Viimeksi pelatut pelit / Foorumit / www.pelaajalehti.com
1 viestiä / 0 new
Uusin kirjoitus
Lainaus käyttäjältä zappah

Uncharted: Lost Legacy

Pelissä on ehkä jopa enemmän hienoja maisemia kuin mitä Uncharted 4:ssa, sillä en muista siinä ihan näin jatkuvasti painaneeni Photo Modea päälle.

Itsekin pelasin tämän kahdesti vloppuna läpi. Eka kerta oli nelosen tapaan jatkuvaa photo moden räpläämistä joten pelin pelasi vielä toisen kerran ihan mielellään vain siihen varsinaiseen pelaamiseen keskittyen.
Oma albumi löytyy täältä.

Kyllähän tämä ihan ehtaa unchartedia oli alusta loppuun ja itse yllätyin pituudestakin ihan positiivisesti.
Ekalla kerralla meni statsien mukaan 8 tuntia, mutta en tiedä laskeeko se tuohon photo moden mukaan. Mitä itse kellosta seurailin niin likemmäs 10 tuntia tuota tuli pelattua.
Toki tuli myös paljon ihan rauhassa tutkittua paikkoja joten joku varmaan vetää tuon paljon nopeammin läpi.
Toinen kerta sitten kestikin "vain" viitisen tuntia kun tiesin miten kaikki tehdään, tokeneita en kerännyt ja taistelut ramboilin bullet timen kanssa.
Toki siitäkin kerrasta kertyi n.20 kuvaa lisää :D

Dragon Quest XI

Onnekseni meno on parantunut, mutta ontuu vielä useissa asioissa. Peli on vieläkin liian helppo, mutta sentään viholliset pystyvät tekemään damagea jos et tapa niitä, joten mahdollisesti niistä on jotain vaara sinulle. Viimeisin bossi heitti healerin ja toisen dps confusen kaltaiseen statukseen jonka healauksesta en tiedä onko mahdollista, siinä oli hieman kuumottavat paikat. Myönnän että kerran meinasin kuolla, kun pein maailma avautui kunnolla ja menin seikkailemaan alueille joille ei ollut mitään asiaa siinä vaiheessa.

Tarina on sentään alkanut ja jokaisella alueella on jopa ihan mielenkiintoinen tarina. Main Story on aika ontuva vielä, mutta se ei ole alkanutkaan vielä. Ääninäyttelyn puute on vieläkin häiritsevä. Välipätkät (jotka on oikeasti ihailtavan hyvän näköisiä) ovat häiritseviä kun ei kenenkään liikkuvasta suusta kuulu mitään. Varsinkin kun välipätkitä näkee selvästi että ääni pitäisi olla.

Jo 35 tuntia peliä takana enkä usko että loppu olisi lähelläkään. Jos meno jatkuu samana niin niin sanoisin pelin lopulta olevan vahva 8/10. Jos länkkärijulkaisuun tulee ääninäyttely niin se nostaisi pelin helpostin 9/10.

Thief Gold, Thief II: Metal Age, Thief: Deadly Shadows

Thief-sarja, ja etenkin nuo kaksi ensimmäistä osaa kuuluivat niihin klassikoihin, jotka olivat vielä kokematta.
Alkuperäinen Thief (MGS:n ohella) pitkälti loivat koko hiiviskelypelien genren ja alkuperäinen Thief oli ensimmäinen peli joka hyödynsi pelimekaniikassaan valoa/varjoja sekä pelaajan aiheuttamaa ääntä.

Vaikka puhutaan jo kohta 20 vuotta vanhasta pelistä, niin Thief Gold (1999) (joka on siis päivitetty versio alkuperäisestä v.1998 julkaistusta The Dark Project pelistä) viihdytti paremmin kuin monet uudemmat pelit ikinä. Aikoinaan vallankumouksellisten hiiviskelymekaniikkojen lisäksi Thief teki suuren vaikutuksen erinomaisella kenttäsuunnittelullaan, sekä tunnelmallaan ja mielenkiintoisella juonellaan ja synkällä steampunk fantasia-maailmallaan. Voisin jopa väittää että Thief Gold on tähän menessä tarjoillut ehkäpä parhaita ja mielenkiintoisempia kenttiä näiden mitä näiden yli 20 vuoden aikana on peleissä päässyt todistamaan. Lähes jokainen kenttä tarjoilee pelaajalle lukuisia vaihtoehtoisia reittejä pelaajalle (mikä vielä 20 vuotta sitten FPS peleissä oli varsin ennnenkuulumatonta), vaikka toki mukaan mahtuu myös melkoisia sokkeloita, joihin tuli eksyttyä ja oli epäselvää mihin pitäisi mennä Toisinaan piti myös turvautua online-oppaisiin, sillä osa piilotetuista esineistä oli sen verran hyvin kätketty, että en ilman apua olisi niitä ikinä löytänyt.

Vaikka pelaajalle annetaan mahdollisuus turvautua tarvittaessa myös taisteluun, niin luonnollisesti suurimman nautinnon pelistä saa olemalla mahdollisimman näkymätön ja valitsemalla sen vaikeimman tason, jolloin ketään ei edes saa tappaa ja matkaan pitää myös suurempi määrä ryöstettyä tavaraa päätehtävien lisäksi. Missä pelin ikä eniten näkyy ( tietysti grafiikan lisäksi, sitäkin saa paranneltua hieman modien avulla) on pelin tekoäly...huvittavasti vartijat eivät huomaa pelaajaa edes senttien päästä, kunhan vain pysyy varjoissa, mutta toisinaan taas tuntuvat huomaavaan pelaajan kauempaakin. Auki jätetyt ovet, sammutetut soihdut ja kadonneet kollegat sivuutetaan olankohautuksella, mitkä osaltaan syövät immersiota ja tunnelmaa, mutta eipä 20 vuotta vanhan pelin teko'lyltä nyt mitään ihmeitä sovi odottakaan. Pelaajan kerran huomattuaan vartijat sentään tuntuvat jäävän valppaammiksi, eikä niitä pysty yllättämään aivan yhtä helposti.

Thief II: Metal Age (2000) julkaisitiin 2 vuotta alkuperäisen Thiefin jälkeen ja tarjoilee pitkälti samaa kuin edeltäjänsä, samalla pelimoottorilla, edelleen erinomaisella kenttäsuunnittelulla ja entistä mielenkiintoisemmalla juonella. Mahtuupa mukaan myös jokunen uusi työkalu/ase, mutta mitään suurempaa merkitystä pelattavuuteen näillä ei ole. Metal Agea koskevat pitkälti samat kehut kuin ensimmäistäkin osaa, kentistä ei tosin enää löydy aivan yhtä ikimuistoisia tapauksia kuin alkuperäisestä, mutta toisaalta ei myöskään alkuperäisen pelin huonompia sokkelokenttiä.

Triviana mainittakoon, että Thief II jäi kaksi ensimmäistä peliä kehittäneen Looking Glass Studiosin viimeiseksi peliksi ja studion lakattua olemasta jakautuivat studion kehittäjät lähtivät muihin studioihin Irrational Gamesille (mm Bioschokin luoja Ken Levine) ja Ion Stormille, joka vastasi kolmannen osan Thief: Deadly Shadowsin kehityksestä.

Thief: Deadly Shadows julkaistiin siis v.2004 Ion Stormin ( muita pelejä mm.Daikatana, Deus Ex) ja vaikka mukana oli monia entisiä Thiefin kehittäjiä, niin aivan kahden ensimmäisen pelin tasolle Deadly Shadows ei yllä. Aiemmista peleistä poiketen Deadly Shadowissa liikutaan tehtävien/kenttien välillä pieniin osiin jaetussa kaupungissa, joka siis toimii pelin "hub-maailmana". Kaupungissa toimivat/partioivat edellisistä peleistä tutut Hammeriitit sekä Paganit, joille voi tiettyjä tehtäviä suorittamalla parantaa omaa statustaan, jolloin kyseiset ryhmät joko jättävät pelaajan rauhaan tai jopa auttavat hyökkäämällä vihollisten kimppuun. Hub-worldina toimiva kaupunki ja kyseiset ryhmittymät on kuitenkin valitetavasti jätetty puoli-tiehen ja pääpaino on kuitenkin edelleen tarinatehtävien suorittamisella. Itse päätehtävien kenttäsuunnittelukaan ei paria poikkeusta lukuunottamatta kuitenkaan pääse kahden ensimmäisen pelin tasolle, eikä juonikaan ole aivan yhtä kiinnostava kuin Metal Agen vastaava. Ongelmistaan huolimatta Deadly Shadows on kuitenkin ihan kelvollinen peli ja ainakin sarjan fanien mielestä selvästi parempi kuin vuoden 2014 reboot, jonka siis vielä toistaiseksi jätin pelaamatta.

Yhteenvetona siis Thief Gold, sekä Thief: Metal Age ovat kyllä oman aikansa mestariteoksia ja klasikko-pelejä, joita voin suositella kyllä kaikille PC-pelaajille, jos vain välitä liikaa pelien vanhentuneesta ulkoasusta (kahden ensimmäisen pelin ulko-asua saa tosiaan modien avulla huomattavasti kohennettua) tai tekoälystä, molemille arvosanaksi voi antaa helposti 9/10, harvassa ovat ne pelit jotka näinkin paljon onnistuvat viihdyttämään. Thief Deadly Shadows on tosiaan huomattavasti heikompi tekele, mutta 7/10 arvoinen kuitenkin.

Vaikka v.2014 reboot hieman floppasikin, niin toivottavasti sarjalle vielä joskus saataisiin jatkoa, vaikkakin Dishonered pitkäli tätä nykyä on monille pelaajille se tunnetumpi ja rakasteumpi sarja, joka lainasi nimenomaan Thiefiltä paljon.

Project Gotham Racing 4

Mitäpä tästä muuta kirjoittamaan kuin perushyvä ajopeli. Pelissä on riittävästi sisältöä, ratoja ja autoja viikon-parin pelailua varten. Vaikka autovalikoima ei nyt mitenkään laaja ole ja vaikka arcade-kaahailusta pitkälti onkin kyse, niin ajotuntuma jokaisen kaaran kohdalla on erilainen.PGR 4 tosiaan jäi sarjan viimeseksi peliksi Bizarre Creationsin mentyä nurin Blurin julkaisun jälkeen. PGR4 on myös sarjan ainoa peli jota itse olen pelannut, joten vertailua sarjan aiempiin osiin en tässä voi tehdä. PGR4:n kohdalla tuli ensimmäistä kertaa kunnolla testattua Xbox 360:n langatonta "Speed Wheel" ohjainta, joka kunnollisen ratti-poljin yhdistelmän puutteessa kelpaa kyllä mainiosti korvaamaan pädillä pelailun.

PGR4 on siis perushyvä ajopeli, josta on nyt sen kummemmin vaikea keksiä mitään erityisen positiivista tai negatiivista sanottavaa , 7/10

Kingdom Hearts 1.5 Remix

Kingdom Hearts lukeutuu niin ikään niihin hehkutettuihin pelisarjoihin, jotka tähän asti olivat jääneet korkkaamatta. Toisin kuin Thief, ei ei KH ainakaan ensimmäisen pelinsä kohdalla onnistunut täysin vakuuttamaan pelisarjan ylistetystä laadusta.

Omaan makuuni Kingdom Hearts on turhan simppeli action-RPG. taistelusysteemi ja hahmonkehitys on melko yksinkertaista ja suoraviivaista, pelimaailmat ovat melko pieniä, eikä juonikaan ole nyt erityisen mielenkiintoinen. Toki FF/Disney -anien kohdalla ymmärrän, että peli/pelisarja ovat kuin märkä päiväuni ja toki itsekkin Disneyn leffojen kanssa kasvaneena oli nostalgista nähdä tuttuja hahmoja samassa pelissä, useimmat vieläpä alkuperäisten ääninäyttelijöiden tähdittämänä.

Samaan pakettiin on tosiaan KH Final Remixin kanssa laitettu mukaan nuo Luffyn arviossa mainitsemat Chain of Memories ja 358/2 Days jotka siis alunperin julkaistiin käsikonsoleille ja joista Chain of Memories käännettiin PS2:lle, joka on siis tässä paketissa mukana ja 358/2 Days:ta mukana ovat vain välianimaatiot, eli varsinaisesta pelistä ei sen tapauksessa voi puhua. Tosiaan jos Luffylle (tai muille) ei ole vielä selvää, niin molemmat sijoittuvat ensimmäisen ja toisen Kindom Heartsin välimaastoon ja tapahtuvat jotakuinkin samaan aikaan.

Chain of Memories tarjoaa kortti-pohjaisen taistelumekaniikan. Mistään digitaalisesta korttipelistä ei sentään ole kysymys, vaan kaikki pelaajan hyökkäykset tapahtuvat numeroitujen korttien kautta, joita voi myös niputta yhteen 3-kortin sarjoihin ja numeroitujen korttien tyyppien/summan mukaan voi tehdä erityisiä hyökkäyksiä. Juoni koetaan ensimmäisestä pelistä tuttujen Soran, että Rikun näkökulmasta ja kummallakin hahmolla on virkistävästi oma mekaniikkansa/tyylinsä. Tosin vaikka aluksi kortti-mekaniikka vaikuttaa mielenkiintoiselta, niin loppujen lopuksi taistelut ovat pomo-matseja lukuunottamatta yhtä tylsää puurtamista kuin ensimmäisessäkin pelissä.

Juoni sentään käy Chain of Memory:n myötä mielenkiintoisemmaksi, vaikkakin sen ymmärtämiseen ja etenkin tuon 358/2 Days:n tapauksessa olisi varmasti hyötyä jos Kingdom Hearts II:n olisi pelannut ensin. Eli vaikka pelit lineaariseen järjestykseen onkin laitettu, niin Chain of Memories ja 358/2 Days ilmeisestikkin lähinnä syventävät jatko-osan tapahtumia, mutta niitä ei välttämättä tarvitse pelata.

No oli miten oli, niin koko Kingdom Hearst 1.5 Remix paketille voisi antaa arvosanaksi 7/10 ja kyllä tämä nyt sen verran mielenkiinnon herätti että KH 2.5 Remix tulee varmaan pelailtua piakkoin...

Niin ja tulipa noista peleistä myös napattua platinum-trophyt, vaikka etenkin Chain of Memoriesin kanssa se olikin kyllä helvetin pitkäveteistä ja sai kyllä ajattelemaan pariinkin kertaan onko tässä mitään järkeä :D. Platinum kun vaatii pelin läpäisyn kolmeen ( eli yht 6.) kertaan sekä Soran että Rikun osalta.

Tuli nyt aloitettua Wolfenstein New Orderin peluuta kun toissa viikolta sen alesta nappasin alle 5 euron hintaan. Täytyy sanoa, että toiminta ja pelimaailma nappaa yllättävän hyvin. En tiedä mikä siinä oli, että aiemmista aleista ei tullut ostettua.. jotenkin sai silloin huonon kuvan, mutta nyt Wolfenstein 2:n videoita katsellessa kiinnostus heräsi enemmän.

FPS puoli ei ole kiinnostanut pitkään aikaan .. ja nyt yhtäkkiä löytyy Metrot ja Wolfenstein NO ja Bioshockit ja tuleva Battlefront 2, joita todellakin haluaa pelata. But now.. Lets kill some nazis!

Shadow Tactics: Blades of Shogun

Nyt on neljä tehtävää kolmestatoista pelattu ja peli on täyttä timanttia. Juuri sitä Commandos- ja Desperados-meininkiä mitä odottelinkin.

Se, mikä itseä eniten taas ihmetyttää, on pelin vaikeudesta puhuminen. Jo kannessa on "most punishing" ja netissäkin on haasteesta ja/tai vaikeudesta puhuttu. No, itse laitoin heti vaikeuden tappiin hardcorelle ja jännitin että mitenkä sitä tulee kuolemaan ja täytyyköhän nöyrtyä laskemaan vaikeustaso alemmas.

No, mitä että, ei minkäänlaisia eroja aiempiin saman genren peleihin. Mitään erityistä vaikeutta tuossa ei ole jos näitä on yhtään pelannut ja löytyy kärsivällisyyttä edes hetken miettiä ja tutkia etenemisreittejään. Toisaalta näitä samoja "hiton vaikea peli"-juttuja on tullut ennenkin vastaan. Pahin on ehkä Dishonored. Peli on niin helppo vielä vaikeimmallakin että naurattaa.

Halot on vaikeimmalla oikeasti vaikeita ja uusimmassa Doomissa oli oikeasti vaikeaa pelata vaikeimmalla mutta suurin osa ajasta nuo "vaikeat" pelit onkin ihan perusmenoa.

Siitähän on twitterissä ollut jotain keskustelua että pitääkö arvostelijan olla hyvä pelaamaan pelejä. Menee jo off topicin puolelle mutta minusta pitää edes jotain kokemusta olla pelaamastaan genrestä. Ymmärrän jos joku Shadow Tacticsin tai Dishonoredin parissa tutustuu kyseiseen genreen ensimmäistä kertaa mutta jos noita on yhtään pelannut niin todella outoa kuulla kommentteja niiden vaikeudesta. Erityisesti kun pelit arvostellaan kai pääosin normaalilla vaikeustasolla ja itse noissa tapauksissa olen valinnut sen vaikeimman mitä saa eikä minkäänlaisia vaikeuksia ole tullut vastaan.

Toki niitä oikeastikin vaikeita pelejä on mutta tosiaan suurin osa noista paljastuu itselleni enemmänkin normaalitasoisiksi niillä vaikeimmillakin pelattuna.

Perhana, tuleepas meikäläiseltä taas viestiä viestin perään...

Dishonored: Death of the Outsider

Tahdon oikeastaan sanoa ensin pelin pituudesta. Asia, joka on hyvin riippuvainen pelaajasta. Itse olen saanut jokaiseen sarjan peliin ja lisäosaan saanut aikaa kulumaan selvästi enemmän kuin keskimäärin netissä ilmoitetaan.

Pelityylini on siis se, että joka nurkka tutkitaan ja about jokainen vähänkin reitin varrella oleva vihollinen tainnutetaan ja piilotetaan johonkin roskasäiliön pohjalle. Kaikki irtoava kama otetaan mukaan. Sanomattakin lienee myös selvää että yhtään ainoaa hälytystä tai tappoa ei saa tulla. Kaikki informaatio myös luetaan maailmasta kirjoja ja kirjeitä myöten.

Olen nyt toisessa tehtävässä, jossa on useampia kohteita. Yhtään en ole vielä varsinaisesti täysin tehnyt mutta suuren osan kartasta olen paria reunusta ja isompaa taloa lukuun ottamatta tutkinut. Aikaa on mennyt yli 5 tuntia. Mikäli tässä on edes 4 tehtävää, niin näin jatkaen pelille tulisi jo näin vähällä tehtävämäärällä yli 10 tuntia.

Mikäli tästä jotain muuta on pakko kertoa, niin Dishonorediahan tämä taas täysin on. Sekä hyvässä että "pahassa". Lainausmerkit sen vuoksi, että ei tässä mitään huonoa varsinaisesti. Yllätyksiä ei pelisarjan pelaajat kauheasti varmasti löydä mutta tyydyttävää hiippailua ja voimilla sekä välineillä kikkailua senkin edestä.

Parasta tässä on ehkä se, että manaa ei tarvitse enää juuri säästellä. Huomasin heti eteneväni ihan eri nopeudella kun en joka "blinkin" jälkeen odota manan täyttymistä. Samoin kun välineihinkin on selvästi tuotu enemmän myös ei-tappavia vaihtoehtoja, tulee niitäkin testattua jo ennen "murhamies"-pelikierrosta. Se uusi miina on vain ihan hiton siisti väline ja sillä saa joka kerta naurut tai vähintään hymyn huulille.

Tarinakin vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ja itse asiassa jopa pääpeliäkin mielenkiintoisemmalta. Vähän kuin ykkösenkin lisärissä, tuo uusi näkökulma heti mukavan virkistävän vaikutuksen peliin.

Hiippailun ja Dishonoredin ystäville suosittelut ja kysymys: miksi et ole jo tätä ostanut?

Lainaus käyttäjältä zappah

Hiippailun ja Dishonoredin ystäville suosittelut ja kysymys: miksi et ole jo tätä ostanut?

Poimin itse juuri ensimmäisen osan definiten Steamista. Pitää se eka pelailla läpi. Odotukset näille peleille aika korkealla. :)

Blaster master zero (switch) tuli vloppuna pelattua.
Nimestään huolimatta kyseessä on ekan aikoinaan nes:lle ilmestyneen blaster masterin remake.
Oli kyllä aivan hemmetin hyvä metroidvania ja melkein nautein enemmän tästä kuin uusimmasta metroidista.
Pelaaminen on alusta loppuun kivaa eikä käy tylsäksi vaikka samoille alueille palataan muutaman kerran kuten tämän genren peleissä yleensäkin.
Lisäksi tämä on helpompi mitä alkuperäinen joten tämän pääsi jopa läpi ilman pienintäkään turhautumista.

Aikaa mulla meni yhdeksän tuntia. Tosin tuossa on hieman extraa koska olin missannut yhden kartan joten en päässyt viimeiselle alueelle ennen kuin kävin katsomassa vanhat paikat läpi, että mistä se puuttui.

Hintaahan tällä on 9.95e ja tähän saa myös dlc hahmoja 1.99e / kpl.
Itse ostin shantaen. Mikä parasta niin nuo ei ole mitään simppeleitä skin swappeja vaan esim shantae pystyy muuttamaan muotoaan kuten kuuluukin ja aseiden sijasta se edelleen huitoo vihuja hiuksillaan ja lisäksi löytyy tulipallo, myrskypilvi ja ne ympärillä pyörivät miekat.
Sivulta kuvatuissa osioissa voi muuttua apinaksi ja kiipeillä seinillä ja tuon avulla sai pari energia päivitystä ennen kuin oli saanut tarvittavat päivitykset autoon.

Shantaella pelatessa meni kuusi tuntia.
Tämähän on saatavilla myös 3ds:lle.

Mario kart 8 deluxe

Kun olin perus mk8:ssa ajanut kullalle kaikki 150cc cupit niin vannoin etten enää ikinä aja yksinpelissä yli 100cc kisoja. Oli se AI:n power uppien käyttö niin hermoja raastavaa.
Noh tässä kun odottelen, että saan hakea switchin lan adapterin postista jotta pääsen ottamaan onlinessa turpaan niin päätin kuitenkin kokeilla noita kovempia luokkia.
Tuli sitten ajettua 150cc, 200cc ja mirror cupit kullalle

On tämä kyllä paljon parempi mitä perus kasi ihan vaan sen takia kun voi pitää kahta power uppia kerrallaan hallussa.
Aluksi olin varma, että nyt se AI pommittaa kahta kauheammin, mutta joko se on maltillisempi mitä wiiu:n mk8:ssa tai sitten se vaan tuntuu siltä kun usein voi heittää heti uuden kilven tai banaanin perään roikkumaan kun vanha ammutaan pois

Uncharted: The Lost Legacy on nyt läpi ^_^ Mielestäni erittäin, erittäin hyvä paketti. Ehkä itselle U4 ja Lost Legacy ovat sarjan parhaimmat, koska niiden tarinat ovat uskottavampia. U1-3:ssa oli aina jotain yliluonnollista lopussa, joka täten vei tarinan toiseen suuntaan realismista (Graafinen parannus toki auttaa myös). Kyllä minä näiden naisten kanssa olen valmis viettämään enemmänkin aikaa ;)

Mario + rabbids kingdom battle on helvetin hyvä peli ja yksi hyvä syy switchin ostoon.
Itse en edes tykkää vuoropohjaisesta strategiasta ja olin varma, että tämänkin kanssa täytyy turvautua easy moodiin ja silti palaa hermot.
No ei tarvinnut tuota käyttää ja peli piti otteessaan alusta loppuun. Toki aluksi oli hieman ankeaa varsinkin ekassa mid bossissa, mutta kun hahmojen kykyjä kehittää niin peli muuttuu vaan paremmaksi ja paremmaksi ja nyt kyse on vasta pelkästä taistelusta.

Matsien välissä saa ihan rauhassa tutkia aluetta ja etsiä enemmän tai vähemmän piilossa olevia arkkuja joista saa konsepti taidetta, biisejä ja 3d malleja. Myös kevyttä pulmanratkontaa pääsee harrastamaan joten peli ei ala puuduttaa missään vaiheessa.
Kun maailman pelaa läpi niin pelaajan ohjastama roomba imuria muistuttava beep-o saa yhden kyvyn lisää jolla pelin maailmaa voi tutkia hieman lisää. Samalla läpäistyyn maailmaan tulee 10 haaste tehtävää jotka suorittamalla saa lisää rahaa ja power orbeja joita käytetään hahmojen kykyjen avaamiseen.
Toki power orbeja saa myös läpäistyjen chapterien jälkeen.

Lisäksi löytyy vielä 16 erillistä co-op haastetta jossa kumpikin pelaaja ohjastaa kahta hahmoa. Yksinpelissä porukassa on vain kolme hahmoa ja yksi niistä on aina mario. Co-op tehtävissä voi valita kenet haluaa.
Näissä on kolme vaikeustasoa ja hard avautuu vasta kun suorittaa tehtävät joko easylla tai normaalilla.
Itse tein nuo vain easylla ihan yksin. Toki olisin voinut ottaa switchin mukaan ja mennä broidille, mutta olisin kuitenkin joutunut lähinnä sanelemaan, että mitä kannattaa tehdä.

Switch näyttää peliajaksi "45 tuntia tai yli".
Olen tehnyt kaiken muun paitsi neljä ultimate haastetta joita en edes yritä. Neljä arkkua puuttuu joista kahden sijainnin tiedän, mutta en löytänyt miten niihin pääsee käsiksi.
Hemmetin kova paketti ja season pass menee ostoon jos tuleva sisältö on hyvää.

Pari päivää sitten tuli ostettua myös voez demon testaamisen jälkeen ja onhan tuo ihan jees rytmipeli.
Ei vaan omat aivot riitä moneen biisiin edes hard tasolla kun molemmilla käsillä on täysin eri rytmissä hold, swipe ja perus näpyttelyä.
Onneksi yli 100 biisin valikoimasta löytyy paljon sopiviakin biisejä ja hintaakin on vain 20.9e.
Heti alusta asti päätin totutella käyttämään neljää sormea ja kyllähän se helpottaa huomattavasti.
Toki jos omaa isot kädet niin saattaa switchin ruutu käydä ahtaaksi sillä ruudun näpyttely on ainoa tapa pelata.
Akkukin kestää vähintään tarpeeksi sillä 3.5 tunnin pelaamisen jälkeen siitä oli aika tasan puolet mennyt. Sitä en tiedä vaikuttaako se kun mulla ei ole joyconit koneessa kiinni.

Tuli ajettua tuossa eilen loppuun Danganronpa V3. Ja vuoristoratahan se oli niinkuin oli kaksi aikaisempaa osaakin, mutta tämä vuoristorata ei loppunutkaan huipulle vaan aika keskivertoihin tunnelmiin jäätiin. Perus DR:äähän se loppujen lopuksi oli, paras uusi lisäys oli hyvin erikoinen ja hyvällä musiikilla varustettu Debate Scrum.

Muusta on hankala puhua mitään spoilaamatta mutta hiukan pitää kuitenkin lopusta puhua.
[spoiler]Loppuhan jakaa paljon mielipiteitä ja olen itsekin hiukan kahden vaiheilla tästä, itselle toi vahvasti mieleen samallalailla kääntyneen ZTD:n. "Se kaikki oli fiktiivistä LMAO" veti vuoristoradan heti syöksyyn maatakohti, mutta hauskaa oli alamäessäkin. Kun K1-BO päättikin ryhtyä Hope Robotiksi, kääntyi syöksy hiukan ylämäkeen, kunnes taas katsojat otettiin siihen mukaan jolloin vuoristorata syöksyikin jo maan läpi. Kuitenkin loppupeleissä nautin DRV3:sta, mutta loppu nyt oli mitä oli. Jää nähtäväksi mitä seuraava tuo tullessaan.[/spoiler]

Nyt on vihdoin ja viimein taputeltu Mass Effect trilogia sievästi nippuun, lievästi sanottuna jälkijunassa ja paluu ME1:sen maailmaan palautti vahvasti mieleen miksi ko. pelisarjaan aikanaan retkahdin eikä jatko-osat ainakaan pahentaneet tilannetta, parasta tilanteessa oli se että kaikki lisärit oli jo hankittuna joten sain samalla kertaa täysin kattavan asetelman pelattavaa ilman että menettäisin mitään, täysin eheä kokemus vaihteeksi.

Jokainen trilogiaa pelannut varmasti tietää pelisarjan kuviot joten en aloita niistä senkummemmin erittelemään seikkoja jotka mielestäni tekevät trilogiasta helposti eräistä parhaista Last Gen pelejä, jälkiviisaana voin vain ihmetellä sitä itkupotkuraivarien määrää joita kolmosen lopetus aiheutti, itse en sellaista saanut vaikka loppu ei ihan ollut sitä mitä olin toivonut mutta silti kaikin puolin hyväksyttävä.

Mutta se miten pelimaailma muuttui osien välissä on kyllä upea katsaus siitä miten paljon pelinkehitys kehittyi aiemmalla Genillä, sama rauta mutta täysin erilaista jälkeä osa osalta ja jokaisessa osassa oli jotenkin onnistuttu saamaan pelimaailma tuntumaan hemmetin yksityiskohtaiselta ja mahtavalta unohtamatta todella hyvää käsikirjoitusta ja hahmoja joihin jopa kaltaiseni dinosaurus jollakin tasolla kiintyi.

Nyt olisi sitten Andromeda hankinnan kohteena ja katsoa mikä siinä nyt oli niiin kamalaa kun kaikki parjasivat.

PS. Mahtaakohan hetkeen tulla toista vastaanvanlaista trilogiaa joka oikeasti saa pelaajan uppoamaan maailmaansa ?

No jos tuota Mass Effectin loppua taas käsitellään, niin:

[spoiler]Itseä ei niinkään ärsyttänyt se valintojen samanlaisuus, vaan että ne olivat yksinkertaisesti paskoja. Jonkinlainen antikliimaksi kaikissa, koska kaikki olivat käytännössä sama lopetus.

Minä olisin edelleen niin toivonut sen indoctrination-teorian olleen totta. Joo, kaikki ei tykkää tuollaisista mindfuck-jutuista mutta itse olen suuri fani kun juoni heittää jotain älytöntä aivan puskista. Toki siinä olisi ongelmana vieläkin paskempi ja surullisempi loppu: Shepard kuolleena jossain kivikasassa vai mihin se nyt teorian mukaan oikeasti päätyikään.

Mutta kysyn vain, että tarvitseeko kaikki aina sen onnellisen lopun? Tuo olisi ollut tietyllä tapaa erittäin realistinen, sillä reaperithän olivat niin ylivoimaisia ja melkein pysäyttämättömiä. Olisi ollut vain loogista, että kierto jatkuu ja sankariteot saatiin tehtyä mutta lopussa paljastuukin reaperien taholta että vähän vain juksattiin, nähdään ensi kierrolla. Olisin tykännyt.

Sitä paitsi valitukset olisi voinut kuitata sillä, että koko ajan on hoettu ettei niitä voi pysäyttää ja se olisi pitänyt paikkansa. Piste.[/spoiler]

Lainaus käyttäjältä zappah

No jos tuota Mass Effectin loppua taas käsitellään, niin:

Spoileri!Näytä spoileriItseä ei niinkään ärsyttänyt se valintojen samanlaisuus, vaan että ne olivat yksinkertaisesti paskoja. Jonkinlainen antikliimaksi kaikissa, koska kaikki olivat käytännössä sama lopetus.

Minä olisin edelleen niin toivonut sen indoctrination-teorian olleen totta. Joo, kaikki ei tykkää tuollaisista mindfuck-jutuista mutta itse olen suuri fani kun juoni heittää jotain älytöntä aivan puskista. Toki siinä olisi ongelmana vieläkin paskempi ja surullisempi loppu: Shepard kuolleena jossain kivikasassa vai mihin se nyt teorian mukaan oikeasti päätyikään.

Mutta kysyn vain, että tarvitseeko kaikki aina sen onnellisen lopun? Tuo olisi ollut tietyllä tapaa erittäin realistinen, sillä reaperithän olivat niin ylivoimaisia ja melkein pysäyttämättömiä. Olisi ollut vain loogista, että kierto jatkuu ja sankariteot saatiin tehtyä mutta lopussa paljastuukin reaperien taholta että vähän vain juksattiin, nähdään ensi kierrolla. Olisin tykännyt.

Sitä paitsi valitukset olisi voinut kuitata sillä, että koko ajan on hoettu ettei niitä voi pysäyttää ja se olisi pitänyt paikkansa. Piste.

Eipä siinä, kaikilla on oikeus omaan näkemykseensä, itse en lopusta loukkaantunut koska nautin matkasta täysin ja osasin odottaakin jotain "lopullista" onneksi en ollut ennen läpipeluuta lukenut noita raivoisia spoilereita ajoilta jolloin peli oli tuore :)

Ei kai se lopun huonous tarkoita etteikö matkasta silti olisi nauttinut. Outo logiikka jos tuo muka noin pitäisi mennä. Itse todellakin nautin pelin matkasta mutta loppu oli silti huono. Aika yksinkertaista.

Star Wars Battlefront 2:n avointa betaa tuli kokeiltua ja kokeiluksi se tosiaan taitaa jäädä. Liikkuminen ja ampuminen tuntui jotenkin tönköltä ja ainakin Naboolle sijoittuva kartta oli melkoisen huonosti suunniteltu. Ensimmäinen uuden ajan Battlefront viihdytti kyllä useamman tunnin ajan, mutta melkoisen pinnallinen se kieltämättä oli. Toki se ei ole välttämättä kokonaan huono juttu.

Jatko-osassa oli toki classit ja enemmän syvyyttä, ainakin pikaisella vilkaisulla, mutta jotenkin beta jätti todella nihkeän fiiliksen. Classeissa tuntui olevan tasapainon suhteen vielä reilusti työtä ja muutenkin kaikesta paistoi pieni viimeistelyn puute, mutta se toki voi muutta reilusti julkaisuun. Kaiken kaikkiaan erittäin Meh-homma, mikä on kyllä sääli.

Steep [PS4]

Tämä tuli hommattua joskus pari kuukautta sitten kun oli tarjouksessa cdonissa muistaakseni 19.95e.
Odotukset oli aika minimissä negatiivisten arvosteluiden myötä ja kovin koitin psyykata itseäni, että pelaan ja chillaan vaan ja tyydyn haasteissa sitten vaikka pronssiin jos ne alkaa ärsyttämään.
Noh toisin kävi ja ohjain teki mieli heittää seinään useamman kerran, mutta sain kaikista kultaa. Näköjään 0.8% pelaajista on nuo kerännyt joten kyllä tuosta ihan hyvä fiilis tulee.

Tuon urakan jälkeen mun piti vaan nauttia alaskan maisemista enkä ala tekemään siellä haasteita.
No kyllä mä kaksi tuntia jaksoin vaan lasketella kunnes ostin season passin ja taas mentiin
Nyt on kaikki muu kultaa paitsi winter fest lisäriä en ole edes aloittanut. Jätin sen tarkoituksella viimeiseksi, koska se kuulemma on helppo ja videoiden perusteella vaikuttaa muutenkin ihan hauskalta.
Ainakin vielä olen tyytyväinen season passin (19.95e) sisältöön. Xtreme paketin parissa meni nelisen tuntia kun pari haastetta tuotti hieman ongelmia joten määrällisesti siinä ei paljoa tavaraa ole, mutta ne uudet härpäkkeet onkin enemmän se myyntivaltti.

Rocket wingsuit on pirun kätevä jos haluaa mennä nopeasti johonkin eikä ihan vaan fiiliksen takia käytä fast travelia. Liitovarjo+sukset on myös ihan kiva ihan vaan fiilistely mielessä ja se on nopeampi mitä perus liitovarjo ja onhan se kivaa isosta hypystä lähteä liitelemään ja laskeutua taas toiseen rinteeseen.
Base hyppyä en ole käyttänyt kuin niissä sitä varten tehdyissä paikoissa, tai no kyllä mä kerran hyppäsin kuumailmapallosta. Kai tuolla olisi vaikka kuinka hyviä paikkoja hypätä kun vaan jaksaisi tutkiskella.
Winter fest paketin mukana tullut kelkka oli pieni pettymys sillä se on aivan julmetun kiikkerä kun vauhti hiemankin kasvaa ja siinä saa olla jatkuvasti tekemässä korjausliikkeitä ettei kaadu.

Alaskassa oli yllättävän paljon haasteita ja samalla taas yksi haaste joka sai kiroilemaan kunnolla.
Kyseessä siis hold my can wingsuit haaste. Hemmetin hienoa kun checkpointit on keskellä puita, näkyvyyttä on se pari metriä sumun takia ja usein se oma hahmo estää näkemästä puuta johon olet törmäämässä 0.2s kuluttua.
Onneksi voi aina googlettaa, että onko joku muukin turhautunut ja yleensä on. Tuokin on aivan täyttä perseilyä toteutukseltaan ja esim fallen rocks ei aiheuttanut vitutusta ollenkaan, koska se tuntuu kuitenkin reilulta.
Alaska ja sen haasteet on ihan ilmaisia ja tulee osana vaatimatonta 15gt päivitystä kun pelin asentaa.

Pari montage pätkääkin tästä on tullut tehtyä.

Steep montage
Steep: Alaska montage

Melkein kaikki matsku on otettu haasteista talteen ja esim ekassa videossa on kaksi pelin vaikeinta wingsuit haastetta.
Toisessa pätkässä on matskua Alaskasta ja noista extreme lisärin kamoista.
Director modeakin tuli muutaman kerran käytettyä ja sen kanssa tuolla kyllä saisi joku osaava hemmetin hienoa jälkeä aikaan. Tuon kanssa voi siis liikuttaa kameraa täysin vapaasti uusinnan aikana.
Itse en vaan millään tottunut siihen, että vasen tatti muuttaa kameran korkeutta ja liipaisimet siirtää sitä eteen / taakse. Lisäksi kameran saa erittäin herkästi maaston sisään joka tuottaa omat haasteensä pomppuisessa maastossa.

Pari isoa plussaa täytyy antaa siitä, että haasteen voi aloittaa välittömästi uudestaan kun homma menee reisille. Esim fallen rocks kestää hieman yli 30s kun pääset maaliin asti ja meitsi hinkkasi tuota yli tunnin.
Siinä tuli kyllä tuota ominaisuutta arvostettua.
Toinen iso plussa lumelle joka näyttää ja varsinkin kuulostaa erittäin hyvältä.

Dragon Quest XI tuli taputeltua kasaan näin True Endingin saatuani. True Endingistähän peli antaap palkinnoksi ilmaisen Dragon Quest 1 ladattavaksi PSN storesta, joten feels really good man.

Mitä nyt aikaisemmin olen sanonut, niin peli on liian helppo, mutta Post main storyssa pelissä bossit pistää sentään vastaan, piti jopa laittaa auto battle pois päältä ja jopa yksi extra bossi on vielä tappamatta. Post main storyn tarinakin tekee pelin tarinasta todella mielenkiintoisen (mitä se oli jo main storyn loppua lähestyessä), mutta kritisoin peliä kyllä siitä ettei Main Story kerro pelin tarinaa loppuun. "Viimeisen bossin" kun tappaa, niin lopputekstit kyllä pyörii, mutta peli ilmoittaa tarinan jatkuvan välittömästi, koska on vielä useita juonilankoja joita ei ole käsitelty loppuun. Kokonaisuutena pelin tarina olisi 7-8/10 luokkaa, mutta varsinkin end gamen tarina oli 9/10.

Toinen asia mitä en ole puhunut aiemmissa postauksissa, on versioiden ero. PS4-versiohan on graaffisesti ja teknisesti parempi, sekä pari, noh kyseenalaista minipeliä on lisätty. Toisessa etsit maalitauluja maailmasta ja saat aika heikkoja palkintoja niiden rikkomisesta ja toinen on tuo japanilaisten paskin keksintö ikinä, eli Pachinko. Laitat autoplayn päälle ja toivot voittavasi.

3DS-versio muistuttaa enemmän DQ9 graaffiselta tyyliltä ja parin paskan minipelin sijaan pelissä on pari ekstra-luolastua ja muuta oikeata gameplayta. Tässä vaiheessa sanoisin, koska ääninäyttelyä ei ole vielä eikä ole varmuutta tuleeko edes, niin 3DS-versiosta saa enemmän irti pelattavaa. Saa nähdä minkälainen switch-versiosta tulee, sekä minkälaisia uudistuksia tuodaan länsiversioihin, kenties se ääninäyttely? Tai vaikeustasoa säädetään hintun verran korkeammaksi?

Ei siinä, DQXI on nautittava kokemus, mutta harmillisesti ei ole edeltäjiensä kaltainen "HC"-JRPG jossa varsinkin alussa tapellaan bosseja vastaan naama irvessä toivoen ettei bossi crittaa sinua kuoliaaksi. Selvästi laajempaa pelaajakuntaa varten suunniteltu, joka varsinkin alussa jättää tämmöisen JRPG/DQ-konkarit kylmäksi.

Shadow Tactics: Blades of Shogun

Jotain tästä taisin jo aiemmin kirjoitella mutta eilen tuli vasta peli platinoitua. Tästä en aivan kauheasti jaksa nyt enää edes kirjoitella mutta tiivistäisin tämän näin: AIVAN. LOISTAVA. TEOS.

Sitä ei ollut edes tajunnut kuinka piristävää voi olla pelata jotain erilaista. Tämä koko genrehän on ollut jossain talviunessa, jonne se ikävä kyllä varmaan nyt taas palaakin. Muistelen kyllä, että aikonaan tuli myös Desperadosia ja sen jatko-osaa pelailtua useammankin kerran, niin hyvä oli sekin peli.

Hitto kun kaikkeen miljoonaan kertaan nähtyyn teokseen tulee varmasti lisäriä ja muuta mutta olen niin varma että tähän ei ole tulossa yhtään mitään. Tässähän on "vain" 13 tehtävää/kenttää mutta niihin sain kulumaan aikaa yli kuukauden. Kyllä. Aika lailla joka päivä pelailin tunnista kahteen ja viikonloppuna jopa kolmea tuntia per päivä ja silti aikaa meni.

Kenttien läpäisyyn menee tunnista kolmeen, pisimmät vievät jopa viisikin mutta kun alkaa keräillä badgeja, joissa vaaditaan tiettyjen asioiden tekemistä, niin peliaika vähintäänkin tuplaantuu. Minulla aikaa menee jo peruspelaamiseen, sillä aloitan pelini yleensä vaikeimmalla ja mikäli mahdollista, hiippailen sekä hoitelen about joka ikisen vastuksen pois pelistä.

Peli on myös mukavan monipuolinen, sillä viiden hahmon eri kykyjen käyttö ja yhdistely mahdollistaa useita etenemistapoja ja reittejä.

Mikäli tämä genre yhtään kiinnostaa, niin suosittelen vähintäänkin lataamaan demon ja ihastumaan.

Loppuun lainaus Pelaajan arvostelusta: "-- vuoden 2016 iloisimpia peliyllätyksiä." -Toden totta!

Golf story (switch)

Tämä tuli eilen paukuteltua loppuun ja sellaiset 16 tuntia siinä meni. Viimeiseltä alueelta jäi kaksi haastetta tekemättä.
Kolopalloa sai mäiskiä tarpeeksi, mutta jäin haluamaan lisää kaikkea muuta.
Tidy park alueen "mysteeri" oli hauska ratkoa ja sellaista olisi saanut olla enemmänkin.
Samoin frisb...siis disc golfia olisi saanut olla lisää vaikka se simppeliä olikin. Lisää vaan ratoja joissa on enemmän esteitä.

Eniten kuitenkin kaipasin sitä, että pelaajan (ex) vaimo olisi saanut kunnolla ns. näpeilleen. Nyt se vaan tulee ekaan turnaukseen haukkumaan pelaajan ja vie puolet voitoista ja siinä se.

Tämä ei kuitenkaan ole negatiivinen viesti vaan merkki siitä, että peli ja varsinkin hahmot oli niin hyviä, että sitä tarinaa olisi kiva saada lisää.
Tällaisenaankin peli on todellakin ostamisen arvoinen vaikka ei pahemmin golfista välittäisi.
Omaan golf peli historiaan kuuluu ps2 ja vita everybodys golf pelit sekä gta 5:n golf jota tulee pelattua joskus ja silti tykkäsin tästä paljonkin.

Sisältöäkin on ihan kivasti sillä perus golfin lisäksi löytyy muutama minigolf rata, kolme drone lennätys tehtävää, disc golf ja tietenkin galf.
Galf on kunnon retro golfia jo valmiiksi retrossa pelissä. Vertausta en osaa antaa, mutta jopa joskus aikoinaan pelaamani c-64 golf oli edistyneempi mitä tuo

Toki pelissä on myös paljon keskustelua ja haasteita. Melkein kaikki tarinaan liittyväkin ratkaistaan luonnollisesti lyömällä pallo johonkin.
Tarinan lisäksi löytyy quick play jota voi pelata kahdestaan ja siinä voi valita kuinka hyvät mailat on käytössä, kuinka tasaisia viheriöt on, tuulen voimakkuuden ja jopa reiän koon.
Jos haluaa kiduttaa kaveria niin toki myös galf kuuluu valikoimaan.

Kaikki tämä vain 14.99e

Tullut pari switch peliä taas pelattua.

Implosion: never lose hope on erittäin laadukas hack and slash.
Pelisä on neljä chapteria ja jokaisessa monta tehtävää. Tehtävät ovat muutaman minuutin mittaisia joten koko pelin pystyy pelaamaan läpi parissa tunnissa jos haluaa.
Toisaalta tähän voi myös upottaa helposti yli 20 tuntiakin sillä tehtävistä saa mitaleja kun suorittaa ylimääräisiä tavoitteita kuten tappaa kaikki ampumalla, ei ota yhtään osumaa jne.
Mitaleilla voi sitten avata parannuksia warmech asuunsa sekä avata toisen pelattavan hahmon.
Vaikeustasoja on normal, hard sekä expert ja jokaisella vaikeustasolla on omat mitali haasteensa ja oman hahmon taso säilyy uudelle vaikeustasolle siirryttäessä.
Kentistä löytää myös päivityksiä joiden avulla saa enemmän kestävyyttä, vahinkoa jne.
Välivideot on toteutettu samalla tyylillä kuin esim psp metal gear solid peleissä eli minimalistisesti animoituja kuvia.

Itse en odottanut tältä muuta kuin kivaa pelaamista, mutta tuolla toisella hahmolla oli niin hauska pelata, että vedin tämän läpi jokaisella vaikeustasolla.
Lisäksi ekan chapterin läpäisyn jälkeen aukeaa muutaman tehtävän mittainen another story kampanja jota ei kuitenkaan kannata heti mennä pelaamaan sillä silloin se spoilaa yhden hahmon täysin.
Tuo kampanja onkin sitten reippaasti vaikeampi ja siinä ei ole vaikeustason valintaa ollenkaan.

Sitten löytyy vielä special mode joka on tavallaan horde moodi.
Tämä on hyvä osoitus siitä kuinka hyvä ja hieno mobiilipeli voi olla.
Tämäkin on siis ilmestynyt jo vuosi tai pari sitten ios ja android laitteille. Hintaa 12e ja tilaa vie melkein 5gt.
Rayark alkaa olemaan yksi suosikki kehittäjiäni switch porttauksillaan. Tämän lisäksihän koneelle löytyy saman porukan tekemät hyvät rytmipelit voez ja deemo.

Bulb boy tuli ostettua halloween alesta.
Kyseessä on kauhu seikkailu joka aluksi ei kiinnostanut yhtään graafisen ilmeensä takia.
Koko pelihän on väreiltään musta/vihreä ja tyyliltään kohtuu karun näköinen.
Eräs tube arvostelu kuitenkin herätti kiinnostukseni, koska peli vaikutti tavallaan saman tyyliseltä kuin little nightmares ja sitähän se olikin.
Lamppu pojasta siis lähtee henki jos vihu saa kiinni ja niistä pääsee eroon pienen puzzlen suorittamalla.
Yllättävät tapahtumat sai myös pari kertaa nauramaan ääneen ja on tässä muutenkin hieman häiritsevää ja sairasta settiä. Siis silleen hyvällä tavalla.
Ainoa miinus on pelin pituus sillä homma oli ohi alle kahdessa tunnissa.
Nyt tällä on hintaa hieman päälle 5e ja vaikka tykkäsinkin todella paljon niin tuossakin on vielä 2e liikaa. Normaalistihan tämä on 7.99e.

Super mario odyssey

Paras mario ikinä.
Löytämisen iloa riittää alusta loppuun ja kerrankin voi sanoa, että peli on tehty rakkaudella.
Peli heivaa puhtaasti tasohyppelyyn keskittyvän kaavan huitsin vi..roskiin ja korvaa sen puhtaalla seikkailulla ja löytämisen ilolla.
Ekaa kertaa ikinä olin näin koukussa super marioon. Kerättävää on 880 kuun verran ja niitä on ihan joka paikassa.
Istu new donk cityssa yksinäisen herran viereen ja saat siltä kuun. Aja rc autolla rata tarpeeksi nopeasti. Selvitä kuun sijainti toisesta valtakunnasta löytyvän kuvan perusteella. Mene putken sisään ja oletkin pelaamassa klassista 8-bit mariota vuoren seinämässä. Lista vaan jatkuu ja jatkuu.

Cappyn ansiosta myös se perinteinen tasoloikinta on parempaa kuin koskaan. Tee pitkä hyppy ja heitä cappy, ponnista sen päältä taas uuteen hyppyyn ja heitä vielä kerran ja lopuksi syöksy.
Tuon avulla saa tehtyä todella pitkiä loikkia ja hypittyä kulmien taakse. Vaatii kyllä muutaman yrityksen, että tuo yhdistelmä tulee ns.lihasmuistista.

Lisäksi peli näyttää aivan hemmetin hienolta ja tube videot ei tee tälle kyllä oikeutta. Ainoa valituksen aihe minulla on metsä maailman suttuinen maa tekstuuri ja puiden oksat sekä new donk cityn sahalaidat.
Onpa tässä myös kohtuu kattava photo mode jolla tuli muutama kuva otettua.
Tänä aikakautena kun pelien päivityksetkin vie välillä yli 10gt on suorastaan hämmästyttävää, että koko super mario odyssey vie vain 5.9gt.

Ai niin. Kaikki kuut kerätty ja aikaa meni n.50 tuntia.
Laitetaas yksi kuva vielä.
Mario ja bullet bill: KLIK

Pelasin juuri Resident Evil 7:n läpi ja oli kyllä todella hyvä. Alkuosan pelistä hiihdin maatamyötä etanan vauhdilla, koska peli oli oikeasti pelottava. Siinä vaiheessa kun aseistusta alkoi kertyä, niin pelottavuus laski. Tämä ei kuitenkaan juuri haitannut. Enemmänkin oli voimaannuttavaa saada losautella päitä haulikolla kaiken kyyristelyn jälkeen. Jossain vaiheessa peli meni lähelle modernimpaa Resident Eviliä. Tuntui, että RE7 on hatunnosto koko sarjalle itsessään.

Doom (switch)

Saas nähdä tuleeko tästä kovakin ostajan katumus.
Ostin tämän 90% moninpelin takia, koska ps4 versiota pelasin vasta kuukausia julkkarin jälkeen jolloin kaikilla oli varmasti jo parhaat runet ja aseet sekä kartat osataan ulkoa.
Nyt toivomuksena oli, että moni täysin uusi pelaaja pelaa tätä switchilla joten ehkä mulla on mahdollisuuksia jopa pysyä hengissä paria sekuntia pidempään.

Tänään vedin neljä matsia ihan vaan botteja vastaan ja olen aika varma, että tämä tulee aiheuttamaan vitutusta.
Vaikka miten viilasin kontrolleja niin ei noihin vaan meinaa osua kun vipeltävät julmettua vauhtia eikä asiaa auta se, että default aseet on perseestä. Esim assault luokalla on plasma rifle ja rpg. Molemmilla on pakko ottaa ennakkoa jos haluaa osua.
Kyllä. Minä joka en meinaa osua juokseviin vihollisiin edes codissa, pystyn ottamaan ennakkoa doomin adhd pomppijoiden kanssa varsinkin kun kontrollit on julmetun herkät.
Jos tähtäyksen herkkyyttä laskee niin sitten ei pysy perässä enää ollenkaan. Teet niin tai näin niin vituiksi menee kuitenkin :D
Ja jollen ihan väärin katsonut niin vihu pysyi hengissä vielä senkin jälkeen kun sain rpg:lla kolme suoraa osumaa.
Jos bottien kanssa on tuollaista niin mitä sitten ihmsisiä vastaan kun on edes hieman lagia.

Toisaalta se oli myös selvää, että boteilla ei ollut dafault kamat käytössä sillä niillä oli ainakin se jatkuvaa salamaa ampuva ase ja sitä ei voinut kentältä edes poimia.

Mitä pelin visuaaliseen puoleen tulee niin onhan se kohtuu suttuinen jopa meitsin 32" full hd ruudulla jota katselen n.2.5m päästä.
Vaikka ruudunpäivitys on vain 30fps niin modatun konsoli fallout 4:n jälkeen tuo oli aivan hunajaista katsottavaa. Fallout kun rullaa kaupungissa 0-20 framea yleensä :D
En tiedä tottuiko meikäläisen silmät vaan kohtuu nopeasti, mutta myös pari viimeisen matsin kenttää näytti jo ihan hienoilta.

Verkkikselle myös pisteet nopeasta toimituksesta. Eilen aamulla tilasin ja tänään hain klo.16 jälkeen k-marketin automaatista.

Edit:

No nyt on muutama tunti pelattu ihan ihmisiä vastaan ja on tuo varsin hauskaa mättämistä.
Edellinen online räiskintä mitä olen pelannut oli uncharted 4 silloin julkaisun aikoihin joten senkin takia tämä tuntuu tuoreelta vaihtelulta.
Jotkut on ehtineet jo pelata kolmos "prestigelle" vaikka peli ollut ulkona vasta viikon. Ainakin oletan, että se pelaajan tason edessä oleva roomalainen kolmonen tarkoittaa sitä, että ollaan maksimi taso saavutettu jo pari kertaa ja kolmas kierros on menossa.

Yleensä pelaan näissä vain team deathmatchia, mutta tein poikkeuksen ja kokeilin team play playlistia jossa on kaikki muodot mukana ja siellä oli vain kaksi matsi tyyppiä joita en suostu pelaamaan. Clan arena ja freeze tag.
Ekassa jokaisella on yksi elämä ja kuoleman jälkeen vaan odotellaan. Freeze tagissa oma hahmo jäätyy kuolemisen sijasta ja jos tiimi kaveri tulee viereen niin hahmo alkaa sulamaan.

Varsinkin jälkimmäisessä pelaaminen oli itselle vaan jatkuvaa odottamista ja tuota pelataan maksimissaan yhdeksän kierrosta.
Lisäksi peli tyrkyttää tuota väkisin. Jos se valitaan äänestyksessä ja lähden aulasta pois niin vaikka etsin uutta matsia 10 kertaa niin aina se heittää siihen samaan matsiin.
En nyt oikein usko, että se on ainoa käynnissä oleva matsi koko euroopassa.
Onneksi tuossa tilanteessa voi sitten mennä tdm playlistiin hetkeksi.

Vieläkään en meinaa osua, mutta k/d ratio on silti plussan puolella ainakin toistaiseksi.

Ihan turhaan jätit pelaamatta PS4:lla moninpelin. Itse ostin pelin vasta kun oli alessa - en muista kauanko oli julkaisusta - ja pelasin vielä kampanjan kokonaan ennen moninpeliä. Silti siellä olin top 3:ssa aika helposti. Epäilin jopa että siellä olisi ollut suurin osa vain trophyjen takia, joten paljon aloittelijoita siis mukana, jotka eivät peliä jauha sen pidemmälle.

Itse ostin koko pelin vain yksinpeliä varten (joka oli muuten loistava!) mutta kun itsekin trophyt kävin jauhamassa moninpelistä niin kyllä siitä loppua kohden alkoi tykätäkin. Ei silti tullut jäätyä pelin pariin, vaan laitoin seuraavana jonossa olevan teoksen konsoliin eikä tullut millään lailla ikävä. Jatko-osan kyllä ottaisin!

Itse pidin siitä jäätymispelimuodosta ja hirviöilläkin oli hauska pelailla. Ei siis mitenkään huono moninpeli mutta ei sellainenkaan että olisin tuntenut mitään erityistä imua sitä kohtaan.

Tässä on nyt tullut pelailtua Wolfenstein 2: The New Colossusta, joka ei ole iskenyt yhtä kovasti kuin ensimmäinen.

Peli ei missään nimessä ole huono ja tarjoaa mukavasti viihdettä rahansa edestä mutta jokin kipinä siitä puuttuu. Kentät on pääosin tylsiä bunkkereita ja raunioita eikä ne erikoisemmatkaan paikat lopulta niin ihmeellisiä ole. Ensimmäisessä pelissä en muista pitäneeni kenttiä tylsinä vaikka ne taisivat olla suunnilleen samaa kuin nytkin. Ehkä siis ongelma on se, että ne on jo nähty.

Vihollisia on vähemmän kuin ensimmäisessä pelissä ja niistäkin suuri osa tuttuja. Uudet tuttuvuudetkin on jotenkin tylsiä. Räiskintä ei ole kauhean tyydyttävää ja erityisesti palaute osumista mättää. Usein tuli kuoltua ihan siksi ettei tiennyt kuinka vähänä energiat on. Niillä parjatuilla veri-efekteillä ruudussa ja hahmon läähätyksellä siis on oikeasti paikkansa olemassa.

Pelin juoni ja yleinen älyttömyys pelastavat kuitenkin paljon ja pelimekaniikkakin on tarpeeksi toimivaa. Tämän kakkosen jälkeen en taida kuitenkaan enää kolmatta osaa tai mahdollista lisäriä ostaa heti julkaisussa, kuten nyt tein. En sinänsä kadu ostosta mutta ei se niin kovasti iskenyt kuin ehkä saatoin uumoilla ykkösen pohjilta.

Super Mario Odyssey

Paras tasohyppely ikinä.

Pelissä on niin paljon sellaista unohtunutta pelaamisen iloa että oikein ihmetteli, että voiko pelit vielä saada tällaisia tunteita aikaiseksi. Koko ajan on jotain uutta ja erilaista kikkaa tarjolla eikä maisematkaan pysy missään vaiheessa pitkään samana. Maailmojen kokokin on juuri sopiva: niissä on älyttömästi tutkittavaa kun ottaa huomioon kuinka tiiviitä ne muutoin kooltaan ovat.

Jossain vaiheessa juoksiessani tai pyöriessäni pallona eteenpäin tuli vahvat Spyro-fiilikset. Siinä oli vähän samanlaista syöksymistä maailmassa ja salaisuuksien etsimistä tai niiden luokse pääsemisen selvittämistä. Molemmissa myös onnistuu eri tasoisten pelaajien pelaaminen yhtä lailla, sillä vähemmänkin hyvä pelaaja pääsee pelin läpi mutta kun aletaan etsiä kentistä niitä vähän paremmin piilotettuja kamoja, on juttu ihan eri.

Toki kun tätä väittää "parhaaksi tasohyppelyksi ikinä" niin pitää ottaa huomioon että niissäkin on vivahde-eroja. Joku Ratchet & Clank tekee ihan eri juttuja kuin tämä Mario, ja Marion omatkin tasohyppelyt on erilaisia toisiinsa nähden. Tarkennetaan nyt sen verran, että tämä on helposti paras vapaamman etenemisen tasohyppely, jossa ei ole käytössä minkäänlaisia tuliaseita.

Jos taas haluaa kymmeniä hulluja aseita, joilla ampua ja tasohypellä, niin ei Mario mahda mitään Ratchet & Clankille. En siis oikeasti pysty sanomaan Odysseyta parhaaksi tasohyppelyksi, sillä sen genren alle menee niin paljon erilaista kamaa, että toisena päivänä maistuu toinen ja toisena taas ihan erilainen meno.

Ehdottomasti silti pisteensä, hehkutuksensa ja kehunsa ansainnut.

Zappah lainaus:
"Ihan turhaan jätit pelaamatta PS4:lla moninpelin. Itse ostin pelin vasta kun oli alessa - en muista kauanko oli julkaisusta - ja pelasin vielä kampanjan kokonaan ennen moninpeliä. Silti siellä olin top 3:ssa aika helposti. Epäilin jopa että siellä olisi ollut suurin osa vain trophyjen takia, joten paljon aloittelijoita siis mukana, jotka eivät peliä jauha sen pidemmälle."

Silloin kun itse pelasin doomin läpi (syyskuu 2016) niin siihen ei oltu vielä edes julkaistu kaikkea dlc:ta.
Alunperin nuokin oli maksullisia, heinäkuussa tullut päivitys 6.66 teki kaikesta ilmaista.
Itse olisin siis kokenut kohtuu torsoksi jääneen moninpelin sillä dlc muodossa tuohon tuli yhdeksän kenttää ja uusia demoneita. Nythän tuossa taisi olla 16 kenttää eli yli puolet on dlc kenttiä.

Muistan myös lukeneeni, että pelissä ei pahemmin pelaajia ollut enää parin kuukauden jälkeen ja maksullinen dlc pirstaloitti pelaajakunnan entisestään. Tuo 6.66 päivitys + hyvät alennukset on saattanut kyllä korjata tilanteen.
Vaikka ps4 versio löytyy edelleen hyllystä niin en minä sen pariin olisi enää palannut joten moninpeli olisi jäänyt kokonaan kokematta.

Nyt on tullut n.8 tuntia pelattua ja olen tasolla 47 eikä vielä kyllästytä. Tosin tuohon kahdeksaan tuntiin on laskettu myös kaikki aulassa istumiset. Taso 50 on vissiin maksimi joten hyvää tahtia tässä taso nousee ja nyt on kaikki aseetkin jo auki.
Tosin edelleen mulla on käytössä rocket launcher ja heavy machinegun. Olen muitakin kokeillut, mutta nuo on ainoat jolla saan edes jotenkin porukkaa hengiltä.

Teknisistä ongelmista huolimatta mulla on ollut aika helvetin kivaa ja pelaan pelkästään tätä nyt niin kauan kuin jaksan.
Jos 20 tuntia tulee täyteen niin olen enemmän kuin tyytyväinen. Tuo on minulla yleensä se maaginen raja online peleissä jonka ylittäminen tarkoitaa erittäin viihdyttävää online kokemusta.
Sitten varmaan tuleekin taas vuoden tauko online räiskinnöissä. Itseasiassa mun oli pakko tarkistaa koska olen tuollaista viimeksi pelannut. Ei se ollutkaan uncharted 4 jota viimeksi pelasin vaan titanfall 2 viime marraskuussa.
Tuokin oli aivan loistava ja vuoden 2016 paras räiskintä, mutta en minä senkään pariin ole palannut vaikka siihen on tullut ilmaiseksi uusia karttoja.

edit:

Ilmeisesti tuossa avattiin kaikki kama random lootboxeista alunperin ja vasta tuo 6.66 päivitys muutti pelin niin, että aseet ja muut tarvikkeet aukeaa kun saavuttaa tietyn tason ja kaikki visuaalinen kama aukeaa suorittamalla eri haasteita.
Nyt olen vielä tyytyväisempi etten aikoinaan tuota pelannut.

Njuu, toki sieltä ne lisärit puuttui mutta siis se pelaajien taso ei mitenkään erikoinen kyllä ollut.

Tässä tuli aloiteltua Wolfenstein 2:n jälkeen saman julkisijan Evil Within 2.

Ensiksi tuli huomioitua se, kuinka paljon paremmalta peli näyttää kuin ensimmäinen. Toki se nyt on ilmiselvistä syistä johtuen vähän itsestäänselvääkin mutta huimasti paremman näköinen teos kyseessä. Ei toki muuten mitenkään erikoinen jos vertaa hienompiin mutta todellakin ollaan nyt tällä sukupolvella ja surureunatkin ovat vain kaukainen muisto.

Toisena tuli huomattua lähinnä se, että Evil Withiniä tässä silti yhä pelataan. Kamera on turhan lähellä edelleen mutta se nyt tavallaan kuuluu jo asiaan. Maisemat ja meno on heti samassa linjassa aiemman kanssa, mikä on vain hyvä juttu.

Vähän pidemmälle kun pääsee, niin alkaa niitä eroja tulla. Ensinnäkin peli todellakin muistuttaa hieman The Last of Usia, jossa hiippailtiin myös isommilla alueilla vihollisia yksi kerrallaan napsien. Jopa vihollisia aloin ajatella klikkereinä, mikä huvitti välillä. Hyvin samanlainen liiketapa ja olemus muutenkin lisäsi yhtäläisyydentunnetta. Tämä toki vain hyvä juttu.

Toinen isompi ero tuon isomman alueen suhteen on se, että pelissä on keskustelua. Siis sellaista valintapohjaista, jossa voi valita puheenaiheen. Se tuli isona yllätyksenä vaikka hommalla ei periaattessa oli isoa merkitystä, sillä mitään vaihtoehtoja ei voi puheenaiheiden valinnan lisäksi valita vaan pelkän aiheen. Näistä sitten saa esim. sivutehtäviä, joka on myös yksi uusi juttu pelissä.

Lisäksi löytyy lisälaite, ikään kuin skanneri, jolla skannailla lisää tekemistä etsimällä ääniaaltoja(?).

Pelaamisen rytmitys on nyt vähän erilainen, ainakin alussa. Toki tuli ensimmäisessäkin tehtyä ajoittain niin, että kävi tyhjentämässä hieman aluetta ja välissä tallentamassa ja taas vähän tyhjentämässä ja tallentamassa mutta tässä se on selvästi tarpeellisempi ja hyödyllisempi taktiikka. Alue on isompi ja vapaampi, joten jos pitkän tutkimisen jälkeen ei olekaan käynyt tallentamassa niin veikkaan että ottaa aivoon. Välillä toki on autosavea, kun tulee jotain erikoisempaa tapahtumaa mutta helposti itsellä homma menee siihen, että tutkii ja raivaa tietyn verran paikkoja ja käy hörppimässä kahvit tallennukset lomassa kunnes taas jatkaa raivausta.

Varsin virkistäviä muutoksia, jotka tosin vievät vähän pelin jännitystä pois, kun aina voi vain juosta pakoon ja kahvilla käydä palauttamassa energiat. Aloitin vielä vaikeimmalla, joten vaikeustasokin on jo tapissa sen suhteen, kuinka vaikealla peli voi new gamessa olla. Tuota tosin suositeltiin jos piti alkuperäisen vaikeustasosta ja sopivalta tuo on tuntunut ainakin näin takaapäin puukottavalla pelityylillä pelaavalle.

Animal Crossing Pocket Camppiä tuli jauhettua toissapäivänä. Connection errorit häiritsivät pelaamista, mutta muuten aika onnistunut porttaus. Level 5:lle jaksoin hahmon pelata, sitten loputon keräily rupesi käymään tylsäksi. Arvosana: 8/10. Eilen sitten latasin Worms WMD:n Switchille, erittäin tervetullut tapaus tylsähkön Mario + Rabbidsin jälkeen. Ehtaa Wormsia ja online-matsit on parhautta! Arvosana: 9/10.

Päätin, että minulla tulisi olla pelattuna Borderlands-ykkösen lisäosa Mad Moxxi's Underdome Riot. Sarjassa annetaan myöhemmissä osissa ymmärtää, että tietty ykkösosan päähenkilö (Est. 2:5) olisi voittanut tuon areenakilpailun (saaden palkinnokseen kilpailunjärjestäjän itsensä) ja sarjan ystävänä halusin varmistaa oliko asia muka näin, sillä olin pelannut tämän lisurin aiemmin "vain osittain". 

Jälkikäteen selvisi että Underdome Riot on yhtä inhottu kuin huonokin, joten kommentoimatta kerrottakoon, että kyseessä ovat kolme louhikkoista areenaa, joilla on taisteltava kierros toisensa jälkeen, yhden kierroksen käsittäessä viisi erilaista hyökkäysaaltoa. Kierrosten edetessä Moxxi voi saada viholliset pikajuoksemaan tai tähtäämään tarkasti sekä poistaa pelaajilta suojakilven, panostaa lähitaisteluun tai vähentää painovoimaa, yleensä kaikki vihollisen eduksi. Hyökkäysaaltojen välillä sataa muutaman sekunnin ajaksi ammuksia ja lääkkeitä. Varsinaisen questin suorittamiseen riittää pelata viiden kierroksen peli kussakin, mistä saa palkinnoksi skill pointin. Tästä aukeaa mahdollisuus pelata samat kentät kahdenkymmenen kierroksen mittaisina. Hyvä juttu on, että feilatessa vain kierros alkaa alusta, ei koko peli. Yksi huonoista jutuista on, ettei peliä saa pysäytettyä. 

Urakkaa helpottaakseni - tai ylipäätään mahdollistaakseni koko tervanjuonnin - päätin tehdä strategiaoppaan neuvon mukaan ja pelata kahdella pelaajalla, jotta viholliset skaalautuisivat peli-isäntänä toimivan 13-tason pelaajan mukaan, oman hahmoni ollessa 69-tasoinen. Lähtökohtaisesti Borderlandseissa EI ole jaetun ruudun pc-moninpeliä, joten tällaista vajavaisuutta varten on muuan filantrooppi joutunut kehittämään SplitTool / Split Play PC -nimisen ohjelman, joka toimii myös ainakin Left 4 Deadissa. Borderlands 2:ta olen pelannut sen kautta. Ykköstä se ei kuitenkaan tukenut, sen sijaan niin tekee uusi ohjelma, Nucleus Coop. Tämä ohjelma vaati kuitenkin kaikille pelaajille padiohjaimen, ja minulla oli vain yksi. Yritin sitten käynnistää pelin kaksinkertaisesti levy- ja Steam-versioina. Levyversion lisäosat eivät enää toimineet, mutta kahdella tietokoneella sain Steam-tililtäni pelin toimimaan yhtaikaa kahdella eri pelaajalla, kunnes muutaman kierroksen pelattuani yhteys katkesi.
Joten tilasin halvimman löytämäni pc-padiohjaimen Puolenkuunpeleistä, 12,9 €:n Spartan Gearin. Ohjelma ei tunnistanut sitä, eikä se olisi toiminut Borderlandseissa muutenkaan. Uuden kauppakierroksen jälkeen päädyin ostamaan samanlaisen kuin minulla ennestään oli, Logitechin F310:n €25:lla Cittarista. Sitten pelaamaan. 

Kenttien/areenoiden ovet on numeroitu, mutta ne saa suorittaa missä järjestyksessä haluaa. Sen olisi jo pitänyt herättää epäilykset. Ensin kolme viiden kierroksen kenttää (Hell-Burbia, Angelic Ruins, The Gully), joita tämä uusi luomani pelaaja ei ollut suorittanut, sitten uudestaan samojen kimppuun kahdenkymmenen kierroksen eli sadan aallon ajaksi.
Matalatasoisemman pelaajan sai miten kuten piilotettua johonkin, täysin varmasti ei silti mihinkään, edes matalan painovoiman mahdollistamien korkeiden hyppyjen avulla. 
Strategiaoppaassa neuvotaan varautumaan kuuden tunnin pelituokioihin, mistä voi tehdä johtopäätöksensä pelin laatuajasta. Vaikka pelaajani oli ylivoimainen vastustajien tasoon nähden, minulla meni kolmen päivän aikana isompiin kenttiin yhteensä 13 tuntia, ja vihollisia oli kaadettavana 3500-4000. Tämä oli sellaisia pelimuotoja joista laitan jo äänenkin pois.

Palkkioksi sai Kovanaamaisuus +1 -todistuksen, joka ei luultavasti tallentunut mihinkään. Strategiaoppaassa olisikin heti aluksi todettu, että lisäosa on "erilainen kuin muut" ja että palkkioksi ei saa mitään, lukuun ottamatta achievement/trophya. Kovakantisessa strategiaoppaassa lukee vieläpä "Underground Riot". Ei siis välivideota siitä, että Moxxin kilpailun voittikin kaksi muuta hahmoa kuin kenestä on kerrottu.
Ei se mitään, kyllä Borderlands-sarjakuvassakin heittää lusikan nurkkaan yksi päähenkilöhahmoista, vaikka tätä ei usko tapahtuneeksi. Ja Marcuksen kertomassa tarinassa hänelle itselleen käy niin. Mikäpä siinä, Borderlandsissa on päällekkäisiä todellisuuksia. Ja tietenkin areenataistelut ovat parantuneet pelin jatko-osassa. Kunhan niissä käy vain yhden läpipeluukerran aikana.

Huoh, tuo Borderlands lisäri toi erään tuskaisimman muiston mieleen kun itse tuon joskus läpäisin, onneksi sain apua itseltään Gearboxilta kun eräänä kauniina päivänä pistin avoimen lobbyn pystyyn ja heidän pelaajansa sieltä bongahti matsiin, viskasi minulle Gearbox nimisen haulikon jolla lanasi aivan kaiken kertalaakilla, teki tuon Areenamätön tajuttoman helpoksi mutta silti siihen meni usaempi tunti. Huokaus.

viime aikoina on tullut pelailtua lähinnä Resident Evil Revelationsia, Gran Turismo Sportia, Forza Motorsport 5:sta ja Borderlandsin Handsome Jack collectionia puolison kanssa, ressusta pidän kun se tavoittelee aika ajoin originaalien fiilistä vaikkakin "etovammalla" fiiliksellä kun vastukset on lievästi sanoen häiriintyneen näköisiä suhteessa wanhan ajan zombeihin, silti pidän luksuslaivateemasta ja siitä miten karmeita tarinoita sieltä matkan varrelta löytyy matkustajien/miehistön kohtaloista, mm. eräskin radiolähetti...

Gran Turismo sportia ja Forzaa vuoronperää ajaessa käy yhä selvemmin ilmi että miksi on hyvä että joitakin pelisarjoja yritetään kehittää, GT:n eduksi tässä tapauksessa, ajaminen, visuaalisuus ja yleinen fiilis on vaan kertakaikkiaan upeaa kun taas Forza 5 tuntuu kovin itseääntoistavalta kisa kisan jälkeen mutta koska olen "perfektionisti" niin pyrin Forza 5:sen saattamaan päätökseen hyvällä omallatunnolla.

Borderlands Handsome Jack paketti maistuu toiseenkin kertaan koska originaalitkin tuli puolison kanssa kiskottua läpi ja nyt uutta rundia joista Pre-Sequel on jo taputeltu, välissä vain tulee omituinen kaipuu hyppyhyökkäyksiin ja laseraseisiin mitkä kakkosesta uupuvat ja tietenkin myös Clap-Trap pelihahmoa, Gunzerk pääsee lähimmäs mielipuolisuudellaan mutta jotenkin kakkosen hahmot eivät enää tunnu yhtä hyvältä kuin Pre-Sequelissa, pelinähän molemmat ovat taattua Borderlands kamaa joka saa välillä sapen kiehumaan ja välillä naurun raikamaan, eipä silti, puolison kanssa yhteinen "harrastus" on mukavaa ajanvietettä eikä Borderia parempia co op pelejä sohvalta kauheasti ole.

Joku on voinut verrata Borderlands 1:tä ja 2:ta tällä tavoin, mutta mielestäni Pre-sequelissa oli 2:een verrattuna liikaa "säätöä", kuten stackien combottamista ja lisäboosteja, ja vähemmän itse ampumista. Sekin oli minulle liikaa että "Fragtrapissa" yhdistyivät kaikki BL2:n päähenkilöt. Pitäisi kuitenkin, jos ehtii, käydä Pre-seq läpi uudella läpipeluulla, jolloin saa mukaan "kommenttiraidan".

Snipperclips+ tuli napattua prismasta mukaan pari päivää sitten kun sitä niin vuolaasti kehutaan.
Tänään tuli broidin kanssa pelattua ryyppäämisen lomassa kaikki muut paitsi viidennen maailman kuusi viimeistä kenttää joita ei edes kokeiltu kun kello alkoi olemaan jo niin paljon ja sorcery slots tai joku vastaava. Se vaan vaikutti ärsyttävältä.

En kadu ostostani, mutta tavallaan odotin jotain enemmän kun monet sanoo tätä erittäin hauskaksi ja yhdeksi switchin parhaista peleistä.
Minipeleissä saattaa hauskaa ollakkin, mutta tuo pelin varsinainen anti eli puzzlet on juuri sitä, puzzleja.
Monet oli ihan kekseliäitä eikä ne alkaneet puuduttaa, mutta pelaaminen oli jatkuvaa miettimistä kuten pulmien ratkonnassa yleensäkin.
Itse hieman oletin, että varsinkin ryyppypelinä tämä olisi hauska kun tulee virhe leikkauksia jne, mutta noin kävi todella harvoin.
Ehkä meillä sitten vaan toimi kommunikointi liian hyvin ja ennen hahmojen leikkaamista muutenkin mietittiin, että miten pulman ratkonta kannattaa aloittaa.

Hieman myös yllätyin pelin lyhyydestä. Kumpikaan meistä ei ole mitenkään erityisen hyvä hahmottamaan nopeasti miten hahmoja täytyy leikata ja pelin 75:sta pulmasta 69 tuli läpäistyä n. neljässä tunnissa. Fyysinen versiohan siis sisältää peruspelin + dlc:n. Alunperin pelissä oli 45 pulmaa ratkottavana.
Minipeleistä tuli kokeiltua jääkiekkoa joka oli ihan hauska.

Peli ei siis suinkaan ole huono, mutta ei myöskään "parasta ikinä" tason kokemus. Kekseliäs ja kiva puzzleilu. Nothing more, nothing less.

Noin kuukausi sitten ostin veljelle 13-vuotissynttäriksi Zoo Tycoon: Ultimate Animal Collectionin kolmellakympillä Microsoft Storesta. Hänellekin alkuperäinen pelisarja oli tuttu ja hieman kakkososakin. Voi sanoa että rahat olivat menneet hukkaan, kun kymmengigaisen pelin veljelleni asennettuani, seurasin miten hänen kiinnostuksensa siihen laski kuin lehmän häntä. Toisekseen voi sanoa että Sankari-lehti, jota hänelle olen myös tilannut, on karkeasti suunnattu enemmän pikkulapsille kuin lapsille. Sankarissa Zoo Tycoon: Ultimate Animal Collection esitellään päiväkoti-ikäiselle sopivaan sävyyn, saaden neljä tähteä viidestä. Pelaajasta sen arvostelua ei löydy, eikä ihme, sillä käytännössä sama peli (nyt remasteroitu) on arvosteltu lehdessä reilut kolme vuotta sitten. Silloinen versio ilmestyi vain X360:lle ja xBonelle. Käyttöliittymä onkin edelleen konsolipainotteinen, ja itse peli niin yksinkertainen (silti monimutkaisine alavalikoineen), että Pelaaja onkin antanut arvosanaksi 5/10 ja toteaa pelin olevan suunnattu perheen pienimmille.

Assassin's Creed: Origins

Parin pelikerran ensitunnelmien perusteella tämä on sarjan paras peli heittämällä. En tiedä johtuuko se yksinkertaisesti siitä, että kaikkea on sujuvoitettu vai onko miljöö vain kiinnostavampi, mutta niin vain pelissä jaksaa samoilla.

"Voisi vielä tuolla käydä" on ajatus, jota en uskonut tulevan esiin noin isolla kartalla vaan että ennemminkin olisi turhauttanut nähdä että on vielä sen ja sen verran karttaa näkemättä. Nyt ihan mielellään palloilee sen hetkisellä alueella ihan rauhassa ilman kiirettä seuraavaan. Sivutehtävätkin vaikuttavat parin perusteella ihan muulta kuin turhilta höyhenenkeruulta tai saman asian toistamiselta. Tulee enemmän Witcher 3 mieleen kuin Assassin's Creed.

Ainoa miinus joka tulee mieleen, on se, mitä monet muutkin sanoneet: levelien takia täytyy valita tehtävänsä eikä voi suorittamalla tehdä jokaista vastaantulevaa asiaa ja paikkaa läpi. Pieni miinus kuitenkin näin toimivassa teoksessa.

En enää ihmettele täysiä viiden tähden tai muutoin hyviä pisteitä.

Tuli ladattua Jak II PS4:lle, nyt kun kaikki loputkin pääsarjan pelit julkaistiin PS Storen puolella keskiviikkona.

Valitettavasti porttaus on kustu pahemman kerran, sillä peli pyörii paljon hitaammin, kuin alkuperäinen PS2-versio ja remasteroitu PS3-versio. Välinäytökset näyttävät myös usein kamalilta ja muita silmäänpistäviä pelimaailman bugeja tulee myös vastaan

Pelasin kuitenkin Baron Praxsisin ekaan taisteluun asti peliä, mutta taidan jäädä odottamaan korjaava päivitystä, ennen kuin jatkan taas peliä.

En suosittele ostamaan näitä portteja, jos PS3 ja vanha Jak kokoelma löytyy edelleen taloudesta.

UPDATE: Peli on nyt saanut korjaavia päivityksiä, jotka parantavat pelin nopeutta ja vesiefektejä. Nyt voin taas jatkaa pelaamista!

Viime aikoina on olen pelannut usealla konsolilla.

Switchillä pyörii tällä hetkellä Lost Sphear, jonka ostin julkaisussa pari kuukautta sitten, mutten vielä ollut ehtinyt pelata. Sillä aikaa kun muut intoilevat modernista Xenobladesta, minun konsolissani rätisee siis perinteisempi roolipeli. Tunnelma on hyvin samantapainen kuin Yuki to Ikenie no Setsunassa, ja sitä peliltä odotinkin. Nyt taisteluissa on kuitenkin mahdollista liikkua, mikä on mielestäni hyvä lisäys. Lost Sphearin satumaisessa maailmassa on mukava liikkua. Yllätyin vähän, että niinkin pienen näköisessä maailmankartassa on tarkoitus seikkailla ainakin 30 tunnin verran. Ainoa miinus tulee käsikonsolimoodilla pelatessa hieman liian pienestä tekstistä ja sen hyvin tummasta taustasta, mikä tekee pelaamisesta silmiä rasittavaa.

Lost Sphearin ohessa (ja jo sitä ennen) olen pelannut Deemoa, jonka Switchille tulosta sain tietää vasta vähän aikaa sitten. Pidin valtavasti VOEZista, joten odotukset olivat korkealla. Ajattelin pitkään ostaa pelin Vitalle, mutta hankalan saatavuuden ja hinnan vuoksi se jäi kuitenkin tekemättä. Mikä onni että odotin, sillä Switch-versio on varmasti pelin paras versio. Ensivaikutelman perusteella pidin kuitenkin enemmän VOEZista, sillä sen pelaaminen oli paljon visuaalisempaa kuin Deemon, sen kappaleet tuntuivat yleisesti ottaen kiinnostavammilta, nuottehin osuminen tuntui olevan anteliaampaa ja useammat nuottityypit toivat pelaamiseen enemmän variaatiota. Enemmän Deemoa pelattuani olen kuitenkin alkanut tykätä siitä aina vain enemmän ja enemmän. Yhtä suuria suosikkeja sen valikoimasta ei vielä ole löytynyt kuin VOEZin, mutta vielä on luullakseni monia kappaleita avaamatta ja kokeilematta.

Lisäksi aloitin juuri myös Switchin Stardew Valleyn, joka onkin yksi harvoista länsimaisista peleistä, joita tänä vuonna olen ostanut. Peli tuntuu oikein mukavatunnelmaiselta, vaikka koko ajan tulee pähkäiltyä, että mikähän olisi tehokkain tapa käyttää päivät. Onneksi peliä ei kuitenkaan ilmeisesti voi hävitä, vaikka pelaisi "huonosti".

Vitalla peluussa oli tiiviisti vajaan kuukauden ajan YS VIII: Lacrimosa of Dana. Alun perin YS Seven teki minuun vaikutuksen jo 7 vuotta sitten, ja Memories of Celceta viihdytti uudestaan 3 vuotta sitten. Myös YS VIII oli taattua laatua, vaikkakin saari hirviöineen tuntui ympäristönä ehkä hieman tavanomaisemmalta kuin kokemani kahden aiemman pelin ympäristöt. Pelin pelaaminen alkoi olla loppua kohden jo vähän puuduttavaa, mutta kuitenkin nopeatempoinen taistelu "ysmäisen" musiikin soidessa taustalla oli takuuvarmaa ajanvietettä. Tarinaan pysyi jonkinmoinen mielenkiinto koko ajan, vaikka tylsiäkin hetkiä oli. Harmillisesti valitsemani Hard-vaikeustaso ei tuonut kovin suurta haastetta muutoin kuin vasta aivan viimeisessä taistelussa.

3DS:llä pelasin jonkin aikaa Metroid Samus Returnsia, mutta noin viiden tunnin jälkeen totesin pelin jotenkin todella turhauttavaksi - kesken jäi, kuten Metroid Primekin aikoinaan. En vain lämpene tuolle pelisarjalle sitten ollenkaan, vaikka kuinka hehkutettaisiin. Metroid Prime 4:n osto Switchille on ensi vuonna viimeinen asia, jota harkitsen. Toivottavasti kuitenkin jossain vaiheessa saisin pelattua tämän 3DS-tekeleen loppuun. Sen sijaan hieman enemmän olen pitänyt Layton Mystery Journey: Katrielle to Daifuugou no Inbou -pelistä. Pelaajan antamaan arvosanaan 5 en voi yhtyä, sillä onhan Level 5:n maailma hahmoineen ja pulmineen sentään jokseenkin viihdyttävä. Toivoisin vain pulmien hieman nopeampaa ilmestymistahtia, sillä nyt (hieman turhaakin) keskustelua tuntuu olevan vähän liikaa. Sen voi kuitenkin ottaa hyvänä japanin lukunopeuden kehittämisharjoituksena.

Eikös tuo Lost Sphear julkaista vasta tammikuussa? Demo löytyy eshopeista kyllä. Vai joko se Japanissa on ulkona?

Edit: Joo, siis on näköjään Japseissa jo. :)

Odotan itse sitä kyllä.

Fortnite: Battle Royale

Tulipas viikonloppuna hetki, että Assassin's Creed: Originsista halusin pienen tauon ja päätinkin yllättää myös itseni lataamalla tuon kyseisen ilmaisteoksen testiin.

Ensimmäisessä pelissä lähti henki heti kun tuli lähdettyä kylmiltään matkaan. Ei mitään hajua mitä mistäkin tapahtuu ja mitä voi tehdä ja joku syöksyi ohi taloon hakemaan aseen ja ampui meikäläisen heiluttaessa epätoivoisesti hakkua ukon naamalla. Sijoitus 92/100.

Toinen peli lähtikin ihan eri malliin käyntiin ja loppua kohden oli repussa haulikkoa, tarkkuuskivääriä, rynkkyä, kranua, pillereitä ja muuta. Lopussa jopa sinko hetken käytössä kunnes ykköseksi lopulta päässyt tyyppi niittasi minut. Sijoitus 5/100.

Ensinnäkin tuossa toisessa pelissä homma meni kuten uumoilin tämän pelitilan kohdallani menevän: ajattelin aina, että pääsisin helposti loppupään taistoihin mukaan. Tarkasti hiippailen ja ympäristöä seuraten sai aina etulyöntiaseman vastustajista. Loppupäässä tuli kuolema lähinnä sen vuoksi kun porukka rakensi suojia kesken tulitaistelun. Typerä systeemi - en tykkää. Puhtaampi räiskintä ilman rakentelua olisi parempi. Ainakin niin ettei olisi hyötyä kesken taistelun pistää seinää eteen vaan homma haittaisi ja tulisi kuolo.

Muutenpa tuo pelimuoto yllätti. Todella intensiivistä ja jännittävää menoa. Imaisi kyllä heti mukaansa ja fiilis on katossa kun näkee miten porukkaa lakoaa ja on koko ajan vähemmän porukkaa. Aseiden äänet sieltä ja täältä saa vainoharhaiseksi siitä, ammutaan nyt ketä ja mistä. Koko ajan on myös olo, että muita väijyessä onkin itse jonkun jahtaama. Kerran näin kävikin, kun joku odotti tuskallisen pitkään kukkulalla että kääntäisin selkäni. Ja vielä huomasin että siellä joku taitaa olla.

Kolmen pelin jälkeen tuli huomattua että loppupeliin pääseminen on helppoa oikealla taktiikalla mutta siellä pitääkin olla varusteet ja ilmeisesti myös se taiston aikana rakentaminen hallussa. Jokainen pistää pytinkiä pystyyn ja sieltä sitten vähän räiskitään. Tuo loppupeli onkin kaikista tylsintä koko hommassa, pääosin rakentelun takia, joka mielestäni pilaa rytmin/fiiliksen.

Tuli myös kolmen hengen porukassa pelattua tiimitilaa. Selvästi hektisempi meno ei niin iskenyt vaikka toki aina kavereiden kanssa onkin hauska pelata yhdessä. Siellä vain aina oli parempia tiimejä vastassa paremmin varustein, joten tappio oli aina lopulta edessä.

Tiimitilassakin pärjättiin loppupeleihin asti kun saatiin homma haltuun mutta sama homma kuin yksinpelissä: lopussa oli aina sitä typerää rakentamista ja kun sitä ei itse halua/jaksa/osaa (kunnolla) tehdä, niin eipä siinä voittoa tule. Parhaimmillaan päästiin kuitenkin toiseksi, joten jotain tehtiin oikeinkin.

Kolmen tiimin välinen taisto lopussa oli todella intensiivinen kun kaksi muuta tiimiä ampui singoilla meitä sekä toisiaan, meidän lähinnä parantaen haavojaan ja odottaen että kaksi muuta tiimiä hoitelevat torneistaa toisensa. Näin tosiaan kävikin ja nimenomaan tässä päästiin toiseksi. Kauheasti ei mahdollisuuksia ollut "haarniska"-tiimiä vastaan mutta hieno fiilis oli kuitenkin selvitä noinkin pitkälle.

Kaiken kaikkiaan vähintään loistava hinta/laatu-suhde :D Totta puhuen loistavaa viihdettä, joka lässähtää sen loppupelin rakentelun takia. Ymmärrän miksi se on pelissä kun emopeli siihen nojautuu mutta tästä sen voisi jättää pois. Ehkä tekevät tilan, jossa se on poistettu? Toivotaan näin.

En myöskään ole varma onko nämä haarniska-hahmot kestävämpiä mutta aika usein ne olivat siellä voittajapuolella. Ei tainnut kertaakaan tiimipelissä voittaa ei-haarniskoita sisältänyt tiimi. Tai ehkä ne on vain kosmeettisia, en tiedä.

HA! Ai ettei Switchillä ole muka muuta pelattavaa kuin Zelda ja Mario! Onhan siellä, nimittäin ainakin kaksi MARIOTA!

Mario + Rabbids: Kingdom Battle

Tämä kyseinen teos tuli poimittua alennuksesta pienellä riskillä, sillä en ole mikään vuoropohjaisen strategian kovimpia faneja. Toisaalta XComin demo iski sen verran, että ostin kyseisen pelin. Se jäi lopulta kesken kun lähdin soitellen sotaan ilmeisestikin liian kovalla vaikeustasolla, joka laski intoa koko hommaan. Tämän takia XComista vaikutteita ottanut Mario-peli ei kehuista huolimatta ollut mikään ilmiselvä hankinta minulle.

Peliä on nyt tullut testailtua kolmen chapterin/worldin/mikälien verran ja täytyy sanoa, että tämä on positiivinen yllätys. Pelin parissa viihtyy hyvin ja homma on mukavan yksinkertaista, ollen kuitenkin silti myös tarpeeksi monipuolista.

Tietenkin olen vasta alussa ja ilmeisesti homma vielä kovastikin tarjoaa lisähaastetta ja monipuolisuutta. Odotan innolla ja toivon ettei käy XComeja. Uskon ettei niin käy, sillä olisi kovin hankala kuvitella Mario-pelin olevan ihan XComin karuuden tasolla vaikka haastetta voikin mukana olla. Easy-modeen en kuitenkaan aio turvautua.

Alun perusteella siis kehut pitävät paikkansa ja sain Switchin pelikirjastoakin vähän samalla alulle. Nyt löytyy valikoimaa kahden Marion verran! Ai ettei muka ole pelattavaa!

Pelikello näyttää lähes 121 pelituntia, joten voishan siitä Pokemon Ultra Sunista sanoa nyt jotain. Pientä spoileria pukkaa, joskin se koskee lähinnä tekemisen määrää eri alueilla. Plussat ja miinukset, TL:DR ovat lihavoituna loppupäässä.

Aluksi kuitenkin fiilistelyä alkuperäisestä Pokemon Sunista; kuten sanottua, pidin siitä varsin paljon. Mutta päästessäni nelossaarelle, huomasin jotain olevan selvästi pielessä: eräs kapteeni antoi minulle Z-kivensä ilman mitään koitosta. Tekemistä oli muutenkin vähemmän kuin aiemmilla saarilla ja juoni rullasi eteenpäin paljon pienemmällä työpanoksella. Tämän lisäksi pelin loppuviilauksessa oli lukuisia puutteita: eräs NPC-hahmo lätisee yhä sukulaisensa etsimisestä raunioilta, vaikka tämä seisookin nyt viiden metrin päässä. Toiset NPC:t eivät puolestaan muuttuneet millään tavoin, edes dialogiltaan, vaikka juonen perusteella näin olisi pitänyt käydä. Jopa Victory Roadkin oli yksi tyhjä tunneli, ilman esteitä tai kilpailevia kouluttajia.

Ajattelin tuolloin, että ”Kuinka outoa ja ärsyttävää. Tuliko Gamefreakilla tässä kohtaa deadline vastaan?” No tuli ja tuli – luutavanpaa on se, että siinä kohtaa Gamefreakilta loppui varsinainen motivaatio tarjota kunnolla täytetty peli alusta loppuun, loppusilauksineen kaikkineen. Miksi edes vaivautua, kun vuoden päästä kumminkin julkaistaan se parempi painos?

Tässä piilee suurin syy sille, miksi Ultra Sun on minulle varsin ristiriitainen tapaus. Monessa suhteessa, Ultra Sun toki päihittää edeltäjänsä: tekemistä on tarjolla rutkasti enemmän mm. sivutehtävien, Mantine surffauksen ja madonreikien tutkailun parissa. Nelossaarikin on saanut nyt enemmän lihaa luidensa ympärille ja Mount Lanakilalle on vihdoinkin kasattu edes välttävä Victory Road haastajineen kaikkineen. Tarjolla on myös lukuisia uusia alueita, mutta valitettavan monet niistä ovat todellisuudessa vain pieniä autioita käytäviä, joiden päästä löytyy joku turri. Varsinkin Ultra Megalopolis oli tässä suhteessa erittäin suuri pettymys, täysin hukkaan heitetty mahdollisuus. Ultra Ruin ja Tide Song hotellin uusi 3. kerros puolestaan ovat parempia esimerkkejä aidosti mielenkiintoisista uusista alueista.

Juoneltaan peli on kaksiteräinen miekka: osa hahmoista saa nyt viime pelejä enemmän hahmonkehitystä toisten hahmojen kustannuksella. Pelaajalehden arvostelun mukaan ”alkuperäisen tarinan inhimillisin osuus on hävinnyt”, mikä pätee osaan hahmoista (sekä viime pelien loppuhuipennukseen). Toisaalta juurikin ne tarinan laajennuksesta nauttivat hahmot ovat nyt entistä inhimillisempiä. Samaten hahmojen motiiveja tuodaan tällä kertaa selvemmin esille. Pääpiirteissään juoni on kutakuinkin sama kuin viimeksi – muutamia satunnaisia eroja lukuun ottamatta - kunnes kolmossaaren jälkeen alkaa tapahtua. Valitettavasti uusi juonellinen loppuhuipennus Ultra Alolassa on edeltäjiään paljon tylsempi. Plus-miinus-nolla tilanne, sanoisin. Se miten tähän suhtautuu, riippuu täysin siitä, mitkä hahmot olivat itselleen mieluisimpia ensimmäisten pelien aikana.

Mitä Post Gamen tekemiseen tulee, niin Rainbow Rocket on juonellisesti täyttä huttua, mutta muuten se päihittää viime pelien Ultra Beast-jahdin mennen tullen palatessa. Pelattavuudeltaan RR-osuus tarjoaa paljon enemmän vaihtelua. Uuden Rakettiryhmän tukikohdassa on monia erilaisia pulmia, jotka aiheuttavat pelaajalle hieman päänvaivaa heidän pyrkiessä taistelemaan entisiä pääpahiksia vastaan.

Lisätään tähän vielä kunnon nostalgia-pläjäys vanhojen musiikkiteemojen remixien muodossa sekä kohtuullinen haastavuus. Ja tosiaan – NPC-ihmishahmoille on annettu nyt enemmän liikkuvuutta sekä elehdintää. Vastustajasi eivät esim. pysy enää staattisena häviöruudussa, mutta valitettavasti pelaaja-avatar näyttää edelleen melko aivokuolleelta.

(Tähän väliin pitää mainita, että pelasin myös Ultra Sunin ikään kuin ”old school”-tilassa, vältellen Pokemon Refreshiä ja samalla tavoin vaikuttavaa uutta photo clubia kuin ruttoa. Jollet halua Pokemoniesi parantavan itseään jatkuvasti ja laukovan crit. hittejä naurettavan usein, älä hanki niille kahta sydäntä enempää Pokemon refreshissä. Muussa tapauksessa näistä peleistä tulee täys läpihuuto-juttu).

Summa summarum. Plussaa olisivat siis: sivutehtävät (+ Mantine Surf yms.), osa uusista alueista, osa uudistetusta juonesta, eläväisemmät hahmomallit sekä vanhojen biisien remixit generaatio 1:stä ihan Sunin ja Moonin omiin biiseihin. Ja tosiaan, peli on selvästi viimeistelty edeltäjiään huolellisemmin.

Miinusta puolestaan ovat lässähtänyt kliimaksi sekä Ultra Space-alueiden rajoittuneisuus. Niissä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta nykyisellään ne ovat vain pieniä putkijuoksuja, joiden päästä löytyy joko epätavallisia tai hyvässä lykyssä jopa legendaarisia pokemoneja. Ultra Megalopoliksesta tyhjyydestä puhumattakaan… Uudesta valokuva-studiosta en jaksanut edes kiinnostua, varsinkin kun se vaikuttaa Pokemon Refreshin tavoin pokemoniesi suorituskykyyn.
Ironisesti, jos nämä pelit olisivat olleet alkuperäiset Sun ja Moon, olisin voinut hyvinkin antaa niille aikoinaan 3,5 - 4 tähteä viidestä. Lopulta, pidin ekaa Sunia & Moonia 3/5 tai 8/10 peleinä.

Mutta Ultra Sunin omien ongelmien lisäksi, sen vaakakupissa painaa myös edellisten pelien puutteet, varsinkin nelossaaresta eteenpäin. Ekoissa peleissä Poni Island ja sitä seurannut Victory Road jätettiin tarkoituksella tyhjiksi, jotta pelaajilla olisi entistä suurempi syy ostaa nämä uudet versiot mahdollisimman pian. Ja näin ollen, en voi suurin surminkaan antaa Ultra Sunille 3/5 enempää, olkoonkin se edeltäjiään parempi peli pelattavuudeltaan.

Lisäsisältö on aina tervetullutta, mutta jos sen varjolla tehdään ensin noin räikeästi hutiloitu ja pääkampanjan loppupäästä saksittu cash grab, niin en minäkään voi vain ummistaa silmiäni sen suhteen. Nelossaaren uudet haasteet sekä tämän pelin Victory Roadin OLISI PITÄNYT kuulua jo edelliseen peliin, piste.

Pitää nyt katsoa, mitä teen Ultra Moonin kanssa. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisin varmasti skipannut Moonin hankkimisen heti Sunin jälkeen, jos olisin taannoin tiennyt näiden versioiden saapuvan. Saatan vaihtaa Moonin pois käytettyyn Ultra Mooniin, mutta toisaalta voisin jättää sen ns. tavara- ja Pokemon-säilöksi muille peleille.

Ja saas nähdä mitä sitten teen, jahka Pokemon pomppaa Switchille. Jos Game Freak kerta rupeaa naksimaan ns. perusversioiden loppupäätä noin röyhkeästi, niin se ei oikein kannusta minuakaan ostamaan ensi genin uusia tulokkaita heti kättelyssä. Tiedä häntä jos niistäkin löytyy puoliksi tyhjä neljännes, jota voidaan kaupistella sitten vuoden päästä ”uutena sisältönä”. Ultra Sunissa oli enemmän uutta sisältöä kuin vaikkapa Platinumissa, mutta paljon vähemmän uutta sekä oikeasti merkityksellistä sisältöä kuin White 2:ssa. On tavallaan aika surullista, että netissä porukka rinnastaa näitä kahta niin paljon toisiinsa, vaikka Black/White 2:ssa oli yksistään jo täysin uusi juoni.

Assassin's Creed: Origins

Taisin jotain tästä jo aiemmin kirjoitella mutta nyt kun tuli platinoitua peli vajaan 80 pelitunnin jälkeen, niin laitetaan vielä jotain tiivistystä.

Pelihän on edelleen paras sarjan peli ja ihan yleisestikin katseltuna todella loistava teos. Miinusta lähinnä tarinan turhuudesta sekä tyhmyyksistä. Useamman kerran tuli ihmeteltyä että kuka tyyppi tämä nyt on ja miksi tai mistä se pitäisi tietää. Samoin tyypit oli yhtäkkiä ihan ihme suhteissa keskenään kun oletin että vasta tapasivat. Yksikin tyyppi oli päähahmon reaktion perusteella tälle tärkein ikinä mutta itse mietin että olinko tuon joskus nähnyt pelin aikana tai jotain. Ainahan tässä pelisarjassa toki esim. historiallisia hahmoja on mutta ei ne voi vain hypätä pelihahmon elämään kuin olisivat siinä aina olleet.

Muutenkin hahmoja "rakennettiin" kovin hätäisesti. Tuli joku selvästi tärkeän oloinen hahmo (jonka tiesi siitä ettei ollut klooni jostain katutyypistä) jostain täysin puun takaa ja oli yhtäkkiä mukana hommissa kun peli oli jo loppuvaiheilla. En tajunnut että miksi.

Samoin jutustelu hahmojen kanssa oli kovin usein niin yhdentekevää. Tämän lisäksi keskusteluihin lukittiin sen sijaan, että olisi voinut vaikka "lainata" talon rihkamat mukaan kun kuuntelee jotain turhuuksia.

Tärkein, eli itse tekeminen, taas toimii hyvin ja viihdytti kovasti. Olisin voinut vielä tuon about 80 tunninkin jälkeen puhdistaa jokusen rosvopesäkkeen tai vihollislinnakkeen. Sen verran hauskaa toimivaa se oli.

Nykyaikaosioiden paluusta tykkäsin mutta ei niissä mitään järkevää tekemistä sitten ollut. Potentiaalia olisi ollut ja odotin että päästäisiin sielläkin jotain isompaa tekemään mutta ei. Takaisin vain animukseen kun oli jokin yksi video tai keskustelu käyty läpi.

Joululomalla tuli myös ehdittyä pelaamaan Resident Evil 7.

Kaikki kehut on ansaittua ja tästä en oikeasti keksi mitään valitettavaa. Kaikki toimii ja ohjauksen sekä hahmon hitaus nekin vain tuntuu pelisarjaan ja genreen kuuluvalta. Todellinen piristysruiske, ei vain RE-pelisarjalle vain muutenkin koko kauhupeleille.

Kestokin juuri sopiva ja mikä parasta, oli tarina vähän vähemmän saippuaa ja b-menoa kuin RE yleensä.

Pitää melkein harkita goty-versiota että saa myös lisäosat pelattavaksi. Toivottavasti jatkavat samalla linjalle eivätkä tee seuraavaksi taas jotain pyssyttelyä juoksevien zombien kera.

Sivistin itseäni jouluna pelaamalla ensimmäisen Final Fantasyni läpi, Final Fantasy XV:n muodossa.
Jos aloitetaan positiivisista puolista, niin ihan komea seikkailu vaikka alla rullasi perustason PS4. Realistinen taidetyyli toimi hyvin, kun mukana oli myös fantasiaelementtejä ja scifiä. Varsinkin valaistus oli monin paikoin tosi komea, oli sitten yö tai päivä. Samaten musiikit olivat todella hyvin hoidettu.

Taistelusysteemistä tykkäsin myös. Kamerasta oli välillä enemmän haittaa kuin hyötyä ja suuret vihollisjoukot tekivät välillä hommasta vähän sekavaa, mutta ratissa olikin suht paska pelaaja. Visuaalisesti taistelut kuitenkin näyttivät hyvältä ja niissä oli mukavasti menoa ja meininkiä. En välttämättä haluaisi palata kokonaan vuoropohjaiseen taisteluun, koska ne ovat usein aika passiivisia. Toki jonkinlaisen välimallin ratkaisun voisi yrittää kehittää, strategiapeleissä on XCOM:n ja Mario + Rabbidsin myötä tuotu ihan mukavasti actionia vuoropohjaisuuden sekaan ja se voisi toimia myös tässä tapauksessa. Noh, itse tykkäsin kyllä tästäkin mallista.

Oli tuossa kyllä myös ongelmia, reilusti. Tarina jäi aikamoiseksi kysymyskerkiksi, ilmeisesti olisi pitänyt katsoa jotain elokuvia ja animesarjaa, että olisi saanut tietää hahmoista enemmän. Tämä imperiumi jäi aivan kysymysmerkiksi, eivätkä pääpahiksen taustatkaan auenneet. En myöskään ostanut lisäsisältöjä joissa olisi avattu lisää noita Noctiksen kavereita, joten hekin jäivät aika etäisiksi. Tarina ei siis oikein osunut kohdalle.

Avoin maailma oli ihan OK. Zeldan ja Horizonin rinnalla ei kuitenkaan ole oikein jakoa, etenkin kun jokainen sivutehtävä oli järkyttävää MMO-huttua. Tarinan suhteen avoin maailma tuntui myös olevan melkoinen haaste kehittäjille. Pelin alku oli tuskaisen hidas ja lopussa oli myös melko käsittämättömiä kohtia, pelin pelanneet tietävät varmasti mistä puhun.
Alle 20 euroa tuosta maksoi ihan mieluusti, kun sai kuitenkin melkein 40 tunnin ajaksi tekemistä. Oikeastaan mitään odotuksia ei ollut, niin ei tuottanut suurta pettymystä. Suosittelen siis pelaamaan, mutta ei kannata odottaa mitään maata mullistavaa.

FF XV:a vartenhan kovin usein suositellaan katsottavaksi Kingsglaive. Ilmeisesti saa taustoja pelille ja olikos jopa niin, että peli jatkaa jopa suoraan Kingsglaiven tarinaa.

Itsekin ostin XV:n mutta eipä ole vielä ehtinyt aloittaa. Yhtenä syynä se, että haluaisin sen Kingsglaiven katsoa ensin ja nimenomaan sitä peliä varten.

Ja olen näköjään aiemmin kirjoittanut tuon nimen väärin ilman toista g:tä.

Xenoblade chronicles 2

Eilen aloitin vitos chapterin (chapter 10 vissiin viimeinen) ja olen menossa Rexin kotikylään ja kellossa on jo 71 tuntia (ja tasoja 47 :D ). Hieman kuluu aikaa kun jatkuvasti olen tekemässä mercenary hommia ja Ursulan tehtäviä jotka tehdään tuolla myös.
Mercenary tehtävissähän siis valitaan muutama blade jotka lähetetään tekemään jotain hommia. Tietyn ajan kuluttua ne tulee takaisin ja tehtävä on suoritettu. Palkkioksi saa kokemuspisteitä ja kaikenlaista kamaa.

Sitten tullut hahmoja kehitettyä ja avattua reippaasti yli sata kristallia.
Kristallien kanssa otin kynän ja paperia ja tein kaksi listaa. Toiseen meni kaikki paskat hahmot ja toiseen ne joilla on myös jotain extra kykyjä. Kirjoitin aina nimen ja elementin joten kaikkien avaamisen jälkeen oli helppo poistaa nuo turhakkeet. Juuri tänään avasin 47 common ja 8 rare kristallia kerralla joten tuo metodi säästi aikaa ja vaivaa aivan helvetisti.

Tarina on kyllä pitänyt otteessaan ja itseä tämä ainakin kiinnostaa paljon enemmän mitä ykkösen tarina ja lisäksi Rex ei ole samanlainen tampio mitä Shulk jota teki mieli vetää turpaan aika monta kertaa. Suorastaan raivostuttava pässi.
Muutkaan hahmot ei häiritse mitenkään ja Tora on eka nopon hahmo joka ei ärsytä kuten Tatsu tai Riki.
Nian enkku dub ääni hieman kyllä häiritsee kun se tuntuu kuuluvan 10 vuotta vanhemmalle. Tai sitten se on paljon vanhempi miltä näyttää.

Ekat muutamat tunnit oli aika nihkeä fiilis, mutta kyllä tämä on vienyt täysin mukanaan.
Valikoissa vietetään todella paljon aikaa, mutta siihenkin tottui parinkymmenen tunnin jälkeen ja sen jälkeen niitä ei pahemmin edes ajatellut kun kaikki sujuu rutiinilla.

edit:

Äsken meni tarina läpi kellon näyttäessä 121 tuntia ja tekemistä jäi vielä vaikka kuinka.
Omalta osaltaan tuohon vaikutti se, että vedin 8 chapterista loppuun saakka pelkkää tarinaa eteenpäin kun olisi tuntunut tyhmältä poistua sieltä tekemään jotain sivu hommia.

Itselleni tämä oli kyllä reippaasti parempi mitä ykkönen oikeastaan ihan kaikessa.
Isoimmat plussat tulee siitä, että suurin osa sivutehtävistä kertoo mihin pitää mennä ja sisältää quest markerin.
Kaksi muuta tervetullutta uudistusta on vuorokauden ajan säätäminen ihan koska haluaa ja npc hahmojen nimen perässä oleva pieni tähti joka tarkoittaa sitä, että kyseisellä hahmolla on uutta dialogia. Nyt niiden juttuja jopa tulee luettua kun tietää, että jotain uutta on tarjolla.

Taistelu systeemi tosiaan tuntui aluksi kohtuu nihkeältä kun hahmo ei enää lyö liikkuessa kuten aiemmissa ja lisäksi täytyi odottaa sitä kolmatta lyöntiä jos halusi tehdä eniten vahinkoa ja saada ladattua arteja kerralla enemmän.
Siinä vaiheessa kun sai kolme bladea kerralla käyttöön niin tuo iski jo ihan mukavasti kun oli enemmän kombo mahdollisuuksia.
Vaikka nuo aluksi tuntui hieman sekavalta niin kyllä se lopussa hymyilytti kun pamautti viimeiseen bossiin 3.7 miljoonaa pojoa vahinkoa yhdellä chain attackilla. Tiedän kyllä, että tuo on pieni luku jos menee tubesta osaavien pelaajien videoita katsomaan, mutta kuitenkin.

Kaikista oman porukan hahmoista tykkäsin kuten myös musiikeista. Ei siis yhtään huonoa tai edes keskinkertaista biisiä.
Paljon haukkuja saanut tiger tiger minipeli oli ihan kiva nyt kun siihen on lisätty easy vaikeustaso joten seiniin osuminen ei aiheuta vahinkoa.
Tullut tuotakin muutama kymmenen kertaa pelattua ja heti kun se aukesi niin päivitin Poppin kohtuu hyväksi.
Varmasti tulee pelattua vielä paljon lisää kun palaan tekemään sivutehtäviä.

Mitä uusien bladejen keräämiseen tulee niin olen hyvin tyytyväinen, että minulla ei ole mitään pakkomiellettä saada jokaista rare bladea.
Nyt kun noita kristalleja on availlut niin jokainen rare on ollut iloinen yllätys ja saanut innostumaan ja hyvistä commoneistakin on hyötyä mercenary tehtävissä.
Olen myös iloinen, että Ursula oli meikäläisen eka rare sillä sen kykypuun avaamisessa kestää kohtuu kauan.
Koko homma hoidetaan merc tehtävien kautta ja se pitää lähettää uudestaan ja uudestaan.....ja uudestaan samoihin tehtäviin jotka kehittää sen laulu taitoa jne ja kun tietty määrä tulee täyteen niin sen voi lähettää konserttiin.
Koko homman tekemiseen vaaditaan kymmeniä ja taas kymmeniä tehtäviä. Kun tuota teki samalla kun pelasi niin se oli ihan ok ja onhan se myös nopein tapa kehittää niitä bladeja joita ei käytä aktiivisesti, mutta ymmärrän niiden henkilöiden turhautumisen jotka haluaa kehittää kaikkien kykypuut ja saa Ursulan viimeisenä.

Minun on aika vaikeaa keksiä mitään oikeasti huonoa tästä. Toki tässäkin on taas pari keräily tehtävää jotka on täysin tuurista kiinni kuinka kauan niissä kestää. Pari kertaa oli pakko googlettaa, että mistä tarvittava tavara pitäisi oikein löytää, mutta mulla oli vaan ollut paska tuuri.
Onneksi tuollaisia on tullut vastaan vain muutama ja osaan löytyi tavarat jo valmiina taskun pohjalta.
Siitäkin plussaa, että inventaarion kanssa ei tule ongelmaa sillä se on aika pohjaton. Tosin sitten kun tuohon tottuu niin jonkun falloutin pelaaminen on aika tuskaista :D

Kun lopputekstit oli ohi niin laitoin erikoisversion mukana tulleen soundtrackin soimaan repeatilla ja selasin muhkean n.220 sivuisen taidekirjan läpi.
Todellakin 100e arvoinen paketti.

Edit:

Toivottavasti mun ei tarvitse ihan heti pelata tiger tigeria lisää.
Ajattelin tänään kokeilla "hieman" grindata vitos kenttää, että saisin Poppille parempaa osaa.
No sainhan minä master muscle, master luck ja master tank modit sekä light ja dark coret.
Eihän sitä samaa parin minuutin kenttää tullutkaan pelattua kuin yli neljä tuntia :D

Nuo kaikki parhaat osat siis voi saada vain vitos kentästä ja kaikki on ihan tuurista kiinni.
Taas olisi hieman kristallejakin avattavana. 99 commonia, 34 rarea ja 3 legendarya.
Saattaa mennä hetki jos toinenkin. Luulisi ainakin muutaman rare bladen saavan tuosta kasasta.

Fallout 4, PS4 pro

Vihdoin ja viimein sain tämän ikuisuusprojektin läpi ja platinoitua. Pelinhän ostin sen julkaisupäivänä vuonna 2015 ja pelasinkin sitä muutaman kymmentä tuntia kunnes pleikkarista levisi kovalevy eikä tallennukset tietenkään olleet pilvessä tallessa. Peli ei kuulu omiin suosikkeihini, joten uudelleen aloitus venyi ja vanui. Lopulta tuossa jokunen aika sitten päätin, että nyt pelaan sen kerralla ja jos menee fiilis taas, niin vien pois.

Tarina oli aika, no, plääh. Ei mitään erikoisen yllättävää tai mielenkiintoista, eri ryhmät joihin voi liittyä olivat myös aika laimeita. Pari erilaista loppua tuli pelattua trophyjen toivossa, mutta ei niistäkään oikein mikään lämmittänyt.

Peli toki on hienon näköinen, pelaaminen oli suurimmaksi ajaksi ihan kivaa (tosin sniikkailu on imo ihan mahdotonta kun suojaa on vaikea saada, siitä miinusta. Voi tosin olla, että se on taidoistakin kiinni?), mutta nyt kun se on pelattu niin en siihen enää ikänä palaa, se on vissi.

Seuraavaksi peluuseen remasteroitu L.A. Noire

Xenoblade chronicles 2

Jahas eiköhän se ole sitten siinä.

222 tuntia kellossa ja melkein kaikki questit ja mercenary hommat tehty.
Mahdollisesti kolme blade questia jäi tekemättä, koska kolme rare bladea jäi saamatta. Jokaisellahan ei omaa questia ole.
Perceval, Newt ja KOS-MOS jäi saamatta ja kaikki nuo tulee randomilla kristalleista. Niiden saaminen vaan muuttuu sitä vaikeammaksi mitä enemmän niitä omistaa.
Itse avasin kahden edellisen raren välissä n.100 rare ja yli 20 legendary kristallia.
Kaikkien muiden affinity chartit on kokonaan täytetty ja vaikka haluaisinkin nähdä myös noiden kolmen heart to heart jutut ja questit niin en kyllä sen takia ala farmaamaan noita kristalleja.

Kyllähän tästä päälimmäiseksi jäi fiilis, että olisi sitä pelattavaa voinut enemmänkin olla :D
Expansion passia en edes harkitse ennen kuin kaikki on julkaistu ja tietää onko se rahan arvoinen vai ei.
Jos olisin pelannut tämän viime vuonna niin kyllä tämä olisi persona 5:n ohittanut vuoden parhaana rpg pelinä.
Persona kyllä voittaa tarinassa ja ääninäyttelyssä, mutta xc 2 oikeastaan kaikessa muussa.

Axiom verge

No nyt se on koettu. Jopa kahdesti.
Ennen ostamista katselin tubesta joidenkin tekemiä arvosteluita ja monet sanoi kuinka pelissä tulee kuolemaan paljon ja backtracking on hidasta ja vaivalloista, koska pelissä ei ole fast travellia.
Yksi tyyppi valitti äkkinäisistä vaikeustason nousuista ja oli kuollut normalilla 84 kertaa joten hieman oli pelonsekaiset odotukset.

No ensinnäkin se paljon peloteltu vaikeus. Olen mielestäni kohtuu paska pelaamaan tällaisia tavallaan old school henkisiä 2d toimintapelejä ja ekan läpipeluun aikana henki lähti 16 kertaa ja toisella kierroksella 3.
Jos tässä onnistuu kuolemaan normalilla 84 kertaa niin yrittää kyllä pelata vauhdikkaammin, kuin mihin taidot antaa myöden.
Tai sitten on jättänyt sen "glitch gunin" täysin huomiotta. Se kun helpottaa hommaa melkoisesti.
Kun etenee varovasti ja käyttää aseita monipuolisesti niin peli on kohtuu helppo kahta viimeistä aluetta lukuunottamatta.

Sellaista perus warppaus fast travelia kaipasin tasan kerran kun omaa tyhmyyttäni lähdin hortoilemaan ympäri maailmaa etsien paikkaa johon kuuluu mennä.
Se oikea paikka oli ihan siinä naaman edessä alunperin eli Kur maailmassa oleva paksu laserseinä johon pitää käyttää päivitettyä "glitch gunia". Muistin, että olin jo sitä kokeillut ja oletin, että tarvitaan vielä uusi päivitys.
Oikeasti olin kokeillut poistaa sen seinän sillä perus versiolla. Pässi mikä pässi.
Jos ei ole tuollainen idiootti kuin minä niin se leijuva pää kyllä hoitaa ihan tarpeeksi hyvin fast travelin tarpeen.

Jo ekan läpipeluun jälkeen oli ihan hyvät fiilikset ja mietein, että koitanko etsiä kaikki loput kerättävät vai aloitanko uudestaan alusta ja kerään taas ne mitä löydän.
Valitsin tuon jälkimmäisen ja hyvä niin sillä nyt jäi vielä paremmat fiilikset kun tiesi mihin pitää mennä ja pelaaminen oli sujuvaa alusta loppuun. Aikaa meni hieman päälle 7 tuntia joka on melkein kuusi tuntia vähemmin kuin ekalla rundilla.

Evil Within 2:sta innostuneena tulin katumapäälle, että olin myynyt sarjan ykkösosan limited editionin pois. Pelasin Evil Withinin parissa päivässä kaverin kanssa kun se ilmestyi, ja muistot olivat hyvät, joten ostin uusiksi tekeleen ja tahkoin läpi.

Ei olisi kannattanut. Taitaa hyvät muistot johtua lähinnä siitä, että peli tuli läpäistyä kuoman kanssa, koska aika sekava tekele tämä kyllä oli. Keskeiset haasteet syntyvät huonosta pelattavuudesta eivätkä vaikeustasosta, joka muuten on survivalilla liian helppo, mutta astetta vaikeampi nightmare on sitä itseään, enkä päässyt edes chapter 2:sta läpi. Pelissä oli paljon potentiaalia, mutta sekava juoni, heikko pelattavuus ja itseään toistava junnaus jättävät tämän yhäkin aika raakileeksi, vaikka survival horror-fani olenkin.

Ykkös-Evil Withinin voisi kai ihan peliarvostelujenkin osalta tiivistää peliksi, jonka ideat toimivat mutta toteutus ei ole samalla tasolla. Mikäli siinä olisi jatko-osan sulavuus, olisi peli jo ihan eri maailmasta. Nuo kaksi peliähän ovat kovin erilaisia. Pääosin tuon jatko-osan vapaamman maailman takia.

Itse pidin molemmista mutta kakkosta nimenomaan oli viihdyttävä pelata.