Alan Wake: American Nightmare / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Alan Wake: American Nightmare

1.03.2012 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
1

Tekijä: Remedy
Julkaisija: Microsoft
Myynnissä: Nyt
Pelikoneet: Xbox 360
Moninpeli: Ei

Kirjailija puhuu itselleen

Remedy ja Alan Wake tykkäävät yllättää. Ensimmäistä Alan Wakea tehtiin ikuisuus, ja kaivattu pc-versio kuopattiin matkalla. Nyt syntyi todellisella pikavauhdilla latauspeliksi tehty jatko-osa, ja ensimmäinen Wake saapuilee sittenkin pc:lle. Mikään ei ole mahdotonta... hämärän rajamailla. Dö-dö-döö!

Eipä ole American Nightmaren tarinakaan tavallisimmasta päästä. Kirjailija Alan Wake jahtaa pahaa kaksoisolentoaan läpi itse kirjoittamansa tv-sarjan jakson. Sarja on Arizonan autiomaahan todellistuva Night Springs, vanhojen kunnon Twilight Zonen ja Outer Limitsin vastine, joka pyöri ensimmäisen Wake-pelin telkkareissa. Paha Wake on virnuillen tanssahteleva puukkojunkkari Mr. Scratch, joka jäi riivaamaan maailmaa ensimmäisen pelin tapahtumien seurauksena. Tulikin ehkä jo selväksi, että pelimaailma ei avaudu tulokkaille hetkessä, vaikka tällä haetaankin uutta yleisöä pelisarjalle.

Sitä saa mitä tilaa

Remedy tiedostaa kyllä selkeästi, missä asioissa ensimmäiseen peliin jäi parannettavaa. Kansa kaipasi avointa pelimaailmaa, ja nyt metsäputkien tilalla on kolme suurempaa ja hieman vapaammin tutkiskeltavaa kenttää, vaikkei varsinaisesta avoimesta pelimaailmasta voi puhua. Toiminnasta pidettiin, mutta se kävi yksitoikkoiseksi, joten nyt on mukana kourallisen verran enemmän erilaisia vihollisia ja aseita. Kartta ja ammustiedot näkyivät ruudulla häiritsevän suurina, mutta nyt ne saa halutessaan vaikka kokonaan piiloon. Samalla peli siirtyy entistä kauemmas selviytymiskauhusta. Ammuksiakin annetaan taistelujen välillä loputtomat läjät.

Ei uskoisi, että Alan Waken ”osoita taskulampulla ja ammu sitten” -taistelu jaksaisi innostaa enää toisessa pelissä, niin riisuttua se oli jo viimeisissä kentissään laahaavassa ensimmäisessä. American Nightmaren toiminta kantaa kuitenkin hyvin. Tähtäys on erinomaisen sulavaa, ja vihollisten hidastaminen valolla yhdistettynä taktisesti ajoitettuihin väistöliikkeisiin tuntuu edelleen miellyttävältä. Taistelussa on vanhan koulun rytmiä ja taktikointia, vaikka suojan käytön tai kumartumisen kaltaiset modernit ihmeet puuttuvat. Oikeassa jatko-osassa kaipaisi enemmän uudistusta peruskaavaan, mutta nopeasti tuotetussa latauspelissä tästä valittaminen tuntuisi pikkumaiselta.

W. T. F.

Pelin tyyli vaihtuu synkistä havumetsistä ja Twin Peaksin sekä Stephen Kingin sekoituksesta öiseen autiomaahan. Samalla lajityyppi hyppää jonkinlaiseen telkkarin hämypulpiin, mutta kauhusta, piinaavasta tunnelmasta tai jännityksestä ei ole juuri enää tietoa. Pelaaja on sen sijaan taistelujen välissä jonkinlaisessa pysyvässä epäuskon tilassa. Hapokasta tunnelmaa kasvattaa se, kuinka Alan itse ottaa aina lunkisti, vaikka aika-avaruusjatkumo repeäisi kolmeen suuntaan. No, onhan mies nähnyt kaikenlaista.

Kun pelattavaa riittää pariksi tai jopa kolmeksi iltarupeamaksi, miten on mahdollista, että Remedy synnytti pelin noin sata kertaa nopeammin kuin ekan Waken? No, kenttiä on todellakin vain kolme. Niitä kierrätetään eräästä 1990-luvun klassikkokomediasta tutulla kerronnallisella keinolla, joka saa pelaajan joko hihkumaan tai raivoamaan: ”Todellako, Remedy, todellako?” Temppuilu peittää myös sen, että tässä painajaisessa on yksinpuhelua harrastavan päähenkilön lisäksi vain kolme jututettavaa henkilöä, joiden kanssa harrastetaan pohdintaa todellisuuden luonteesta. Taistojen välissä peli ei vain ole erityisen interaktiivinen, eikä pulmia viitsi edes kutsua pulmiksi.

Laumatrendi

Hinta-laatusuhdetta parantaa kuitenkin kummasti se, että mukana on räiskintöjen syysmuotia seuraillen niin kutsuttu horde-pelitila. Siinä hyökkää niskaan aalloittain syntyviä riivattuja, ja tarkoitus on pelkän selviytymisen lisäksi kasvattaa pistetiliä välttämällä niiden iskuja.

Viiden toimintakentän ja niiden vaikeampien versioiden valikoima kestää siksi, ettei tyriä juuri voi. Jos lisää sisältöä avaavia pistesaaliita mielii saada, vihollisten iskuja on väisteltävä koko kymmenen minuutin ajan niin, että osumia tulee korkeintaan yksi tai kaksi. Iskuista nollaantuva pistekerroin vie pelaajan epäonnistuessa raivoon ja onnistuessa hypnoottiseen tilaan, jossa kymmenminuuttiset kentät kulkevat yllättävän vauhdilla. Koko selviytymistila on todistus Wake-räiskinnän toimivasta perusluonteesta ja ehkäpä kädenojennus nykyajan pelimarkkinoiden lakien suuntaan. Moninpeliä ei sentään ole, mutta pisteitä voi vertailla netissä.

Mukana on 12 saavutusta, joista puolet irtoaa helposti yksinpelistä ja loput vaikeammin toimintatilasta. Erittäin iso kiitos tulee siitä, että vaikeasti löydettävät ja turhat termoskannut on korvattu järkevällä keräilytavaralla. Minikarttaan merkityt kirjan sivut kertovat nyt selkeästi ja auliisti Wake-universumista ja ykköspelin taustoista, ja mukana on myös puhdasta fanipalvelua, kuten progeaan sitkeästi vinguttavan Old Gods of Asgard -bändin paluusinkku.

Vaikea tapaus

Vaikka kaikenlaista faktaa American Nightmaresta on helppo listata, minun oli yllättävän vaikea päättää itse pelin aikana, pidänkö pelistä vai en. Ensimmäistäkin Wakea yleensä rakastettiin tai vihattiin, mutta harvempi oli välinpitämätön. Nyt jako lienee vielä pahempi. Sekä Alania että Scratchiä välivideoissa näyttelevä Ilkka Villi vääntää kahjousnupin yhdelletoista, eikä Soneran puhelinmainoksia voi koskaan enää katsoa samalla tavalla. Juoni taas menee sellaiseksi metatason kikkailuksi, että seuraavassa pelissä Wake voikin kirjoittaa itsensä videopeliin kirjoittamaan videopeliä kirjoittamisen vaikeudesta (rojaltit ideasta voi lähettää toimitukseen).

Persoonallisen kahjo peli voitti minut lopulta puolelleen juuri siksi, että temppuilu menee niin häpeilemättömän röyhkeäksi ja itsevarmuus sekä tekemisen meininki paistavat läpi kaikesta. Vaikka meno käy välillä reilusti ojan puolella, vastaavaa ilottelua näkee harvemmin piskuisten indietuotantojen ulkopuolella ja Wake kulkee edelleen vahvasti omia polkujaan. Kuten ensimmäisen pelin latauspaketit näyttivät, tiivis koko sopii väeltään vähäiselle Remedylle hyvin, sillä episodikokoisessa pelissä uskaltaa leikkiä ja kokeilla. Jatkoakin on tulossa jossain muodossa, sillä sen lupaavat lopputekstit. Jos tarkoitus on herättää uteliaisuus oikeaan Alan Wake 2:een, American Nightmare onnistuu.

8/10

Kommentit

Käyttäjän Armo kuva
Armo

Lähes samaa menoa kuin ykkönenkin, vain eri meisemmissa ja muutamilla uusilla vihollistyypeillä.

[spoiler]Pienenä miinuksena se että tuo aikamatkusutus homma alkoi vituttamaan todella paljon kun koko ajan piti pelata samat kohdat uudestaan.[/spoiler]