Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus

Night in the Woods on pääpelin osalta takanapäin. Kytkin jo aluksi taustamusiikin kokonaan pois nähdäkseni mitä teoksella on tarjottavana, ja hienostihan peli ajoi asiansa, vaikka musiikkia olikin tarkoitettu joihinkin kohtauksiin. Pelaajan arvostelun sanoinhan kyseessä on "tasohyppelyksi naamioitu visual novel", enkä musiikkia kirjojen tai sarjakuvienkaan taustalle ole halunnut. Sanomiset ovat puhekuplina.
Pelimaailma on kuin vakavaotteisempi Richard Scarryn kaupunki. Päähenkilö Mae näyttää hullunkurisen nuorelta varsinkin vanhempiinsa verrattuna. Eläinkaupungissa paljon vaikeampaa onkin ikäryhmien sijaan erottaa sukupuolet toisistaan, ja kukaties niillä ei ollut tarkoitettu olemaankaan mitään merkitystä, mikä oli minusta pelin parhaita asioita.
Maen elämänkatsomukseen, kuten tölväisyihin ja "aamu-unisuuteen" ei ole helppo samaistua, vaan tarinahan onkin hänen kasvamisekseen. Minipelitkin olivat hauskoja, kun möhlimisestä peli tuomitsi sanallisesti eikä pakollisilla uusintayrityksillä. Lopulta en vain tiedä paljonko niillä oli merkitystä, ja olisiko kaverien kanssa vietetyt illat pitänytkin jakaa tasaisemmin eri henkilöiden kesken.
Pelistä opin, että soittotunteja ei olisi ehkä pitänytkään jättää väliin, ja etten ehdi koota tarpeeksi kärsivällisyyttä retropeleihin. Nyt zekattavana on vielä Weird Autumn -lisäsisältö. Kun ei joutuisi koko tarinaa aloittamaan alusta saadakseen avattua kaiken konseptitaiteen.

Vedin tuossa muutama viikko sitten Mega Man 8 läpi :D Tietenkin Legacy Collection 2 kautta.

Grafiikat olivat hyvin karkkimaiset ja musiikit eivät ehkä niin parhaita, mutta kyllä sitä popitti kivasti Stage Select tunnarin tahdissa. Pelinvaikeustaso oli huhuhu..kyllä riitti haastetta. Wily on tässä vaikea ja eniten vitutus käyrää nostattivat Frost Manin ja Wily Stage 1 lumilauta kohdat, jossa muikkeli höpöttää "Jump,jump!" "Slide,slide!" paskaa.
Tykkäsin itse pelistä tosi paljon. Nyt jo kolme kertaa hakattu läpi.

Hellblade: Senua's Sacrifice alkaa olla loppusuoralla. Tuntuu vähän ikävältä todeta, mutta en oikein ole tykännyt. Äänimaailma ja -totetus on huippuluokkaa ja propsit myös pelin ulkonäöstä ja erityisesti mielenterveysongelmien käsittelystä. Näistä hyvistä puolista huolimatta minun on vaikea tykätä pelistä, jossa on loppupeleissä hyvin vähän vapautta tehdä mitään. En oikein ymmärrä sellaisia kohtauksia, joissa painetaan tatilla eteenpäin ja katsotaan, kuinka hahmo tasapainottelee lankulla tai juoksee karkuun jotakin vaarallista ilman mitään oikeaa riskiä. Eniten raivoa ovat aiheuttaneet pelin puzzlet, joissa on ihan omaperäistä jujua, mutta jotka ovat turhan usein raivostuttavan epäselviä ja joiden logiikkaan on vaikea päästä kiinni. Myös lore on aika meh. Sääli, kovasti olisin halunnut tykätä kehutusta indieteoksesta, mutta kun gameplay jää raa'aksi, niin minkäs teet. Silti hyvä, että tuli pelattua.

aika pitkälti samoilla linjoilla ollaan. tämän vuoksi itsellä tämä jäi kesken.

Voitte joko lukea tuon teksti seinän tai katsoa täysin samat jutut videolta.

Resident evil 7
Yonder: The cloud catcher chronicles

Resident evil 7

Resident evil seiskaa on kehuttu vuolaasti ja jotkut jopa ylistävät parhaaksi ressaksi nelosen jälkeen.
Itselle peli kuitenkin oli vain sellainen kyllähän tän nyt pelasi tason tuotos.
Välillä oli ihan kiva pelata ja välillä peli tuntui suorastaan pakkopullalta.

Odotukset oli kohtuu korkealla kaikkien kehujen jälkeen ja video arvosteluiden perusteella peli vaikutti juuri sellaiselta jota on kiva pelata pimeässä äänet kovalla ja uppoutua painostavan tunnelman vietäväksi.

Sitä painostavaa tunnelmaa ei vaan enää alun jälkeen ole ja alussakin tuon kokee lähinnä silloin kun peli pakottaa pelaamaan suoraan outlastista kopioitua piilottelua ja karkuun juoksemista. Noita kohtauksia taisi olla vain kolme, mutta olin kyllästynyt niihin jo toisen kohdalla.
Syytän tuosta outlastia joka sai minut vihaamaan koko mekaniikkaa.

Tuon lisäksi sitten lähinnä juostaan pitkin tyhjiä kartanon käytäviä ratkomassa pulmia ja etsimässä avaimia, että saa edes jonkun oven auki.
Tosin juokseminen on aivan väärä termi sillä hahmo liikkuu aivan julmetun hitaasti.
Toki sitten löytyy vielä erillinen juoksu, mutta ei se paljon nopeampi ole.
Varsinkin pomomatsit on ankeita hitaan liikkumisen takia kun parin metrin karkuun juoksemista varten on pakko kääntyä 180 astetta ympäri, sprintata se pari metriä ja taas kääntyä ympäri jotta voi ampua. Takaperin liikkuminen on melkein yhtä tyhjän kanssa.

On myös aivan turha selittää kuinka tuo on tietoinen valinta tuottamaan enemmän avuttomuuden tunnetta ja jännitystä sillä tuo ei aiheuta muuta kuin koko pelin kestävää vitutusta ja se on vain paskaa peli suunnittelua.
Kolmannesta persoonasta kuvatuissa ressoissa hitaampi liikkuminen vielä menetteli, mutta tällaiseen ensimmäisestä persoonasta kuvattuun peliin se ei vaan sovi.
Ehkä tuo on tietoinen valinta jotta ollaan saatu peli tuntumaan pidemmältä. Itsellä läpipeluu kesti 7.5 tuntia ja tuo sisältää kohtuu paljon hortoilua ja tavara laatikolla juoksemista sillä tähän ollaan tietenkin otettu mukaan se perinteitä kunnioittava helvetin pieni inventaario josta jopa tärkeät avaimet vie tilaa.
Onneksi sitä sentään saa suurennettua pelistä löytyvillä repuilla.

Pelistä löytyy myös videonauhoja jotka kertoo aiemmista tapahtumista Bakerin perheen tilalla ja nuo tapahtumat pääsee ihan itse pelaamaan pelkän katsomisen sijaan.
Varsinkin synttäri nauha oli mukavan erilainen ja keskittyi pienessä tilassa olevien pulmien ratkomiseen.
Tuon nauhan myötä Lucaksesta muodostui oma suosikki sekopäisestä Bakerin perheestä.

Mukavana yllärinä pelin toinen puolisko sijoittuikin täysin eri maisemiin ja samlla koheni fiiliskin.
Se outlast kopiointi unohdettiin kokonaan ja paikkojen tutkiminenkin oli kivempaa kun joka ovi ei ole lukossa ja avaimet ties kuinka monen puzzlen takana.
Kuten ethankin kerran totesi pulman ratkaistuaan "who builds this shit".
Monet tuntuu haikailevan vanhojen ressojen perään, mutta itse sain tuosta tarpeekseni jo code veronicassa.
Tarinakin alkoi kiinnostaa reippaasti enemmän kun koko tapahtuman taustat alkoi selviämään.

Tässäkin asiassa tunnun olevan juuri päinvastaista mieltä kuin moni muu sillä yleisen mielipiteen mukaan juurikin se kartano on pelin parasta antia ja sen jälkeen pelin tapahtumat ja juoni alkaa mennä alamäkeen kun taas itse aloin tykkäämään pelistä ja tarinasta enemmän.

Koska en ollut seurannut peliin liittyviä uutisia enää julkaisun jälkeen niin mukavana yllärinä tähän sai ihan ilmaiseksi ladattua not a hero lisärin jossa hypätään Chris Redfieldin saappaisiin. Olkoonkin, että tyyppi ei näytä eikä kuulosta chrisiltä.
Lisäri jatkaa siitä mihin perus peli jäi ja on toiminta painotteisempi eikä pulmia ratkota.
Liikkuminen on edelleen pirun hidasta, mutta sentään vihollisten tappaminen puukolla ja vetämällä niitä turpaan oli varsin hauskaa. Toki ampuakin voi, mutta melee taistelu oli niin hauskaa, että se jäi vähemmälle.
Aikaa tämän parissa meni likemmäs 1.5 tuntia joka oli ihan hyvin ilmaiselle lisärille.

Yonder: The cloud catcher chronicles

Parin viikon bayonetta putken jälkeen Yonder: the cloud catcher chronicles on suorastaan terapeuttista pelattavaa.
Pelissä ei ole taistelua, eikä edes vihollisia joita pitäisi juosta karkuun. Sen sijaan peli tarjoaa kauniita maisemia, resurssien keräilyä ja pääseepä tässä pari omaa farmiakin rakentamaan.
Jos pelkästään jo tuon kuuleminen sai sinut kyllästymään niin peli ei ole sinulle.

Peli alkaa kun pelaajan ohjastama hahmo on palaamassa takaisin koti saarelle etsimään vastauksia menneisyydestään, sillä hänet oli lähetetty pois saarelta turvaan jo hyvin nuorena.
Turvaan miltä? Se selviää varsin nopeasti sillä yksi osa saaresta on jo violetin usvan nielemä ja raunioina. Saarella on myös useampi pieni usvan valtaama alue.
Huoli on kuitenki turhaa sillä pelaajalla on kyky nähdä pieniä olentoja joita kutsutaan spriteiksi ja nämä pystyvät poistamaan usvan kunhan niitä on löytänyt vaadittavan määrän.

Mikään kiire tuon homman tekemisellä ei kuitenkaan ole vaan pelaaja voi ihan rauhassa tutkia paikkoja ja kerätä resursseja rakentelua varten.
Pelin crafting systeemi on mukavan simppeli ja sillä voi helposti rakentaa eri tarvikkeita sekä esim. aidan ja ruokakaukalon farmin eläimille.
Tuon takia kannattaakin heti alusta asti hakata kaikki puut ja kivet paloiksi ja poimia mukaan kaikki mikä irti lähtee sillä käyttöä niillee tulee kuitenkin.
Koska taistelua ei ole ollenkaan niin questit koostuu lähinnä tavaran hakemisesta tai valmistamisesta ja muusta vastaavasta.
Monet vaadittavat tavarat ja muutkin raaka-aineet voi usein myös hommata ihan vaihtokaupan kautta joka onkin varsin hyvä vaihtoehto esim silloin kun pitäisi tiettyjä ruokia tai vaatteita tehdä jollekkin.

Pelissähän ei varsinaisesti osteta mitään paria poikkeusta lukuunottamatta vaan homma hoidetaan vaihtokaupalla. Kaikella kuitenkin on rahallinen arvo joten voit antaa jollekkin pari perunaa ja ottaa vaihdossa pienelle eläimelle tarkoitetun aitauksen.
Tuo ei ollut edes vitsi vaikka se kyllä jaksoi huvittaa. Tuon aitauksen arvo on pari sataa ja yhdestä perunasta saa 50 ja niitä kasvoi kokoajan lisää omalla farmilla. Sama homma myös punaisten ja sinisten marjojen kanssa.

Maatilojen kunnostus ja hoito on, kuten oikeastaan kaikki muukin, varsin simppeliä eli mitään stardew valleyn tapaista ei kannata odottaa.
Jokaisella maatilalla on pieni alue joka koostuu ruuduista ja niihin voi mätkiä aitaukset eläimille ja kasvimaat.
Eläimet hankitaan antamalla niille ruokaa josta ne pitää jonka jälkeen ne seuraa kiltisti maatilalle.
Viljelmät ei koskaan pilaannu eikä eläimistäkään tarvitse sen jälkeen välittää kun palkkaa jonkun keräämään niiden paskat pois.
Oikeastaan palkkaus on väärä sana sillä jokainen suostuu loppuelämäkseen noihin paskahommiin sen jälkeen kun niille antaa kuusi mukillista lämmintä maitoa.

Pelissä voi myös löytää muiden pelaajien jättämiä laatikoita jossa on sisällä joku lahja.
Päätin lopuksi laittaa omiin laatikoihin jotain oikeasti hyvää kamaa ja tuonkin takia jaksoin vielä kerätä kamaa ja rakensin esim. pelin hienoimmat ruoka ja vesi kaukalot ja muuta kamaa jotka voi tehdä vasta läpäisyn jälkeen.
Toivottavasti nuo löytää joku joka on vasta aloittanut pelaamaan.

Oikeasti yllätyin kuinka paljon tästä tykkäsin. Aikaa onnistuin kuluttamaan yli 20 tuntia, mutta tuo sisältää paljon kaiken sellaisen rakentelua mistä ei oikeastaan edes hyödy mitään kuten esimerkiksi ilotulitus systeemi joka ampuu siihen laitetut raketit automaattisesti kun yö tulee.
Mukavana yllärinä ne raketit ei ole kertakäyttöisiä vaan tuo toimii samoilla raketeilla nyt ja ikuisesti ja sen lisäksi ilotulitus näkyy vaikka toiselle puolelle karttaa.

Normaalisti tämä taitaa maksaa psn storessa n.23e, mutta on vielä 26.4. asti ps+ jäsenille tarjouksessa hieman yli 7e ja tuolla hinnalla suosittelen jos peli muuten sattuu kiinnostamaan.

Prey alkaa olla loppusuoralla ja vaikka vielä loppuhuipennukset on näkemättä (jos niitä on, oletan että on) niin tässäpä ajatuksiani kyseisestä tekeleestä.

Koko Preyn löytäminen oli vähän sattumaa. Kahlasin YouTubea ja jossain vaiheessa eteen asteli uniikilta näyttävä fps, jossa vaikutti olevan kauhuscifin aineksia. Monta kertaa unohdin ko. pelin, kunnes ainakin Pelaajan jossain GOTY 2017-listoissa peli hyppäsi esiin. Sama taisi olla Pelit-lehden kanssa. Loppujen lopuksi peli haarukoitui hyllyyn, kun sitä alkoi saamaan abouttiarallaa kympillä käytettynä.

Varmaan lähin verrokki tälle olisi Alien: Isolation, josta tykkään kovasti. Tosin Alienin ollessa selkeästi first person survival horroria, Preyn juuret ovat enemmän FPS:ssä mutta paino sniikkailussa. Resurssit ovat varsinkin alussa tiukassa ja asevalikoima ei ole päätä huimaava. Peli siis sijoittuu avaruusasemalle, jossa kaikki on mennyt päin persettä ja vyyhtiä aletaan purkaa. Äkkiä tosin selviää, että asema on täynnä erilaisia esineitä matkivia orgaanisia vihulaisolentoja ja muita kusipäitä. Tästä sopasta pitäisi sitten selvitä tekemällä klassisia virranpalautuksia sun muita geneerisiä videopelien insinööritehtäviä. Bonuksena pelissä on aika paljon side missioneita, jotka itseltäni jäävät tekemättä mutta peleistä enemmän tunteja irti haluava saattaa iloita.

Graafiselta olemukseltaan peli on mielenkiintoinen, vähän sarjakuvamaista realismia. Peli siis näyttää melko realistiselta, mutta jokseenkin "piirretyltä" - ei siis korostetun piirreltyltä, mutta kuitenkin. Itse alus ajaa asiansa. Viholliset ja niihin liittyvät ominaispiirteet ovat innovatiivisia, mistä plussaa. Toisaalta enemy design varsinkin ns. Phantom-vihollisten kanssa alkaa toistaa itseään aika pian: periaatteessa samasta jannusta on normiversio, tuliversio, sähköversio jne. Jos Preylle tulee jatkoa, niin vihollisia sopisi olla enemmän.

Vihollisista puhuessa voidaan myös ottaa aasinsilta yhteen kummastuttavimmista jutuista: vaikeustaso. Pelaan hardilla, joten vika lie osin minussa, mutta jösses tämä peli on välillä hankala! Hahmon kehittämiseen käytettävät neuromodit ovat olleet miltei koko pelin ajan kiven alla (joskin nykyään osaan kehittää niitä itse, mutta ei siitä sen enempää) ja ammukset ovat jatkuvasti loppu. Samaan aikaan pelin viholliset ovat one-shotanneet meikäläisen lukemattomia kertoja, ja death count näyttää varmaan tsiljoonaa. Toisenlaista vaikeutta taas edustavat kryptiset alueet, joista on joskus todella hankala löytää reittiä oikeaan suuntaan. Pelissä kyllä näkee, missä suunnassa eri tehtävien päämäärät ovat, mutta ne eivät aina paljasta, miten ko. päämäärään pääsee. Loppupelissä olen joutunut turvautumaan YouTuben walkthrough osastoon ärräpäitä päästellessä. Hankalaa on.

Prey on haastava ja mielestäni aika uniikki peli. Kuuleman mukaan samaa kastia ovat mm. System Shockit, mutta kun näistä ei ole kokemusta, niin en ota kantaa. Hyvä pelihän tämä on, ja FPS:n, sniikkailun ja scifin ystäville voi helposti suositella, kun hinta kytee siellä kympin tuntumassa. Virheetön peli ei ole, mutta arvostan haastetta. Välillä haaste perustuu vääriin syihin ja huonoon kenttäsuunnitteluun, mutta useimmiten pelissä pärjää, jos malttaa tutkia ympäristöään ja käyttää ongelmanratkaisutaitojaan. Kärsivällisyys, mitä en itse omaa, olisi hyve Preytä hakatessa. Tarinoita arvostavista en tiedä, osa varmaan tykkää ja osa ei, mutta en usko että tätä tarinastaan tullaan erityisesti muistamaan. Perus videopelimeininkiä.

Lainaus

Bonuksena pelissä on aika paljon side missioneita, jotka itseltäni jäävät tekemättä mutta peleistä enemmän tunteja irti haluava saattaa iloita.

Pelaan hardilla, joten vika lie osin minussa, mutta jösses tämä peli on välillä hankala! Hahmon kehittämiseen käytettävät neuromodit ovat olleet miltei koko pelin ajan kiven alla (joskin nykyään osaan kehittää niitä itse, mutta ei siitä sen enempää) ja ammukset ovat jatkuvasti loppu.

Peli tosiaan on haastava jos ei ota tietynlaista lähestymistapaa. Hiippailu ja kaiken tutkiminen ja koluaminen auttaa ja loppua kohden on sellainen supersankari ettei mikään pysty pysäyttämään. Nimenomaan siis niitä sivutehtäviä kannattaisi tehdä ja kenttiä tutkia, niin tavara ei todellakaan lopu kesken.

Lainaus

Toisenlaista vaikeutta taas edustavat kryptiset alueet, joista on joskus todella hankala löytää reittiä oikeaan suuntaan. Pelissä kyllä näkee, missä suunnassa eri tehtävien päämäärät ovat, mutta ne eivät aina paljasta, miten ko. päämäärään pääsee. Loppupelissä olen joutunut turvautumaan YouTuben walkthrough osastoon ärräpäitä päästellessä. Hankalaa on.

Peliä on nimenomaan kehuttu (https://www.google.com/search?q=prey+level+design) kenttäsuunnittelustaan, joka kannustaa tutkimaan ja hoksaamaan itse asioita. Suljettu ovi on haaste, johon vieläpä usein löytää useita ratkaisuja: hakkerointi, vaahtomuovipanoksella kosketusnäytön näppäimien ampuminen, kiertäminen tuuletuskanavista jne. Myönnän että siellä avaruusaseman rungossa olin itsekin hieman hukassa (se on ehkä se pelin heikoin alue sen ulkopuolen lisäksi) mutta noin yleisesti ottaen kenttädesign on aivan puhdasta timanttia.

Lainaus

Prey on haastava ja mielestäni aika uniikki peli. Kuuleman mukaan samaa kastia ovat mm. System Shockit, mutta kun näistä ei ole kokemusta, niin en ota kantaa. Hyvä pelihän tämä on, ja FPS:n, sniikkailun ja scifin ystäville voi helposti suositella, kun hinta kytee siellä kympin tuntumassa.

Samojen tekijöiden aiemmat pelit, Dishonored-sarja, on hyvin pitkälti samaa mutta vaikeustasoa niissä ei (mielestäni) yhtä paljon ole vaan hahmosta saa vielä aiemmin supersankarin kuin mitä Preyssä. Muutoin ne peruselementit on samaa: graafinen tyyli, fiksu kenttädesign, joka kannustaa tutkimiseen sekä pelimekaniikka ovat melkein yksi yhteen. Kaikista noista myös löytyy kykypuut, joilla kehittää pelihahmoa. Dishonoredissa ei vain ole yhtä alivoimainen alussa kuin Preyssä. Molemmissa on silti paljon vapautta miten tilanteita lähestyy.

Lainaus

Välillä haaste perustuu vääriin syihin ja huonoon kenttäsuunnitteluun, mutta useimmiten pelissä pärjää, jos malttaa tutkia ympäristöään ja käyttää ongelmanratkaisutaitojaan.

Hyvä että olet kuitenkin huomannut että tutkiminen ja ongelmanratkaisutaidot auttavat, sillä peli nimenomaan luottaa pelaajan näitä hyödyntävän. On siis ihan tarkoituksellista että joskus tulee stoppi mutta useimmiten syy on pelaajassa kuin huonossa kenttäsuunnittelussa. Itsekin saatoin parissa kohtaa jumittaa kunnes tajusin jotain ja siitä saatava tyydytyksen tunne oli jotain niin hienoa.

Lainaus

Kärsivällisyys, mitä en itse omaa, olisi hyve Preytä hakatessa. Tarinoita arvostavista en tiedä, osa varmaan tykkää ja osa ei, mutta en usko että tätä tarinastaan tullaan erityisesti muistamaan. Perus videopelimeininkiä.

Kärsivällisyys toki ainakin sen verran, että pysähtyy välillä katselemaan ympärilleen että huomaisi jotain, joka auttaa etenemisessä tai suunnittelemaan taktiikoita. Tarinahan pelissä oli (mielestäni) ihan ok ja loppuratkaisu hyvinkin mielipiteitä jakava. Itse pidin mutta nimenomaan sen kautta pelille toivoisi jonkinlaista jatkoa.

Kannattaa pistää Dishonored testiin jos Prey maistui noiden yhtäläisten elementtien osalta. Pelisarjassa on nykyisin kolme peliä (kaksi numerollista, yksi sivuosa) ja pääsarjan lisärit päälle. Itselleni yksiä pelihistoriani muistettavimpia tapauksia ja nimenomaan sen pelaamisen osalta: niissä oikeasti saa uppoutua pelimaailmaan ja tutkia kenttiä, joka nimenomaan vielä palkitsee jollain lailla.

zappah, hyviä pointteja. Kenttäsuunnittelun suhteen olet siinä oikeassa, että lähestymistapoja on monenlaisia, jos vaan neuromodeja on riittänyt ja on pystynyt kehittämään esim. hakkerointia. Itselläni on tehnyt tosi tiukkaa noiden kanssa, joten mahdollisuudet ovat olleet aika rajallisia.

Voi kyllä olla, että mulla hämärtää myös tätä pelikokemusta se, että olin pelannut jo useita tunteja pelejä ennen kuin aloin kunnolla saamaan fabricatorista tavaraa irti. Saatoin siis alussa tipahtaa hieman crafting-hommissa kelkasta ja tehdä asioista itselleni hankalampaa, kuin olisi tarpeellista.

Kenttäsuunnittelussa välillä olen ollut iloinen siitä, että kaikki ei ole ilmiselvää ja järkeä saa käyttää. Veikkaan, että "avaruusaseman rungolla" tarkoitat deep storagea, joka minusta oli kyllä suhteellisen kryptinen mesta pariin otteeseen. Jos redditiä on uskominen, niin en ole kokemukseni kanssa ainoa. Yksi asia mikä myös oli puutteelista, oli enemy design loppua kohden. Tykkään kyllä Technopatheista, noista Cacodemoneiden hupaisista rip-offeista, mutta Phantomeihin aloin kyllästyä loppua kohden. Muutenkin tylsää tehdä samasta vihollisesta monta eri versiota.

Omassa alkuperäisessä postauksessani ei muuten varmaan välity kauhean hyvin se, että pidän Preytä todella hyvänä pelinä, uniikkina ja haastavana. Helposti tulee pelejä jälkikäteen analysoidessa keskityttyä kritiikkiin.

Meinasin G.U.T.S.-tunnelia siis (jonka osa Deep Storage kai jollain tapaa oli(?)). Onneksi siellä ei ole tarpeen käydä montaa kertaa kun saa hissit ja muut kuntoon. Kyseessä siis pelin toinen antigravity-alue sen ulkopuolen lisäksi. Ulkopuoli oli muuten sekin tosi siisti mutta siellä oli välillä hankala hoksata missä on ja mistä mitäkin löytyy. Siis toki ne ilmalukot ja muut löysi ongelmitta mutta kun meni pienemmistä luukuista sisään niin äkkiä oli sekaisin.

Neuromodeja en itse valmistanut kuin huvikseni välillä fabricatorilla. Niitä riitti kun oma pelityyli on sellainen, että jokaikinen sentti tutkitaan joka paikasta. Siellä on paikat täynnä kamaa ja koko fabricatoria ei taida tarvita pelissä ollenkaan ellei tarvitse jotain juonen vaativaa tavaraa tehdä. Minulla siis ukolla oli taskut tavaraa täynnä niin ei mitään tarvetta tehdä mitään. Materiaaliakin oli vaikka kuinka.

Muutenkin säästelin IHAN kaikkea. Hoitelin varmaan 80-90% vihollisista räjähtävien tynnyrien, liekkisuihkujen ja muiden ympäristötekijöiden avulla. Jakoavainta vielä päälle jos ei riittänyt.

Itsellä teki pahaa tuon konsoli 60 FOVin kanssa GUTS tunnelissa ja eritoten siellä avaruuaseman ulkopuolella. Ihan fyysisesti tuli jotenkin huono olo. Arg. Piti katsoa välillä läpipeluu videota, ettei tarvinnut harhailla siellä painnottomassa tilassa turhan kauaa.

Itse tuli loottailtua paikkoja ihan kunnolla ja materialisoitua löydöksiä sitten fabricaattorilla. En kokenut juurikaan tälle tarvetta missään vaiheessa, joten tulli säästeltyä näitä resursseja todella pitkään. Sitten jossain vaiheessa tuli sellainen kutina että aletaan olemaan varmaan aika lopussa, että mitäpä näitä säästelemään ja väänsin muistaakseni +30 neuromodia. Peli ei ollut juurikaan tuottanut vaikeuksia ennen tätä ja tästä eteenpäin se meni ihan pelleilyksi koko homma kun sai ne nightmaretkin (isot otukset?) tapettua muutamalla haulikon laukauksella.

Superbeat xonic (switch)

Äh. Meh. Jne...
Tänään tipahti vgp:n paketti postiluukusta (ei jäänyt tulliin) ja tätä tuli innoissaan kokeiltua muutama tunti.
Koska pelimekaniikka on aika sama mitä persona 4 dancing all nightissa niin tietenkin otin heti aluksi 6 trax moodin.
Tuossahan siis ruudun vasempaan laitaan tulevat nuotit hoidetaan painamalla ristiohjainta ylös, vasemmalle ja alas.
Oikean puolen nuotit sitten taas X,B ja A namiskoilla. Mukaan on myös laitettu tateilla hoidettavia nuotteja jolloin joko vain nopeasti näpäytetään tattia ylös tai alas tai sitten pidetään pidempään.
Personaa on tullut pelattua yli 70 tuntia ja kaikki pelin perus biisit on tullut vedettyä parhaalla arvosanalla vaikeimmalla tasolla. Joku jopa tuben kommenteissa väitti, että P4:DAN on vaikeampi mitä xonic.

Kun yli puolet nuoteista tuntui lentävän ohi niin nielin ylpeyteni ja laitoin 4trax moodin päälle.
Osa biiseistä on ihan jees pelata, mutta ne reippaimmat = parhaat biisit ei luonnistu vieläkään.
Meitsin aivot menee solmuun kun pitää toisella kädellä nopeasti naputella nuotteja ja toisella välillä näpäyttää tattia johonkin suuntaan ja taas vaihtaa sormi dpadille jne.
Asiaa ei ainakaan auta se, että switchilla ohjaimen tatit on eri kohdissa. Sama ongelma olisi myös boxilla.

Ei vaikeustasoa kuulu tehdä niin, että jopa helpoimmalla moodilla tulee wtf fiilis ja yrität jotenkin osua edes johonkin. Esim project divassa mulla käy noin vasta extreme tasolla vaikeimmissa biiseissä.
Monet biisit on myös todella meh kamaa sillä ne on rauhallisia ja lisäksi todella lyhyitä. Jopa niin lyhyitä, että oikeasti teki mieli kellottaa niiden kesto.
Lisäksi tässä aukeaa biisit keräämällä kokemusta ja saavuttamalla tietty taso. Muistaakseni biisejä on 68 ja multa puuttuu niitä vielä 23 ja olen suurimpaan osaan biisejä jo nyt kyllästynyt.

Onneksi ostin tämän fyysisenä joten voin viedä vaihdossa vaikka joskus jos siltä tuntuu. Ainakin vielä on se tunne, että ei tätä tee mieli hyllyssä pitää. Voez ja deemo hoitaa switchin rytmipeli tarjonnan niin paljon paremmin mitä tämä. Vitalla ja ps4:llä on vielä project divat ja toivottavasti uudet persona rytmipelit lokalisoidaan myös.

edit:

Oli pakko googlettaa ja tuli huomattua, että en ole yksin tuon tattien sijoittelu ongelman kanssa.
Nyt mietin, että jos laittaisi 8bitdo:n usb donglen tilaukseen. Hintaa 20e ja sen avulla saa pleikkarin ohjaimen toimimaan switchissa. Siinä ainakin on napit, dpad ja tatit symmetrisesti aseteltu ja tuollaiselle ohjaimelle peli on alunperin tehtykin.
Nyt tuo ei vaan toimi kun tatteja käyttääkseen pitää oikeaa peukaloa siirtää alaspäin ja vasenta ylöspäin.

`Far Cry 5 Hours of Darkness DLC

Mode-edit: Suositeltavaa olisi aina vähän myös kertoa jotain pelaamastaan pelistä. Miksi sitä pelasi, mitä siitä oli mieltä jne. Pelkkä ilmoitus on aina kovin tyhjän kanssa.

Mega man legacy collection 1+2 (switch)

Tuli nuo ostettua viime viikolla ja pystyin jopa pelaamaan ilman kauheaa save state ja rewind huorausta.
Toki ykkösessä tuli kelausta käytettyä ice manin liikkuvien tasojen kanssa sekä tietenkin yellow devilissä.
Muuten tuli pelattua niin, että tein save staten checkpointin kohdalle ja ennen pomoa joten jos (kun) otin turpaan niin sain heti kokeilla uudestaan ja aseessa oli vielä täydet ammukset.
Tuo modernisoi peliä tarpeeksi ja turha toisto jäi pois.

Vielä olisi 7 & 8 pelaamatta. Kaikki muut on tullut pelattua handheld mooodissa sillä pelit näytti vähemmän yllättäen paremmalta pienellä ruudulla.

Pari viikkoa sitten tuli tehtyä video jossa kävin läpi neljä switchin eshop peliä:
Fairune collection
Wonder boy: Dragon's trap
The adventures of Elena Temple
Urban trial playground

Pelasin vihdoin Shadow Of The Colossuksen läpi PS4:lla. On minulla myös PS2-versio ja olen sitä aika hiljattainkin pelannut, vaikka en ikinä läpi asti. Grafiikat on tietysti parantuneet, mutta sitä en juuri tullut ajatelleeksi ennen kuin näin vertailuja näiden versioiden kesken. Pelissä on kyllä eteerisen kauniita paikkoja ja leikin paljon valokuva-moodilla, jolla sai tehtyä vaikka kuinka hienoja taidekuvia. Kolossien luo mennessä oli aikaa rentoutua ja miettiä syntyjä syviä. Taistelut tuntui aina elämää suuremmilta, kun minä itse olen vain kuin pieni täi jättiläisen turkissa. Surumielinen ja kaunis peli.

God of War tuli eilen saatua lopullisiin lopputeksteihin. Damn, ne oli pitkät.. Upeaa matskua ja ei ole mikään muu peli näin kovasti vetänyt minua ennen takaisin kaiken jäljellä olevan löytämiseen. Koko ajan tekee mieli olla taistelemassa ja tutkimassa maailmaa :D Damn awesome.

Life is Strange: Before the Storm

Odotukset oli aika matalat ja ehkä senkin takia tämä saattoi lopulta iskeä jopa enemmän kuin ensimmäinen peli. Luulin että yliluonnollisten elementtien poisjääminen olisi haitta mutta lopulta se teki tästä ehkä entistä tiivimmin tarinan ja antoi tilaa sille eikä kikkailulle. Tosin aiemman pelin pelaamisesta on sen verran aikaa että järkevä vertailu on vaikeaa.

Joka tapauksessa loistava teos, joka onnistuu tekemään melkein myyttisestä ihmisestä tarinoidensa veroisen. Sekään ei haitannut että tiesi mihin hahmot päätyvät tulevaisuudessa ja jopa ihmettelin miten se oli mahdollista. Jollain lailla peli vain sai mukaansa tilanteisiin ilman, että edes ajatteli mitä seuraavaksi tapahtuu. Sillä ei ollut väliä näissä hetkissä.

En uskalla odottaa LiS2:lta yhtään mitään, sillä nämä aiemmat onnistuivat yllättämään nimenomaan sen takia että ensimmäisestä en tiennyt juuri mitään ja BtS:ia kohtaan oli odotukset matalalla. Ei passaa hypen nousta ettei kakkonen ole pettymys jos onkin vain hyvä peli.

Horizon: Zero Dawn - Frozen Wilds -DLC

Turha pääpelin meininkiä toistava lisuke. Jossain arvosteluissa ellei useammassakin oli sanottu että "sitä samaa" ja sitähän tämä on. Ihan kivaa vaihtelua erilaiset maisemat mutta itse ainakin totuin niihin aika pian eikä niistä mitään ihmeitä saanut irti. Tehtävät sitä samaa: ei tarjolla mitään maatamullistavaa. Juoni ihan kiva mutta pääpelin juonen rinnalla aika mitätön juttu.

Näillä kokemuksilla voisin jättää välistäkin mutta kyllä sen parissa silti viihdyin. Mikäli kaipaa sitä samaa ja jos vieläpä maisemanvaihdos on plussaa, niin kyllä tästä rahalle saa vastinetta. Itse olisin lopulta tosiaan pärjännyt ilmankin.

Assassin's Creed Origins: The Hidden Ones -DLC

Tästä on sanottava samaa kuin ylläolevastakin: eli sitä samaa uusissa maisemissa. Hinta on kuitenkin sen verran kohdillaan, että varsinkin jos haluaa lisää sitä samaa, niin varsin mainio paketti. Lyhyehkökin tämä on ja tarina on aika äkkiä kasassa eikä kolmelta uudelta alueeltakaan mitään ihmeitä enää sen jälkeen löydy. Samat jorinat pätee pitkälti kuin ylläkin: olisi pärjännyt ilmankin eikä tuo oikein mitään ihmeellistä pääpelin rinnalle mutta jos tosiaan lisää kaipaa niin hyvä vastine massille.

Donkey Kong: Tropical Freeze

Tämä tasoloikinta hypähti uusien Raymanien tasolle 2D-pompitojen kuninkuusluokkaan. Toisaalta tuskin mikään yllätys kenellekään. Loistavasti rytmitetty erilaista tarjontaa ja maailmat vaihtelevat kivasti. Haastavuuttakin on juuri sopivasti jos metsästää kaikki kerättävät kentistä. Pomotaisteluista myös plussaa.

Tätä on tullut monesti pelattua nyt hymy huulilla vain ihmetellen mitä ruudulla tapahtuu. Erityisesti kaivoskärry-kentissä. Kuoleman kohdatessakin yleensä lähinnä huvittaa eikä voi kuin syyttää itseään. Useampi kuolema tainnut johtua myös ihan siitäkin että on jäänyt nauramaan ja/tai ihmettelemään mitä kentässä tapahtuu, esim. nuo kaivoskärry-kentät on aikamoista revittelyä kun sattuu ja tapahtuu.

Mahtava teos. Lisää porttauksia Wii U:lta jos laatua on tätä!

Vähän aikaa sitten Fate Extella Link meni platinoille. Nettipeliin en koskenutkaan, koska koko ideakin saa minut itkemään.

Olen pelannut koko sarja läpi (Extra, CCC ja Extella), pelien tarinoiden laatu vaihtelee hällä väliä tasolta loistavaa tarinankerrontaan ja sanoisin Extella Linkin sijoittuvat asteikon keskelle. Tarina on tosi kevyt mielestäni, pelkäsin taas että joutuisi lukeamaan jumallattomaan määrän tarinaa tehtävien välissä, mutta enimmäkseen se olikin täysin päinvastoin, josta en niin tykännyt. tämänhän muutenkin piti olla "1.5" peli, joten tarinalta ei hirveästi vointu odottaa, mutta tämä oli rimanalitus mielestäni.

Main Storyssa eteneminen on valintapohjaista, jolla ei alkujaankaan ole mitään väliä. Peli kysyy mennäänkö paikaan A, B vai C. Minkä tahansa valitset, niin peli heittää ruutuun missä voit kuitenkin vaihtaa tehtävää suoraan. Pelissä on kolme routea, mutta nihin pääsy perustuu vain yhteen valintaan joten hällä väliä. Tehtävien erotkaan eivät loppujen lopuksi mitään päätä huimaavia ole, eri kentissä on eri pomo joka heittää vähän eri läppää, mutta tehtävät on aika lailla samanlaisia. Suurimpiin pettymyksiin Main Storyssa kuuluu ehdottomasti kohta, jossa saat valita hyökkäätkö pääpahiksen tukikohtaan länsi- tai itäportin kautta. Kumman tahansa valitset, niin vastaan tulee sama bossi ja sama välipätkä.

Extellessa oli sentään mielenkiintoisia sivutehtäviä, joten innoissani suuntasin tämän massiviseen Extra Battle-listaan, jossa on useita kymmeniä tehtäviä... kunnes huomaa että puolet tehtävistä on tarinatehtäviä, mutta hinttusen verran vaikeampia. Loput sentään uusia tehtäviä, mutta tarina niissä kirjaimmellisesti rajoittuu "Vihollinen hyökkää, kukista heidät ennne kuin on liian myöhäistä!", Saat sentään näistä uusia pukuja hahmoille. Loppujen lopuksi sivutehtävät on täysin mieletöntä mättöä ilman tarinaa.

Gameplay on sentään kokenut tässä suuren muutoksen, koko peliä on nopeutettu ja Extellan niitä ärsyttävimpiä juttuja on poistetu. Mutta vastineeksi tämä peli on aivan liian helppo. Normalilla peli ei suorastaan halua haastaa sinua, eikä salainen very hard-vaikeusaste haasta yhtään enempää. Vaikeinta pelissä oli kaikkien kenttien EX rankille saaminen, koska jos ottaa liikaa osumaa, niin saat vain A-rankin. Tämä johti siihen että loppupeleissä jos bossin nähtyä en saanut spämmittyä suoraan sitä maihin, niin odotin että iskut latautuu ja iskin sitten. Muuten tehtävien häviämisessä ei ole pienintäkään riskiä.

Ja sitten kun kaiken tämän sain tehtyä niin sain tietää ettei kaikkia kenttiä edes tarvinnut vetää EX-rankille.

En voi sanoa että olisin Dynasty Warriors/Musou-ekspertti, mutta vuosien varrella on useasti tullut pelattua näitä. Sanoisin Extella linkin olevan oiva ostos parilla kymmenellä eurolla. En osaa sanoa voinko suositella tätä fate tai type moon-faneille, koska pelissä olisi ollut niin paljon potentiaalia fan servicelle, mutta lopputulos on vain tosi kevyt Main Story, joka copy pastettiin Side Missioneksi.

Niin ja tässä oli joku online multiplayer. Saanen kysyä, että miksi näihin peleihin tungetaan jotain PvP online modeja, mutta et pysty pelaamaan peliä kaverin kanssa localina tai onlinessa? Aivan käsittämätöntä kuinka useista japanilaisita peleistä jätetään pois co-op multiplayer kokonaan pois, varsinkin kun on niin simppeli konsepti.