Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

Night in the Woods on pääpelin osalta takanapäin. Kytkin jo aluksi taustamusiikin kokonaan pois nähdäkseni mitä teoksella on tarjottavana, ja hienostihan peli ajoi asiansa, vaikka musiikkia olikin tarkoitettu joihinkin kohtauksiin. Pelaajan arvostelun sanoinhan kyseessä on "tasohyppelyksi naamioitu visual novel", enkä musiikkia kirjojen tai sarjakuvienkaan taustalle ole halunnut. Sanomiset ovat puhekuplina.
Pelimaailma on kuin vakavaotteisempi Richard Scarryn kaupunki. Päähenkilö Mae näyttää hullunkurisen nuorelta varsinkin vanhempiinsa verrattuna. Eläinkaupungissa paljon vaikeampaa onkin ikäryhmien sijaan erottaa sukupuolet toisistaan, ja kukaties niillä ei ollut tarkoitettu olemaankaan mitään merkitystä, mikä oli minusta pelin parhaita asioita.
Maen elämänkatsomukseen, kuten tölväisyihin ja "aamu-unisuuteen" ei ole helppo samaistua, vaan tarinahan onkin hänen kasvamisekseen. Minipelitkin olivat hauskoja, kun möhlimisestä peli tuomitsi sanallisesti eikä pakollisilla uusintayrityksillä. Lopulta en vain tiedä paljonko niillä oli merkitystä, ja olisiko kaverien kanssa vietetyt illat pitänytkin jakaa tasaisemmin eri henkilöiden kesken.
Pelistä opin, että soittotunteja ei olisi ehkä pitänytkään jättää väliin, ja etten ehdi koota tarpeeksi kärsivällisyyttä retropeleihin. Nyt zekattavana on vielä Weird Autumn -lisäsisältö. Kun ei joutuisi koko tarinaa aloittamaan alusta saadakseen avattua kaiken konseptitaiteen.

Vedin tuossa muutama viikko sitten Mega Man 8 läpi :D Tietenkin Legacy Collection 2 kautta.

Grafiikat olivat hyvin karkkimaiset ja musiikit eivät ehkä niin parhaita, mutta kyllä sitä popitti kivasti Stage Select tunnarin tahdissa. Pelinvaikeustaso oli huhuhu..kyllä riitti haastetta. Wily on tässä vaikea ja eniten vitutus käyrää nostattivat Frost Manin ja Wily Stage 1 lumilauta kohdat, jossa muikkeli höpöttää "Jump,jump!" "Slide,slide!" paskaa.
Tykkäsin itse pelistä tosi paljon. Nyt jo kolme kertaa hakattu läpi.

Hellblade: Senua's Sacrifice alkaa olla loppusuoralla. Tuntuu vähän ikävältä todeta, mutta en oikein ole tykännyt. Äänimaailma ja -totetus on huippuluokkaa ja propsit myös pelin ulkonäöstä ja erityisesti mielenterveysongelmien käsittelystä. Näistä hyvistä puolista huolimatta minun on vaikea tykätä pelistä, jossa on loppupeleissä hyvin vähän vapautta tehdä mitään. En oikein ymmärrä sellaisia kohtauksia, joissa painetaan tatilla eteenpäin ja katsotaan, kuinka hahmo tasapainottelee lankulla tai juoksee karkuun jotakin vaarallista ilman mitään oikeaa riskiä. Eniten raivoa ovat aiheuttaneet pelin puzzlet, joissa on ihan omaperäistä jujua, mutta jotka ovat turhan usein raivostuttavan epäselviä ja joiden logiikkaan on vaikea päästä kiinni. Myös lore on aika meh. Sääli, kovasti olisin halunnut tykätä kehutusta indieteoksesta, mutta kun gameplay jää raa'aksi, niin minkäs teet. Silti hyvä, että tuli pelattua.

aika pitkälti samoilla linjoilla ollaan. tämän vuoksi itsellä tämä jäi kesken.

Voitte joko lukea tuon teksti seinän tai katsoa täysin samat jutut videolta.

Resident evil 7
Yonder: The cloud catcher chronicles

Resident evil 7

Resident evil seiskaa on kehuttu vuolaasti ja jotkut jopa ylistävät parhaaksi ressaksi nelosen jälkeen.
Itselle peli kuitenkin oli vain sellainen kyllähän tän nyt pelasi tason tuotos.
Välillä oli ihan kiva pelata ja välillä peli tuntui suorastaan pakkopullalta.

Odotukset oli kohtuu korkealla kaikkien kehujen jälkeen ja video arvosteluiden perusteella peli vaikutti juuri sellaiselta jota on kiva pelata pimeässä äänet kovalla ja uppoutua painostavan tunnelman vietäväksi.

Sitä painostavaa tunnelmaa ei vaan enää alun jälkeen ole ja alussakin tuon kokee lähinnä silloin kun peli pakottaa pelaamaan suoraan outlastista kopioitua piilottelua ja karkuun juoksemista. Noita kohtauksia taisi olla vain kolme, mutta olin kyllästynyt niihin jo toisen kohdalla.
Syytän tuosta outlastia joka sai minut vihaamaan koko mekaniikkaa.

Tuon lisäksi sitten lähinnä juostaan pitkin tyhjiä kartanon käytäviä ratkomassa pulmia ja etsimässä avaimia, että saa edes jonkun oven auki.
Tosin juokseminen on aivan väärä termi sillä hahmo liikkuu aivan julmetun hitaasti.
Toki sitten löytyy vielä erillinen juoksu, mutta ei se paljon nopeampi ole.
Varsinkin pomomatsit on ankeita hitaan liikkumisen takia kun parin metrin karkuun juoksemista varten on pakko kääntyä 180 astetta ympäri, sprintata se pari metriä ja taas kääntyä ympäri jotta voi ampua. Takaperin liikkuminen on melkein yhtä tyhjän kanssa.

On myös aivan turha selittää kuinka tuo on tietoinen valinta tuottamaan enemmän avuttomuuden tunnetta ja jännitystä sillä tuo ei aiheuta muuta kuin koko pelin kestävää vitutusta ja se on vain paskaa peli suunnittelua.
Kolmannesta persoonasta kuvatuissa ressoissa hitaampi liikkuminen vielä menetteli, mutta tällaiseen ensimmäisestä persoonasta kuvattuun peliin se ei vaan sovi.
Ehkä tuo on tietoinen valinta jotta ollaan saatu peli tuntumaan pidemmältä. Itsellä läpipeluu kesti 7.5 tuntia ja tuo sisältää kohtuu paljon hortoilua ja tavara laatikolla juoksemista sillä tähän ollaan tietenkin otettu mukaan se perinteitä kunnioittava helvetin pieni inventaario josta jopa tärkeät avaimet vie tilaa.
Onneksi sitä sentään saa suurennettua pelistä löytyvillä repuilla.

Pelistä löytyy myös videonauhoja jotka kertoo aiemmista tapahtumista Bakerin perheen tilalla ja nuo tapahtumat pääsee ihan itse pelaamaan pelkän katsomisen sijaan.
Varsinkin synttäri nauha oli mukavan erilainen ja keskittyi pienessä tilassa olevien pulmien ratkomiseen.
Tuon nauhan myötä Lucaksesta muodostui oma suosikki sekopäisestä Bakerin perheestä.

Mukavana yllärinä pelin toinen puolisko sijoittuikin täysin eri maisemiin ja samlla koheni fiiliskin.
Se outlast kopiointi unohdettiin kokonaan ja paikkojen tutkiminenkin oli kivempaa kun joka ovi ei ole lukossa ja avaimet ties kuinka monen puzzlen takana.
Kuten ethankin kerran totesi pulman ratkaistuaan "who builds this shit".
Monet tuntuu haikailevan vanhojen ressojen perään, mutta itse sain tuosta tarpeekseni jo code veronicassa.
Tarinakin alkoi kiinnostaa reippaasti enemmän kun koko tapahtuman taustat alkoi selviämään.

Tässäkin asiassa tunnun olevan juuri päinvastaista mieltä kuin moni muu sillä yleisen mielipiteen mukaan juurikin se kartano on pelin parasta antia ja sen jälkeen pelin tapahtumat ja juoni alkaa mennä alamäkeen kun taas itse aloin tykkäämään pelistä ja tarinasta enemmän.

Koska en ollut seurannut peliin liittyviä uutisia enää julkaisun jälkeen niin mukavana yllärinä tähän sai ihan ilmaiseksi ladattua not a hero lisärin jossa hypätään Chris Redfieldin saappaisiin. Olkoonkin, että tyyppi ei näytä eikä kuulosta chrisiltä.
Lisäri jatkaa siitä mihin perus peli jäi ja on toiminta painotteisempi eikä pulmia ratkota.
Liikkuminen on edelleen pirun hidasta, mutta sentään vihollisten tappaminen puukolla ja vetämällä niitä turpaan oli varsin hauskaa. Toki ampuakin voi, mutta melee taistelu oli niin hauskaa, että se jäi vähemmälle.
Aikaa tämän parissa meni likemmäs 1.5 tuntia joka oli ihan hyvin ilmaiselle lisärille.

Yonder: The cloud catcher chronicles

Parin viikon bayonetta putken jälkeen Yonder: the cloud catcher chronicles on suorastaan terapeuttista pelattavaa.
Pelissä ei ole taistelua, eikä edes vihollisia joita pitäisi juosta karkuun. Sen sijaan peli tarjoaa kauniita maisemia, resurssien keräilyä ja pääseepä tässä pari omaa farmiakin rakentamaan.
Jos pelkästään jo tuon kuuleminen sai sinut kyllästymään niin peli ei ole sinulle.

Peli alkaa kun pelaajan ohjastama hahmo on palaamassa takaisin koti saarelle etsimään vastauksia menneisyydestään, sillä hänet oli lähetetty pois saarelta turvaan jo hyvin nuorena.
Turvaan miltä? Se selviää varsin nopeasti sillä yksi osa saaresta on jo violetin usvan nielemä ja raunioina. Saarella on myös useampi pieni usvan valtaama alue.
Huoli on kuitenki turhaa sillä pelaajalla on kyky nähdä pieniä olentoja joita kutsutaan spriteiksi ja nämä pystyvät poistamaan usvan kunhan niitä on löytänyt vaadittavan määrän.

Mikään kiire tuon homman tekemisellä ei kuitenkaan ole vaan pelaaja voi ihan rauhassa tutkia paikkoja ja kerätä resursseja rakentelua varten.
Pelin crafting systeemi on mukavan simppeli ja sillä voi helposti rakentaa eri tarvikkeita sekä esim. aidan ja ruokakaukalon farmin eläimille.
Tuon takia kannattaakin heti alusta asti hakata kaikki puut ja kivet paloiksi ja poimia mukaan kaikki mikä irti lähtee sillä käyttöä niillee tulee kuitenkin.
Koska taistelua ei ole ollenkaan niin questit koostuu lähinnä tavaran hakemisesta tai valmistamisesta ja muusta vastaavasta.
Monet vaadittavat tavarat ja muutkin raaka-aineet voi usein myös hommata ihan vaihtokaupan kautta joka onkin varsin hyvä vaihtoehto esim silloin kun pitäisi tiettyjä ruokia tai vaatteita tehdä jollekkin.

Pelissähän ei varsinaisesti osteta mitään paria poikkeusta lukuunottamatta vaan homma hoidetaan vaihtokaupalla. Kaikella kuitenkin on rahallinen arvo joten voit antaa jollekkin pari perunaa ja ottaa vaihdossa pienelle eläimelle tarkoitetun aitauksen.
Tuo ei ollut edes vitsi vaikka se kyllä jaksoi huvittaa. Tuon aitauksen arvo on pari sataa ja yhdestä perunasta saa 50 ja niitä kasvoi kokoajan lisää omalla farmilla. Sama homma myös punaisten ja sinisten marjojen kanssa.

Maatilojen kunnostus ja hoito on, kuten oikeastaan kaikki muukin, varsin simppeliä eli mitään stardew valleyn tapaista ei kannata odottaa.
Jokaisella maatilalla on pieni alue joka koostuu ruuduista ja niihin voi mätkiä aitaukset eläimille ja kasvimaat.
Eläimet hankitaan antamalla niille ruokaa josta ne pitää jonka jälkeen ne seuraa kiltisti maatilalle.
Viljelmät ei koskaan pilaannu eikä eläimistäkään tarvitse sen jälkeen välittää kun palkkaa jonkun keräämään niiden paskat pois.
Oikeastaan palkkaus on väärä sana sillä jokainen suostuu loppuelämäkseen noihin paskahommiin sen jälkeen kun niille antaa kuusi mukillista lämmintä maitoa.

Pelissä voi myös löytää muiden pelaajien jättämiä laatikoita jossa on sisällä joku lahja.
Päätin lopuksi laittaa omiin laatikoihin jotain oikeasti hyvää kamaa ja tuonkin takia jaksoin vielä kerätä kamaa ja rakensin esim. pelin hienoimmat ruoka ja vesi kaukalot ja muuta kamaa jotka voi tehdä vasta läpäisyn jälkeen.
Toivottavasti nuo löytää joku joka on vasta aloittanut pelaamaan.

Oikeasti yllätyin kuinka paljon tästä tykkäsin. Aikaa onnistuin kuluttamaan yli 20 tuntia, mutta tuo sisältää paljon kaiken sellaisen rakentelua mistä ei oikeastaan edes hyödy mitään kuten esimerkiksi ilotulitus systeemi joka ampuu siihen laitetut raketit automaattisesti kun yö tulee.
Mukavana yllärinä ne raketit ei ole kertakäyttöisiä vaan tuo toimii samoilla raketeilla nyt ja ikuisesti ja sen lisäksi ilotulitus näkyy vaikka toiselle puolelle karttaa.

Normaalisti tämä taitaa maksaa psn storessa n.23e, mutta on vielä 26.4. asti ps+ jäsenille tarjouksessa hieman yli 7e ja tuolla hinnalla suosittelen jos peli muuten sattuu kiinnostamaan.

Prey alkaa olla loppusuoralla ja vaikka vielä loppuhuipennukset on näkemättä (jos niitä on, oletan että on) niin tässäpä ajatuksiani kyseisestä tekeleestä.

Koko Preyn löytäminen oli vähän sattumaa. Kahlasin YouTubea ja jossain vaiheessa eteen asteli uniikilta näyttävä fps, jossa vaikutti olevan kauhuscifin aineksia. Monta kertaa unohdin ko. pelin, kunnes ainakin Pelaajan jossain GOTY 2017-listoissa peli hyppäsi esiin. Sama taisi olla Pelit-lehden kanssa. Loppujen lopuksi peli haarukoitui hyllyyn, kun sitä alkoi saamaan abouttiarallaa kympillä käytettynä.

Varmaan lähin verrokki tälle olisi Alien: Isolation, josta tykkään kovasti. Tosin Alienin ollessa selkeästi first person survival horroria, Preyn juuret ovat enemmän FPS:ssä mutta paino sniikkailussa. Resurssit ovat varsinkin alussa tiukassa ja asevalikoima ei ole päätä huimaava. Peli siis sijoittuu avaruusasemalle, jossa kaikki on mennyt päin persettä ja vyyhtiä aletaan purkaa. Äkkiä tosin selviää, että asema on täynnä erilaisia esineitä matkivia orgaanisia vihulaisolentoja ja muita kusipäitä. Tästä sopasta pitäisi sitten selvitä tekemällä klassisia virranpalautuksia sun muita geneerisiä videopelien insinööritehtäviä. Bonuksena pelissä on aika paljon side missioneita, jotka itseltäni jäävät tekemättä mutta peleistä enemmän tunteja irti haluava saattaa iloita.

Graafiselta olemukseltaan peli on mielenkiintoinen, vähän sarjakuvamaista realismia. Peli siis näyttää melko realistiselta, mutta jokseenkin "piirretyltä" - ei siis korostetun piirreltyltä, mutta kuitenkin. Itse alus ajaa asiansa. Viholliset ja niihin liittyvät ominaispiirteet ovat innovatiivisia, mistä plussaa. Toisaalta enemy design varsinkin ns. Phantom-vihollisten kanssa alkaa toistaa itseään aika pian: periaatteessa samasta jannusta on normiversio, tuliversio, sähköversio jne. Jos Preylle tulee jatkoa, niin vihollisia sopisi olla enemmän.

Vihollisista puhuessa voidaan myös ottaa aasinsilta yhteen kummastuttavimmista jutuista: vaikeustaso. Pelaan hardilla, joten vika lie osin minussa, mutta jösses tämä peli on välillä hankala! Hahmon kehittämiseen käytettävät neuromodit ovat olleet miltei koko pelin ajan kiven alla (joskin nykyään osaan kehittää niitä itse, mutta ei siitä sen enempää) ja ammukset ovat jatkuvasti loppu. Samaan aikaan pelin viholliset ovat one-shotanneet meikäläisen lukemattomia kertoja, ja death count näyttää varmaan tsiljoonaa. Toisenlaista vaikeutta taas edustavat kryptiset alueet, joista on joskus todella hankala löytää reittiä oikeaan suuntaan. Pelissä kyllä näkee, missä suunnassa eri tehtävien päämäärät ovat, mutta ne eivät aina paljasta, miten ko. päämäärään pääsee. Loppupelissä olen joutunut turvautumaan YouTuben walkthrough osastoon ärräpäitä päästellessä. Hankalaa on.

Prey on haastava ja mielestäni aika uniikki peli. Kuuleman mukaan samaa kastia ovat mm. System Shockit, mutta kun näistä ei ole kokemusta, niin en ota kantaa. Hyvä pelihän tämä on, ja FPS:n, sniikkailun ja scifin ystäville voi helposti suositella, kun hinta kytee siellä kympin tuntumassa. Virheetön peli ei ole, mutta arvostan haastetta. Välillä haaste perustuu vääriin syihin ja huonoon kenttäsuunnitteluun, mutta useimmiten pelissä pärjää, jos malttaa tutkia ympäristöään ja käyttää ongelmanratkaisutaitojaan. Kärsivällisyys, mitä en itse omaa, olisi hyve Preytä hakatessa. Tarinoita arvostavista en tiedä, osa varmaan tykkää ja osa ei, mutta en usko että tätä tarinastaan tullaan erityisesti muistamaan. Perus videopelimeininkiä.

Lainaus

Bonuksena pelissä on aika paljon side missioneita, jotka itseltäni jäävät tekemättä mutta peleistä enemmän tunteja irti haluava saattaa iloita.

Pelaan hardilla, joten vika lie osin minussa, mutta jösses tämä peli on välillä hankala! Hahmon kehittämiseen käytettävät neuromodit ovat olleet miltei koko pelin ajan kiven alla (joskin nykyään osaan kehittää niitä itse, mutta ei siitä sen enempää) ja ammukset ovat jatkuvasti loppu.

Peli tosiaan on haastava jos ei ota tietynlaista lähestymistapaa. Hiippailu ja kaiken tutkiminen ja koluaminen auttaa ja loppua kohden on sellainen supersankari ettei mikään pysty pysäyttämään. Nimenomaan siis niitä sivutehtäviä kannattaisi tehdä ja kenttiä tutkia, niin tavara ei todellakaan lopu kesken.

Lainaus

Toisenlaista vaikeutta taas edustavat kryptiset alueet, joista on joskus todella hankala löytää reittiä oikeaan suuntaan. Pelissä kyllä näkee, missä suunnassa eri tehtävien päämäärät ovat, mutta ne eivät aina paljasta, miten ko. päämäärään pääsee. Loppupelissä olen joutunut turvautumaan YouTuben walkthrough osastoon ärräpäitä päästellessä. Hankalaa on.

Peliä on nimenomaan kehuttu (https://www.google.com/search?q=prey+level+design) kenttäsuunnittelustaan, joka kannustaa tutkimaan ja hoksaamaan itse asioita. Suljettu ovi on haaste, johon vieläpä usein löytää useita ratkaisuja: hakkerointi, vaahtomuovipanoksella kosketusnäytön näppäimien ampuminen, kiertäminen tuuletuskanavista jne. Myönnän että siellä avaruusaseman rungossa olin itsekin hieman hukassa (se on ehkä se pelin heikoin alue sen ulkopuolen lisäksi) mutta noin yleisesti ottaen kenttädesign on aivan puhdasta timanttia.

Lainaus

Prey on haastava ja mielestäni aika uniikki peli. Kuuleman mukaan samaa kastia ovat mm. System Shockit, mutta kun näistä ei ole kokemusta, niin en ota kantaa. Hyvä pelihän tämä on, ja FPS:n, sniikkailun ja scifin ystäville voi helposti suositella, kun hinta kytee siellä kympin tuntumassa.

Samojen tekijöiden aiemmat pelit, Dishonored-sarja, on hyvin pitkälti samaa mutta vaikeustasoa niissä ei (mielestäni) yhtä paljon ole vaan hahmosta saa vielä aiemmin supersankarin kuin mitä Preyssä. Muutoin ne peruselementit on samaa: graafinen tyyli, fiksu kenttädesign, joka kannustaa tutkimiseen sekä pelimekaniikka ovat melkein yksi yhteen. Kaikista noista myös löytyy kykypuut, joilla kehittää pelihahmoa. Dishonoredissa ei vain ole yhtä alivoimainen alussa kuin Preyssä. Molemmissa on silti paljon vapautta miten tilanteita lähestyy.

Lainaus

Välillä haaste perustuu vääriin syihin ja huonoon kenttäsuunnitteluun, mutta useimmiten pelissä pärjää, jos malttaa tutkia ympäristöään ja käyttää ongelmanratkaisutaitojaan.

Hyvä että olet kuitenkin huomannut että tutkiminen ja ongelmanratkaisutaidot auttavat, sillä peli nimenomaan luottaa pelaajan näitä hyödyntävän. On siis ihan tarkoituksellista että joskus tulee stoppi mutta useimmiten syy on pelaajassa kuin huonossa kenttäsuunnittelussa. Itsekin saatoin parissa kohtaa jumittaa kunnes tajusin jotain ja siitä saatava tyydytyksen tunne oli jotain niin hienoa.

Lainaus

Kärsivällisyys, mitä en itse omaa, olisi hyve Preytä hakatessa. Tarinoita arvostavista en tiedä, osa varmaan tykkää ja osa ei, mutta en usko että tätä tarinastaan tullaan erityisesti muistamaan. Perus videopelimeininkiä.

Kärsivällisyys toki ainakin sen verran, että pysähtyy välillä katselemaan ympärilleen että huomaisi jotain, joka auttaa etenemisessä tai suunnittelemaan taktiikoita. Tarinahan pelissä oli (mielestäni) ihan ok ja loppuratkaisu hyvinkin mielipiteitä jakava. Itse pidin mutta nimenomaan sen kautta pelille toivoisi jonkinlaista jatkoa.

Kannattaa pistää Dishonored testiin jos Prey maistui noiden yhtäläisten elementtien osalta. Pelisarjassa on nykyisin kolme peliä (kaksi numerollista, yksi sivuosa) ja pääsarjan lisärit päälle. Itselleni yksiä pelihistoriani muistettavimpia tapauksia ja nimenomaan sen pelaamisen osalta: niissä oikeasti saa uppoutua pelimaailmaan ja tutkia kenttiä, joka nimenomaan vielä palkitsee jollain lailla.

zappah, hyviä pointteja. Kenttäsuunnittelun suhteen olet siinä oikeassa, että lähestymistapoja on monenlaisia, jos vaan neuromodeja on riittänyt ja on pystynyt kehittämään esim. hakkerointia. Itselläni on tehnyt tosi tiukkaa noiden kanssa, joten mahdollisuudet ovat olleet aika rajallisia.

Voi kyllä olla, että mulla hämärtää myös tätä pelikokemusta se, että olin pelannut jo useita tunteja pelejä ennen kuin aloin kunnolla saamaan fabricatorista tavaraa irti. Saatoin siis alussa tipahtaa hieman crafting-hommissa kelkasta ja tehdä asioista itselleni hankalampaa, kuin olisi tarpeellista.

Kenttäsuunnittelussa välillä olen ollut iloinen siitä, että kaikki ei ole ilmiselvää ja järkeä saa käyttää. Veikkaan, että "avaruusaseman rungolla" tarkoitat deep storagea, joka minusta oli kyllä suhteellisen kryptinen mesta pariin otteeseen. Jos redditiä on uskominen, niin en ole kokemukseni kanssa ainoa. Yksi asia mikä myös oli puutteelista, oli enemy design loppua kohden. Tykkään kyllä Technopatheista, noista Cacodemoneiden hupaisista rip-offeista, mutta Phantomeihin aloin kyllästyä loppua kohden. Muutenkin tylsää tehdä samasta vihollisesta monta eri versiota.

Omassa alkuperäisessä postauksessani ei muuten varmaan välity kauhean hyvin se, että pidän Preytä todella hyvänä pelinä, uniikkina ja haastavana. Helposti tulee pelejä jälkikäteen analysoidessa keskityttyä kritiikkiin.

Meinasin G.U.T.S.-tunnelia siis (jonka osa Deep Storage kai jollain tapaa oli(?)). Onneksi siellä ei ole tarpeen käydä montaa kertaa kun saa hissit ja muut kuntoon. Kyseessä siis pelin toinen antigravity-alue sen ulkopuolen lisäksi. Ulkopuoli oli muuten sekin tosi siisti mutta siellä oli välillä hankala hoksata missä on ja mistä mitäkin löytyy. Siis toki ne ilmalukot ja muut löysi ongelmitta mutta kun meni pienemmistä luukuista sisään niin äkkiä oli sekaisin.

Neuromodeja en itse valmistanut kuin huvikseni välillä fabricatorilla. Niitä riitti kun oma pelityyli on sellainen, että jokaikinen sentti tutkitaan joka paikasta. Siellä on paikat täynnä kamaa ja koko fabricatoria ei taida tarvita pelissä ollenkaan ellei tarvitse jotain juonen vaativaa tavaraa tehdä. Minulla siis ukolla oli taskut tavaraa täynnä niin ei mitään tarvetta tehdä mitään. Materiaaliakin oli vaikka kuinka.

Muutenkin säästelin IHAN kaikkea. Hoitelin varmaan 80-90% vihollisista räjähtävien tynnyrien, liekkisuihkujen ja muiden ympäristötekijöiden avulla. Jakoavainta vielä päälle jos ei riittänyt.

Itsellä teki pahaa tuon konsoli 60 FOVin kanssa GUTS tunnelissa ja eritoten siellä avaruuaseman ulkopuolella. Ihan fyysisesti tuli jotenkin huono olo. Arg. Piti katsoa välillä läpipeluu videota, ettei tarvinnut harhailla siellä painnottomassa tilassa turhan kauaa.

Itse tuli loottailtua paikkoja ihan kunnolla ja materialisoitua löydöksiä sitten fabricaattorilla. En kokenut juurikaan tälle tarvetta missään vaiheessa, joten tulli säästeltyä näitä resursseja todella pitkään. Sitten jossain vaiheessa tuli sellainen kutina että aletaan olemaan varmaan aika lopussa, että mitäpä näitä säästelemään ja väänsin muistaakseni +30 neuromodia. Peli ei ollut juurikaan tuottanut vaikeuksia ennen tätä ja tästä eteenpäin se meni ihan pelleilyksi koko homma kun sai ne nightmaretkin (isot otukset?) tapettua muutamalla haulikon laukauksella.

Superbeat xonic (switch)

Äh. Meh. Jne...
Tänään tipahti vgp:n paketti postiluukusta (ei jäänyt tulliin) ja tätä tuli innoissaan kokeiltua muutama tunti.
Koska pelimekaniikka on aika sama mitä persona 4 dancing all nightissa niin tietenkin otin heti aluksi 6 trax moodin.
Tuossahan siis ruudun vasempaan laitaan tulevat nuotit hoidetaan painamalla ristiohjainta ylös, vasemmalle ja alas.
Oikean puolen nuotit sitten taas X,B ja A namiskoilla. Mukaan on myös laitettu tateilla hoidettavia nuotteja jolloin joko vain nopeasti näpäytetään tattia ylös tai alas tai sitten pidetään pidempään.
Personaa on tullut pelattua yli 70 tuntia ja kaikki pelin perus biisit on tullut vedettyä parhaalla arvosanalla vaikeimmalla tasolla. Joku jopa tuben kommenteissa väitti, että P4:DAN on vaikeampi mitä xonic.

Kun yli puolet nuoteista tuntui lentävän ohi niin nielin ylpeyteni ja laitoin 4trax moodin päälle.
Osa biiseistä on ihan jees pelata, mutta ne reippaimmat = parhaat biisit ei luonnistu vieläkään.
Meitsin aivot menee solmuun kun pitää toisella kädellä nopeasti naputella nuotteja ja toisella välillä näpäyttää tattia johonkin suuntaan ja taas vaihtaa sormi dpadille jne.
Asiaa ei ainakaan auta se, että switchilla ohjaimen tatit on eri kohdissa. Sama ongelma olisi myös boxilla.

Ei vaikeustasoa kuulu tehdä niin, että jopa helpoimmalla moodilla tulee wtf fiilis ja yrität jotenkin osua edes johonkin. Esim project divassa mulla käy noin vasta extreme tasolla vaikeimmissa biiseissä.
Monet biisit on myös todella meh kamaa sillä ne on rauhallisia ja lisäksi todella lyhyitä. Jopa niin lyhyitä, että oikeasti teki mieli kellottaa niiden kesto.
Lisäksi tässä aukeaa biisit keräämällä kokemusta ja saavuttamalla tietty taso. Muistaakseni biisejä on 68 ja multa puuttuu niitä vielä 23 ja olen suurimpaan osaan biisejä jo nyt kyllästynyt.

Onneksi ostin tämän fyysisenä joten voin viedä vaihdossa vaikka joskus jos siltä tuntuu. Ainakin vielä on se tunne, että ei tätä tee mieli hyllyssä pitää. Voez ja deemo hoitaa switchin rytmipeli tarjonnan niin paljon paremmin mitä tämä. Vitalla ja ps4:llä on vielä project divat ja toivottavasti uudet persona rytmipelit lokalisoidaan myös.

edit:

Oli pakko googlettaa ja tuli huomattua, että en ole yksin tuon tattien sijoittelu ongelman kanssa.
Nyt mietin, että jos laittaisi 8bitdo:n usb donglen tilaukseen. Hintaa 20e ja sen avulla saa pleikkarin ohjaimen toimimaan switchissa. Siinä ainakin on napit, dpad ja tatit symmetrisesti aseteltu ja tuollaiselle ohjaimelle peli on alunperin tehtykin.
Nyt tuo ei vaan toimi kun tatteja käyttääkseen pitää oikeaa peukaloa siirtää alaspäin ja vasenta ylöspäin.

`Far Cry 5 Hours of Darkness DLC

Mode-edit: Suositeltavaa olisi aina vähän myös kertoa jotain pelaamastaan pelistä. Miksi sitä pelasi, mitä siitä oli mieltä jne. Pelkkä ilmoitus on aina kovin tyhjän kanssa.

Mega man legacy collection 1+2 (switch)

Tuli nuo ostettua viime viikolla ja pystyin jopa pelaamaan ilman kauheaa save state ja rewind huorausta.
Toki ykkösessä tuli kelausta käytettyä ice manin liikkuvien tasojen kanssa sekä tietenkin yellow devilissä.
Muuten tuli pelattua niin, että tein save staten checkpointin kohdalle ja ennen pomoa joten jos (kun) otin turpaan niin sain heti kokeilla uudestaan ja aseessa oli vielä täydet ammukset.
Tuo modernisoi peliä tarpeeksi ja turha toisto jäi pois.

Vielä olisi 7 & 8 pelaamatta. Kaikki muut on tullut pelattua handheld mooodissa sillä pelit näytti vähemmän yllättäen paremmalta pienellä ruudulla.

Pari viikkoa sitten tuli tehtyä video jossa kävin läpi neljä switchin eshop peliä:
Fairune collection
Wonder boy: Dragon's trap
The adventures of Elena Temple
Urban trial playground

Pelasin vihdoin Shadow Of The Colossuksen läpi PS4:lla. On minulla myös PS2-versio ja olen sitä aika hiljattainkin pelannut, vaikka en ikinä läpi asti. Grafiikat on tietysti parantuneet, mutta sitä en juuri tullut ajatelleeksi ennen kuin näin vertailuja näiden versioiden kesken. Pelissä on kyllä eteerisen kauniita paikkoja ja leikin paljon valokuva-moodilla, jolla sai tehtyä vaikka kuinka hienoja taidekuvia. Kolossien luo mennessä oli aikaa rentoutua ja miettiä syntyjä syviä. Taistelut tuntui aina elämää suuremmilta, kun minä itse olen vain kuin pieni täi jättiläisen turkissa. Surumielinen ja kaunis peli.

God of War tuli eilen saatua lopullisiin lopputeksteihin. Damn, ne oli pitkät.. Upeaa matskua ja ei ole mikään muu peli näin kovasti vetänyt minua ennen takaisin kaiken jäljellä olevan löytämiseen. Koko ajan tekee mieli olla taistelemassa ja tutkimassa maailmaa :D Damn awesome.

Life is Strange: Before the Storm

Odotukset oli aika matalat ja ehkä senkin takia tämä saattoi lopulta iskeä jopa enemmän kuin ensimmäinen peli. Luulin että yliluonnollisten elementtien poisjääminen olisi haitta mutta lopulta se teki tästä ehkä entistä tiivimmin tarinan ja antoi tilaa sille eikä kikkailulle. Tosin aiemman pelin pelaamisesta on sen verran aikaa että järkevä vertailu on vaikeaa.

Joka tapauksessa loistava teos, joka onnistuu tekemään melkein myyttisestä ihmisestä tarinoidensa veroisen. Sekään ei haitannut että tiesi mihin hahmot päätyvät tulevaisuudessa ja jopa ihmettelin miten se oli mahdollista. Jollain lailla peli vain sai mukaansa tilanteisiin ilman, että edes ajatteli mitä seuraavaksi tapahtuu. Sillä ei ollut väliä näissä hetkissä.

En uskalla odottaa LiS2:lta yhtään mitään, sillä nämä aiemmat onnistuivat yllättämään nimenomaan sen takia että ensimmäisestä en tiennyt juuri mitään ja BtS:ia kohtaan oli odotukset matalalla. Ei passaa hypen nousta ettei kakkonen ole pettymys jos onkin vain hyvä peli.

Horizon: Zero Dawn - Frozen Wilds -DLC

Turha pääpelin meininkiä toistava lisuke. Jossain arvosteluissa ellei useammassakin oli sanottu että "sitä samaa" ja sitähän tämä on. Ihan kivaa vaihtelua erilaiset maisemat mutta itse ainakin totuin niihin aika pian eikä niistä mitään ihmeitä saanut irti. Tehtävät sitä samaa: ei tarjolla mitään maatamullistavaa. Juoni ihan kiva mutta pääpelin juonen rinnalla aika mitätön juttu.

Näillä kokemuksilla voisin jättää välistäkin mutta kyllä sen parissa silti viihdyin. Mikäli kaipaa sitä samaa ja jos vieläpä maisemanvaihdos on plussaa, niin kyllä tästä rahalle saa vastinetta. Itse olisin lopulta tosiaan pärjännyt ilmankin.

Assassin's Creed Origins: The Hidden Ones -DLC

Tästä on sanottava samaa kuin ylläolevastakin: eli sitä samaa uusissa maisemissa. Hinta on kuitenkin sen verran kohdillaan, että varsinkin jos haluaa lisää sitä samaa, niin varsin mainio paketti. Lyhyehkökin tämä on ja tarina on aika äkkiä kasassa eikä kolmelta uudelta alueeltakaan mitään ihmeitä enää sen jälkeen löydy. Samat jorinat pätee pitkälti kuin ylläkin: olisi pärjännyt ilmankin eikä tuo oikein mitään ihmeellistä pääpelin rinnalle mutta jos tosiaan lisää kaipaa niin hyvä vastine massille.

Donkey Kong: Tropical Freeze

Tämä tasoloikinta hypähti uusien Raymanien tasolle 2D-pompitojen kuninkuusluokkaan. Toisaalta tuskin mikään yllätys kenellekään. Loistavasti rytmitetty erilaista tarjontaa ja maailmat vaihtelevat kivasti. Haastavuuttakin on juuri sopivasti jos metsästää kaikki kerättävät kentistä. Pomotaisteluista myös plussaa.

Tätä on tullut monesti pelattua nyt hymy huulilla vain ihmetellen mitä ruudulla tapahtuu. Erityisesti kaivoskärry-kentissä. Kuoleman kohdatessakin yleensä lähinnä huvittaa eikä voi kuin syyttää itseään. Useampi kuolema tainnut johtua myös ihan siitäkin että on jäänyt nauramaan ja/tai ihmettelemään mitä kentässä tapahtuu, esim. nuo kaivoskärry-kentät on aikamoista revittelyä kun sattuu ja tapahtuu.

Mahtava teos. Lisää porttauksia Wii U:lta jos laatua on tätä!

Vähän aikaa sitten Fate Extella Link meni platinoille. Nettipeliin en koskenutkaan, koska koko ideakin saa minut itkemään.

Olen pelannut koko sarja läpi (Extra, CCC ja Extella), pelien tarinoiden laatu vaihtelee hällä väliä tasolta loistavaa tarinankerrontaan ja sanoisin Extella Linkin sijoittuvat asteikon keskelle. Tarina on tosi kevyt mielestäni, pelkäsin taas että joutuisi lukeamaan jumallattomaan määrän tarinaa tehtävien välissä, mutta enimmäkseen se olikin täysin päinvastoin, josta en niin tykännyt. tämänhän muutenkin piti olla "1.5" peli, joten tarinalta ei hirveästi vointu odottaa, mutta tämä oli rimanalitus mielestäni.

Main Storyssa eteneminen on valintapohjaista, jolla ei alkujaankaan ole mitään väliä. Peli kysyy mennäänkö paikaan A, B vai C. Minkä tahansa valitset, niin peli heittää ruutuun missä voit kuitenkin vaihtaa tehtävää suoraan. Pelissä on kolme routea, mutta nihin pääsy perustuu vain yhteen valintaan joten hällä väliä. Tehtävien erotkaan eivät loppujen lopuksi mitään päätä huimaavia ole, eri kentissä on eri pomo joka heittää vähän eri läppää, mutta tehtävät on aika lailla samanlaisia. Suurimpiin pettymyksiin Main Storyssa kuuluu ehdottomasti kohta, jossa saat valita hyökkäätkö pääpahiksen tukikohtaan länsi- tai itäportin kautta. Kumman tahansa valitset, niin vastaan tulee sama bossi ja sama välipätkä.

Extellessa oli sentään mielenkiintoisia sivutehtäviä, joten innoissani suuntasin tämän massiviseen Extra Battle-listaan, jossa on useita kymmeniä tehtäviä... kunnes huomaa että puolet tehtävistä on tarinatehtäviä, mutta hinttusen verran vaikeampia. Loput sentään uusia tehtäviä, mutta tarina niissä kirjaimmellisesti rajoittuu "Vihollinen hyökkää, kukista heidät ennne kuin on liian myöhäistä!", Saat sentään näistä uusia pukuja hahmoille. Loppujen lopuksi sivutehtävät on täysin mieletöntä mättöä ilman tarinaa.

Gameplay on sentään kokenut tässä suuren muutoksen, koko peliä on nopeutettu ja Extellan niitä ärsyttävimpiä juttuja on poistetu. Mutta vastineeksi tämä peli on aivan liian helppo. Normalilla peli ei suorastaan halua haastaa sinua, eikä salainen very hard-vaikeusaste haasta yhtään enempää. Vaikeinta pelissä oli kaikkien kenttien EX rankille saaminen, koska jos ottaa liikaa osumaa, niin saat vain A-rankin. Tämä johti siihen että loppupeleissä jos bossin nähtyä en saanut spämmittyä suoraan sitä maihin, niin odotin että iskut latautuu ja iskin sitten. Muuten tehtävien häviämisessä ei ole pienintäkään riskiä.

Ja sitten kun kaiken tämän sain tehtyä niin sain tietää ettei kaikkia kenttiä edes tarvinnut vetää EX-rankille.

En voi sanoa että olisin Dynasty Warriors/Musou-ekspertti, mutta vuosien varrella on useasti tullut pelattua näitä. Sanoisin Extella linkin olevan oiva ostos parilla kymmenellä eurolla. En osaa sanoa voinko suositella tätä fate tai type moon-faneille, koska pelissä olisi ollut niin paljon potentiaalia fan servicelle, mutta lopputulos on vain tosi kevyt Main Story, joka copy pastettiin Side Missioneksi.

Niin ja tässä oli joku online multiplayer. Saanen kysyä, että miksi näihin peleihin tungetaan jotain PvP online modeja, mutta et pysty pelaamaan peliä kaverin kanssa localina tai onlinessa? Aivan käsittämätöntä kuinka useista japanilaisita peleistä jätetään pois co-op multiplayer kokonaan pois, varsinkin kun on niin simppeli konsepti.

Assassin's Creed Origins: The Curse of the Pharaos

Selvästi parempi kuin The Hidden Ones mutta loppujen lopuksi tämäkään ei saanut kaikkea irti aiheesta. Toisaalta ehkä eniten tökki pomojen tylsyys, joten odotan innolla miten ovat muuttaneet taistelua Souls(?)-suuntaan seuraavassa osassa. Noin muutoinhan olen nauttinut pelin taistelusta mutta pomot olivat lähinnä ylikestäviä tylsimyksiä tässä lisärissä.

Maisemien suhteen lisäri oli mukavaa vaihtelua ja afterlifet kiinnostavia paikkoja. Joskin niihinkin mahtui pari tylsempää tapausta mukaan.

Tekeminen noin muutoin sitä samaa mitä emopeli ja aiempi lisäri. Mikäli se iskee, niin ei ongelmia. Itse viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin ja itse asiassa jauhoin vielä trophyjen jälkeenkin jotain Sony-exclusive-tehtäviä koska peli vain itselleni toimii sen verran hyvin. Nyt on quest-lista tyhjä ja lienee aika siirtyä jonkin muun teoksen pariin. Ellen sitten käy niitä discovery-kierroksia katselemassa.

Sonic Mania Plus (ensifiiliksiä)

Jaa, enpä tiedä miksi ostin koko pelin. Halpa Switch-pelikö syynä? Kehutkin varmaan vaikuttivat. Itsehän en ole oikein ikinä ymmärtänyt mikä Soniceissa viehättää. Maisemia ja pelaamista ei ehdi harrastaa kun siili paahtaa putkessa eteenpäin niin, ettei pelaajan tarvitse kuin välillä vähän painaa hyppynappia ettei osu johonkin tielle pistettyyn piikkiin. Vauhti ei itselle oikein riitä pitämään pelin parissa kun pelaajalta itseltään ei vaadita oikein mitään.

Olen nyt pelaillut peliä kolmen tai neljän chapterin verran ja en ihmettele yhtään miksi tulee välillä yhä palattua Ducktalesin, Chip & Dalesin ja vanhojen Marioiden pariin mutta ei niinkään Sonicien. Noissa verrokeissa on oikeasti pelaamista eikä vain pelihahmon johdattamista johonkin putkiin tai alamäkiin, joissa katsella sitten vauhdikasta ja automatisoitua vauhtia.

Tätä ennen pelasin myös yhden parhaista tasohyppelyistä koskaan, Tropican Freezen, joten vähän vaikea innostua pelistä, joka ei oikein vaadi pelaajalta mitään.

Katsellaan josko mieli vaihtuu pitemmälle pelaamisen kautta mutta enpä oikein usko. Tämä on sitä klassista Sonicia sekä hyvässä että pahassa. Kova joskus pentuna kun pelkkä huima vauhti oli kai kova juttu. Nyt kaipaisi jotain muutakin, kuten haastetta ja pelattavuutta.

Mass Effect: Andromeda

Vähän yli pari tuntia takana ja vaikuttaa ihan pelattavalta peliltä. Niitä ongelmia, joista on lukenut, ei vielä ole näkynyt. Muutoksia taas on.

Liikkuminen on toisaalta sulavampaa kuin aiemmin mutta ei edelleenkään erityisen sulavaa. Lisäksi suojautumiseen olisin kaivannut erillistä nappia automatiikan sijasta, sillä automatiikan kanssa ei oikein ollut varma että onko suojassa tai menossa sinne vai ei.

Eniten nyppi kuitenkin se, että tiimikavereiden voimia ei enää voi suoraan ohjata pysäytysvalikosta. Koko mekaniikka oli pelin kantavia ideoita! Joku rakettireppu on ihan siisti mutta mieluummin olisin ottanut taisteluihin edelleen pysäytyksen ja käskytyksen kuin hyppelyn ympäriinsä.

Noin muutoin täytyy lähinnä sanoa, että scifi-aiheista pelattavaa ei liikaa ole, joten Andromeda varmasti täyttää paikkansa sen osalta. Viihdytti ja kiinnosti ainakin ensimmäisen parituntisen ajan ja jäi haluamaan lisää, joten eiköhän tämä ole ainakin hitusen parempi mitä on puhuttu. Toki korjauksiakin on taidettu ajan myötä tehdä.

Eniten ehkä pelottaa jos tämä on täytetty jollain fetch-questeilla ja muulla turhuudella, kuten muistelen lukeneeni mutta silloin pitää keskittyä niihin mielenkiintoisiin tehtäviin ja juoniin sivuuttaen turhuudet kokonaan pois.

On tullut retroiltua snes minin parissa.

Päätin aloittaa teknisesti eniten vanhentuneista eli star foxeista.
Eka sujui ihan ok kutos kentän pomppivaan pomoon asti. Se sitten pisti useamman kerran turpaan ja tietenkin pakko aloittaa aina kenttä alusta.
Laitoin sitten save staten ennen pomo matsia. Joutui sitä varmaan kymmenen kertaa yrittämään. Andross menikin sitten laakista.
Pelasin siis sen helpoimman reitin. Kakkos reittiä en jaksanut enää edes ekaa kenttää kun pelissä olisi pakko ampua tarkasti, mutta meitsi tarttee siihen hommaan kyllä tähtäimen ruutuun jota peli ei tarjoa kuin first person moodissa, jota voi käyttää vain avaruudessa.

Star fox 2 olikin positiivinen yllätys.
Pelissä on se tähtäin aina ruudulla ja walkerilla oli kiva pelata kaikki planeetoille sijoittuvat kentät sekä isojen alusten sisätilat.
Myös kenttä design oli järkevämpää eikä planeettojen pinnoilla ole jotain randomeita lentäviä palkkeja kuten ykkösessä.
Tuli pelattua normal ja hard läpi ilman save stateja.
Olin jo varma etten edes pääse hardia läpi kun corneria otti niin paljon osumaa. 70% oli mittarissa lopulta.

Tätä tekisi mieli pelata vielä lisää joskus.

Super mario RPG oli myös yllättävän hyvä ja osittain pelaaminen oli hauskempaa mitä uudempien mario & luigi pelien, koska pelissä ei ole mitään yli pitkiä gimmick hyökkäyksiä.
Toki peli on myös varsin lineaarinen eikä maailmassa ole oikeastaan mitään tutkittavaa, mutta eipä ainakaan ole koskaan epäselvää mihin mennä seuraavaksi.
Viimeistä pomoa lukuunottamatta peli oli myös varsin helppo. Tuo pomo sitten pistikin kunnolla turpaan joten oli pakko googlata ja mennä hakemaan peachille kunnon armor jonka avulla se pysyi hengissä ja pystyi pitämään myös muut elossa.

Earthbound on peli jota kehutaan vuolaasti. Usein sitä sanotaan jopa yhdeksi parhaista peleistä ikinä.
Ja paskat sanon minä. Peli vaan nauttii niin suurta kulttisuosiota ja kukaan ei uskalla olla eri mieltä ja kritisoida peliä.
Olen katsonut monta videota tubesta ja ainoa joka ei pelkästään kehu peliä on angry videogame nerd.
Peli oli kyllä hyvä, mutta paras ikinä? Oh please.

Toki silloin peli on varmasti ollut jotain huikeaa kun se julkaistiin, mutta kun samaa hehkutusta näkee sellaisiltakin jotka on pelanneet peliä ekan kerran vuosi sitten kun snes mini julkaistiin.
Esim vihollisia kehutaan ja pelissä taistellaankin esim liikennemerkkiä ja vihaista hippiä vastaan.
Ongelma on siinä, että viholliset on vain spriteja joita ei ole animoitu ollenkaan ja niillä on vain pari eri hyökkäystä.
Minulle on aivan sama tekeekö PSI tuli hyökkäyksen joku vanha mummo vai rikkinäinen kello kun ainoa ero on ruudun yläreunassa oleva teksti.

Se pahin oneglma on kuitenkin inventaario systeemi joka on aivan liian ahdas.
Lisäksi peli on täynnä enemmän tai vähemmän turhia tavaroita, mutta et voi koskaan tietää onko ne sellaisia joten niitä tulee roikotettua mukana kunnes saat tarpeeksi ja päätät googlata tavaran.
Toki niitä voi laittaa varastoon soittamalla kuriirille, mutta sekin voi ottaa vain kolme tavaraa kerrallaan kuljetukseen ja yhteensä niille voi varastoida huikeat 34 tavaraa.
Lisäksi kaikkia tavaroita voi ostaa vain yhden kerrallaan ja joka oston yhteydessä tulee aina sama dialogi myyjältä.
Myös pelin tallennus ärsyttää, koska se hoidetaan soittamalla isälle joka sanoo joka helvetin kerta aivan liian pitkän dialoginsa.
Sitten pelissä on niinkin hassuja juttuja kuin koti-ikävä josta päähahmo saattaa randomisti alkaa kärsimään.
On se hauskaa, kun olet juuri päässyt johonkin pomoon asti ja jätkä ei osu edes ladon seinään kun on aitiä ikävä.
Tuo on toki kohtuu harvinaista, mutta jälleen yksi asia jota ei olisi tarvinnut peliin laittaa.

Sitten jos kaverista lähtee henki niin täytyy mennä sairaalaan jossa se saadaan taas kuntoon.
Tästä päästään taas toiseen ärsyttävään asiaan eli rahaan. Aina kun kuolet niin menetät puolet rahoista jotka on mukana eli fiksuinta on pitää ne rahat tilillä.
Sairaalassa ei kuitenkaan ole automaattia joten ensin täytyy mennä kauppaan tai hotelliin hakemaan rahaa ja sitten kävellä sairaalaan, mutta siellä ei tietenkään saa energiaa ja PP pojoja täyteen joten sitten täytyy mennä vielä hotelliin nukkumaan.

Kun peliä pelaa tarpeeksi pitkälle niin voi sentään ostaa tavaroita joilla voi herättää kaverin henkiin ja lopulta saa myös loitsun jolla homma onnistuu, mutta ekat 10-20 tuntia on tuollaista rumbaa.
Sama homma jos kärsit jostain yliluonnillisesta. Pakko mennä sairaalaan.
Onneksi lopulta saa teleportaus kyvyn jonka avulla tuo turha ravaaminen on muisto vain.

Tarina oli ihan ok eli jaksoi kiinnostaa läpipeluun ajan. Muutama kohta olisi saanut kyllä kunnon wtf fiiliksen ja hymyn aikaan, mutta tiesin nuo jo valmiiksi.

Pakko vain mainita että Earthboundin kritisoinnista tulee mieleen se, kun itse kritisoin Breath of the Wildia. Se on muka jotenkin "väärin" vaikka itse koen siinä olevan myös paljon tuollaista pientä ärsyttävyyttä mitä Earthboundissakin tuntuu olevan.

Enkä nyt halua alkaa asiasta väittelemään mutta huomasinpahan vain. Molemmat kehuttuja teoksia ja molemmissa tuntuu olevan sellainen fiilis yllä että ei saa kritisoida vaikka kuinka olisi turhauttavia ominaisuuksia.

Toki sillä erolla, että breath of the wildista löytää helposti kritiikki videoita ja jopa suoraa haukkumista.
Oma suosikki on Joseph Andersonin kaksi tuntia kestävä kritiikki video.
Pituudesta huolimatta tuossa ei ole mitään turhaa vaan kaikki asiat taistelusta shrineihin käydään perusteellisesti läpi.
Tyypin muutkin videot on erittäin hyviä ja pitkiä.

Splatoon 2

Juu ei ole kyllä meikäläisen peli tämä.
Vasta tasolla seitsemän ja olen jo niin kyllästynyt, koska pelissä on vain kaksi kenttää rotaatiossa kaksi tuntia kerrallaan.
Matsi kestää kolme minuuttia joten tuossa on aivan jumalaton määrä toistoa.
Kenen mielestä tuo on ollut hyvä idea ja miksi tunnun olevan ainoa jota tuo häiritsee.
Mitä iloa on siitä, että peliin on tullut paljon uusia kenttiä julkaisun jälkeen kun niitä ei pääse pelaamaan.
Toki rankedissa olisi tälläkin hetkellä eri kartat ja uusia moodeja verrattuna turf wariin, mutta se aukeaa vasta tasolla 10 ja motivaatio jatkaa on täysin nollissa.
Salmon runia koitin kolme matsia ja sielläkin on nyt vain se sama kenttä kokoajan joten kyllästyin siihenkin.

Pelin parasta antia onkin keskusaukiolta löytyvä rytmipeli jossa on yli 40 biisiä. Valitettavasti niistäkin kahdeksan on lukittu amiiboiden taakse eli yksi splatoon 2 amiibo avaa yhden noista biiseistä. Blah.

Edit:

Splatoon 2 jatkot

Tänään kyllä moninpeli maistui ja tuli pelattua kuusi tuntia putkeen eikä haitannut edes se, että sama kenttä tuli pahimmillaan seitsemän kertaa peräkkäin. Olin vaan pelannut tätä täysin väärin eli selvinpäin :D
Kummasti fiilis kohenee kun saa alkoholia vereen ja myös osumatarkkuus kasvaa kummasti.

Tuli myös ostettua octo expansion ja valehtelisin jos väittäisin, että suurin syy ei muka olisi ollut paljon söpömpi hahmo moninpelin puolelle.
Ei inklingit nyt varsnaisesti rumia ole, mutta en yhtään tykkää niiden silmistä enkä "hiuksista".
Toki octo lisäri alunperin kiinnosti muutenkin kunnes 100+ tuntia peliä pelanneet kirjoitteli kuinka perkeleen vaikea tuo lisäri on joten osto halut jäi.
Eilen kuitenkin otin riskin ja pakko sanoa, että puheet vaikeudesta on suuresti liioiteltuja. Eilen pelasin yli 60 kenttää läpi ja tänään loput.
Kuolinko monesti? Kyllä. Tekikö mieli heittää ohjain seinään? Pari kertaa, mutta silti pääsin kaikki läpi ja ainoastaan muutama haaste oli ihan oikeasti vaikea.

Toki jos noita lähtee pelaamaan moninpeli asenteella ja tyylillä eli juostaan ja ammutaan kovaa vauhtia niin varmasti henki lähtee jatkuvasti.
Itse taas olen...no ellen aivan paska niin ainakin reippaasti keskivertoa huonompi moninpelissä ja lähestyin noita varsin rauhallisesti ja varovaiesti.
Toki ne rainmaker ja ride the tower haasteet octolingeja vastaan olikin mulle sitten täyttä helvettiä.

Octo expansion oli reippaasti parempi yksinpeli kokemus mitä perus kampanja joka kävi loppua kohden jo puuduttamaan vaikka lyhyt olikin. Varsinkin viimeinen hub maailma oli puuduttava, koska se oli täynnä liikkuvien tasojen odotusta ja näkymättömien lattioiden maalaamista näkyviin. Kumpikaan ei lisää haastetta vaain ainostaan hidastaa etenemistä.

Octossa taas vaihtelua riitti eikä se alkanut puuduttaa missään vaiheessa vaikka aikaa meni yli 10 tuntia.
Tarinaakin oli enemmän ja ne uudet chat jutut tuli aina luettua välittömästi.
Todellakin 15e (käytin kultakolikoita) arvoinen hankinta.

Octopath Traveller

Varsin kiintoisa ja hyvä peli, mutta tämäkin osoittautui aivan liian vaikeaksi itselleni, joten youtubesta on katsottava post-gamen juonikuviot sillä edes +70 hahmoilla en pystynyt tappamaan juuri mitään bossia (48-50 tason vastuksia). Tietenkin bossit voisi päihittää seuraamalla isku iskulta ohjeita, etsimällä jokaisen tarvittavan accessoryn (joka bossille vissiin eri), levuttamalla KAIKKI hahmot samalle tasolle (oletan että eri bossit vaativat eri hahmot), levuttamalla ja laittamalla täsmälleen oikeat jobit ja skillit täsmälleen oikeille hahmoille (oletan taas että vaihtelee bosseittain), mutta en vaan enää jaksa levuttamisen jälkeen joka oli tuskallista kitkutusta sillä expovihut on harvassa ja juoksevat helposti ja tuo tanssijan 100*EXP bonus toimii ilmeisesti vain kerran 1000 tai 10000 käyttökerrasta. 99 pitäisi levut olla ja olen melko varma usean kokeilun jälkeen ettei tuokaan riitä itselleni lähimainkaan koska noitten lv50 job bossien ja lv48 sivutehtävän metsäbossin en usko olevan läheskään ne vaikeimmat.

Levuttaminen tosin taitaa olla yhtä tyhjän kanssa koska bossit niittaa edelleenkin laakista (5 AoE iskua peräkkäin) niitten lopun lähestyessä, joko bossien levut nousevat hahmon perässsä tai levut nostavat vain HP:tä ja SP:tä. Vaivalloista oli päästä edes nuo chapterit läpi, lv 32 3 chapteri meni +60 levulla, level 40 3 chapterit meni sentään porukalla jotka oli about 38-40 levulla. 4 chaptereissa homma meinasi tyssätä kivettävään bossiin jonka takia piti porukat grindata levulle 70 ja silti ei meinannut onnistua, mutta kävi edes kerran tuuri ja bossi ei räkinyt petrifyä niin usein.

Legend of kay anniversary (switch)

Toiminta tasoloikka joka julkaistiin alunperin 2005 ps2:lle.
10 vuotta myöhemmin peli tuli anniversary nimellä ps3:lle ja xbox 360:lle ja pari vuotta sitten (?) ps4:lle ja tänä kesänä myös switchille.

Tarina on kuin pienen budjetin aamu piirretystä aina ääninäyttelyä myöden joka on kaikkea huonon ja surkuhupaisan väliltä, mutta itse pelattavuus toimii hyvin.
Ohjaus on tarkka ja kamera ei tuottanut kertaakaan ongelmia. Viimeksi loikinta on ollut näin sujuvaa ja kivaa kun pelasin super mario odysseyta.
En löytänyt siihen vastausta, että onko tuo uusi kamera vain switch versiossa vai eikö ihmiset ole vaan tajunneet laittaa sitä päälle options valikosta.
Alkuperäinen kamera kun on kohtuu paska. Se kääntyy kankeasti etkä voi edes katsoa ylös tai alas. Uusi kamera kääntyy todella herkästi ja näppärästi ja myös ylös sekä alas katsominen sujuu kuin missä tahansa modernissa 3d tasoloikassa.

Koitin googlettaa ja äskenkin katsoin ps4 version sekä xbox 360 version arvostelun ja niissäkin puhuttiin vain tuosta orkkis kamerasta.
Ainakin switchilla tätä on siis kiva pelata. Peli näyttääkin ihan kivalta vaikka onkin vain hieman paranneltu ps2 peli ja ruudunpäivitys oli tasainen 60fps.

Minulla ainoa miinus tuon ääninäyttelun lisäksi on kissapatsaiden kierrätys. Aina kun jotain pitää aktivoida tai avata niin pitää löytää 3-4 kissapatsasta ja aktivoida ne. Ehkä taistelu on myös joillekin liian simppeliä, mutta se ei olekaan pelin pääpointti ja on se silti huikeasti vaikka jak & daxteria edellä.
Tämähän on myös halpa. Cdonista lähtee ps4 versio 19e ja switch 29e hintaan. Aikaakin vierähti kymmenisen tuntia.

Tuli lopultakin hankittua Celeste ja pelailtua peliä ensin yhden chapterin verran ja sitten pienen tauon jälkeen oli pakko vielä palata pelailemaan toinenkin chapter.

Täytyy sanoa, että peli on juuri sitä mitä kaipasinkin: tiukkaa haastetta tiukoilla kontrolleilla varustettuna. Ensimmäisestä chapterista jäi pari mansikkaa keräämättä mutta toisesta sain uusintakierroksen jälkeen kaikki haltuun, kuten myös sen b-kasetin, jolla ilmeisesti voi pelata jotain eri versiota kentästä tms.

Jostain luin että kolmannesta chapterista alkaisi haaste mennä jopa yllättävän kovaksi. Saapa nähdä, nyt on ollut sopivasti haastetta mutta ei lähelläkään väkisin vääntämistä kymmenillä kuolemilla, jota vähän uumoilen mahdollisesti olevan luvassa jossain kohtaa.

Pelailin joku kuukausi sitten pelin selain-versiota (tms.), jossa siinäkin oli osa kentistä näitä nyt pelaamiani kahta chapteria haastavampia, joten varmasti on seinää tulossa vastaan. Mikä on vain asiallista. Tiedän mihin lähdin mutta luovuttaa en aio. Apu-moodeja en ota käyttöön ennen kuin on täysin palanut loppuun ja se ei ihan heti tapahdu.

@zappah
Jos pidit Bomb Chickenistä, tiesin että pidät Celestestäkin. B-kasetit ovatkin sitten paljon vaikeampia versioita chaptereista - niissä hiusten repimiseltä ei etenkään myöhempien chaptereiden kohdalla voi välttyä.

Apumoodeja tuskin joudut käyttämään. Minäkään en kertaakaan joutunut. Se ei tarkoita, etteikö haastetta ja vaikeita aikoja silti olisi. Kylmähermoisuudella ja rohkeudella pelin kyllä läpäisee.

Ihmettelen vieläkin suuresti, miksei Pelaaja tehnyt alkuvuonna arviota tästä yhdestä vuoden parhaista peleistä.

Snow moto racing freedom (ps4)

Moottorikelkka pelejä tulee ainakin konsoleille todella harvoin. Itselle edellinen genren peli oli ps2:n sledstorm.
Kyseessähän on pienen porukan indie tuotos joka olisi mennyt täysin ohi ellen olisi tätä aikoinaan bongannut switchin eshopista.
Katselin tuosta muutaman videon ja pelikuva näytti siltä, että ajettavuus on aivan perseestä joten jätin ostamatta kunnes tämä oli psn storessa n.7e hintaan (normaalisti n.20e) ja päätin ottaa riskin.

Varsin äkkiä kävi selväksi, että katsomani tyypit ei ilmeisesti vaan osaa pelata peliä ollenkaan sillä itsellä meni ohjauksen oppimiseen alle 5 minsaa.
Asiaan varmasti vaikutti se, että olin pelannut go vacationia paljon joten olin tottunut siihen, että moottorikelkat aliohjaa kohtuu reippaasti.
Eipä nämä tosin muuta vaadi kuin kaasun hölläämistä mutkissa niin hyvin pysyy radalla. Checkpoint kisoissa täytyy myös jarrun kanssa tehdä jyrkempi käännös välillä koska checkpointin läpi täytyy ajaa tiettyyn suuntaan.

Pelistä löytyy perus radoilla ajettavat kisat, checkpoint kisat ja temppuilu. Ratoja on likemmäs 20 ja checkpoint kisoja melkein 30 jotka sijoittuu kolmeen eri ympäristöön ja noissa voi myös ajella ihan huvikseen.
Mestaruuksia voittamalla hahmon taso nousee jolla pääsee taas kovempiin sarjoihin.
Restart tuli kovin tutuksi, mutta silti vain kolme kisaa sai kiroilemaan kunnolla. Kapea mutkitteleva rata, 1000cc kelkka ja edessä lunta pöllyttävä tekoäly ei ole kiva yhdistelmä.
Aikaa meni n.5 tuntia kun voitin kaikki mestaruudet, mutta kuten sanottu niin restart tuli tutuksi joten joku saattaa olla nopeampi tai sitten hitaampi.
Tuon lisäksi on vielä time trial moodi josta voi kerätä kultamitalit sekä online kisat joissa ei varmaan ketään ole.

Tämä on vielä 6.9 asti sen n.7e psn storessa.
Julkaisijalle on kyllä pakko antaa miinusta ahneudesta sillä kuten sanottu niin ps4 versio maksaa normaalisti 19.95e, mutta switch versiosta kiskotaan 34.95e ja se on vielä teknisesti huonompi.

Tuossa on joku arvostelu ihan vaan pelikuvan takia.
Itse olen täysin eri mieltä tuon kanssa. Tykkäsin jopa niin paljon, että taas harmittaa kun tämä on vain digitaalisena kovolla.

Mass Effect: Andromeda

Ei läheskään niin huono peli mitä haukkujen perusteella olisi voinut odottaa.

Tässä nyt kuitenkin ne pahimmat valituksen aiheet:

1. miksi pitää pitkittää peliä tehtävillä, joissa pitää käydä planeetalla A, josta mennä planeetalle B, josta planeetalle C vain palataksemme planeetalle A tai B. Ei tuo muuten vielä edes niin kyrsisi mutta planeetat on eri tähtijärjestelmissä, joiden välillä on yli 10 sekunnin ohittamaton animaatio. Ja planeetalle laskeutuessa ja poistuessa on yli 20 sekunnin animaatio, jota ei myöskään voi skipata. Menee aika hitosti aikaa vain animaation katsomiseen.

2. Miksi emaileja ei voi lukea tulevaisuudessa kuin aluksen kahdella koneella eikä matkalla ollenkaan vaikkapa omni-toolista?

3. Miksei tiimikavereita voi enää ohjata ja näin tehdä maukkaita comboja?

Muutenhan peli oli about samaa Mass Effectiä kuin aiemmat. Ei ehkä niin muistettava juoni tai edes hahmot mutta viihdyttävä teos kuitenkin.

Moninpelin suhteen ärsytti kun aiemman pelin hyvä systeemi oli mikromaksujen takia(?) pitkitetty eikä jaksanut pelata kuin yhdellä hahmolla maksimilevelille. Syynä se, että levelöinti kestää älyttömästi kauemmin ja ei nosta kuin kyseisen hahmon kykyjä kun aiemmassa pelissä vähintään saman luokan hahmo sai myös levelit. Ei olisi yksinään niin iso ongelma mutta kun se vieläpä kestää niin kauan. ME3:ssa tuli testailtua eri hahmoluokkia sen takia, että leveleitä sai aika äkkiä ja koko ajan sai jotain päivitettyä. Nyt loppui into kun oli saanut yhden akkelin täydelle levelille.

Celeste

Vielä on seiska-chapterin b-side kesken (ja seiskan helyistä about puolet keräämättä) sekä kasi täysin käymättä mutta nyt voi jo sanoa, että parhaita tasohypähtelyitä mitä olen pelannut. Haastetta löytyy mutta juuri sopivasti, ettei missään vaiheessa tee silti mieli heitellä ohjaimia seiniin tai luovuttaa vaan yrittää vain uudestaan.

Lisäksi mansikoiden kerääminen on todella koukuttavaa, erityisesti paremmin piilotettujen tai sijoiteltujen.

Kaikki pelattujen kenttien mansikat sekä suurin osa sydämistä on tullut kerättyä. Aikaa on mennyt vajaa 17 tuntia, joka oli myös lopputekstien aika. Muistaakseni puuttuu enää 5 mansikkaa sekä loput helyt ja sydämet. Ai niin, ja tietenkin siellä on vielä c-sidet olemassa kun ne saa auki.

Kesällä tuli retrosteltua Spyrojen parissa, joten sen jäljiltä minua poltteli seuraavaksi Ratchet & Clank-trilogia. Ja kerta backlog-pinossa lojui PS3:n HD-kokoelma, päätin vetää sen läpi, trophyineen kaikkineen. Ykkösen saavutukset (skill pointit + kulta-aseet) olen luultavasti hoidellut joskus aiemminkin, kakkosessa puolestaan olen satavarmana päässyt Insomniac museoon ainakin kerran ilman fuskausta… mutta kolmosesta en ole tainnut koskaan aiemmin kerätä kaikkia skill pointteja, omega-aseista puhumattakaan. Noh, nyt on sekin hoidettu.

Pelit olivat toki edelleen hyvin viihdyttäviä, PS2-kauden hienointa kaviaaria… mutta tästä HD-versiosta on todella paha antaa Idol Mindsille sen kummempia kehuja. Peleissä ilmeni kuiteskin sen verran ärsyttäviä muutoksia sekä bugeja. Listataanpa niistä jokunen:

* Ykkösessä ja kakkosessa skill pointtien sekä kulta/platinapulttien ääniefekti oli kimeämpi kuin aiemmin. Lisäksi siinä oli outo kaiku. Kuvitelkaa semmoinen audioklippi, jota on boostattu niin helvetisti, että se suorastaan rahisee ja särähtää korvaan; SE oli minun palkintoni jok’ikisesta skill pointista ja erikoispultista. Mahtavaa. Samaten metallinpaljastimen alkuperäinen ääni oli korvattu jollain epämääräisellä särinällä, joka oli varsin kökkö etäisyysmittari vanhaan verrattuna.

* Aseina toimivien pikkurobottien tekoäly oli suoraan sanottuna hanurista. Kuinka monesti Glove of Doomin pikkurobot tyytyivätkään haistelemaan maata toimettomina, vaikka tolpillaan olevia vihollisia seisoi pahimmillaan ihan siinä vieressä? Kuinka monesti Gadgebotit jumittivat juoksemaan paikoilleen, mikäli erehdyin komentamaan niitä hyökkäykseen yli kolmen metrin päässä vihollisesta?

Glove of Doom oli alkujaan yksi suosikkejani ykkösessä, mutta tässä HD-versiossa siitä tuli hyvin rampautunut sekä epäluotettava ase. PS2-kaudella, varsinkin jos energiat oli vähissä, saatoin käyttää Glove of Doomia nurkan takaa ja sitten katsoa, kuinka pikku riiviöt kipittivät ties kuinka kauas vihollisten perään. Tällä kertaa minun piti käyttää sitä mieluiten vain lähietäisyydellä JA pyrkiä kohdistamaan kamera viholliseen, mikäli pikkubotit rupesivat derppaamaan. Tätä sattui yhtenään. Samaten Gadgebotteja piti toistuvasti komentaa samoihin tehtäviin uudestaan, mikäli ne jumittivat juoksemaan paikoilleen. Kolmoseen päästessä nämä ongelmat onneksi lieventyivät. Mutta kun muistelee miten hyvin nuo robotit toimivat vanhoissa peleissä, niin en voi kuin ihmetellä, että miten helvetissä ne oli onnistuttu sössimään NÄIN pahasti??

* Kakkosessa Behind the Hero tv-sarjan perään kuuluvat videoklipit jäävät kokonaan näyttämättä, mikäli pelaaja ei keskeytä noita tv-jaksoja viimeistään niiden viime sekunneilla. Muussa tapauksessa peli lentää vain suoraan seuraavalla planeetalle, jättäen Ratchetin ja Clankin kommentit välistä. Varsin typerä bugi, kun ottaa huomioon miten koko tv-sarja valmistelee sinua pelin loppupään juonikoukeroon.

* Graafisia bugeja ilmeni siellä ja täällä. Alin vaatteissa oli omituisia viivoja saapuessani tämän pajalle. Kakkosen välivideossa Clank ikään kuin hiihti eteenpäin kävelemisen sijaan. Ja silmät; kaikkien pelien välivideoissa ilmeni tilanteita, joissa hahmojen silmissä näkyi joko outoja valkoisia länttejä, viivoja tai pahimmillaan uupuvia iiriksiä. Kapteeni Qwark tyhjine silmämunineen oli aika tuju ilmestys. Sitten oli katoavia tekstuureja, hitto vieköön, katoavia VIHOLLISIA; Hovenilla eräät vastaan juoksevat Blargit haihtuivat kuin pieru Saharaan, mikäli käänsin kameraa tarpeeksi vinoon. Palauttaessani kameran taas kutakuinkin Ratchetin selän taakse, nuo Blargit ilmestyivät jälleen näkyviin. Tämä tapahtui toistamiseen haastetilassa.

* Lopuksi pari muuta bugia: jouduin hakkaamaan jo kertaalleen kukistetun pomon uudestaan kakkosessa, koska skippasin välivideon haastetilassa, jumitin areenalle tappelun jälkeen, enkä siten selvinnyt sieltä hengissä ulos. Samaten kahdessa ”tapa kaikki kentän vihut tavalla X”-skillpointissa saavutukset jäivät eka saamatta, koska HD-versio on liian taukki myöntämään niitä ilman tiettyjen checkpointtien kuittausta. Siis sellaistenkin checkpointtien, jotka tulevat vasta niiden viimeisten vihollisten JÄLKEEN. Old Skool ja Wrench Ninja II muuttuivat suorastaan helvetillisiksi lukuisten uusintayritysten takia.

Kolmosen viemärit puolestaan rupesivat rullaamaan jotain 10 framea sekunnissa jahka olin kierrellyt siellä jonkin aikaa, spawnannut koko joukon ameeboja pitkin kenttää ja ottanut vielä tesla kilvenkin päälle. Auta armias jos olisin laittanut vielä sen tappaja-ankankin lentelemään siihen viereen. En normaalisti välitä pelien ajottaisesta hidastelusta, mutta ei Ristus, kun se vaihe jäi vaan päälle eikä näyttänyt lähtevän yhtään mihinkään.

Sitten oli pari tympeää trophya, jotka vaativat pulttien ylenpalttista hamstraamista. Joissain peleissä riittää se, että keräät vaikka miljoonan lukuisissa pikku erissä yhden tallennuksen aikana. Tililläsi ei siis tarvi milloinkaan olla sitä koko miljoonaa kerralla. Vaan ei näissä peleissä! Niissä tuo koko perkeleen könttäsumma piti aina löytyä tililtä trophyn saamiseksi.

R & C 1:ssä isoin vaatimus oli miljoona, kakkosessa kaksi ja kolmosessa jopa kymmenen. Näistä ykkösen vaatimus on kohtuuttomin – haastetilassa jäljellä olevien kulta-aseiden + 150 k maksavan Rynon kokonaishinta oli ALLE PUOLET tuosta miljoonasta!! Ja silti, tuon yhden ainoan trophyn takia, minun olisi pitänyt tahkota samoja planeettoja tuntitolkulla saadakseni kilokaupalla fyrkkaa, jolla en lopulta edes tee yhtään mitään! Kohtuullinen grindaus peleissä opettaa pelaajalle kärsivällisyyttä, mutta tämä on vain halpamainen sekä täysin aivoton tapa pidentää pelin kestoa. Joten päädyin käyttämään tätä glitchiä, kerta Idol Mindsin mielestä oli suorastaan nerokasta laittaa jokin näin banaali tehtävä pelin trophy-listaan.

Kakkosessa tuo summa oli sentään kohtuullinen – haastetilan pulttikerroin kerryttää fyrkkaa nopeasti ja monet esineet maksoivat joka tapauksessa 1-2 miljoonaa. Esim. pelin paras haarniska (joka täytyy kuitenkin hankkia toisen trophyn takia) maksaa yksistään 1,5 miljoonaa.

Kolmosen suhteen tuli ongelma: toisin kuin kakkosessa, jossa haastetilan Mega-aseet saattoi jättää omaan arvoonsa, peli vaati sekä tappiinsa päivitetyt Omega-aseet (ja Rynon) että sen hiton 10 millin könttäsumman. Päätin tehdä kompromissin: leveloisin aina vain 1-2 omega-asetta kerrallaan valmiiksi, jotta saisin summan kasaan mahd. nopeaa ja voisin silti grindata aseita siinä taustalla. Tämä tarkoitti hyvin itaraa ja yltiövarovaista pelityyliä, sillä jokainen osuma viholliselta, myös silloin kun olin pallokilven suojissa, nollaisi pahimmillaan 20-kertaisen pulttikertoimen taas normaaliksi. Saatuani 10 milliä kasaan saatoin ostaa kaupan tyhjäksi aseista, mutta koska minun oli KUITENKIN grindattava loput aseet vielä valmiiksi, ylimääräistä fyrkkaa alkoi joka tapauksessa kertyä. Kuinka ironista – aluksi hamstrasin jok’ikisen pultin kuin joku itara vanhus konsanaan, mutta loppuvaiheessa saatoin sitten vaan juosta täysien laatikoiden ohi päästäkseni mahdollisimman pian seuraavaan tappeluun. Rahasta oli tullut täysin merkityksetöntä – platinatrophyyn mennessä tilini 3-4 miljoonaa ylimääräistä pulttia oli muuttunut seitsemäksi aseiden grindauksn takia. Jälkikäteen ajateltuna olisin päässyt paljon helpommalla ostamalla Rynon niin pian kuin suinkin mahdollista… mutta toisaalta, strategiani teki haastetilasta myös paljon kiinnostavamman kuin kahdessa ekassa pelissä.

Jos jostain Idol Mindsille voin antaa papukaijamerkin, niin se olisi näiden luoma ninja skin kolmosessa. En yleensä välitä useimmista R & C sarjan skineistä, koska ne ovat monesti joko liian rumia tai sitten ne peittävät Ratchetin ilmeet kokonaan. Ninja skinissä Ratchetilla on vain puolet naamasta peitossa ja kaiken kukkuraksi se on varsin hienon näköinen. Pelasin hyvän matkaa kakkosta James Bondina ja kolmosen lähestulkoon kokonaan ninjana. Mutta yksi hieno skin on laiha lohtu monien bugien ja turhauttavien trophyjen rinnalla. Jälkimmäisiä en sentään joudu hankkimaan enää uudestaan.

Pelien kasvonkohotuksesta huolimatta, monista pikkuvirheistä kertyi aikamoinen vuori. Raivostuttava sellainen. Silloin kun alan törmätä näin moniin bugeihin tahattomasti, niin en oikein tiedä onko päivitetyt grafiikat kaikkien noiden ongelmien arvoisia. PS2-versiot ovat ihan nättejä nekin ja ne toimivat monilla tavoin tätä HD-kokoelmaa paremmin. Voikin hyvin olla, että päädyn myymään pelin eteenpäin ja pelaamaan Ratchettini vastaisuudessa ihan niiden alkuperäisellä konsolilla. Noh, ainakin tuolla HD-trilogialla menee huomattavasti paremmin kuin PS4:n Jak-kokoelmalla. Ja PS3-versioon Ratchet: Deadlockedista ei näemmä kannata koskea viiden metrin kepilläkään, ei edes niiden trophyjen tähden.

South Park: Fractured but Whole tuli tempaistua Switchillä. Varsin hauska teos. Stick of Truthin meiningeissä jatkettiin vahvasti, mutta pituutta oli yllättävät 32 tuntia omalla läpipeluulla. Tämähän on jo RPG-meininkiä for real! Toisin kun edeltäjänsä, Fractured butth... but whole oli myös välillä haastava, kun vaikeusaste oli vaikeimmalla.

Tuli myös pelailtua Red Dead Redemption PS3:lla kakkosta odotellessa. Oli hauskaa huomata, miten ekalla pelikerralla 2011-2012 peliä tuli ihasteltua niin hienona, ja nyt se näyttää jo vähän karulta. Hyvä peli silti kaikkinensa, vaikka nyt tyydyin hakkaamaan vaan main questit, jotta on tarina tiedossa kakkosen pohjalle. John Marstonin moraali pohditutti kovasti pelaamisen jälkeen, ja Rockstarhan osaa tehdä hyviä tarinoita. Kerrassaan mainio peli.

Marvel's Spider-Man ensifiiliksiä

Vajaa kaksi tuntia takana ja täytyy sanoa että hypen takia mieto pettymys. Ei missään nimessä huono vaan hiton hieno peli mutta kun luki kaikkea hehkutusta niin odotti vielä jotain kovempaa imua. Lisäksi niin hienoa kuin kaupungilla seittien varassa heiluminen onkin, niin ensimmäisenä tuli ikävä Batman-pelien viitalla lentelyä, joka omissa kirjoissa helposti tyydyttävämpää.

Noin muutoin kyllä melkoisen näköinen ja tuntuinen peli. Fiilis on juuri mitä Spider-Manilta voisi odottaakin ja rikosten estely ja ihan pelkkä lentely kaupungilla on ihan älyttömän siistiä.

Taisteluun en ole vielä päässyt sisään vaan turpaan tulee. Vaikeustasoksi tosin otin sen vaikeimman. Ongelmana lienee se, että vaikka tämä on lähellä Batmanien taistelua niin se eroaa siitä juuri sen verran, että ei ihan vielä ole homma hallussa. Taistelusta varmasti osaa sanoa myöhemmin enemmän, potentiaalia siinä ainakin on liikkeiden määrän ja vaihtelun vuoksi.

Kartta vaikuttaa isolta mutta ei liian isolta, eli varmasti on lääniä heilua ympäriinsä mutta ei tarvitse vuotta varata että käy pelin läpi.

Peter Parkerilla pelattavat osiot sekä kerättävät reputkin olivat viihdyttäviä niistä irtoavan tarinan tai vastaavan vuoksi. Ei ole reput mitään turhia kerättäviä vaan niissä vaikuttaisi olevan kaikissa sisällä jotain, jota Peter sitten kommentoi tarkemmin. Siitä tuli mieleen, että Spider-Manmainen huumorikin on totta kai mukana, mikä kuuluu asiaan.

Sonylla on kyllä hommat hyvin uunissa kun katsoo mitä yksinoikeuksia sieltä tulee. Onella ei ole oikein mitään (ainakaan tiedossa) ja Switchilla olisi mahdollisuuksia (eli pelisarjoja olemassa) mutta peleistä ei oikein kuulu mitään.

Forza horizon 4
Katso arvostelu :D

Back to the future: The game

Telltalen tuotos joka jokaisen leffa trilogian fanin tulisi pelata....tarinan takia.
Itse pelaaminen on kyllä aika tuskaa välillä. Siitä toki plussaa, että tämä on enemmän perinteinen point & click seikkailu joten qte kohtia ei ole ollenkaan eikä dialogissa ole aikarajaa.
Se itse pelaaminen vaan on kohtuu tuskaista välillä kuten sanottu. Kamerakulmat on välillä perseestä kuten myös hahmon ohjaus. Usein alueilla on myös näkymättömiä seiniä joissa ei ole mitään järkeä ja tekee pelaamisesta vielä tuskaisempaa.
Itse tarina on kuitenkin hyvä ja lukemani kommentit siitä, että tämä on tavallaan neljäs elokuva ei ole yhtään liioiteltuja.

Fist of the North Star: Lost Paradise

Tämä meinasi tulla missattua, kunnes huomasin että tämä tulee Yakuzat tehneeltä porukalta. Yakuza pelien suurena ystävänä olin jo heti kotonani, mättö oli räjähtelevine päineen entistä brutaalimpaa, tosin ulkoasu muistutti enemmän anime esikuvaansa kuin Yakuza-pelejä. Yakuzan tapaan pelistä löytyy läjäpäin minipelejä, kilpa-ajoa, drinkkien sekoitusta, taisteluareena, hostess-klubin managerointia, vanhoja retropelejä, sairaanhoitoa rytmipelinä ja äijämäistä versiota pesäpallosta.Rytmipeliä lukuunottamatta kaikki minipelit onnistuivat viihdyttämään ainakin jossain määrin.

Mättö toimi suurinpiirtein Yakuzan tapaan tosin kovimmat finisherit hoidettiin ympyrällä kolmion sijaan. Tapahtumien keskipisteenä toimii pikkukaupunki Eden josta Ken etsii hukassa olevaa morsiotaan, vaikka päästoori onkin morsiotaan jahtaava Ken matka ei ole ihan niin mutkaton ja tätä päämäärää tavoitellessa Edenistä paljastuu salaisuuksia ja sekalaista pahisosastoa jotka ovat näiden salaisuuksien takia Edenin kimpussa.

Kaupunki on suhteellisen pieni ja värvättävät hostessit sekä sivutehtävät on äkkiä löydetty, mutta sivutehtäviä avautuu chapterien edetessä. Edeniä ympäröivä autiomaa onkin sitten hiukan laajempi, mutta aika tyhjähkö alue, muutamaa hostessia ja sivutehtävää lukuunottamatta, mutta aavikko on paras paikka löytää materiaalia auton parannuksiin ja myös muutama sivutehtävä vaatii aarteenmetsästystä. Niiden muutamien sivutehtävien ja hostessien löytäminen keskeltä aavikkoa oli niin työn ja tuskan takana että jouduin googlettamaan ohjeita. Onneksi aavikolta pystyi löytämään huoltoasemia joilta pystyi tankkaamaan autonsa, tallentamaan ja pikamatksutamaan toisille jo löydetyille huoltoasemille. Ajokisat piti myös ensiksi löytää ennenkuin niissä pääsi kisaamaan ja nämä piti löytää oikeassa järjestyksessä.

Ihan kaikkea en saanut tehtyä kun muutama viritysosa jäi autosta uupumaan kun materiaaleja en onnistunut löytämään ja osaa substoriesia ei löydy millään eikä netistä löydy kunnon walkthroughia. Suurin osa minipeleistä tuli tehtyä ja pääjuoni on läpäisty, aikaa meni vähän päälle 55 tuntia, mutta erittäin viihdyttäviä tunteja.

Yllättävän hyvä peli 9/10

Far cry 3 classic (xbox one x)

Tuli sitten ostettua far cry 5:n gold versio boxille ja vietyä se aiemmin ostettu plese versio vaihtoon.
En kuitenkaan aloittanut vitosesta vaan kolmosesta ja kyllähän tämän mielellään vielä pelasi vaikka kyseessä oli jo kolmas läpipeluu.
Alunperin xbox 360:lla olin kerännyt kaikki saavutukset, kuten myös kaikki collectiblet vaikka sitä ei vaadita edes saavutusten avaamiseen. Toinen kerta tuli pelattua varsin nopeasti kuten tämä kolmaskin eli hommasin tärkeimmät päivitykset varusteisiin ja skilleihin ja sitten keskityin lähinnä tarinaan.

Vaas oli ihan yhtä loistava kuin muistin ja Hoyt oli parempi kuin muistin.
Eläimien metsästys parempia varusteita varten oli myös paljon nopeampaa kuin muistin.
Peli myös näytti varsin hyvältä vaikka onkin "vain" 1440p / 30fps. Xbox 360 versio taisi olla 720p jos sitäkään, täynnä sahalaitaa, screen tearingia ja pätkivää ruudunpäivitystä. Nyt nuo kaikki on kadonneet joten peli oli reippaasti parempi kokemus.

Dishonored 2

Tämän pelaamiseen läpi meni noin puolitoista vuotta. Syynä ei ole se, että peli olisi huono vaan, että on aina ollut muuta pelattavaa. Tätä olen pelannut vain mausteena välissä. Kenttäsuunnittelu tässä kakkosessa on erityisesti mainitsemisen arvoista. Yhdessä tehtävässä liikuttiin kahden eri aikakauden välillä. Toinen kenttä muutti muotoaan kuin jättimäinen puzzle box. Mun mielestä molemmat Dishonoredit on yksiä parhaimmista modernin aikakauden peleistä. Niiden maailma on äärimmäisen mielenkiintoinen ja immersiivinen. Aina on vaihtoehtoisia reittejä ja monia tapoja tehdä asiat. Tuntuu vain, että näistä peleistä ei puhuta tarpeeksi. Jos peruspelaajaa pyydetään nimeämään suosikkipelejään, niin useimmiten mainitaan Assassin's Creedit, Dark Soulsit, Call Of Dutyt yms. mutta harva mainitsee Dishonoredeja. Mä haluaisin mennä kaduille kuuluttamaan, että nämä on mestariteoksia.

Lainaus

Yhdessä tehtävässä liikuttiin kahden eri aikakauden välillä. Toinen kenttä muutti muotoaan kuin jättimäinen puzzle box.

No nyt tämä alkoi kunnolla kiinnostaa. Hyllyssä ollut jo ties kuinka pitkään mutta vielä on aloittamatta.

Eikös noista Dishonored 2:n erikoistehtävistä ole ollut about joka arvostelussa juttua? Ainakin Pelaaja niistä taisi mainita.

Toki nuo on hienompi kokea spoilereitta ja itselle tuli todella kovana yllärinä tuo ns. aika-kenttä. Hienoimpia kenttiä koskaan missään. Enemmän mainostettiin trailereissa sekä arvosteluissa ja muualla tosiaan sitä muuttuvaa kenttää mutta se kalpenee täysin tuon toisen rinnalla. Toki sekin on muihin peleihin verrattuna aivan älytön tapaus. Ja tietenkin joku voi olla eri mieltä ja pitääkin toisesta enemmän mutta minusta tosiaan tuo aikakikkailu on ihan älytön.

Täytyy sanoa että tekisi mieli pelailla nuo kyseiset kentät itsekin uusiksi. Pelin olen pelannut kahdesti, kuten jokaisen pelisarjan pelin. Niissä kun pystyy ainakin kahdella täysin erilaisella tyylillä pelailemaan (eli "hiippailu+no kills" ja "whatever-kill-everybody").

Itse olen välttänyt puhumasta tuosta aika-kentästä juuri spoilereiden vuoksi kun itsekin niiltä vältyin.

Niin ja sama kävi muuten Titanfall 2:n kanssa! Tuli pienoisena yllärinä sen hieno erikoiskenttä!

Tuossa muuten joku artikkeli, jossa vertaillaan noita kyseisten pelien erikoisempia kenttiä:
https://www.forbes.com/sites/insertcoin/2016/11/14/dishonored-2-and-titanfall-2s-time-hop-level-who-wore-it-better/

Artikkelissa ilmeisesti (luin sieltä täällä nopeasti) tykätään enemmän Titanfallin "versiosta". Se toki onkin suoremmin pelimekaniikassa kiinni ja nojautuu tavallaan tasohyppelyyn (ei vain aikataso, vaan taso-taso :D) kun Dishonoredissa homma on enemmän rauhallisempaa tutkimista aikatasojen välillä. Tietenkin siinäkin voi hyppiä "piiloon" toiselle tasolle jos homma käy turhan kiivaaksi toisessa.

Metal Gear Solid: Peace Walker (Psp peli emuloituna PsVitalla)

Jumalauta kun osas olla työläs peli, reilu 50h urakka tohon meni, josta varmaan 70% ajasta oli pelkkää grindausta. Mutta se fiilis kun lopputekstit rullas oli kuin iso kivi olisi päältä nostettu. Tää peli on siis tajuttoma kauan ollut vaiheessa, mutta oli se sen arvoista.

Niille jotka eivät ole mgs sarjaa ennen pelanneet, tästä ei tietenkään kannata aloittaa vaan kannattaa tutustua ykköspleikan ensimmäiseen metal gear solidiin ja sitä kautta Solid Snaken ottamuksiin. Tai jos on pakko niin pelaa ainakin edeltävä kolmonen (kovimmat fanit pelaa vielä portable opsin, vaikka sen juonellinen tärkeys onkin aika minimaalinen).
Peace walker sijoittuu vuoden 1974 väliamerikkaan. Snake on perustanut palkkasotilasryhmän "Militaires Sans Frontières". Hän saa odottamattomia vieraita nimeltä Ramon Galvez ja Paz Ortega. Galvez tarvitsee palkkasoturijoukon apua poistaakseen mystisen puolisotilaallisen joukon, joka on valloittanut osan Costa Ricaa. Hän tarjoaa vastalahjaksi tukikohtaa merellä, lähellä Costa Rican rantaa. Snake epäilee Galvezia KGB agentiksi ja aluksi kieltäytyy, mutta Paz saa lopulta snaken mielen käännettyä. Kiitos mystisen kasetin, jossa kuuluu varsin tuttu ääni.

Kuten "Portable opsissa", Peace walker keskittyy Mother basen kehittämiseen. Tehtävien aikana Snake "värvää" lisää sotilaita ja tukihenkilöstöä Baseen. "Mammabase" laajenee pikkuhiljaa ja pelaaja voi alkaa kehittää basessa uusia aseita ja apuvälineitä tehtäviä varten. Suurimman osan itse tehtävistä voi suorittaa joko yksin tai kimpassa, valitettavasti psp versiossa ei ole koskaan ollut verkko co-oppia ja vaikka olisikin se olisi jo suljettu, kuten muutkin konsolin verkkotoiminnot. Lähiverkkopeli onnistuu toki lokaalisti kahdella laitteella (psp, vita tai pstv). Ja goddamit kun peli vihdoin alkaa niin on se nätti. En osaa päättää onko tämä vai God of war: Ghost of sparta psp:n hienoin peli, mutta tämä jos mikä tuntuu vetävän pikku käsikonsolin tehot äärimmilleen. Grafiikka on harmaata, mutta todella terävää ja yksityiskohtaista ja peli pyörii sulavat 25framea, ehkä bossitappeluja lukuunottamatta. Suurin osa pelin datasta onkin pakattu umd:le ja ne pitää asentaa ensin tai muuten osa contentista ei toimi.

Juonta viedään eteenpäin tyylikkäillä välianimaatioilla, jotka voivat olla vieläpä interaktiivisia. Uusia hahmoja tavataan, uusia ympäristöjä tutkitaan, mutta pelaaja huomaa jossain vaiheessa että pomoista tulee yksinkertaisesti liian vaikeita. Tästä päästään grindaamiseen. Koska Snake tarvitsee parempia aseita ja equipmenttejä etenemiseen. Parempia saa vain motherbasen kehittämisellä ja kenttien uudelleen pelaamisella, jotta löytäisi kaikki piilotetut tarvikkeet. Pelissä on vieläpä kaksi loppua, joista jälkimmäisen saadakseen on pelattava kaikki "Extra opsit", joita taisi olla vähän alle sata ja googletettava tärkeimpien hahmojen sijainti. "Extra opsit" koostuvat muuten eri sotavehkeitä vastaan taisteluista, haastetiloista ja humoristisista minipeleistä, joiden juonellinen tärkeys jää kyseenalaiseksi. Peliin saa halutessaan kulumaan aikaan vielä tuntutolkulla. Ja aivan endgamessa odottaa kunnon "monster huntter" sekoilut, GG

Pakko vielä mainita Snaken tekemät kahdenkeskeiset nauhoitukset eri sivuhahmojen kanssa. Ne oli todella mielenkiintoisia keskusteluja, jotka vaihtelivat costa rican luonnosta ja kulttuurista Ranskalaisien viinien haukkumiseen. Parit kunnon naurut tai itkut niistä irtosi. Endgameen ei edes pääse ellei tiettyjä nauhoituksia kuuntele. Ja aivan lopuksi on vielä kiitettävä muuan ystävää, joka auttoi pelaamaan tämän läpi. Hänellä löytyi peli pleikkari kolmoselle, jolle ostin pelin vielä storesta, siirsin savet (vaati kikkailua vitalla) ja nautin viimeset kymmenen tuntia kimppapelaamisen riemuista. Also peli näyttää hieman paremmalta isolla konsolilla ja pyörii sen 60fps. Kontrollitkin tuntuivat "hieman" mukavammilta padilla. Vaikka ps3 dual shock onkin surkea ohjain mielestäni, niin jopa sekin teki etenkin tähtäämisestä helpompaa, kiitos kahen tatin.

Liiaallisesta grindaamisesta huolimatta ei voi sanoa että en pitänyt pelistä. Päinvastoin rakastin sitä, sillä silloin kun juonta viedään eteenpäin sitä viedään todella hyvin ja peliin oli helppo uppoutua tuntikausiksi. Oo nyt pelannut mgs sarjassa osat 1,2,3, Portable ops ja tähän mennessä paras peli sarjassa on juuri Peace Walker. Ja siinä samalla Sonyn legendaarisen pikkukonsolin paras peli. Hyvää työtä Kojima.

Mulla on meneillään Resident Evil -maratoni. Vedin Code Veronican pari kertaa läpi, Zeron pari kertaa läpi, RE3:n kahdesti ja eilen RE2:n molemmat kampanjat. Uudemmista peleistä sain läpi Dragon Quest XI:n. Ilmeisesti tarina kuitenkin vielä jatkuu lopputekstien jälkeenkin, mutta perehdyn siihen joskus myöhemmin. Tämä oli kyllä erittäin nautittava kokemus, jossa oli huumoria ja saattaa olla, että tuli melkein tippa linssiin jossain vaiheessa. Tiimissä ei ollut yhtään hahmoa, josta en olisi pitänyt ja kaikilla oli omat hyödylliset taitonsa. Monesti tämän sarjan pelejä sanotaan hyvin grindauspainoitteisiksi, mutta en juuri nähnyt tarvetta sille. Perustaistelut oli aika helpohkoja, mutta pomotaisteluissa oli haastetta sopivasti. Post-game -sisällössä kuulemma tulee eteen pahempia vastustajia, joten saattaa olla, että joudun grindaamaankin.

Witcher 3:n kampanja on viimeinkin valmis! Aloitin tarinan 2016 maaliskuun alussa ja hitaus selittyy sillä, että tutkin paljon ympäristöä ja tein sivutehtäviä, mutta tapaan myös hyppiä pelien välillä ja joskus joku toinen peli vain vei voiton. Onhan tällä välillä esimerkiksi käytetty yhteensä 600h verran aikaa MGS V:n ja Diablo 3:n pelaamiseen.

Anyway, yritin koko ajan olla hyvä tyyppi, mutta sitten kuitenkin saan huonon lopun. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että yhden hiton kerran aivan pelin lopussa en tukenut Cirin päätöstä 100%:sesti, vaan halusin sen little bitchin pysyvän turvassa :D Saatan pelata viimeiset tunnit uudelleen ihan tämän takia, niin jää hyvä mieli.... No ny takaisin Red Dead Onlineen.

Sama kävi itsellä Witcher 3:ssa. Harmitti toki mutta en jaksanut alkaa vetämään uusiksi noin massiivista teosta. Eikä innostanut mikään palaaminen aiempaan talletukseenkaan. Tosin vetäisin kyllä speedrunina vielä pelin vaikeammalla läpi mutta en nyt muista mitä tein tarinavalintojen suhteen. Saatoin skipata kaiken välivideon ja puheen kun juoksin vain trophyn perässä. Loistava peli mutta omalla kohdalla kokee saman kohtalon kuin monet muutkin massiiviset pelit: ei niiden pariin kunnolla ehdi palata jos aikoo yhtään pelata uusiakin pelejä.

Aloitin uudelleen Kingdomin pelaamisen jatko-osan ilmestymisen tiimoilla. Olen kyllä todella ihastunut ja koukuttunut tähän kyseiseen tekeleeseen. Selviytymispelejä on tullut vuosien varrella jos jonkinmoisia, mutta tämä kevyt kaksiulotteinen resurssinhallinta nousee ehkä omaksi suosikiksi.

Pelistä löytyy useita selviytymispelien tropeja: vuorokauden vaihtelu, yöllä hyökkäävät pimeyden olennot, resurssien keruu (rajoittuu rahaan ja työvoimaan) ja rakentelu. Peli on kuitenkin pelaamisen kaareltaan enemmän tavoitteellinen kuin moni muu selviytymispeli. Pelaaja rakentaa ja laajentaa leiriään kohti kentän kumpaakin päätä. Tiellä on yön tuomat haasteet jotka johtuvat pahaa pimeyttä sylkevistä portaaleista joita on ripoteltu pitkin kenttää. Tarpeeksi vahvaa ja isoa armeijaa palkkaamalla portaaleista on tarkoitus päästä eroon. Neljä portaalia tuhottuaan pelaaja läpäisee pelin. Tämä siis Classic versiossa.

Kingdomista huokuu ymmärrys tuotteen merkitykselle; tekijät ovat oivaltaneet täysin mistä pelissä on kyse. Musiikki, audio ja grafiikka ovat kaikki hyvin pelkistettyjä, mutta silti erittäin tunnelmallisia. Kun verenpunaisen kuun yö viimein saapuu, soi taustalla uhkaavampi musiikki ja pimeys pistää pahintaan pelaajaa vastaan. Siinä saa ihan kunnolla tutista.

Olen makustellut Kingdom Two Crownsia nyt puolisen tuntia, ja olen innoissani. Peli on kaikkea sitä, mitä Kingdom Classic ja Kingdom New Lands olivat ja enemmän. Huomaan kaihoavani takaisin kuningaskuntaan taistelemaan pimeyttä vastaan.

Persona 5: dancing in starlight (PS4)

Tämän kanssa kävi kuten pelkäsinkin. Persona 4 dancing tuli pelattua vitalla ja mietein, että kuinkahan hyvä tätä on pelata telkkarin kautta kun ruutu on paljon isompi ja nuotit menee ruudun reunoille. Laitoin kuitenkin endless night collection paketin varaukseen jo elokuussa ps4:lle, koska vitalle ei saanut fyysistä versiota.
Tässä välissä on jo telkkarikin vaihtunut ja nyt mulla on 43" ruutu 1.6 metrin päässä naamasta eikä tämän pelaamisesta tule mitään :D
Onneksi on olemassa vita ja remote play. Ei se täydellinen ratkaisu tietenkään ole, mutta mieluummin pelaan noin saatikka siirrän sohvan kirjahyllyyn kiinni ja siltikin telkkarin kuva varmaan tuntuu liian isolta.

Näissä uusissa persona rytmipeleissä ei ole enää tarinaa kuten nelos versiossa vaan sen tilalla on social events johon avautuu keskusteluja eri hahmojen kanssa lisää sitä mukaa kun saavuttaa tiettyjä asioita ja oikeasti yllätyin siitä kuinka pitkiä ja hauskoja nuo keskustelut on.
Biisejä on kyllä kohtuu vähän eli n.25 joka ei sinänsä haittaa. Eipähän tule ainakaan tunnetta, että biisit ei lopu ikinä kuten vaikka deemossa jossa niitä on melkein 200. Se tosin on miinus, että jopa tuosta määrästä useampi on vain saman biisin eri versio eikä ainakaan tämän pelin biisi valikoima ole lähelläkään persona 4: dancing all nightin vastaavaa jota tulikin pelattua yli 70 tuntia.

Kyllä tätä vähintään niin paljon tulee pelattua, että saa kaikki social eventit auki. P3 dancingin kohdalla täytyykin miettiä, että pelaako sen myös remote playn kautta vai odottaako alennusta ja ostaa sen vitalle ja pelaa vasta sitten.