The Last Remnant / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

The Last Remnant

4.12.2008 // Kirjoittanut: Tero Lehtiniemi
13

Nykyisellä konsolisukupolvella JRPG-rintaman voimasuhteet ovat heittäneet täysin ympäri. Tällä hetkellä Xbox 360:n roolipelivalikoima pieksee määrällään kilpailijat mennen tullen. Valitettavasti lajityypin siirtyminen uuteen sukupolveen ei ole ollut ihan ongelmaton. Niin Eternal Sonatan, Lost Odysseyn, Blue Dragonin kuin Infinite Undiscoverynkin ongelma on ollut tietynlainen keskinkertaisuus niiden takana olleista huipputekijöistä huolimatta. Vaikka niitä on ollut kiva pelata, yksikään ei ole varsinaisesti säväyttänyt.

Seuraava lajityypin toivo, Square Enixin uutukainen on nyt täällä. Yllättävän vähällä hypellä pärjännyt The Last Remnant pyrkii suunnittelufilosofiansa mukaan olemaan länsimaista ja japanilaista roolipeliä yhdistävä kokonaisuus, jonka tulisi iskeä myös perinteisesti JRPG-lajityyppiä karsastaviin. Mitä tämä sitten tosiasiassa tarkoittaa?

Peli sijoittuu uuteen fantasiamaailmaan, jota kansoittavat ihmisten kaltaisten Mitrojen lisäksi isot, kalamaiset Yamat, jonkinlaiset jäniksen ja sammakon yhdistelmiltä näyttävät Qsitit ja nelikätiset Sovani-kissaolennot. Maailma ja sen voimatasapaino lepäävät mystisten Remnanttien, muinaisen sivilisaation jäännösten varassa. Remnantit voivat olla mitä tahansa pienistä aseista jättimäisiin lohikäärmeisiin.

Tasapainoiselta ja rauhalliselta vaikuttavan tilanteen alla kuplii iso joukko ongelmia, joiden keskelle pelin päähenkilö Rush Sykes joutuu. Rush on maailman kuuluisimman Remnant-tutkijan poika, joka on kasvanut siskonsa kanssa eristyksissä kaukaisella saarella. Idylli rikkoutuu, kun mystinen valkokaapuinen mies kidnappaa hänen siskonsa, mutta Rushin isältään saama kaulakoru pelastaa tämän hengen.

Alkaa uuttera sisarenpelastusoperaatio, johon löytyy apujoukoiksi hyvin nopeasti Athlumin markiisi David kenraaliensa kanssa. Kymmenien tuntien mittaiseksi venyvä päätarina kuljettaa Rushin liittolaisineen maailman jokaiseen kolkkaan ja hieman sen ulkopuolellekin. Japaninkielistä ääniraitaa ei perinteistä poiketen löydy, mutta onneksi animedubbaajien all-stars-ketju hoitaa hommansa kunnialla. Erityisesti Jason Liebrecht vakuuttaa Davidin roolissa.

Lännen ja idän välissä

Square Enixin länsivalloituksen tulenkantajaksi suunniteltu peli ei ulkonäöllisesti juuri eroa perinteisistä lajityypin edustajista. Rushia kontrolloidaan läpi kaupunkien, luolastojen ja vaihtelevien ulkoilma-alueiden kuin missä tahansa japsiropessa. Pinnan alla kuitenkin kuohuu.
Yksi lajityypin pitkäaikaista veteraania shokeeraava juttu on jo se, että pelin voi tallentaa käytännössä missä vain, paitsi kesken taisteluiden ja välianimaatioiden aikana. Tämä luonnollisesti asettaa pelaajalle entistä enemmän vastuuta, sillä japsiropethan ovat perinteisesti ”varoittaneet” pelaajaa edessä olevasta vaarasta juuri tallennuspisteillä.

Kehitettyä Unreal Engine 3:a hyödyntävä peli näyttää ja tuntuu Final Fantasy XII:lta, ja on selkeästi huomattavissa, kuinka tämä on hyvässä mielessä otettu pelisuunnittelun vertailukohdaksi. Jo PS2:n viimeisessä suuressa roolipelieepoksessa sivutehtävien määrä oli huomattava perinteiseen lajityypin edustajaan nähden.

The Last Remnant vetää tämän vielä enemmän yli: sivutehtäviä on jo ihan pelin alkuvaiheessa suorastaan hengästyttävän paljon, niiden taustalla olevat tarinat kehittyvät ja ovat yleensä vieläpä ihan mielenkiintoisia. Ne ovat myös pitkiä, vaatien yleensä luolastojen kattavaa koluamista. Vaikka sivutehtävät kierrättävätkin vanhoja maisemia ehkä hieman liikaa, avaavat sivutehtävät toisaalta usein vanhoihin tutkittuihin luolastoihin vain uusia tutkimattomia alueita, mikä on hauska idea.
Sivutehtävien tekemiseen saa tuhlattua aikaa uskomattoman paljon, ja välillä pääjuonen perässä juokseminen unohtuu tuntikausiksi. Sivutehtävät eivät tosin ole ihan niin vapaaehtoisia kuin voisi kuvitella, vaan niiden ainakin maltillinen suorittaminen on hyvin pitkälle pelissä etenemisen elinehto. Kaikkia ei toki tarvitse tehdä.

Siinä missä Final Fantasy XII:ssa juoni ja hahmonkehitys kärsivät pahasti ylimääräisestä puuhasta, The Last Remnantissa tilanne on oikeastaan päinvastoin. Ne syventävät usein ryhmän jäsenten persoonia tai maailmaa ja sen asukkaita laajemmin. Itse juoni on kaikessa eeppisyydessään ja yllättävine käänteineen todella vaikuttava kokemus, joka valitettavasti kärsii tasan yhdestä pienestä mokasta.

Käskytä meitä

Sivutehtävien suuren määrän ja pienten pelimukavuutta lisäävien uudistusten lisäksi The Last Remnantissa poikkeuksellista on sen taistelu. Rushin joukkioon kuuluu parhaimmillaan kymmeniä hahmoja, jotka on yhdistettävä maksimissaan viiden hengen yksiköiksi, unioneiksi. Unioneille määritellään sen ominaisuuksiin vaikuttava muodostelma ja tämän jälkeen asetetaan taistelijat. Unioneja käskytetään taisteluissa yhdessä, jolloin yksittäiset taistelijat toimivat pelaajan antamien yleisluontoisten käskyjen mukaan.

Näiden käskyjen yleisluontoisuus luo taisteluihin tiettyä satunnaisuutta. Yksiköiden sijoittuminen, ominaisuudet, terveyspisteiden määrä, toimintapistetilanne ja taistelun mukaan kehittyvä moraali ovat vain muutamia niistä asioista, jotka voivat vaikuttaa toimintaan. Käskyt voivat olla mitä tahansa pitkän matkan taikahyökkäyksistä toisen ryhmän henkiinherättämiseen ja parantamiseen.
Järjestelmä ei kuitenkaan ole ihan ongelmaton. Ensinnäkin komentojen monimutkainen muodostuminen aiheuttaa välillä turhauttavia kokemuksia, kun täysillä toimintapisteillä varustettu urhojen joukko ei pysty suorittamaan mitään perushyökkäystä parempaa. Välillä henkihieverissä kituva ryhmä ei suostu parantamaan itseään, vaikka mahdollisuuksia olisi. Lisäksi Rushin tai edes muiden hahmojen taitojen kehittymiseen ei voi vaikuttaa kovin paljoa yleisluontoisia ohjeita ja taitojen käyttämistä lukuun ottamatta.

Vaikka taistelu sinänsä on kiehtovasti toteutettua, hyvin animoitua ja viihdyttävää, kestävät rähinät välillä aivan liian kauan. Pelin tapa palkita useiden vihollisryhmien niputtamista yhteen taisteluun johtaa siihen, että ahne pelaaja voi taistella kerrallaan monikymmenpäisiä vihollislaumoja vastaan, eivätkä puolen tunnin mittaiset piilopomotaistelut ole tuntemattomia pelin alkupuolellakaan.
Aikaa vievää taistelua, taitokehityksen kömpelyyttä ja sivutehtävien vanhojen luolastojen kierrättämistä lukuun ottamatta The Last Remnant on kilpailuun nähden täydellinen paketti. Se on ensimmäinen uuden konsolisukupolven japsirope, joka on oikeasti saanut ajantajun hämärtymään useampana iltana peräkkäin Hesarin kolahduksen houkutellessa varovaisesti kohti sänkyä. Täydellinen se ei ole, eikä se sovi nopeaa putkijuoksua tai lapsisankareiden täyttämää kissankorvaseikkailua kaipaaville. Hieman vakavaotsaisempaa, syvällistä ja taatusti tekemistä tarjoavaa seikkailua kaipaaville se kuitenkin on loppuvuoden merkkitapaus.

Kätevää

Pelimukavuutta kasvatetaan monella eri tavalla. Kaikkialla käytössä olevan tallennusmahdollisuuden lisäksi esimerkiksi kaupungeissa liikkuminen on tehty todella käteväksi. Perinteisiä yhden, kahden ruudun kyläpahasia ei juuri ole, vaan pelin kaupungit ovat laajoja ja elämää kuhisevia metropoleja useine alueineen. Rakennuksista tai alueilta pääsee yhdellä napin painalluksessa takaisin kaupungin yleiskartalle, mikä tekee kaupungeissa liikkumisen todella käteväksi. Sivutehtäviä tarjoavia henkilöitäkään ei tarvitse etsiä hiki hatussa: punareunainen puhekupla kertoo, onko henkilöllä tärkeää asiaa vai ei.

9/10

Kommentit

Käyttäjän Albedo kuva
Albedo

Koukutti alkusähellyksen jälkeen täysillä.

Käyttäjän Vildi kuva
Vildi

Pikkuviosta huolimatta erinomainen

Käyttäjän Shina kuva
Shina

10

Käyttäjän pyorre kuva
pyorre
Käyttäjän Thilli kuva
Thilli

Unettavan tylsä jäi jo ykköslevyllä kesken.

Käyttäjän Panda kuva
Panda

Aivan mahtava roolipeli Xbox 360:lle

Käyttäjän Gold kuva
Gold

Ei ollut mistään kotoisin

Käyttäjän boogieman kuva
boogieman

törkeen vaikeita boss-fightteja

Käyttäjän Nabbis kuva
Nabbis
Käyttäjän capcomfan kuva
capcomfan

Jos tekniset ongelmat ei haittaa niin hyvä peli.