kahden eri hahmon vinkkelistä. Ensimmäisenä Mors Westeros. Hän on karski kouluttaja Mustan linnan vartijoissa kaukana pohjoisella muurilla. Morssin tarina lähtee liikkeelle kouluttamalla uusia alokkaita puolustamaan muuria villi-ihmisiä ja "maitonaamoja" vastaan. Myöhemmin mukaan tulee Harmaahiuksinen nuori tyttö ja ongelmia.
Toinen sankari on Alester Sarwyck, "Riwerwood" nimisen kaupungin kruununperijä, joka lähti viisitoista vuotta sitten mystisesti kotoa ja ryhtyi tulenjumala "Rhllorin" papiksi. Hän palaa vihdoinkin kotio ja huomaa kaupunkinsa köyhtyneen kapinapisteeseen asti. Pelin alussa hänellä onkin paljon siivottavaa.

Peli on tyypillinen roolipeli, jossa hahmoillensa voi valita hahmoluokka ja taistelutapa. Mikäli olette planneet "Dragon Agea" huomaatte pelin olen hyvin samanlainen. Keskusteluissa kätetään rinkulaa, josta valitaan mitä haluaa hahmonsa sanovan. Taisteluissa ja tehtäviä suorittaessa hahmon taso kasvaa jolloin voi taasen valita uusia kykyjä ja voimia hahmollensa. Taisteluissa luotetaan eilaisiin erikoisiskuihin joita lauotaan numeronäppäimistä tai kylmästi klikkailemalla. Välilyönnistä aikaa hidastetaan, jolloin voi miettiä enemmän seuraavaa liikettänsä. Taistelusysteemistä voin sanoa että se ei ole esikuvansa kanssa samalla tasolla, mutta eipä se toisaalta mikään hirveä ole. Noin tunnissa siihen tottuu. Joku voisi vielä valittaa kopioimisesta. Kopioinnin kohde on kuitenkin paras mahdollinen, joten en valita. Pienenä omana juttunansa on Morssin koira, jonka silmiin voi hypätä R näppäimellä. Tällöin koiraa voi ohjata ja etsiä hajuvanoja jotka vievät aarteille, tai auttavat tehtävissä. Koiralla pystyy myös vihollisien taakse juoksemaan jolloin nämä pystyy helposti kaatamaan ja raatelemaan ilman että aiheuttaa turhaa hälyä. Taisteluissa koira on pienenä apuna. Alaster osaa R näppäimellä etsiä Rhlonin voimilla erilaisia romuja tai rahoja. Ja taisteluissa käyttä niitä apuna samalla tavalla kuin tulimaagit.

Grafiikoista jos ruvetaan puhumaan niin hahmoanimointi on hieman kankeaa. Pelattavat hahmon toki synkkaavat hyvin puheidensa kanssa, mutta parempaankin oltaisiin varmasti pystytty. Grafiikat eivät ole kuuminta hottia, mutta muistakaa että peleissä ne eivät ole tärkeintä ja eivätpä George Martinin kirjatkaan sisällä paria karttaa lukuunottamatta kuvan kuvaa.

Ja syy miksi näitä kuvattomia kirjoja ylistetään on se tarina, jossa ei ole tanssivia tonttuja tai söpöjä haltijoita. Kirjat ovat armottomia pakkauksia täynnä poliittista juonittelua ja raakuutta. Koskaan ei tiedä mitä hirveätä seuraavassa kappaleessa tapahtuu ja se lukitsee silmät sivuille. Onkin suuri ilo huomata että pelin tarina on aivan puhdasta valtaistuinpeliä. Se on parhaimpia koskaan kokemiani tarinoita peleissä eikä häpeile yhtään tv sarjan tai kirjojen vieressä. Pelin juoni ujuttautuu syvälle Westerosin Loreen ja lähtee alun surkean parin tunnin jälkeen vyörymään kuin lumipallo mäessä. Nostan hattua Cyaniden pojille, koska he ovat tehneet Martinin tasoisen tarinan peliänsä varten, josta en muuten spoilaa mitään. Saatte pelata ja huomata sen jostakin neljästä vaihtoehtoisesta lopusta. Varautukaa kuitenkin saamaan silitysraudasta päähän, sillä Valtaistuinpelissä joko kuollaan tai eletään. Vaihtoehtoja ei taaskaan ole.

TV sarjasta tuttuja paikkoja nähdään muuria ja kuninkaansatamaan myöten eivätkä ne juuri eroa peliversiossa. Sarjan ääninäyttelijöitä kuullaan muunmuassa James Cosmo ja Conleth Hill. Myöskin itse George Martin kuulaan pelissä. Etsikää "hänet" ja hämmästytte. Muuten ääninäyttelyn taso vaihtelee ärsyttävästä erinomaiseen. Pelin päähenkilöiden äänet ovat sentään kunnosa.

Pari bugia ja itse pelin ongelmat rasittavat aikansa ja myönnän että tämä peli ei tarjoa mitään niille jotka eivät Westerosista perusta. Jos olet fani, niin kyllä minä kehtaan yskimättä suositella tätä viidentoista tunnin tarinaa koettavaksi. Harvoin näkee näin hyvin kirjoitettua tarinaa peleissä ja se riittää jo syyksí ostaa ja pelata pelin.

Hyvää

- Järjettömän hyvä tarina.
- Uskollinen maailmalle
- Taistelusysteemi.

Huonoa:

- Ei tarjoa mitään, jos Westeros ei kiinosta.
- Heittelevä ääninäyttelyn taso.
- Joku saattaa marista vanhentuneista grafiikoista
- Ja joku Dragon age kopioinnista.

7/10

Tulin etsimään peliarvosteluja, mutta päädyinkin kirjoittamaan sellaisen itse, vartti sitten läpi pelaamastani Dishonoredista. Omasta mielestäni, Dishonored oli aivan loistava, yksi parhaimmista peleistä joita olen pelannut, mutta yritän pitää arvostelunäkökulmani edes osittain neutraalina.
Alustana Xbox360

Genre: Hiiviskely (vivahteilla monesta muustakin) tai kärsimättömille suorasukaista toimintaa.
Perusidea: Pelastaa Dunwallin kaupunki korruption kynsistä, pelastamalla oikea valtijatar vallankaappjien kynsistä.

Rutto riehuu ja saastuttaa Dunwallin kaupunkia, sen valtijattaren yrittäessä auttaa kansaansa oikeellisilla tavoilla. Kaikki eivät kuitenkaan tyydy tapaan, jolla valtijatar asiat hoitaa, vaan päättävät salamurhata tämän, lavastaen väärässä paikassa oikeaan aikaan olleen, tarinamme päähenkilön, Lord Protector Corvo Attanon syylliseksi. Corvo tuomitaan kuolemaan ja passitetaan odottamaan tuomion täytäntöönpanoa vankiselliin, josta tuntematon apu auttaa Corvon liikkeelle.
Tästä alkaa matka kohti kostoa, joka on vastaus kaikkeen.

Itse pelaamistani Bethesdan peleistä eroten Dishonored ei ole tuhannen neliökilometrin vapaan kartan ympäriinsä haaveilua, vaan tehtävä tehtävältä loppuun asti pelattava sopivan kokoinen paketti. "Kentät" eivät kuitenkaan ole mitään teletappitason peleistä tuttua läpijuoksua suoraa viivaa pitkin, vaan reittivalintoja joutuu tekemään ja selvittämään mistä pääsee huomaamattomasti, ainakin jos pelaa pelin idean mukaisesti. Joskus tuntuu, ettei jotain kohtaa pääse huomaamattomasti mitenkään. Silloin avataan Journalilsta alavalikko Powers ja ostetaan vaivalla kerätyillä Runeilla uusi kyky, joka mahdollistanee huomaamattoman etenemisen, kunnes vastassa on taas jotain vaikeampaa. Kehitysvalinnat kannattaa tehdä niiden suppeudesta huolimatta huolellisesti, sillä Runeja löytyy rajallisesti, eikä hahmoa saa kehitettyä "tappiin" pelin loppuun mennessä, eikä oikeastaan sen jälkeenkään, koska loppu on loppu. Harmillista. Vihulaisia löytyy muutamat erilaiset ja ne on toteutettu erittäinkin fiksusti. Alkuun tutuksi tulee tavalliset vartijat ja rottalaumat, mutta sitä mukaa, kun miekka heiluu ja ihmistä kaatuu, alkaa enenevissä määrin ilmestymään myös Weepereitä jotka juoksee kiinni ja oksentaa päälle jotain ruttohappoa... Murhaajaksi lavastetun Corvon perään on myös laitettu palkkamurhaajia, jotka on lähes pakko laittaa hengiltä. Pelin edetessä vartijoista tulee parin pykälän verran haastavampia ja myös metrien korkuinen Tollboy tulee varmasti aiheuttamaan ahdinkoa. Hiippailija selviää helpommalla.

Joskus tappaminen on välttämätöntä, mutta kun niin joutuu tekemään, kannattaa ruumiis piilottaa nopeasti, etteivät muut viholliset huomaa sitä ja ala etsimään sinua. Myöhemmin pelissä ruumiin hävittämisestä huolimatta saattaa taposta tulla ongelmia, vartioiden alkaessa miettimään, missä on paikaltaan kadonnut vartija. Hiippailija selviää jälleen helpommalla.

Hiiviskellessä on myös helpompi kuunnella vihollisen keskusteluja, joista on oikeasti hyötyä pelissä ja niistä ilmestyykin hetken kuuntelun jälkeen muistiinpanoja Corvon Journaliin.

Corvon varusteet:

- Miekka
- Varsijousi tavallisilla-, nukutus- ja syttyvillä nuolilla
- Pyssy
- "Hi-tec" naamio
- Kranaatit
- Miinat
- "Rewire"-laitteet, joilla vihollisen elekroniikkaa voidaan kääntää omaksi eduksi

Suurta osaa varusteista voi "upgreidata" tukikohtana toimivan alueen kauppiaalla, jolta ostetaan myös potionit (mana ja health), varsijousen nuolet, kranaatit, miinat ja muu tavara, joka saattaa muuttua satunnaisesti. Varustuksen päivitys ei kuitenkaan onnistu ilman Blueprintsejä, joita löytyy eri paikoista ympäri kenttiä.

Ympäri kenttiä löytyy myös aiemmin mainitut Runet, joilla kehitetään hahmon kaksitasoisia kykyjä, joita on vähän, mutta tarkkaan valittu. Jokaisesta kentästä löytyy myös muutamia Bone Charmeja, jotka antaa erilaisia boosteja, kun Charmi on käytössä. Mm. hanasta juodessa extra healthiä tai manaa ja vahinkokestävyyttä esim weepereiden oksennusta vastaan.

Ohjaus on mielestäni onnistunutta ja tapahtuu melko Skyrim-tyylisesti, sillä poikkeuksella, että oikessa kädessä olevaa miekkaa ei saa vaihdettua toiseen aseeseen tai kykyyn, vaan muita aseita ja kykyjä käytetään vasemmalla kädellä. Kädet tottelee liipaisimia ja RB:stä blokataan. LB:tä pohjassa painamalla aukeaa valikko, josta saa kätevästi käyttöön valitsemansa vasurivesurin tai asettaa uudet suosikit D-padille. A:sta hyppää, X = action, Y:tä painamalla pohjassa voidaan kurkkia huomaamattomasti nurkkien taa ja taistelussa näpäyttämällä aktivoida adrenaliinihyökkäyksen, B:stä vaihdetaan hiiviskely- ja normaalitilan välillä. Tatit toimii perinteiseen 1st person tyyliin ja oikeaa tattia painamalla zoomataan, jos sen mahdollistava päivitys on hankittu maskiin. Simppeliä ja toimivaa. :D

IMAGE(http://media.edge-online.com/wp-content/uploads/edgeonline/2012/11/dishonored_dark-vision.jpg)

Corvon kyvyt:

Loitsut:
- Dark Vision
* Taso 1: pimeä näkö ja elävien asioiden, sekä niiden näkökentän, näkeminen seinien läpi.
* Taso 2: lisäksi näkee hyödylliset esineet ja turvajärjestelmät.
- Blink
* Taso 1: Ryntää haluamaasi suuntaan silmänräpäyksessä.
* Taso 2: Sama juttu, mutta pidemmälle.
- Possession
* Taso 1: Siirrä itsesi eläimeen, päästäksesi paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi, tai piiloutuaksesi.
* Taso 2: Siirrä itsesi ihmiseen, piiloutuaksesi taistelun tuoksinnassa, tai päästäksesi ohi vihollisesta tai sen turvajärjestelmistä.
- Bend Time
* Taso 1: Ajan hidastus. (liikut itse normaalisti)
* Taso 2: Ajan pysäytys. (liikut itse normaalisti)
- Devouring Swarm
* Taso 1: Kutsu rottalauma, joka hävittää ruumiit puolestasi ja tappaa vihollisia.
* Taso 2: Kutsu suurempi rottalauma, joka saa enemmän vahinkoa aikaan.
- Windblast
* Taso 1: Loitsi tuulenpuuska, jolla voi hajottaa joitakin ovia, heittää kumoon vihollisia ja oikein ajoitettuna myös kääntämään vihollisen raskaammat ammukset vihollista itseään kohti.
* Taso 2: Rajumpi versio, joka on kyllin voimakas jopa tappamaan vihollisen.

Hahmokehitykset:
- Vitality
* Taso 1: Enemmän healthiä.
* Taso 2: Parempi health regen.
- Blood Thirsty
* Taso 1: Tapa porukkaa kasvattaaksesi adrenaliinitasoa, jonka noustessa tappiin voi täräyttää vaivatta hengiltä yhden vastustajan. Adrenaliinin nousemiseen tappiin vaaditaan n.2-4 tappoa.
* Taso 2: Adrenaliini nousee tappiin nopeammin ja sen purkaessa pystyy tappamaan useamman vihollisen kertaheitolla.
- Agility
* Taso 1: "Tuplahyppy".
* Taso 2: Liikkuu nopeammin.
- Shadow Kill
* Taso 1: Vihollisen, joka ei ole huomannut sinua, tappaminen muuttaa tämän tuhkaksi ja näin ollen ei ole riskiä, että kaverit huomaisi ruumiin ja osaisivat odottaa...
* Taso 2: Kaikki tapetut muuttuvat tuhkaksi.

Tässä toivottavasti kaikki maininnanarvoinen. Älkää olko ankaria, tämä oli ensimmäinen peliarvosteluni. Laitetaan vielä loppuun plussat ja miinukset arvosanalla höystettynä:

:)
+ Hiiviskelyn vaikeus, mutta onnistuessa tulee palkittu olo.
+ Loitsujen tarpeellisuus ja hyödyllisyys.
+ Vihollisen valppaus ja kohtalaisen hyvä tekoäly.
+ Toimiva ja lagiton grafiikka ja moottori.
+ Vielä toinen plussa onnistuneen sneak killin tai huomaamattoman vihollisen ohituksen palkitsevasta fiiliksestä.

:(
- Hahmokehityksen suppeus
- Joskus Runejen etsiminen on jopa ärsyttävää, kun ne on piilotettu johonkin peränurkkaan. Mutta pakko on kerätä jos haluaa hahmoa kehittää.
- Joidenkin kohtien läpäisy lähes vaatii tallentelua toisensa perään, ettei joudu aloittaa kauhean kaukaa uudestaan.

95/100

P.S. Aion ostaa vastailmestyneen lisäosan.

E: En näköjään osannut linkata kuvia oikein, mutta niitä löytyy netistä... :D

Mode-edit: Poistin tuon isomman kuvan selausmukavuuden tähden.

Wild WALL OF TEXT appeared!

Pokémon Black 2 ja White 2 (NDS)

Pokémon-ilmiö ei osoita hiipumisen merkkejä. Jo kultaisella yhdeksänkymmentäluvulla aloittanut sarja on poikinut loputtomasti oheistuotteita aina piirrossarjasta ja pelikorteista hammasharjoihin saakka. Vuosien aikana taskuhirviöiden kirjo on kasvanut jo kuudensadan paremmalle puolelle, mutta jotkin asiat eivät ole muuttuneet: Pokémon-pelit ovat pohjimmiltaan aina samanlaisia, hyvin perinteisiä ja vuoropohjaisia japanilaisia roolipelejä. Ne vieläpä julkaistaan aina samalla tavalla: Kahta eri versiota seuraa parin vuoden kuluttua kolmas, aavistuksen tuunattu päivitys, joka yhdistää kaksi edellistä. Tämä kaava on toistunut jo sukupolvien ajan.

Hämmästys olikin suuri, kun Game Freak paljasti työstävänsä aitoja jatko-osia viime vuonna ilmestyneille Blackille ja Whitelle. Kevyen uudelleenmiksauksen sijaan luvassa on uusi juoni, uusi päähahmo ja ennennäkemätöntä materiaalia, jota fanaattiset Pokémon-mestarit osaavat taatusti arvostaa. Tutusta ympäristöstä ja vanhasta pelimoottorista huolimatta Black 2 ja White 2 tuntuvatkin merkillisen tuoreilta tuttavuuksilta.


Parhaita paloja sekä uusia tuulia

Aivan kaikkea ei sentään ole lähdetty uudistamaan. Pelaaja asetetaan jälleen kerran Pokémon-mestariksi halajavan esiteinin saappaisiin. Matkan aikana kohdataan perinteiksi muodostuneet salipäälliköt ja rikollisjärjestöt sekä ratkotaan lyhyitä sivuseikkailuja. Samalla kerätään ja koulutetaan toinen toistaan mielikuvituksellisempia pokémoneja vuoropohjaisissa taisteluissa. Perusteiltaan peli on siis kaikkea muuta kuin innovatiivinen, tämä kaikki on tehty jo moneen otteeseen aiemminkin. Kaikesta paistaa kuitenkin läpi Game Freakin tarkoitus tarjota teos, joka vetoaa ennen kaikkea sarjan pitkäaikaisiin faneihin. Maallikko ei välttämättä huomaa kaikkia niitä muutoksia, joita jatko-osa tarjoaa alkuperäiseen nähden.

Alkuperäiset Black ja White antoivat aluksi pelaajan käyttöön vain täysin uusia pokémoneja. Tämä toimi erinomaisesti, sillä pelaajan täytyi tutustua uusiin hirviöihin, eikä vain luottaa vanhoihin tuttuihin. Jatko-osissa uuden mantereen hirviökirjoon liittyy kuitenkin roppakaupalla fanien suosikkeja menneisyydestä. Yllättäen ratkaisu toimii, sillä nyt käytössä on ehdottomasti paras hirviövalikoima koskaan. Kaipasipa sitten nostalgisia alkuperäisotuksia tai uusia rumiluksia, valinnanvaraa löytyy. Todelliset mestarit löytävät varmasti suosikkinsa aina mörssärimäisistä taistelumonstereista kikkaileviin kummituksiin saakka. Taistelumekaniikka on vuosien varrella hioutunut niin vivahteikkaaksi ja monipuoliseksi, että sen täydellinen ymmärtäminen lienee mahdotonta.

Black 2 ja White 2 sisältävät täysin uuden World Tournament- turnauksen, jossa pelaaja pääsee ottelemaan kaikkia sarjassa nähtyjä salipäälliköitä vastaan. Lisäksi aikaa voi taisteluiden ulkopuolella kuluttaa esimerkiksi musikaaleja tehdessä tai elokuvia kuvatessa. Pikku näpertely on sinänsä yhdentekevää, mutta halutessaan siihen saa kulutettua melkoisesti aikaa. Tekeminen ei muutenkaan lopu aivan heti kesken, sillä yksistään tarinan läpäisy voi viedä helposti yli 40 tuntia. Jos haluaa todella kerätä kaiken, saa sen eteen paiskia töitä kuukausikaupalla.

Pokémon-pelit tunnetaan rautaisesta pelattavuudestaan ja katalan koukuttavasta keräilyvimmastaan, ei niinkään juonen nerokkuudesta. Mistään käsikirjoituksen merkkiteoksesta ei vieläkään voi puhua, tarina on nimittäin varsin yksioikoinen ja tutun oloinen. Tämä ei kuitenkaan ole niin suuri ongelma, kuin voisi kuvitella. Pirteä, lapsenomainen ja simppeli maailma on mitä parhainta vaihtelua nykypäivän verenmakuisiin toimintapeleihin verrattuna. Pokémonissa on lämmin tunnelma, eikä kukaan kuole, joten sisältönsä puolesta Black 2 ja White 2 sopivat myös nuoremmille pelaajille. Kielitaito ei sekään ole välttämätön, vaikka englannin ymmärtäminen toki helpottaakin pelaamista.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/pokemon_white_version_2_4_605x_zps94dc6347.jpg)

Evoluution huipulla

Turvallinen perusta on edelleen tallella, ja uusia ominaisuuksia on juuri riittävästi, jotta Black 2 ja White 2 nousevat sarjansa parhaiksi peleiksi. Kuitenkin on syytä muistaa, että sarjan perusongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Peli ei todellakaan selitä monimutkaisia mekaniikkojaan kunnolla, vaan olettaa pelaajan joko tuntevan seitsemäntoista elementaalityypin vaikutukset ja muut vastaavat seikat jo entuudestaan. Aloittelija saattaakin olla aluksi hieman ulapalla, ellei käytössä ole jotain kätevää opasta. Lisäksi kankea neljään suuntaan liikkuminen ja ihan liian tiheään iskevät satunnaistaistelut ovat jäänteitä menneeltä vuosituhannelta. Ja jos aina samanlaisena toistuva kaava on alkanut jo tympiä, ei tämä kaksikko tuo siihen mitään uudistusta.

Pikku valituksen aiheita siis löytyy edelleen, mutta lopulta ne unohtuvat, kun taskuhirviöiden maailma vetää mukaansa. Pikku pelisessio saattaakin venähtää tuntien mittaiseksi, jos ei ole varuillaan. Kun aamuyön tunteina mielessä pyörii vain harvinaisen pokémonin metsästäminen, voidaan jo puhua aidosti koukuttavasta tekeleestä. Black 2 ja White 2 on äärimmilleen hiottu pelikaksikko, joka vetoaa monenlaisiin pelaajiin iästä ja sukupuolesta riippumatta. Samalla se on komea joutsenlaulu vanhalle Nintendo DS:lle.

9.0 / 10.0

Far Cry 3

Kaveri kehui tätä peliä aivan upeaksi pc:llä joten pitihän sen hommata kun huohkeampaan hintaan sen pc:lle sai. Far Cry 2 oli mielestäni liian väritön, itseään toistava ja ravaamista oli liikaa. Kuitenkin FC2 oli hieman tunnelmallisempi ja siinä oli osittain enemmän immersiota. Kartta ei ollut mikään valikko, aseet hajosivat, pystyit sairastumaan. Osan näistä olisi voinut implentoida paremmin FC3:eenkin.

IMAGE(http://plaza.fi/s/f/editor/images/farcry2_arv_1.jpg) kuva fc2:sta

Far Cry 3:n vahvuuksia ovat ympäristö, hahmot ja luonto. Katsastamalla alueen mastosta sinulle aukeaa aseita ja karttasi täyttyy erillaisilla aktiviteeteilla. Aina on suuri houkutus mennä tutkimaan jokin alue jossa on reliikkejä tai vastaavaa. Tälläkertaa kun hoitelet vihollisen vartioaseman he eivät enää synny sinne uudestaan vaan heidän tilalle tulee omia kavereita. Vartioasemien tyhjentäminen vihollisista hiljaisesti ainakin alussa on suositeltavaa koska siitä saat parhaiten expaa, jokaisesta vartioasemassa voit ostaa itsellesi aseita jne. Expalla voit parantaa hahmosi kestävyyttä ja vastaavaa. Harmillisesti pari perusmekaniikkaa jotka pitäisi mielestäni olla jo heti käytettävissä on ensin avattava taitopuusta, kuten reunalta teloittaminen ja pudotus teloitus. Vallatuista varioasemien tauluilta saat useimmat tehtäväsi. Miltei heti alusta asti voit pikamatkustaa mistä vain mihin tahansa vartioasemaan jonka olet vapauttanut.

Tauluilta saatavia tehtäviä on kahdenlaisia: mene ja tapa tämä henkilö puukolla ja metsästä tällä aseella näitä eläimiä määrä X. Sitten kartalta löytyy lääkekuljetus tehtäviä, asukkaiden tehtäviä sekä random räiskintä tehtäviä. Vaikka missään näistä ei tarvitse ravata niin kyllä nuo puukkotappo tehtävät ja asukkaiden turhat tehtävät käyvät tylsiksi pian. Metsästys ja random räiskintä tehtävät tuovat peliin mukavasti vaihtelua. Näissä random tehtävissä voit joutua vaikka ampumaan helikoptereita bazookalla alas. Tarina tehtävät ovat myös hyviä ja vaihtelevia lukuunottamatta Indiana Jones tehtäviä mitä pitää tehdä 4-5 heti peräkkäin.

kaikki tarvittavat yrtit pitää löytää luonnosta. Yrttejä yhdistelemällä voit tehdä itsellesi health piikkejä tai antaa itsellesi taito nähdä viholliset sienien läpi. Erikoisemmat piikit helpottavat toimintaa ja metsästystä mukavasti. Alussa hahmo ei pysty kantamaan paljon mitään, mutta taskut saa helposti isommiksi metsästämällä tiettyjen eläiten nahkoja. Osan parhaimmista taskuista saa vain tauluilta löytyvistä metsästys tehtävistä.

IMAGE(http://arolemodel.com/wp-content/uploads/2012/10/far-cry-3-island-animals-e1351430792468.jpg)

Hahmot ovat loistavia ja he jäävät hyvin mieleen, varsinkin Vaas jolla on loistavaa pahis karismaa. Onkin harmillista että toinen pahis ei koskaan pääse samalle tasolle kuin Vaas, myös harmillista on se että heidän kanssa taistelut ovat pelkkiä tylsiä QTE momentteja. Myös Dennis ja Citra hoitavat roolinsa hyvin erittäin hyvin, yleensä tällaiset hahmot kuulostavat teennäisiltä mutta eivät nämä. Tarinan päähahmo Jason Brody kehittyy tarinan edetessä uskottavasti nössöstä pahikseksi, parasta on myös että hän huomaa sen itsekkin.

Kaikista parasta hyvissä vapaanmaailman peleissä on se että pelaaja saa halun tutkia maailmaa omin neuvoin tuntien ajan, tämä peli kuuluu juurikin siihen kategoriaan. Miltei jokainen eläin oli nyljetty suurempien taskujen toivossa ja vartioasemat valloitettua ennenkuin menin edes toiseen tarina tehtävään. Räiskintä on mukavaa ja lähestyminen mistä suunnasta tahansa tuo mukavaa strategisointia pelaamiseen. Voit hiiviskellä puukottaen kaikki tai ampua kaikki kaukaa kiväärillä tai hyökätä vihollisten naamalle aseet laulaen, kannattaa kuitenkin tuhota hälytysjärjestelmät ettei vihollisia tule liikaa.

Aseita on oikein mukava määrä, jokaista asetta on vähintään 3-4 erillaista. Miltei jokaista asetta voi parantaa isommalla lippaalla tai erillaisilla tähtäimillä jos haluaa. Nämä tietenkin vaikuttavat aseen tarkkuuteen ja muuhun joten siitä on hyötyä kuluttaa rahaa aseisiinsa. Jousipyssyyn taas voi tehdä tulinuolia tai räjähtäviä nuolia. Harmillisesti tuli ei leviä tässä niin hyvin kuin Far Cry 2:ssa jossa oli helppo polttaa itsensäkin, välillä on aivan satunnaista mikä sytyy ja mikä ei.

Far Cry 3 Co-op on harmillisesti aivan rikki ja tehtävät ovat muutenkin aika tylsiä. Se on kuin läpimentävä putkikenttä jossa täytyy joko tappaa kaikki tai kuljettaa laatikoita paikasta toiseen. Sinällänsä ihan ok muoto, mutta asiaa ei auta että se on todella buginen ja nettipuoli takkuilee pahasti. Moninepelissä on potentiaalia mutta tässäkin nettipuoli takkuilee välillä ikävästi. Myöskään kartat eivät ole oikein tasapainoisia, eikä siinä saa millaista tuntumaa kuten call of duty tai battlefield että missä vihollinen liikkuu. Pelissä on myös expaus systeemi joka on ihan toimiva, samalla myös voit oppia kykyjä kuten battle cry jolla sinä ja kaverisi saatte elämää takaisin jos kuolema meinaa korjata. Kuollessasi jäät makaamaan maahan jolloin kaveri voi herättää sinut takaisin henkiin, harvoin kukaan tulee pelastamaan.

IMAGE(http://unsubject.files.wordpress.com/2013/01/far_cry_3_cheers.png)

Toimiva yksinpeli laajalla alueella ja tekemisen määrällä, hieman itseään toistavat tehtävät eivät haittaa liikaa. Hahmot hoitavat hommansa suurimmaksi osaksi enemmän kuin hyvin. Harmillisesti co-op on aivan rikki ja moninpelin potentiaalia ei ole käytetty hyödyksi tarpeeksi.

+ Hyvät hahmot
+ Valinan vapaus lähestymisessä
+ Tekemisen ja tutkimisen määrä
+ Ei tarvitse ravata jos ei halua
+ Iso saari ja värikkyys

- Itseään toistavat tehtävät
- Rikkinäinen co-op
- Moninpeli ei niin hyvä kuin voisi olla

Open worldia parhaimmillaan

8/10

Need For Speed Most Wanted

Pidän vain autopeleistä joissa mennään lujaa ja lyntätään peltiä, uusin Most Wanted kuuluu juurikin tähän kategoriaan vaikka auto lisenssien takia se pelti ei mene niin lyttyyn kuin voisi. Vapaanmaailman autopeleistä tämä on varmasti yksi parhaimmista, mutta vikojakin löytyy ja osittain juuri sen takia että se on vapaanmaailman autopeli. Burnout paradiseen verrattuna kartta/maailma on selkeämpi ja mukavampi ajaa, paikat sekä tiet tuntuvat sunnittelultaan autenttisilta. Uusi checkpoint systeemi toimii suurimmaksi osaksi todella hyvin mutta joskus checkpointit voivat olla kurvin takana jolloin se jää näkemättä. Olisipa tuo checkpoint systeemi toiminnassa silloin kun olet ajamassa kisapaikalle, reitti näkyy vain radarissa jolloin on helppo ajaa risteyksien ohi.

IMAGE(http://www.gamersbliss.com/wp-content/uploads/2012/11/need-for-speed-most-wanted-2012-screen.jpg)

Romuttaminen tässä pelissä on todella tyydyttävää, on mukavaa nähdä kun viimeinkin saavutettu vihollisen saa tönäistyä betonivalliin. Kolarit ovat vauhdikkaita ja rajun näköisiä, joten niitä on mukava katsoa vaikka itse olisit vastaanottavassa päässä. Respawn systeemi voisi kuitenkin olla anteeksi antavaisempi yksinpelissä ja moninpelissä. Monesti autosi poppaa toisen eteen tai toinen hyvää hyvyttään antaa sinulle vauhtia jolloin tuntuu että jokaisen uudelleen syntymisen jälkeen saa maistaa betonia kunnes olet viimeinen.

Vaikka kaupungin rakenne on parempi ja selkeämpi ajaa kuin muissa vapaanmaailman ajopeleissä niin kyllä monet hypyt on mitoitettu ja aseteltu epäilyttäviin paikkoihin. monesti voi käydä että ennätyksen rikkova hyppy hyppää koko mainostaulun yli kirkkaasti tai suoraan ajettaessa toisessa päässä tuleekin talon seinä vastaan. Vauhdikkaissa kisoissa pitää vain oppia kuinka tarkasti ja mihin suuntaan hypyistä kehtaa ajaa. Ajanmittaan oppii kyllä mistä voi vetää täysillä ja mistä ei.

Kisoja on mukava määrä vaikka saman tasosilla joutuukin ajamaan joitain samoja kisoja monta kertaa. Vanhan tyylinen kaava olisi ollut parempi, jossa saman tyyppisillä autoilla samat kisat mutta saat valita tietyistä autoista millä haluat ne ajaa. Ajotuntuma on parempi Most Wantedissa kuin Criterionin aikaisemmassa pelissä, autot reagoivat paremmin ja sivuluisuun saa hyvän tuntuman nopeasti. Vauhdintuntu ja lentävän krääsän määrä isoissa kisoissa on mahtavaa katseltavaa. Vaikka peli pyöriikin normaalisti todella sulavasti niin nopeimmissa ja vaikeimmissa kisoissa voi tulla ongelmia ainakin ps3:lla. Nopean käännöksen tai hypyn jälkeen nopeimmilla autoilla maa tai seinä katoaa jolloin tietää että ongelmia on tulossa, itselläni tuli näiden jälkeen aina sellainen 2-3 sekunnin jäätyminen.

Autoja ei enään ansaita vaan niitä etsitään maailmasta ja välttämättä kaikkia ei pääse ajamaan ennenkuin ne on päihittänyt kisoissa ja lyntännyt seinään kyseisen kisan jälkeen. Tämä on kyllä mielenkiintoinen tapa jolloin pääsee heti ajamaan nopeimmillakin autoilla jos vain haluaa, mutta siitä ei saa kunnollista saavuttamisen tunnetta. Jokaisella autolla on pari omaa kisaa ja loput ovat samoja saman nopeuksisilla tai saman tyyppisillä autoilla. Jokaisesta kisasta saa autoonsa aina jotain kuten boostit ja erillaiset renkaat. Nämä pitää aukaista jokaiselle autolle erikseen yksinpelissä ja moninpelissä. Tämä systeemi saa tuntumaan autojen osien hankkimisen grindaamiselta ja uskon että ei kukaan halua grindata autopelissä, varsinkaan kun joudut ajamaan samoja kisoja samantasoisilla autoilla monta kertaa. Olisi ollut parempi jos aukaistu osa olisi ollut auki kaikille samantyyppisille autoille kun se on kerran aukaistu. Multiplayerissä pitää tehdä tiettyjä asioita kuten ajaa10 mailia tai hajottaa 15 vastustajaa jotta saat osia autoosi vaikka olisit jo saanut ne yksinpelissä.

IMAGE(http://s.pro-gmedia.com/videogamer/media/images/xbox360/need_for_speed_most_wanted_2012/screens/need_for_speed_most_wanted_2012_7_605x.jpg)

Autolog suosittelee sinulle kokoajan kisoja joissa kaverisi on pärjännyt hyvin tai missä olet hävinnyt. Tämä lisää kilpailuhenkisyyttä yksinpelin sisällä loistavasti, aina houkuttelee pistämään kaveri paremmaksi. Multiplayerissä meno on kaoottista mutta hauskaa, kaikki kokoontuvat samaan paikkaan romuttaen toisia odottaen kisan alkua. Harmillisesti yleensä isännällä on sellainen etu että heillä kartta päivittyy ensimmäisenä mihin suuntaan pitää lähtä kisaamaan joten heillä on etulyöntiasema. Osa kisoista on sellaisia että ne pitää koitella pari kertaa ennenkuin tietää heti mitä oikeasti pitää tehdä, jos jäät lukemaan mikä on kisan tavoite niin sijoitus ei välttämättä ole kovin hyvä. Onneksi erillaisia kisoja on aina viisi ja romuttamisesta saa muutenkin pisteitä vaikka kisa ei olisi päällä. Joissain kisoissa pitää vaikka olla paikallaan pienellä katolla johon ei kaikki mahdu, tällöin osa koittaa puottaa muita jotka siellä ovat. Joissain taas joutuu menemään hyppyreistä niin monta kertaa kuin pystyy, yhteentörmäyksiä tulee varmasti tapahtumaan.

Tuntuu että poliisi takaa-ajoista ei saada tarpeeksi irti, poliisit eivät tee käytä EMP:tä tai koptereita kuten Hot Pursuitissa vaan he pysyvät perässä kuminauhamaisesti ja respawnaavat vierellesi. Muutenkin Kisailusta saa paljon paremmin speedpointseja kuin vain poliisilta pakoilusta. Silti ajoittain on mukavaa testata omia taitojaan poliisien kanssa, piiloutuminen onnistuu myös usein jos poliisit eivät vain maagisesti tiedä missä olet tai teleporttaa viereesi.

Most Wanted on hyvä vapaanmaailma autopeli, mutta koen että se olisi ollut parempi suljetuilla kentillä kuten Hot Pursuitissa ja Burnout 3 oli. Näin olisi saatu räätälöidymmät kentät, liian monta kertaa menin kisoissa hyppyreistä joissa tarvittiin paljon vähemmän vauhtia tai aivan liian tarkkaa sihtiä. Poliisit tylsiä hännystelijöitä verrattuna Hot Pursuitin kyttiin. Hemmetin hyvä ajotuntuma, kaunis peli, hyvä checkpoint systeemi. Harmillisesti samat osat joutuu grindaamaan jokaiselle autolle. Kuitenkin pelaamisen arvoinen

+ Hyvä ajotuntuma
+ Nopea vauhti
+ Romutus
+ Checkpoint systeemi

- Osien ja samojen kenttien grindaus
- Huonot hyppyrit
- Tylsät poliisit
- Ei kunnollista etenemisen tunnetta

Romutus on aina hauskaa!

7/10

Pientä tajunnanvirtaa itselle rakkaiden aiheiden, kasarin ja videopelin, yhteentörmäyksestä. Toimii myös unettomuuslääkkeenä,,,

IMAGE(http://i1-news.softpedia-static.com/images/news-700/Far-Cry-3-Blood-Dragon-Delivers-Arcade-Twist-on-Shooter-Mechanics.jpg?1362643057)

80-luku ei ollut sci-fille helppoa aikaa. Elokuvatuotantoa kohtaan kohdistuvat kuluttajakohtaiset vaatimustasot olivat nollissa ja tämän johdosta genressä kuin genressä nähtiin todella, ja tarkoitan todella, halpaa liukuhihnatavaraa ja tämä totta kai näkyi parhaiten sci-fi-leffoissa koska kyseisen tyylisuunnan elokuvat vaativat taakseen isoa rahaa ja innovatiivisia ideoita näyttääkseen siltä miltä katsoja odotti niiden näyttävän. Nykyisin nuo elokuvat ovat päässeett uuteen elämään Youtuben sekä nettifiilistelijöiden myötä ja yhtäkkiä nämä aikoinaan huonoudellaan järkyttäneet elokuvat ovatkin muuttuneet relevantimmaksi, mitä ne olivat koskaan ilmestymisajankohtanaan. Tästä eräänlaisen buumista ammentaa lähestulkoon kaiken mahdollisen Far Cry 3:n eräänlainen lisäosan kaltainen interaktiivinen viihdepläjäys, Far Cry 3: Blood Dragon.

Takaisin saarelle

Far Cry 3 oli yksi viime vuoden pelitarjonnan positiivisimpia yllätyksiä. Ankean kakkososan jälkeen oli ilmassa pientä pelkoa että kolmososa ei yltäisi kovinkaan korkealle laatutasolle mutta niin vain tämä eksoottinen saari mielenkiintoisine asukkeineen tarjosi meille ehkäpä jopa vuoden 2012 parasta FPS-räiskyttelyä. Nyt tämä samainen saari tarjoaa meille täysin uuden seikkailun mutta tällä kertaa retrofuturistisissa neonväreissä ja hivenen eri asenteella kuin enemmänkin takavuosien DiCaprio-leffaa, The Beachia, teemoiltaan muistuttanut emopelinsä.

IMAGE(http://www.rockpapershotgun.com/images/13/apr/dragon.jpg)
Far Cry? Don't you mean Far Fetched..?

Blood Dragonin tapahtumat sijoittuvat siis kuvitteelliseen dystopiaan, tarkalleen ottaen kauas tulevaisuuteen vuoteen 2007. Kasarisankari Michael Biehnin äänellä puhuvan protagonistimme, kyberagentti Rex "Power" Coltin tehtävänä on päihittää kyborgiarmeija joka tunnetaan nimellä Omega Force. Lopullinen konflikti käydään samaisella saarella jossa myös Far Cry 3 tapahtui ja vaikkakin mikään ei ole pelaajan näkökulmasta entisensä, välittyi peliä pelatessa koko ajan tietynlainen tuttuus ja "olen ollut täällä ennenkin"-tunne joka voi pelkkiä screenshotteja katsomalla tuntua sangen oudolta, mutta pelatessa sen vasta ymmärsi ja nämä ajatukset ovat ihmisen, joka ei kovin paljoa ylimääräistä ehtinyt edes FC 3:a pelata. Ainoa silmiinpistävä erotus on välianimaatioiden tuominen itse peliin ja nämä A4-paperiarkkiakin ohuempaa juonta kuljettavat välipätkät on tehty mitenkä muutenkaan kuin 8- ja 16-bittisten pelien tyyliin.

Pelattavuus on silkkaa Far Cry 3:a joten peliä aiemmin pelanneet ovat pelin kanssa sinut ensimetreiltä alkaen ja niille joille emopeli, tai sarja, ei ole tuttu, on tarjolla kuluneella huumorilla ja vanhoilla vitseillä höystettyä tutoriaalia. Siihen käytännössä yhtäläisyydet Far Cry 3:n kanssa loppuvatkin. Aiemmin vehreänä kukkineet maisemat ovat muuttuneet synkäksi neonvärien täyttämäksi (80-luvun) tulevaisuudenvisioksi ja Far Cry 3:n sissipartiot ovat muuttuneet partioiviksi kybersotilaiksi. Jopa saaren eläimistö on kokenut neofuturistisen käsittelyn ja se hetki kun kohtasin peleissä alati itselleni kylmiä väreitä aiheuttavan hain kyberversion, ei unohdu mielestäni koskaan.

IMAGE(http://media1.gameinformer.com/imagefeed/featured/ubisoft2013/blooddragon/tradingcards/FarCryBloodDragonBAP610.jpg)
Enemmän neonia kuin nuorisotalon diskoissa

Myös pelin sankari ei ole likimainkaan Far Cry 3:n inhimillisen Jason Brodyn tasolla vaan hahmoon on yritetty poimia kaikki kasaritoimintaleffojen kliseet. Kuten alussa mainitsin, toimii hahmon ääninäyttelijänä Michael Biehn (mm. Terminator, Aliens, Abyss, The Rock) joka on omiaan herättämään kasarinostalgikkojen mielenkiintoa peliä kohtaan. Myös pelin soundtrack on täynnä retrofuturistista syntikkaherkkua. Uusretron yksi kovimmista nimistä, Power Glove, on tehnyt peliin soundtrackin joka tuo mieleen Blade Runnerin ja ensimmäisen Terminator-leffan kaltaiset klassikkoelokuvat. Myös muita lisensoituja ääniraitoja kuullaan pelissä 80-luvun elokuvien kuuluisia kohtauksia resembloiden mutta nämä tuntuvat harmittavan päälle liimatuilta biiseiltä ja kun Long Tall Sally (Predator-referenssi) pärähtää ämyreistä pelaajan räiskiessä ilma-aluksesta maan pinnalla olevia pahiksia ja vartiotorneja, rikkoutuu pelin muuten niin huolellisesti rakennettu tunnelma harmittavasti.

Keisarin uudet vaatteet

Kaikki Far Cry 3:n pelilliset elementit löytyvät myös itse pelistä mutta isoin (no pun intended) uudistus peliin on uusi vihollistyyppi, lasereita ampuva lohikäärme. Uusi vihollistyyppi kuulostaa kyllä hauskalta mutta tarjoaa uuden aspektin peliin ja pientä lisähaastetta pelaajalle, joka saa olla varuillaan näiden teknomörköjen tullessa kimppuun usean yksilön voimin. Pelaaja voi tietenkin Far Cry-tyyliin narrata rivivihollisia näidenkin hirviöiden saalistusalueelle joten aivan pelkäksi pelotteeksi ei laserlohikäärmeitä ole peliin tuotu.

IMAGE(http://www.pcgamesn.com/sites/default/files/far%20cry%203%20blood%20dragon%20bows.jpg)
Peliä pelatessa ei todellakaan ole häpeä käyttää korkeavahvuuksisia aurinkolaseja

Muutoin vihollisien lahtaaminen on sitä tuttua "ammu vahvenevilla pyssyillä, välillä sniputa, stealthia kyyristymällä, raketinheitin jossain vaiheessa peliä vähillä panoksilla totta kai"-tason perushuttua ja tämä on erittäin sääli sillä futuristinen miljöö olisi voinut toimia ties minkälaisten mielikuvituksellisien rynkkyjen esittelyalustana muinaisen Perfect Darkin tapaan. Tästä päästäänkin Blood Dragonin suurimpaan ongelmakohtaan, lähdemateriaalin hyödyntämiseen.

Far Cry 3: Blood Dragon ei missään vaiheessa tunnu tietävän että mikä se haluaa olla. Onko se kieli poskessa tehty, 80-luvun kliseille irvaileva räiskintä vai onko se kunnianosoitus kyseisille asioille? Itselleni on 80-luvun liukuhihnatuotanto enemmän kuin tuttua ja hämmästelin useassa kohtaa peliä sitä että missä vaiheessa minun piti nauraa tai tajuta että tässähän tehtiin juuri "homage" asialle X. Kun soundtrack ja ruudulla näkyvät maisemat ovat täyttä Blade Runneria, ei tilanteeseen sovi se että ruudulla viljellään sysipaskaa huumoria tyyliin "move analog stick to move your character" vaan silloin ollaan vakavissaan synkässä tulevaisuudessa taistelemassa hengestään. Toinen iso ongelma on päähahmon persoona, joka sotii pahasti itse näyttelijää ja ajan elokuvia vastaan. Harvoin, jos koskaan, kyseisen genren leffoissa pääsankari oli Duke Nukemin kaltainen öykkäri vaan usein nämä hahmot olivat juurikin Biehnin Terminatorissa esittämän Kyle Reesen kaltaisia inhmillisiä sankareita. Nyt kun F- ja MF-bombeja viljellään tökerösti joka paikkaan ja keskisormikin nousee machosti vihollista lyijyttäessä, ei hahmosta todellakaan välity kasarifiilis muutoin kuin Commando-leffan tasolla ja se puolestaan ei sovi Blood Dragonin tematiikkaan.

IMAGE(http://static.trustedreviews.com/94/0000272a9/7cf2_orh616w616/Blood-Dragon-3.jpg)
Tällaiseen tilanteeseen ei autokoulun teoriakokeessa jouduttu

Kauas itku

Far Cry 3: Blood Dragon on hukattu potentiaali mutta silti ihan kiva kokonaisuus. Sen hinta suhteutettuna pelin pituuteen ja laatuun on erinomainen ja se tarjoaa hieman erilaista (varsinkin äänen ja kuvan myötä) meininkiä genreen joka on junnannut paikallaan jo valitettavan monta vuotta. Sen isoin kompastuskivi on kuitenkin se jota se yrittää eniten käyttää astinkivenään. Sen ristiriitainen lähdemateriaalin käyttö on miinus vain kaltaiseni kasarinostalgikon silmissä eikä siitä pelilliseltä kantilta katsottuna löydy muutamia bugeja (eritoten lohikäärmeet ja niiden käyttäytyminen) lukuunottamatta isompia vikoja. Se on siis parempaa keskitasoa oleva FPS-peli jossa on loistava idea jota ei kuitenkaan osata hyödyntää tarpeeksi tai joissain kohdissa lainkaan.

6,5/10

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/Pelikuvat/Blogiin5_zps185dc003.png~original)

Oma arvosteluni on tuttuun tapaan videomuotoon puettu. Tällä kertaa kriittisen katseeni alle päätyi PC:n hirmuliskoilla varustettu moninpeliräiskintä Primal Carnage. Check it out, yo.

Arvosteluun pääsee tästä klikkaamalla

Angry Birds Trilogy

Testialusta: PS3
Julkaistu: 2012
Kehittäjä: Rovio
Julkaisija: Activision

Vihaisia lintuja on nähty useaan otteeseen maailman myydyimmässä mobiilipelissä, ja nyt he saapuvat vihdoinkin alustalle sellaisessa muodossa, jota kehtaa pelata. Angry Birds Trilogy sisältää kolme vihaisten lintujen seikkailua; Angry Birds Classic, se aito ja alkuperäinen paketti paranneltuna, Angry Birds Seasons, juhlapäiviä ja vuodenaikoja sisältävä jatko-osa sekä Angry Birds Rio, Rio-elokuvaan pohjautuva jatko-osa.

Possut ovat pahoja, älä luota possuihin
Tarinan tuntevat kaikki. Kiven alla Mongoliassa kököttäneille kuitenkin tiedoksi, että kyseessä on lintujen kostoretki. Porsaat ovat vieneet heidän munansa ja he päättävät hankkia jättiläisritsan ja lentää sen avulla päin possujen rakennelmia, koska, hei, linnuthan eivät osaa lentää siivillään.
Linnuilla onkin siipien tilalla supervoimia, ja sininen lintu osaa jakautua kolmeksi, musta on pommi, valkoinen pudottaa munaohjuksen ja niin eteenpäin. Ensimmäinen peli eli Classic käsittelee klassikkotarinaamme; possut on tuhottava. Se ei ole kovin kummoinen kokemus jos tietää jotakin Angry Birdsistä, mutta sen väliin jättäminen on rikos isänmaallisuutta vastaan.

Onko tämä nyt siis puzzlepeli?
Angry Birds Rio on erilainen kokemus. Siinä on vaihtelevia ideoita ja se tekee sitä omaperäisemmän. Joissain kentissä tuhotaan häkkejä ja vapautetaan lintuja, joissain kentissä erehdytään luulemaan apinoita possuiksi ja mäiskitään niitä. Perusidea on kuitenkin sama; ammu linnuilla. Tasot tuntuvat hiukan vaikeammilta ja esineet tuntuvat hajoavan helpommin. En itse pidä Rion lapsekkaasta tunnelmasta, koska en oikein pitänyt pohjana olevasta elokuvastakaan. Etenkin alun itseääntoistavat pahvilaatikkoja pursuavat sisäkentät tylsistyttävät. Rio on pelin huonointa antia.

Lintuset, lintuset, riemuin lentelee...
Seasons avaa uudenlaisia ovia. Uudenlaisilla ovilla tarkoitan uudenlaisia taustoja. Seasonsissa pelataan erilaisisten juhlapäivien ja vuodenaikojen teemassa. Tosin aluksi kentät tuntuvat hiukan amerikkalaisilta, Pyhän Patrikin päivä neliapiloineen ja halloween kurpitsoineen erottuvat joukosta ystävänpäivän rinnalla. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiseikkaa, että tämä peli on kokoelman hauskinta antia. Ongelmanratkontaa on sopivasti ja peli on muutenkin rytmitetty mukavasti, vaikka vaikeustaso tuntuukin alussa hieman matalalta.

Loppupeleissä tämä kokoelma on loistava. Se sisältää kolme mahtavaa suomalaista peliä, joissa ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa. Harmi, että kuoressa, johon ne on ympätty, on. Hinta. Neljäkymppiä 15€ pelistä? Activisionilla täytyy olla sormensa pelissä tässä asiassa.
Peli saa minulta 4,5 viiksekästä porsasta viidestä hinnan takia.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/bec48a39-8b4e-4b33-8fe0-1cb2acd89f57_zps33d70a33.jpg~original)

Jälleen kerran arvosteluni on puettu kepeän videon muotoon. Meikäläiselle on sinänsä harvinaista päästä käsiksi odotettuun peliin jo etukäteen. Nyt kriittisen katseeni alle päätyy sääskien ja hyttysten sijaan aina uutta juonta sahaavat, vauhtimestassa hurjimmassa säpisevät Ankat (Oooo-o).

DuckTales Remastered - videoarvostelu

Paremmin jäsennelty, kirjallinen arvioni puolestaan löytyy IGN Suomen sivuilta. Jos olet tyystin allerginen ikivanhan Ankronikka-pelin spoilereille, on kirjoitettu arvostelu täysin turvallinen vaihtoehto.

Ovat olleet nuo DuckTalesin arvostelut muuten lievästi all over the place. Polygon ja Gamespot eivät suuremmin lämmenneet, kun arviot olivat luokkaa 4/10. Gamespot ainakin ulisi melkoisesti pelin liian kovasta vaikeustasosta tai ainakin siitä, että peli on edelleen hyvin retroa. Mitään henkilökohtaista ei ole kyseistä median edustajaa vastaan, mutta mitä vittua oikeasti... Samasta asiasta esimerkiksi Screwattackilla puolestaan kiiteltiin sitä, että peliä ei ole helpotettu vain koska se on joskus ollut vaikea.

Kivoja arvosteluja Wulbez. Itse en ole kaltaisesi hillopäällikkö, joten pitäisin pelin hintaa pikkuisen liian kalliina. Vaikuttaako se pelin hankintaan? Nope.

Hyvä arvostelu Vulpesilta taas, tuli eilen yövuorossa katsottua tuo videoarvostelusi ja sai kyllä taas repeillä pariin otteeseen! Hyvää työtä kyllä teet noiden arvosteluiden (ja videoidesi ylipäätään) kanssa, jatkahan samaan malliin.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Ovat olleet nuo DuckTalesin arvostelut muuten lievästi all over the place. Polygon ja Gamespot eivät suuremmin lämmenneet, kun arviot olivat luokkaa 4/10. Gamespot ainakin ulisi melkoisesti pelin liian kovasta vaikeustasosta tai ainakin siitä, että peli on edelleen hyvin retroa. Mitään henkilökohtaista ei ole kyseistä median edustajaa vastaan, mutta mitä vittua oikeasti... Samasta asiasta esimerkiksi Screwattackilla puolestaan kiiteltiin sitä, että peliä ei ole helpotettu vain koska se on joskus ollut vaikea.

Itselle ei ole GameSpotin arvostelut merkanneet oikeastaan mitään enää aikoihin. Jurisevat nimittäin aivan käsittämättömistä asioista. Skyward Swordin arvostelusta poimittua: "Inconsistent controls continually torment poor Link, and the predictable structure does little to distract you from these faults. "

Ja tosiaan listasivat huonoina puolina sitten vielä nämä, jotka tuossa lauseessakin tulivat esille:
Troublesome controls
Predictable formula

Kai ne kontrollit temppuilee jos sen ohjaimen kanssa heiluu kuin idiootti ja odottaa, että se Wiimote lukee ajatuksia. Itselläni ei ollut missään vaiheessa ongelmia pelin kontrollien kanssa, ja pelasin Skyward Swordin kahteen otteeseen läpi. Ja syyttävät peliä tutusta kaavasta? Eh, mitä siellä odotettiin? Yleensä Zelda-peleissä on jotakuinkin sama kaava, mikä pätee kyllä lähes jokaiseen pelisarjaan.

Lainaus käyttäjältä Miku

Lainaus käyttäjältä Muksu+Ovat olleet nuo DuckTalesin arvostelut muuten lievästi all over the place. Polygon ja Gamespot eivät suuremmin lämmenneet, kun arviot olivat luokkaa 4/10. Gamespot ainakin ulisi melkoisesti pelin liian kovasta vaikeustasosta tai ainakin siitä, että peli on edelleen hyvin retroa. Mitään henkilökohtaista ei ole kyseistä median edustajaa vastaan, mutta mitä vittua oikeasti... Samasta asiasta esimerkiksi Screwattackilla puolestaan kiiteltiin sitä, että peliä ei ole helpotettu vain koska se on joskus ollut vaikea.

Itselle ei ole GameSpotin arvostelut merkanneet oikeastaan mitään enää aikoihin. Jurisevat nimittäin aivan käsittämättömistä asioista. Skyward Swordin arvostelusta poimittua: "Inconsistent controls continually torment poor Link, and the predictable structure does little to distract you from these faults. "

Ja tosiaan listasivat huonoina puolina sitten vielä nämä, jotka tuossa lauseessakin tulivat esille:
Troublesome controls
Predictable formula

Kai ne kontrollit temppuilee jos sen ohjaimen kanssa heiluu kuin idiootti ja odottaa, että se Wiimote lukee ajatuksia. Itselläni ei ollut missään vaiheessa ongelmia pelin kontrollien kanssa, ja pelasin Skyward Swordin kahteen otteeseen läpi. Ja syyttävät peliä tutusta kaavasta? Eh, mitä siellä odotettiin? Yleensä Zelda-peleissä on jotakuinkin sama kaava, mikä pätee kyllä lähes jokaiseen pelisarjaan.

Ihan pätevää on mielestäni noista molemmista sakottaa. Lievänä provona voisin kysyä, etteikö mielestäsi Zeldaa saa kritisoida sen aseman takia?

Lainaus käyttäjältä Barrakuda+

Ihan pätevää on mielestäni noista molemmista sakottaa. Lievänä provona voisin kysyä, etteikö mielestäsi Zeldaa saa kritisoida sen aseman takia?

Oletko pelannut Skyward Swordia, kun tunnut olevan samaa mieltä noista kontrolleista? Kyllä tavallaan ymmärrän tuon, että Zeldaa kritisoidaan vaikkapa tuosta pelien samaisesta rakenteesta, mutta missäpä vähänkään vanhemmassa pelisarjassa ei olisi pääpiirteittäin sama rakenne sarjan pelien kesken? Skyward Swordissa uudistettiin pelin maailman rakennetta (mielestäni huonompaan suuntaan: pienet ja jokseenkin samanlaiset alueet, vain yksi kaupunki/kylä koko pelissä, lyhyet ja helpot dungeonit jne.) ja hahmojen rakennetta (parempaan suuntaan, esimerkkinä Zelda oli paljon ihmismäisempi kuin aiemmin) mutta toki itse pääjuonen rakenne oli kärjistettynä sama kuin lähes kaikissa Zeldoissa.

Mutta niin, kyllä vaikkapa GTA:ssakin on (jälleen todella paljon kärjistettynä) samanlainen juoni jokaisessa pelissä. Päähahmo on epämääräisen taustan omaava ex-rikollinen tai pikkurikollinen, joka lähtee isommille apajille metsästämään mainetta ja kunniaa. Matkalle sattuu selkäänpuukottajia pari kappaletta, jossain vaiheessa lahdataan mafiapomo/vastaava jolle tehtiin duunia aiemmin pelissä. Lopussa tapetaan pelin todellinen nilkki, jonka kanssa alkuvaiheessa tai puolivälissä peliä tehtiin tehtäviä yhdessä ja sitten jossain vaiheessa peliä tämä samainen nilkki paljastui selkäänpuukottajaksi.

Sama juttu pätee mielestäni lähes mihin tahansa vanhaan pelisarjaan, oli kyseessä sitten Zelda, Metal Gear tai GTA.

Lainaus

Ihan pätevää on mielestäni noista molemmista sakottaa. Lievänä provona voisin kysyä, etteikö mielestäsi Zeldaa saa kritisoida sen aseman takia?

Saa kritisoida, mutta kun ottaa huomioon, että pelissä ei tuollaisia ongelmia ollut, niin on se pikkuisen kummallista. Itsellä ei ainakaan ollut mitään ongelmia, vaikka peliä pelasikin läpi sen 40-50 tuntia. Tuo SS:n arvio on ihan hyvää huumoriluettavaa tosin. Ihan hyvällä maineella se netissä aina mainitaan.

Kun Gamespottiin viittasin tuosta DT:n arviosta, niin en tarkoittanut että pitäisin missään arvossa saittia. Hämmästelin vain kun muut lähteet kovasti kehuneet siipiveikkojen uutta tulemista. Noh, kuten sanottua, niin minkäänlaista arvoa en saitille antaisi. Ei ole tosiaan DuckTalesin arvio ensimmäinen kerta kun on saitilla mennyt puurot ja vellit sekaisin.

Itselläni Duck tales menee ostoon 100-varmasti. Gamespotin mielipide on täysin yhdentekevä, eikä sovi unohtaa että Gamespotin päätoimittaja sai potkut haukuttuaan Kane and Lynchiä - The Corporate review. Ja sama pätee IGN:n sama vaikka keittävät kaurapuuroa siinä arvosteluvideossaan niin vaikuttaa yhtä paljon ostopäätökseeni.
Ja alkuperäinen Duck tales NES:illä vaikea ? Sehän on yksi kaikkien aikojen helpoimmista peleistä ! Vielä helpompi kuin SMB 1.

Lainaus käyttäjältä Darthadios

eikä sovi unohtaa että Gamespotin päätoimittaja sai potkut haukuttuaan Kane and Lynchiä - The Corporate review.

Eipäs piilotella niitä faktoja. Gertsmann on itse asiassa töissä CBS:lla, joka nykyisin Gamespotin omistaa, ja näin tekee taajaan yhteistyötä sivuston kanssa.

Miten tämä myöskään edes liittyy tähän? Vähän kannattaa avartaa maailmankatsomustaan, jos arvostelut, jotka eivät sinua mielipiteellään miellytä, heti aiheuttavat tällaisen reaktion. Edes Capcomin omissa videoissa DuckTales kun ei edes näytä miltään erityisen mallilapselta. Ja sanon tämän ollessani samalla varma siitä, että viihtyisin varmasti pelin parissa.

Lainaus

Vähän kannattaa avartaa maailmankatsomustaan, jos arvostelut, jotka eivät sinua mielipiteellään miellytä, heti aiheuttavat tällaisen reaktion. Edes Capcomin omissa videoissa DuckTales kun ei edes näytä miltään erityisen mallilapselta. Ja sanon tämän ollessani samalla varma siitä, että viihtyisin varmasti pelin parissa.

Itseasiassa Muksu mainitsi ensin Gamespotin joten sanoin vaan mielipiteeni asiasta.
Ja mitä peliarvosteluihin tulee, niin ne ovat menettäneet minulle merkityksensä, nykyään peliarvostelut on puhtaasti kaupallisia. Ja siksi monet todella keskinkertaiset ja jopa huonot pelit saa huippuarvosanoja ja sitten päinvastaisesti jotkut ihan kelvolliset jopa hyvät pelit haukutaan ilman syytä, niin peliarvosteluilta on mennyt kokonaan uskottavuus ja sitä kautta ne on menettäneet merkityksensä.
Tottakai luen pelilehtiä edelleen, Pelaajaa, Gamereactoria, Pelaa ja jopa Pelit-lehteä, samoin saatan katsoa Youtubesta IGN:n juttuja tai vaikka Tiltin sivuilta heidän arkistoaan, mutta ei ne minun peliostoihin vaikuta.
Ja esim.Borderlands 2:n kohdalla tein sillä tavalla että, vaikka minulla on jo peli hyllyssäni niin en ole yhtään arvostelua siitä videolta katsonut netistä tai lehdistä lukenut.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/b34e9818-0371-49f7-a7db-d174bb9e9978_zps5200005e.jpg~original)

Tuorein videoarvosteluni käsittelee keskiviikkona ilmestynyttä Xbox Live Arcade -latauspeliä Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows. Odotin tältä peliltä ennakkoon aika paljonkin, mutta loppupeleissä käteen jäi viemärille lemuava kokemus. Video kertonee enemmän kuin tuhat sanaa, joten annan sen nyt puhua puolestaan.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows - Arvostelu

Ps. Kai se on Riepulle OK, että tekstiseinien lisäksi linkkaan tänne toisinaan videoarvosteluita? Jos aihe on rajattu pelkkiin teksimuotoisiin arvioihin, voin kyllä linkkailla youtube-pätkäni johonkin muuhun aiheeseen.

Lainaus käyttäjältä Vulpes Arctos+

Ps. Kai se on Riepulle OK, että tekstiseinien lisäksi linkkaan tänne toisinaan videoarvosteluita? Jos aihe on rajattu pelkkiin teksimuotoisiin arvioihin, voin kyllä linkkailla youtube-pätkäni johonkin muuhun aiheeseen.

Kuhan viesti ei jää vain linkkiin, vaan arviosta myös oikeasti kertoo vähän jotain tms. niin anna palaa vaan.

IMAGE(http://images.gizmag.com/inline/plants-vs-zombies-2-review-3.jpg)

PopCap onnistui vuonna 2009 luomaan erittäin hauskalla idealla varustetun, mutta myös oikeasti toimivan tower defense-pelin jossa pelaajan istuttamat kasvit torjuivat jatkuvia zombieaaltoja, jotta pelaajan aivoja ei syödä. Tästä hulvattomasta pelistä on nyt vihdoin julkaistu jatko-osa, osuvalla nimellä varustettu Plants vs. Zombies 2: It's About Time. Miten jo toimiva konsepti on saatu vielä hiotummaksi ja paremmaksi jatko-osassa? Monellakin tavalla.

Pelin tarina ei ole keskiössä pelissä, mutta sellainenkin on. Jo ykkösosasta tuttu Crazy Davie haluaa syödä uudestaan taconsa, ja päättää näin rakentaa aikakoneen, jolla voisi tähän hetkeen palata takaisin. Davie päätyy kuitenkin Penny-nimisen aikakoneensa kanssa ajassa hieman liiaksi taaksepäin, ja näin pelaaja mukaanlukien porukka seikkaileekin sekä Antiikin Egyptissä, merirosvojen kanssa vesillä sekä myös Villissä Lännessä. Tämä näkyykin hyvin myös zombien ulkoasussa.

IMAGE(http://static-www.ec.popcap.com/www.popcap.com/sites/pvz_franchise_2013/pvz2/pvz2_ss2.jpg)

Itse pelaaminen ei ole muuttunut juuri mihinkään. Tavoitteena on edelleen kukistaa jatkuvina aaltoina tulevat zombiet erilaisia kasveja käyttämällä. Vanhoilla kasveilla ei tarvitse enää pelkästään pärjätä, vaan jatko-osa tuo myös tukun uusia kasveja. Uudet kasvit tuovat paljon enemmän taktisia elementtejä, ja moni panostaakin erityisesti lähitaisteluun. Huumoria ei kuitenkaan ole unohdettu, vaan joukosta löytyy myös esimerkiksi chilipapu, joka aiheuttaa zombille kuoleman lisäksi pienen haisevan turahduksen.
Pelkästään kasveihin uudistukset eivät kuitenkaan ole jääneet, vaan nyt myös jotkut zombit kuljettavat mukanaan ns. kasviruokaa. Nämä vihreät hehkuvat zombiet tappamalla ja ruuan keräämällä pelaaja voi käyttää erilaisia erikoiskykyjä syöttämällä niitä kasveille. Jokaisella kasvilla on tietysti omat erikoiskyvyt. Auringonkukkaa syöttäessä se tuottaa hetkellisesti paljon lisäaurinkoa, muiden kasvien keskittyessä omiin erikois hyökkäysiskuihinsa.

IMAGE(http://static-www.ec.popcap.com/www.popcap.com/sites/pvz_franchise_2013/pvz2/pvz2_ss5.jpg)

Peli on tällä kertaa myös täysin free-to-play, eli pelistä ei tarvitse maksaa mitään vaan sen voi ladata täysin ilmaiseksi App Storesta. Lisätasoja saa avattua täysin pelaamalla, sekä löytämällä erilaisia avaimia, jotka avaavat portteja eri sivureiteille joista voi saada joko uusia kasveja tai erilaisia lisäparannuksia, kuten mahdollisuus valita yhden lisäkasvin pelatessa.
Huolimatta maksuttomasta lataamisesta ei PvZ 2 täysin ilmainen ole, vaan siihen on lisätty monissa nykypeleissä nähdyt mikromaksut, jonka avulla pelaaja pystyy ostamaan uusia kasveja, joita ei pelaamalla saa auki. Uusia kasveja ei kuitenkaan ole pakko ostaa vaan kentät pystyy läpäisemään täysin pelin edetessä saaduilla kasveilla. Silti pitää ihmetellä hieman PopCapin maksupolitiikkaa: ostettavat kasvit maksavat jopa 3,59 €, eli käytännössä sarjan ensimmäisen pelin hinnan verran. Kun moni ei ole valmis maksamaan näin isoa hintaa edes kokonaisesta mobiilipelistä, kuinka he maksaisivat sen yhdestä pelin lisäkasvista?

IMAGE(http://static-www.ec.popcap.com/www.popcap.com/sites/pvz_franchise_2013/pvz2/pvz2_ss3.jpg)
Pelissä kerättävällä rahalla voi myös ostaa erilaisia apuvoimia, jonka avulla pelaaja voi kosketusnäyttöä käyttämällä nipistää, pyyhkiä tai antaa sähköshokkeja zombeille.

Plants vs. Zombies 2: It's About Time on onnistuttu muuttamaan todella monipuoliseksi, ilman että ensimmäisen osan toimivaa pelimekaaniikka on rikottu. Pelin mikromaksupolitiikkaa pitää kuitenkin hieman ihmetellä, joskin peli ei onneksi niihin nojaa. PvZ 2 on vanhaa totuttua PvZ:tä, joka on kuitenkin onnistuttu kehittämään eteenpäin niin hyvin, että sen jälkeen ensimmäiseen osaan on enää vaikea palata.

9/10

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/d98dabcb-4d2b-4066-88cf-4d1be0f6d83b_zps088d8ec7.png~original)

Miau! Tällä kertaa kriittisen katseeni alle päätyi Nintendon tuorein tasohyppely, Super Mario 3D World! Videomuotoon puettu arvio löytyy tästä:

Super Mario 3D World (Wii U)

En päässyt hankkimaan peliä suoraan julkaisussa, vaan jouduin odottamaan veronpalautusten kilahtamista tilille. Mutta sen jälkeen pieksin uutta 3D-Mariota apinan raivolla! Alle kaksi vuorokautta sitten upotin pelilevyn ensimmäistä kertaa Wii U:n syövereihin. Alle vuorokausi sitten peli pamahti läpi. Ja nyt videoarvostelu on pihalla! Voisi kuvitella että vedin paketin kasaan tosi hätäisesti, mutta oikeasti pelitunteja ehti kertyä melkoisia määriä! Oli ilo huomata, että Nintendo pystyy ylittämään itsensä silloin kun se yrittää tosissaan. Vielä kun tällaiset huippupelit kääntäisivät surkeasti rämpivän Wii U:n myynnit nousuun...

Ihan hauska arvostelu! Suosittelen kyllä lämpimästi, että hankit 3 kaveria ja kaikille ohjaimet, sillä mitä enemmän pelaajia, sitä hauskempi tuo peli on. Itse en pelaa sitä ollenkaan yksinpelinä, kun tuntuu siltä, että se menee hukkaan.

Muutamasta asiasta en ole samaa mieltä. Esim. tuo aikaraja ja rajatut elämät. Elämiä kuluu ihan eri tavalla moninpelissä, sillä elämät ja kolikot jakautuvat kaikkien pelaajien kesken. Lisäelämien hankkimisella on todellakin merkitystä tällöin; meillä on tullut Gameover moneen kertaan, vaikka veteraaneja ollaan kaikki. En voisi kuvitella, että meiltä riistettäisiin se ilo, mikä on jahtaa 1-UP sientä ja tunnusomaisesta lisäelämä-äänestä saatava nautinto. Myös minipeleissä, kuten se yksikätinen rosvo, ei olisi mitään järkeä, jos sieltä ei voisi saada lisäelämia. Itseäni lähinnä harmitti se, ettei Nintendo uskalla enää rankaista kunnolla game overista, vaan pelaajat lentää vain yksinkertaisesti ulos sillä hetkellä pelatusta kentästä. Jäin vähän miettimään, että mikä on Game overin pointti tässä tapauksessa. Mielestäni sen pitäisi mennä niin, kuin ennen, eli pelaajat heitetään sen maailman alkuun, ja pelatut kentät joutuu pelaamaan uudelleen.

Kiitoksia kehuista! Arvostelussakin mainitsin että joidenkin mielestä rajatut elämät kuuluu Marion perinteisiin. Hyväksyn tämän näkemyksen, mutta olen jyrkästi sitä mieltä että rajoitetut lisäelämät ovat pelimaailman ankein traditio.Vielä jossain NES:n peleissä sen vielä ymmärsi, kun peleillä ei ollut kunnolla kestoa ja haluttiin saada penskat naulittua konsolin äärelle. Neljän kuoleman jälkeen peli alusta ja uusiksi.

Mutta nykypäivänä lisäelämät ovat yhtä tyhjän kanssa. Esimerkiksi 3D World tallentaa etenemisen joka ikisen kentän välillä, joten Game Overista ei koidu oikeastaan mitään seurauksia kuten sanoit. Toisin sanoen elämien määrällä ei ole mitään väliä. Miksi siis pelistä ei saman tien sellaista, että uusintayrityksiä tarjoillaan loputtomasti? Tällainen järjestely toimii mainiosti Rayman Legendsissa tai Jak & Daxtereissa. Tämä vähentäisi stressiä etenkin moninpelin tuoksinnassa. Samalla loputtomat lisäelämät antaisivat tekijöille mahdollisuuden vetää vaikeustason aivan överiksi ilman tunnontuskia.

Noh, eipä tuo ole iso ongelma kuitenkaan. Hyvää hyppelyä hyvillä kentillä varustettuna. Ja lopussa vieläpä haastavilla! Kuulemma aivan viimeinen bonustaso on mallia "Helvetti potenssiin kaksi". Odotan kauhunsekaisella innolla.

Lainaus

Super Mario 3D World (Wii U)

Ihan hassu video, mutta parin jutun kohdalla menet metsään. Ihan ymmärrettävää, maalainen kun olet.

Nettipelillä tekisi pelissä yhtä paljon kuin hiekkapaperilla suihkussa, ei siis mitään. Moninpeli on samalla sohvalla jo sellaista kaaosta, että en usko sen toimivan mitenkään netin välityksellä. Toki, jos moninpeliä ei ole kokeillut, niin ei tuota silloin ymmärrä. Aikarajasta olen suhteellisen samaa mieltä, sillä ei ole mitään pointtia. Galaxyissa se oli muistaakseni jätetty pois.

Lainaus käyttäjältä Muksu+

Aikarajasta olen suhteellisen samaa mieltä, sillä ei ole mitään pointtia. Galaxyissa se oli muistaakseni jätetty pois.

Oikeastaan 3D World ja 3D Land ovat ainoita 3D-Marioita, joissa on aikaraja. Sunshinessa ja 64:ssakaan sitä ei ollut.

Hyvä arvostelu Vulpesilta jälleen, keep it coming! Itse en ole peliä vielä päässyt testaamaan, kun saan sen (ainakin huhujen mukaan) vasta jouluna. Olen kyllä samaa mieltä aikarajasta, 2D-Marioissa se on jostain syystä kiva perinteiden takia, mutta 3D-Marioihin se ei sovi, varsinkin kun kentissä on kaikenlaista ylimääräistä tutkittavaa ja kerättävää. Nettipeliä en itse ainakaan kaipaa tähän lainkaan, jotenkin siitä vain katoaa fiilis tämän tyylisissä peleissä jos ei ole saman sohvan äärellä kavereita riehumassa ja huutamassa. Lisäelämät ovat yhdentekeviä kyllä nykyään, mutta nekin ovat ihan kivoja perinteiden vuoksi eikä niiden mukanaaolo itseäni ole koskaan häirinnyt nyky-Marioissa.

Jännä miten mielipiteet muuttuu. Kun näin 3D Worldin ekan E3-trailerin kesällä, olin aivan suunnattoman pettynyt. Jotenkin siitä vain jäi sen ekan trailerin perusteella "Super Mario 3D Land HD" -leima, kun itse odotin jotain Galaxyn tyylistä peliä. (Don't get me wrong, 3D Land oli loistava peli, mutta se oli selvästi suunniteltu nimenomaan käsikonsolille.) Sitten kuten Vulpeskin sanoi, niin jokaisen uuden trailerin myötä hype nousi, odotus kasvoi ja viimeistään pelin saamat loistavat arvostelut räjäyttivät hypepotin. Nyt sitten kiusoittelisi kyllä helvetisti marssia kauppaan ostamaan tämä, mutta hyväähän kannattaa tunnetusti odottaa ja mielestäni 3D Worldin kaltaiset pelit huutavat joulu-peliä ja tällaiset herkut lähes tulkoon pitää säästää jouluksi.

Battlefield 4

IMAGE(http://img6.imageshack.us/img6/5384/zheb.jpg)

Battlefield -pelisarjan neljäs osa tuo mukanaan jälleen intensiivistä toimintaa maalla, merellä ja ilmassa. Suuren mittakaavan taistelukentillä ottavat yhteen jalkaväki, tankit, autot, veneet, helikopterit ja hävittäjät. Jokaiselle pelaajalle löytyy varmasti oma mielekäs rooli ison sotakoneiston yksittäisenä rattaana.

Moninpeli on tuttua ja turvallista bäfää. Valittavissa on neljä erilaista hahmoluokkaa, roppakaupalla aseita ja varusteita, lukuisia sotakoneita ohjastettavaksi sekä erilaisia pelimuotoja laidasta laitaan. Moninpelitaistoja värittävät erilaiset levolution -tapahtumat, joita on esimerkiksi kerrostalon sortuminen jättäen koko kentän pölypilveen tai padon murtuminen hukuttaen taistelukentän veteen. Parhaimmillaan levolution tekee taistelusta varsin eeppisen kokemuksen, mutta usein se onnistuu vain ärsyttämään tulemalla pahimpaan mahdolliseen rakoon vaikeuttaen koko pelin kulkua. Maaston tuhoutumista tapahtuu jonkin verran, mutta edelleen ollaan kovin kaukana Bad Company kakkosen taktisista talonromautuksista vihollisen niskaan. Suoranaisia aivopierujakin on päässyt mukaan, sillä esimerkiksi omaa squadia ei voi kerätä kasaan kuin vasta peliin liittymisen jälkeen, jolloin kaverit ovat luonnollisesti eri puolilla tiimejä eivätkä siirtymiset onnistu balanssin takia.

Yksinpelissä on otettu askel onnistuneempaan suuntaan, sillä paikoitellen kampanja tuntuu kuin moninpeliä pelaisi. Ruudulle ropisee pisteitä erilaisista tapoista ja avustuksista, välillä kentät laajenevat suurimmiksi alueiksi joista saa valita itse etenemisreitin. Vihollisetkin tuntuvat käyttävän hyväkseen maaston tarjoamia suojia ja etenevät aktiivisesti pelaajan suuntaan. Kentältä löytyy varustepudotuksia joista saa valita omaan pelityyliin sopivat aseet ja varusteet. Komennettavissa on myös oma tiimi, joka esitetään ruudulla kuten pelaajien muodostamat squadit moninpelissä. Tarina ei oikein iske kipinää keskittyen lähinnä omalle lentotukialukselle palaamiseen, mutta poikkeuksellisesti ryhmän sotilashahmot tuntuvat persoonallisuuksilta ja paikoitellen kuulee näiden välistä kinastelua ja läpänheittoa.

Battlefield 4 näyttää ja kuulostaa upealta, mutta tuntuu aivan liikaa sarjan kolmannelta osalta, jotta siitä voisi nauttia uuden pelin tavoin. Julkaisuväli kolmannen ja neljän osan välillä on hyvin kapea, joten miksi kummassa välistä jätettiin kaikkien pelaajien kuumeisesti odottama Bad Company 3?

Arvosana 8/10

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/DKCTFlogo_zps1a560e96.jpg~original)

Ukabuka! Uusin videoarvosteluni käsittelee jälleen kerran yhtä Nintendon yksinoikeuspeliä. Valokeilaan päätyy pari viikkoa sitten julkaistu Donkey Kong Country: Tropical Freeze. Meikäläinen on pahimman luokan tasohyppelynarkkari, joten odotin peliä kieli pitkällä ja silmät vetistäen. Mutta riittääkö karvaisen gorillan vetovoima edelleen? Vastauksen löydät klikkaamalla alla olevaa linkkiä:

Vulpes Arctosin amatööriarvosteluteatteri esittää: Donkey Kong Country: Tropical Freeze

Eli yllätys yllätys, hyvähän se oli! Arvosteluun minun on vielä lisättävä se, että pitkästä kestostaan huolimatta Tropical Freeze ei ole sellainen peli, mitä jaksaisi pelata kuukausitolkulla. Olen nyt ehtinyt pelailla parin viikon aikana melko antaumuksellisesti, ja kaikki on suurin piirtein nähty. Toivottavasti Retro Studios on tehnyt Tropical Freezen lisäksi jotain toistakin peliä (Vaikka sitä kaikkien toivomaa Metroidia), sillä kolmen vuoden välein ilmestyvät tasohyppelyt eivät varsinaisesti nosta Wii U:n kiinnostavuutta konsolimarkkinoilla.

IMAGE(http://i147.photobucket.com/albums/r309/Qmppari/MarioKart8logoFinal_zpse144b5f8.jpg~original)

Eikö Boardeilta enää löydy wannabe-pelijournoja? Koska muute eivät ole tänne vähään aikaan raapustelleet, joudun syyllistymään kaksoispostaukseen. Uusin videoarvosteluni käsittelee Mario Kart 8:aa, tuota Nintendo-fanien hypettämää moninpelien messiasta! Sain arvostelukappaleen jo hyvissä ajoin, mutta siitä huolimatta videon vääntäminen venähti julkaisun tienoille saakka. Syynä tähän on laiskuuden lisäksi uuden editointiohjelman kamaluus. Tämän kymmenen minuutin mittaisen pätkän eteen on nähty melkoinen määrä tuskaisia kyneleitä.

Mario Kart 8 - videoarvostelu!

Harmi, etten vielä tätä arviota varten päässyt kunnolla tutustumaan pelin nettiominaisuuksiin. Ainakin eilen minulla ilmeni joitain huolestuttavia yhteysongelmia, kun lähdin huristelemaan verkon yli. Tämä johtunee kuitenkin äkillisestä ruuhkasta, kun maailman kaikki Wii U-omistajat (17 kpl) pamahtivat samalla kellonlyömällä nettiin. Onneksi homma oli todellista hupia silloin kun se toimi!

IMAGE(http://fanbros.com/wp-content/uploads/2014/06/wolf_among_us.0_cinema_640.0.jpeg)

Kehittäjä(t): TellTale Games
Julkaisija(t): TellTale Games
Pelattu konsolilla: PlayStation 3

Alunperin suunnittelin arvostella viimeisimmän Episoden peliä The Wolf Among Us, mutta ajattelin että voisin ilmaista mielipiteeni koko peliin... kokonaisuutena (ettehän ole kuullut mielipiteitäni edes edellisistä jaksoista, joten tämä oli parempi vaihtoehto; plus, on helpompi puhua pelituntumasta ja grafiikoista vain yhessä sessiossa kuin puhua vasta Episode 5:n vaiheilla grafiikoista). Monimutkaista.

Juoni

Tarina liittyy sarjis sarjaan nimeltään Fables, mutta, vaikka et tietäisi mitään Fablesista (niinkuin minä), ymmärrät täysin tämän pelin juonta, sillä tämä liittyy vuoteen 1986, useimpia kymmeniä vuosia ennen ensimmäistä Fables sarjista. Yritän parhaimpani mukaan selittää tämän ns. loren: mitä, missä, ja miksi teet mitään? Periaatteessa, eri satuhahmoja nykyään asuu kaupungissa nimeltään Fabletown, etsien uutta elämää sillä heidän vanha paikka oli pilalla (ymmärtääkseni jonkun korruptoituneen tyrantin takia), ja heidän pitää naamioida itsensä mundielta (ihminen) sen nimisellä taialla kuin glamour, mikä saa heidät näyttämään ihmisiltä; kuitenkin, jos ei osta glamoria, joutuu paikkaan nimeltään The Farm.

Pelin päähahmo, Bigby Wolf, on aloittanut uuden elämän ja on tullut Fabletownin sheriffiksi, mutta hänen pahan historian takia, useammat Fabletownin ihmiset vihaa häntä, sillä hän on tehnyt kaikkea pahaa ollessaa ennen Big Bad Wolf. Kaupungin pormestari on Ichabod Crane ja hänen apuri on Snow White. Peli alkaa kun Toad-sammakko kutsuu Bigbyn taloon, ja Bigby puhuu Toadille siitä että hän ei pidä glamouria. Hän sekaantuu Woodsmanin ja tuntemattoman naisen väliseen riitaan, naisen nimi on Faith, ja, sillä Wolfilla ja Woodsmanilla on historiaa, he alkavat tappelemaan. Hakattuaan Woodsmanin, Faith lähtee paikalta antamatta oikeastaan mitään vastauksia. Myöhemmin, Faithin pää löytyy Bigbyn toimistolta.

Tässä vaiheessa, peli melkeen kuin vasta alkaa. Yleisin vastaus tässä vaiheessa on että murhaaja olisi Woodsman, mutta sen sijaan että se olisi niin ilmiselvää, alkaa tulemaan monia epäiltyjä ja asioita josta sinun täytyy päätellä ketä oikeasti on murhaaja. Se on hyvin kiinnostavaa kuinka henkilö ketä et odottaut on vastuussa jostain, mutta et silti ole varma onko hän vastuussa siitä, vaikka siitä olisi todiste, koska hän voi olla myös glamourissa (glamourilla voit myös näyttää keltä tahansa). Glamourit ovat tämän pelin iso osa. Puolet pelistä ajattelin, ehkä hän on glamourissa ja se toinen ei olekkaan vastuussa? Yleensä useimpia mielipiteitä mitä olen kuullut, on se että ihmiset tykkäävät pelata Episodet putkeen ja odottaa kaikkien julkaisua; itselläni se on päinvastoin. Se luo enemmän jännitystä ja odotusta kun Episode jää cliffhangeriin, ja aina kun se Episode jää, se on kuin jonkun TV-sarjan, kuten The Walking Dead, loppu. Joten jokainen Episode The Wolf Among Ussista tarjoaa eeppisen lopetuksen, mikä saa sinut janoamaan lisää. Myös, pelaamalla TWD: Season Twota samalla, tarina on ohittanut sen yli ja ali ja jopa keskeltä. Toisaalta, The Walking Dead: Season One ja Season Two ei keskity näin painotteisesti tarinaan, vaan hahmo suhteisiin.

Pelituntuma

Pelituntumasta minulla ei ole paljoa sanottavaa, sillä tämähän on, periaatteessa, interaktiivinen elokuva jossa sinun vaihtoehdoilla on väliä. Ainoa asia miten lyhyesti voin kuvailla sitä on se, että tämä on paljon parempi pelituntuma kuin mitä pelin kuten Heavy Rain ja The Walking Dead: Season One tuntuma on. Minun onnekseni, he laittoivat tämän saman pelituntuman TWD: Season Two:hn.

Yksi error, mikä ei kyllä haitannut minua, mitä en ymmärtänyt oli se, että jos peli käski minun painaa L2 näppäintä, painoin R2 näppäintä useasti ja peli silti hyväksyi tämän. Onko pelaajia helpotettu, vai onko tämä vain glitchi? Vai voisiko se johtua siitä että tietokoneella näytetään niissä kohissa missä Xbox 360:lla ja PS3:lla näytetään L2/R2 ja LT/RT pelkästään hiirtä? En tiedä, eikä se suuresti ole mitenkään peliä rikkovaa, vain jotain mitä miettisin usein.

Visuaali

Itse en ole koskaan tykännyt chellshade peleistä, kunnes The Walking Dead tuli. Tai no, luulen että en edelleenkään tykkäisi tämän tyylin peleistä ellei se olisi Tales From Borderlands, Game of Thrones, The Wolf Among Us tai The Walking Dead (kaikki olemalla TellTalen pelejä).

Mutta mitä sanoa visuaaleista? Ne ovat hienoa katsoltavaa ja sopivat juuri tälle pelille, harkittuna että liittyy sarjiksiin loppujen lopulta. Samaa voidaan sanoa The Walking Dead:sta (TellTalehan Walking Dead liittyy TWD sarjiksien universumiin).

Ääni

Pelin menu musiikki on loistava. Jätän sen päälle ennenkuin alan pelaamaan ja olen tietokoneella hetken aikaa. Muituttaa hyvin paljon MGS4:n alku musiikkia, vaikka ei ole lähellekkään sama musiikki, vaan sen takia koska molemmat ovat niin loistavia.

Ääninäyttely on paljon uskottavampaa mitä The Walking Dead.ssa, ja se on vaikeaa selittää miksi. Sillä, tämä peli kärsiii siitä että puolet ääninäyttelijöistä on samoja mitä The Walking Dead.ssa, mutta tämä miinus ei ole oikeastaan miinus, pikemminkin pieni typerä valitus.

Loppu Mielipide

The Wolf Among Us on virallisesti tämän vuoden paras peli itselleni, vaikkakaan se ei sano paljoa sillä olen pelanut toistaiseksi pelejä Thief, Watch Dogs ja The Last of Us: Left Behind (ja ehkä muita mitä en nyt muista). Ja koska koko arvostelu on ollut The Walking Dead vertauksia täynnä, paras asia mitä voin sanoa tästä pelistä että tämä on pelattava niille ketkä pelaa TWD:tä, sillä tämä ei pelkästään tunnu olevan aliarvostettu, mutta jopa parempi kuin The Walking Dead tarinan, äänen, ja jopa pelituntuman perusteella.

Onko ongelmia? Se riippuu. Itselläni ei ole oikeastaan ollut mitään mitä olisin vihannut tätä peliä. Tämän takia juuri, The Wolf Among Us saa, ja se voi saada jotkut ihmiset ihmettelemään tai jopa vihaiseksi...

10/10

Tuon viimeisen arvion luettuani aion todella kokeilla tuota The Wolf Among Us peliä, vaikuttaa sopivan mystiseltä ja sellaiselta jonka tarinaa jaksaa ja viitsii seurata. Kiitoksia loistoarviosta.