Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

18.03.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
26
Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

Amerikkalaiset ovat jälleen kerran ampuneet toisiaan, ja presidentti Donald Trumpin syyttävä sormi on osoittanut kohti videopelejä. Trump on jo ennättänyt ehdottaa ”jonkinlaisen ikärajajärjestelmän” perustamista peleille ja elokuville, ja Valkoisesta talosta on julkaistu pelien väkivaltaisuutta esittelevä Youtube-video.

Pelikulttuurin puolelta tähän on suhtauduttu pitkälti samalla tavalla kuin yleensäkin: siitä muistuttaen, että peleissä on myös kauniita maisemia, tunnelmaa ja väkivallattomuutta. (Missä on tietysti omat ongelmansa – esimerkiksi tässä IGN:n artikkelissa huomautetaan, että tällainen puolustelu antaa vain lisäpontta sille argumentille, että väkivaltaviihde on oikeastaan pahasta.)

Joka tapauksessa tämän medianäkyvyyden vuoksi suuren yleisön parissa on taas muistettu, että pelit voivat olla väkivaltaisia.

Keskustelu aiheesta tuntuu kulkevan ikään kuin sykleissä, ainakin täällä Suomessa. Muutama vuosi sitten kauhisteltiin, kuinka pelit ovat nykyään niin ”taitavasti tehtyjä”, että visuaalisissa efekteissä ihan roiskuu vertakin näytölle. Sittemmin tästä on siirrytty puhumaan yhä enemmän pelien addiktoivuudesta ja koukuttavuudesta – moni varmaan luki viime vuonna tämän artikkelin, joka kertoi kirjoittajan kokeilusta poistaa jälkikasvultaan pelirajoitukset viikoksi.

Mitenköhän se Call of Duty on mahtanut päätyä näin pienen lapsen pelattavaksi?

Tästä aiheesta voisi lähteä keskustelemaan kasvatuksellisesta näkökulmasta. Voisi puhua vanhempien mielenkiinnon puutteesta. Tai siitä ajattelutavasta, että kaikki muut tekniset laitteet paitsi televisio ovat mystisiä ”ruutuja”. Tai vähättelevästä suhtautumisesta ikärajoihin tai peleihin ylipäätään. Yhtäältä tiedän että omat pikkuveljeni tahkoavat päivät pitkät FPS:iä joihin heidän ikänsä eivät tule riittämään vielä moneen vuoteen, eikä kukaan ole vielä soittanut sosiaalitädeille. Toisaalta mietityttää onko nuoriso kasvamassa pilalle, kun monen käsitys ”pelistä” tuntuu nykyään olevan joku yhdentekevä, aivot mädättävä Cow Clickerin henkinen perillinen.

Mutta sen sijaan voisin kirjoittaa väkivallasta, ja etenkin länsimaisen kulttuurin perverssin fetisoivasta suhtautumisesta siihen.

Se paljonpuhuttu Valkoisen talon video. Videomateriaali on lainattu satunnaisilla tubettajlta, joiden vesileimatkin näkyvät.

Tällä en nyt tarkoita sitä, miten headshotit ovat ES-jonnejen mielestä siistimpiä jos kallon murtuminen näytetään röntgenkuvana. Enkä amerikkalaista asekulttuuria. Enemmänkin mietin sitä, miten ”väkivaltaviihde” on ylipäätään sellainen asia, jonka ajattelemiseen tunnutaan lännessä käyttävän älyttömän paljon aikaa ja energiaa.

Tuolla yllälinkatussa Nurmijärven Sanomien artikkelissa lastenpsykologi mainitsee, miten lastenohjelmat ovat nykyään niin kovin väkivaltaisia. Kung Fu Pandassa lyödään, Pokémonissa lyödään. Kaikki ratkaistaan aina väkivallalla.

Ajattelin asiaa viimeksi viime vuonna, kun Mamoru Hosodan elokuva Poika ja peto sai ensi-iltansa Suomessa ja Ilta-Sanomat kirjoitti siitä neljän kappaleen lastun nimeltä ”Poika ja peto on japanilainen animaatio kasvamisesta, mutta kaikki ratkaistaan väkivallalla”. Teksti päättyi huomioon:

Vaikka kyse onkin teiniyleisön ja sitä vanhempien katsojien animaatiosta, kaikkien isojen ristiriitojen ratkaiseminen väkivallalla jättää kieroon kasvamisesta varoittavaan draamaan tympeän jälkimaun.

Tämä sai miettimään, miten ”väkivaltaisen viihteen” käsite on nimenomaan länsimainen ajatus ja käsitteenä hyvin samanhenkinen ”kaupallisen viihteen” kanssa. Molemmat ilmaukset ovat hyvin asenteellisia ja huokuvat maailmankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin käpylehmät olivat vielä tuoreessa muistissa ja kaikki lapsille suunnattu viihde Suomessa oli verorahoilla nyrkkipajoissa väsättyä opettavaista käsinukke- ja leikkopaperianimaatiota Käytöskukan ja muiden Pikku kakkosen klassikoiden tapaan.

Japanilaista viihdettä on aina syytetty lännessä näistä molemmista synneistä viimeistään Pokémonin maihinnoususta alkaen. Jaksot päättävä Pokéräppi jäi aikoinaan sensuurin haaviin, koska hahmojen nimien ja ”kaikki kerätään” -sloganin toisteleminen todettiin paheksuttavaksi "piilomainonnaksi". Hämmentävämpää kulttuurieroa tuskin voi kuvitella: Japanissa ei oikein edes ole yhtään lastensarjaa, joka ei olisi osa jonkinlaista kaupallista tuoteperhettä ja näin ollen ihan rehellisen avointa mainontaa.

Ja kun ensimmäisessä Pokémon-elokuvassa Mewtwon vastaisku Mewtwo saarnasi siitä, miten pokémonien kuuluisi olla vapaita ihmisten orjuudesta, sanomalehtikriitikot keskittyivät elokuvan väkivaltaisuuteen ja siihen miten paljon siinä ”tapeltiin”. Sehän olikin hieno tiivistys elokuvasta, jonka loppuhuipennuksessa päähenkilö uhraa itsensä nimenomaan keskeyttääkseen silmittömän, järjettömän tappelun.

Kyllä sinäkin itkit, myönnä pois.

Siitä mistä näissä tarinoissa on ”väkivallan” alla oikeasti kyse näkee vain muuttamalla ensin omaa suhtautumistaan väkivaltaan asiana, joka on automaattisesti negatiivinen kontekstista riippumatta.

Pojassa ja pedossa Kumatetsun ja hänen kilpakumppaninsa Iozenin kaksintaisteluissa ei ole kyse siitä, kumpi on pelkästään vahvempi. Sen sijaan tarinan huomio on aina siinä, että Kumatetsu on vain lapsekas räyhääjä, Iozenilla taas on kohteliasta urheiluhenkeä ja yhteiskunnallista arvostusta – pohjimmiltaan kyse on siitä, kumpaa yleisö kannustaa. Samaan tapaan Mewtwon vastaiskussa korostettiin, että oikeat pokémon-ottelut ovat otteluita, Mewtwon masinoimat kloonitappelut taas pelkkää väkivaltaa vihan vuoksi.

Kyse ei kummassakaan tapauksessa ole ylipäätään vahvemman oikeudesta, vaan kamppailulajeista – ja niissä on kyse itsensä hallitsemisesta ja kehittämisestä. Ennen 1900-lukua Japani eli lähes 300 vuoden ajan eristyneenä ulkomaailmasta ja ilman suurempia sisäisiä konflikteja, ja sinä aikana entisistä sodankäynnin keinoista tuli pitkälle ritualisoitunutta urheilua. Ei kukaan iaidoa harjoittele siksi, että ajattelisi joskus voivansa joutua oikeaan taisteluun miekka kädessä, eikä sillä ole sen enempää tekemistä väkivallan kanssa kuin vaikka jousiammunnalla.

Kun kamppailulajien perinne puuttuu, länsimaisellä kukkahattutädillä ei kuitenkaan ole kauheasti muuta referenssipintaa ”väkivaltaan” kuin sota, erimielisyydet ja pakottaminen. Ja kun hän näkee Pokémon-ottelun, mieleen nousevat todennäköisesti lähinnä kukkotappelut. (Kysy vaikka keneltä tahansa keski-ikäiseltä, joka Pokémon GOn suosion myötä on yhtäkkiä taas muistanut koko tuoteperheen olemassaolon.) Nimettyjen hyökkäystekniikoiden olemassaolo, "salien" konsepti sekä ajatus oppilaiden voittaminen ennen mestarin haastamista on kuitenkin selkeä merkki siitä, mistä inspiraatio on oikeasti peräisin.

Pokémonissa kukaan ei koskaan kuole, koska kyseessä on koko perheen tuoteperhe, josta on nykyään siivottu pois jopa kaikki maininnat minkäänlaisen ravintoketjun olemassaolosta. Pojassa ja pedossa taas tappaminen on estetty kieltämällä miekkojen käyttö, joten kaksintaistelut hoidetaan nyrkkipyykillä.

Toki tätä kaikkea voi miettiä myös siitä kasvatuksellisesta näkökulmasta. Lännessä väkivalta on nostettu jalustalle ”aikuismaiseksi” asiaksi, ja se on moraalipaniikin aihe vain jos lapset näkevät sitä. Vihjaahan jo tuo aiempi Ilta-Sanomien sitaattikin, että vanhemmille katsojille väkivalta toki sopii.

Pohjimmiltaan juuri tätä tarkoitan sillä, että lännessä tuntuu olevan fiksaatio väkivaltaan abstraktina käsitteenä – sitä joko himoitaan tai kammoksutaan, ja lapsia on suojeltava siltä. Japanilaisessa viihdekulttuurissa samanlaista fiksaatiota ei taas ole, vaan väkivallan hyvyys ja pahuus määrittyy sen käyttötarkoituksen ja kontekstin avulla.

Japanissa väkivalta on muutenkin enemmänkin lastenviihteen juttu, ja vanhemmille suunnatuissa sarjoissa ongelmien ratkaiseminen fyysisesti voi olla jopa lapsellista. Pahiksia nenään lyöviä supersankareita löytyy niin poikien kuin tyttöjenkin lastensarjoista – ja kaikille on selvää, että hyvikset käyttävät voimiaan hyvään, pahikset taas pahaan.

Tämän viestin opettaminen lapsille saattaisi ehkä kuitenkin olla vähän parempi lähestymistapa kuin se, että yrittäisi estää heitä näkemästä väkivaltaviihdettä ollenkaan. (En usko että jälkimmäisessä on onnistunut yksikään kasvattaja koko maailman historiassa.)

Tyttöjenkin lastensarjoissa käytetään väkivaltaa, koska väkivalta itsessään ei ole moraalipaniikin arvoinen asia. (Eikä myöskään sinällään epäfeminiinistä, kuten aiemmin mainitsin.)

Itseään on toki turha huijata. Kamppailulajeilla, oikeuden puolustajana toimimisena ja niihin verrattavissa olevilla asioilla ei tietenkään ole kauheasti tekemistä niiden röntgen-headshottien ja hekumallisten kidutuskohtausten kanssa. Kenties länsimainenkin pelikulttuuri voisi hyötyä annoksesta sitä ajatusta, että väkivalta sen itsensä vuoksi on oikeastaan melko lapsellista. Enemmän kannattaisi keskittyä siihen mitä sillä halutaan sanoa, vai halutaanko mitään – vai onko se vain väkivallalla mässäilyä pelkän väkivallan vuoksi, mitä tuossa alussa linkatussa IGN:n artikkelissakin sivutaan.

Koska faktahan on, että väkivallasta tekee pohjimmiltaan lapsellista nimenomaan se, että lapset ajattelevat sen olevan aikuismaista. Ei kukaan tupakointiakaan aikuisena aloita.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kun lopetus ei tarkoitakaan loppua

Seuraava: Studio Ghiblin pesänjakajat

Kommentit

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

Länsimaissa valtavirtapeleissä on tosiaan ehkä vallalla vähän sellainen ristiriita, että väkivalta määrittää taiteellista visiota, eikä taiteellinen visio väkivaltaa. Tämä ehkä siksi, että kolmen A:n K18-peli on julkaisijalle taloudellinen riski ja siksi siitä aikuisesta sisällöstä päättävät varmaan enemmän talouspuolen kuin luovan puolen ihmiset.

Tehokkuusperiaatteen mukaan kun tuollainen riski on otettu, niin siitä leimasta on sitten otettava kaikki irti. Jonkun 20 sekunnin tehosteväkivaltakohtauksen takia ei olla valmiita sulkemaan kokonaista ikäluokkaa pelin ulkopuolelle, joten väkivaltaa pitää ripotella tasaisesti koko pelin kestolle. Siinä kohtaa pieni väkivaltakohu saattaa olla myös ihan toivottua, jolloin ylilyömiseen on jopa pientä kannustinta.

Kun asiaa ajattelee tältä kantilta, niin ikärajasysteemimme saattaa jopa kärjistää väkivaltaa entisestään ja vaikeuttaa sen taiteellisesti perusteltua esittämistä.

Käyttäjän edqe kuva
edqe

Isänä joudun tottakai miettimään mitä elokuvia annan lapseni katsovan ja mitä pelejä pelaavan. Lapset kehittyvät eri tahtiin, eikä pelkkää ikärajaa tuijottamalla ole selvää ovatko he tarpeeksi kypsiä käsittelemään väkivaltaisia kohtauksia. Ymmärtävätköhän lapset ja nuoret Pokemon-sankarin teon elokuvan lopussa tai syvällisempää merkitystä Poika & Peto -elokuvan väkivaltaisissa kohtauksissa.

Yksittäisten pelien syyttäminen milloin mistäkin ei tule loppumaan niin kauan kuin länsimaissa tehdään monipuolisesti erilaisia pelejä - myös monia eri tavoin väkivaltaisia pelejä. Vaikea nähdä keskustelua aiheesta päättyvän koskaan, vaan siihen palataan aina kun jotain traagista tapahtuu.

On mielestäni hyvä, että löytyy myös pelejä jotka näyttävät mitä "headshot" käytännössä tarkoittaa sen sijaan, että siinä onnistuessa saa lisäpisteitä. Ehkä Sniper Elite ei onnistu toteutuksessaan muuta kuin aiheuttamaan naurunpyrähdyksyä, mutta se on kuitenkin askel eteenpäin tuomaan sodan kauhuja esille. Keuhkosyövän kuva tupakka-askin kyljessä ja ala-asteella näytetyt kuvat nyrkin iskujen aiheuttamista vahingoista saavat monet toivottavasti miettimään mahdollisten tekojen seurauksia.

Kiinnostaisi tietää onko Japanin peliteollisuudessa löydetty hyvä tasapaino eri tyyppisissä ja eri tavoin väkivaltaisissa peleissä. Miten niissä kuvataan ja käsitellään sodan kauhut tai väkivallan mahdolliset seuraamukset.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Haerski: Tuosta tehokkuusperiaatteesta tulikin itse asiassa mieleen, että japanilaisissa peleissä samanlaista väkivallalla mässäilyä näkee ehkä juurikin siksi vähemmän, että CERO on tunnetusti paljon tiukempi lyömään bannivasaraa pöytään kuin PEGI tai ESRB. Esimerkiksi ensimmäisessä Danganronpassa verestä tehtiin neoninpinkkiä eikä punaista, jotta peli olisi saanut pitää CERO D -luokituksensa (17+).

Japanissa CERO Z (18+) on asia, jota halutaan yleensä välttää kaikin keinoin, koska alaikäisille myymiseen suhtaudutaan vakavasti. Kaupassa tarkistetaan henkkarit, ja digiversiota ostaessa ikä pitää todistaa luottokortilla. Täällä lännessähän sillä ei kauheasti ole väliä, kun vanhemmat välittävät K18-pelejä alaikäisille joka tapauksessa, mutta Japanissa Z-luokituksen saaminen on iso taloudellinen miinus.

CERO Z -pelien mainostamiseen riittyy rajoituksia, mikä tarkoittaa sitä että niistä ei näe mainoksia TV:ssä eikä junissa, eikä mainosvideoita saa pyörittää myöskään kaupoissa. Monet kaupat eivät tietenkään myy Z-pelejä lainkaan imagosyistä.

Suoriltaan ei nyt tule mieleen, pitääkö Z-pelit kaupoissa hyllyttää erikseen K18-osastolle (josta on suora näköyhteys kassalle, tai joka saattaa olla jopa erillinen tila K18-verhojen takana) samaan tapaan kuin ne teokset, jotka ovat saaneet K18-leiman eroottisen sisällön takia. Pitää ehkä ensi kerralla kiinnittää huomiota.

Käyttäjän Am To Us kuva
Am To Us

Ja nyt tekee mieli katsoa Poika ja Peto -leffa uudelleen... Hyvä ja ajankohtainen blogahdus :)!

Käyttäjän JayeizH kuva
JayeizH

Kuinkakohan aloittaisin. Tämä on enemmän palautetta koko blogista, eikä vain tästä. Blogin sisältöön en nyt siis suuremmin puutu, ettei se vie huomiota palautteeni tarkoitukselta.

Muistan kun Pelaajassa, ihan lehden puolella, oli aikoinaan Japanista blogi. En edes muista sen nimeä (Oliko tokion syke tms..) mutta se oli yksi parhaista osioista koko lehdessä. Se tuli luettua ensimmäisenä aina. Joskus vielä viimeisenäkin. Tämä blogi... ei niinkään. Joka kerta kyllä odotan että se olisi, mutta petyn oikeastaan joka kerta. Kerron erot blogien välillä.

Aika on voinut kullata muistot, mutta vanha blogi kertoi Japanista, sen kulttuurista, peleistä jne. kertomalla itse maan ilmiöistä, tapahtumista, julkaisuista, muistaakseni musiikistakin jne.

Tämä blogi rinnastaa itää jatkuvasti länteen ja kertoo sen kautta minkälainen Japani on. Tässä blogissa on kappale jossa mielestäni enemmän tai vähemmän tulee ilmi koko blogin tyyli:
"Japanilaista viihdettä on aina syytetty lännessä näistä molemmista synneistä viimeistään Pokémonin maihinnoususta alkaen. Jaksot päättävä Pokéräppi jäi aikoinaan sensuurin haaviin, koska hahmojen nimien ja ”kaikki kerätään” -sloganin toisteleminen todettiin paheksuttavaksi "piilomainonnaksi". Hämmentävämpää kulttuurieroa tuskin voi kuvitella: Japanissa ei oikein edes ole yhtään lastensarjaa, joka ei olisi osa jonkinlaista kaupallista tuoteperhettä ja näin ollen ihan rehellisen avointa mainontaa."

Tämän voisi periaatteessa ohittaa sillä, että kyseessä on (jälleen) vain vertailemmalla toteuttua kerrontaa Japanin kulttuurista. Mutta kun blogin otsikossa viitataan lännen "perverssin fetisoivasta suhtautumisesta" väkivaltaan (blogissa jonka pitäisi kertoa idästä), tämän ottaa enemmän sellaisena jossa hämmästellään kuinka länsi ei vain tajua tai halua tajuta itää. Lisäksi kun näistä vielä paistaa jonkinlainen, sanoisiko subjektiivisuus, blogi saa pettymyksen viisarin värähtämään ärtymyksen alkuasteille.

Näitä juttuja kuinka länsi on naiivia ja kehittymätöntä, kun itä on kypsempää ja monipuolisempaa saa lukea palstoilta niin paljon kuin haluaa. Blogeilta odotan enemmän. En nyt tarkoita sitä että näin ei saisi kirjoittaa tai että joku ei voisi siitä pitää tai että tämä ei voisi olla kirjoittajan tarkoituskin. Minusta se ei vain ole mielenkiintoista luettavaa, kun haluaisin juurikin lukea siitä idästä. Itsellä kun ei ole ollut sielä mahdollisuutta edes käydä. Blogin nimikin on: "Idän lumo", eikä "Itä vs. Länsi". Tietty "Idän lumo" voi kertoa siitä että kirjoittaja olisi täysin idän lumoissa, mutta en usko että se on tarkoitus.

Ja ettei nyt tule väärinkäsityksiä, tämä ei ole millään tavalla vihamielinen palaute, vain palaute ja toive kiinnostavammasta näkökulmasta tai tavasta käsitellä aihetta. Kirjoittaja luonnollisesti menee sillä linjalla joka on hänelle oikea.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Ikävä kuulla että blogi ei kauheasti miellytä.

Mutta mitäpä tuohon sitten vastaisi. Kirjoitan niistä aiheista ja siihen tyyliin kuin osaan, ja jonkun toisen tyylin matkimisesta tuskin tulisi kauheasti ketään miellyttävää jälkeä. Muistelemasi Tokion syke oli omanlaisensa kolumni, tämä on omanlaisensa.

Tässä vuosien varrella olen tullut kirjoittaneeksi kaikenlaisesta Japaniin liittyvästä, ja nimenomaan kulttuurieroista on hiljalleen tullut aihe jota pidän erityisen mielenkiintoisena ja käytännöllisenä aiheena, jota vasten peilata milloin mitäkin. Eroja käsittelemällä voi oppia paitsi vieraasta kulttuurista myös omastaan, kun ne laittavat kyseenalaistamaan asioita joita pitää itse itsestäänselvyyksinä.

Mutta erojen kuvailemiseksi pitää tehdä vertailua. Ja subjektiivisia näkemyksiä tosiaan eittämättä riittää, koska kyse ei ole asioista joista voisi esittää erityisen objektiivisia totuuksia.

Voisihan sitä silti kyllä tosiaan harkita sellaistenkin postausten kirjoittamista, jotka vain esittelisivät konseptin X, genren Y tai sarjan Z. Jotenkin vain tuntuu siltä että sellainen olisi vähän hit-and-miss-lähestymistapa, kun info joko olisi lukijalle uutta tai sitten ei. (Vai mitä mieltä muut ovat?) Tällaisissa poikkimediallisissa, laajempia konsepteja vertaamalla käsittelevissä mielipidekirjoituksissa taas voi olla varmempi siitä, että postauksen pointti on ainakin suurimmalle osalle lukijoista uusi ajatus.

Vaikka samansuuntaisia mielipiteitä epäilemättä saa lukea muualtakin, olisin toiveikas sen suhteen että nämä minun sellaiseni ovat ehkä ainakin jossain määrin selkeämmin perusteltuja ja kuvaavammilla esimerkeillä varustettuja. Toivottavasti tekstit kuitenkin saavat silti ajattelemaan ja herättävät kysymyksiä ja keskustelua.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Yhdyn täysin Uusitalon yllä olevaan kommenttiin.

En voisi olla enempää eri mieltä JayeizHin kanssa. Nimenomaan idästä ja eri aiheista sellaisenaan kertovia tekstejä netistä löytyy valtavat määrät, mutta ei näin tarkkanäköistä ja asiantuntevaa vertailua. Juuri vertailu auttaa huomaamaan erot, ja vain erot huomatessaan voi oppia jotain. Toivon että blogi jatkaa juuri tällä linjalla jatkossakin.

Käyttäjän Nelia19 kuva
Nelia19

Itsekin täytyy todeta, että pidän blogista tällaisenaan. Palaute on aina hyvästä ja mielipiteitä on monia, mutta itse kyllä tykkään tästä nimenomaisesta vertailusta idän ja lännen kanssa. Se nimittäin auttaa kyllä aukaisemaan silmiä ja tarkastelemaan uudesta näkökulmasta. Muistan lukeneeni samanlaista pohtivaa vertailua Anime-lehdessä ja se todella laittoi avartamaan näkökulmaa esimerkiksi juuri tuon miehisyyden ja supersankarien eroista lännen ja idän välillä. Auttaa huomattavasti ymmärtämään myös japanilaisia pelejä enemmän!

Käyttäjän edqe kuva
edqe

Mielestäni blogi on varsin mielenkiintoinen ja Petteri on erinomainen kirjoittaja.

Henkilökohtaisesti toivon blogin auttavan oppia ymmärtämään japanilaista peliteollisuutta paremmin ja saavani enemmän tietoa siitä mitä japanilaisella peliteollisuudella on tarjota itselleni pelattavaksi.
Tällaisissa laajemmissa aiheissa olisi mielenkiintoista tietää, että esimerkiksi millaista keskustelua väkivaltaisia pelejä käsittelevä tutkimustieto on saanut aikaan ja tehdäänkö/pelataanko japanissa realistisen väkivaltaisia pelejä lainkaan.

Itseäni hieman hietää länsimaiden niputtaminen tylysti yhteen ja pistämällä isojen julkaisijoiden pelit edustamaan kaikkia "länsimaisia pelejä". Tuntuu, että blogit kohdistuvat ennen kaikkea USA:n (AAA-)peli- ja viihdeteollisuuteen ja mielestäni tämä olisi hyvä tehdä selväksi kirjoituksissa jos näin on.

Esmerkiksi:
"Kenties länsimainenkin pelikulttuuri voisi hyötyä annoksesta sitä ajatusta, että väkivalta sen itsensä vuoksi on oikeastaan melko lapsellista. Enemmän kannattaisi keskittyä siihen mitä sillä halutaan sanoa, vai halutaanko mitään – vai onko se vain väkivallalla mässäilyä pelkän väkivallan vuoksi, mitä tuossa alussa linkatussa IGN:n artikkelissakin sivutaan."

Miksi se ei voisi olla tätä kaikkea ja mielestäni se onkin; järjettömällä väkivallalla mässäilyä väkivallan vuoksi, väkivallan käsittelyä humoristisesti, (tahattoman) lapsellisesti, realistisesti, vakavasti, jne. Tuhansiin vuosittain julkaistuihin peleihin mahtuu väkivallan käsittelyä monesta eri näkökulmasta. Jos kirjoituksessa tarkoitetaan isoja AAA-pelejä, niin sitten asia on toinen.

Käyttäjän JayeizH kuva
JayeizH

Kulttuurierojenkin tarkastelu on sinänsä mielenkiintoinen ja hyvä aihe. Itseä vain enemmän kiinnostaa se Japani ja sen kulttuuri. Ja kuten sanoit "subjektiivisia näkemyksiä tosiaan eittämättä riittää, koska kyse ei ole asioista joista voisi esittää erityisen objektiivisia totuuksia." Tämä on aiheuttanut sen, että blogista on tulee enemmän mielipidekirjoitus kuin artikkeli. Toki blogi on aina pohjimmiltaan mielipide, mutta kai siellä jonkinlainen asiantuntemus pitäisi olla pohjalla. En väitä että nyt ei olisi, mutta kuten edge sanoi, länsi niputetaan aika surutta kapeaksi jolla tuodaan eroja itään. Lopulta erot ovat pienempiä ja lännestäkin löytyy moninaisuutta. Erilaisia nämä kansakunnat toki ovat, mutta niin on Eurooppalaiset ja Amerikkalaisetkin. Erot eivät ehkä ole niin näkyvät kuin Japanilla ja Euroopalla tai Japanilla ja Jenkeillä, mutta onhan niissä kuitenkin ero. Tämä taas hiukan antaa sellaisen kuvan, että kirjoittaja on enemmmän Japanin kulttuurin asiantuntija kuin "lännen".

Lisäksi tuolla subjektiivisuudella tarkoitin myös sitä, että kirjoittaja on idän "puolella". Ei nyt pahimpien palstasankareiden tasolla olla ja kuten sanoit, perustelet kantasi kyllä paremmin. Mutta taustalla on silti lähtökohta. Jos Japanin kulttuuria tarkastellaan vertailun kautta, silloin objektiivisuus tulee tärkeäksi. Muuten siitä tulee fanikirjoitus. Alleviivaan vielä että ei nyt fanikirjoitusten tasolla olla, mutta sinne kuitenkin kallistutaan.

Mutta ei siitä enempää. Japanista on aina ihan mielenkiintoista lukea, varsinkin näin pelisaitin lomassa ilman että niitä tarvitsee alkaa etsimään ympäri verkkoa tarkoituksellisesti. Mutta toivon että jossain vaiheessa voisimme lukea myös Japanilaisista ilmiöistä Japanilaisina ilmiöinä, ilman että niitä rinnastettaisi vain "länteen".

Nostoja