Kommenttiosio-blogi: Tätäkö kehtaat kutsua peliksi?

30.09.2017 // Kirjoittanut: Johanna Puustinen
17
Kommenttiosio-blogi: Tätäkö kehtaat kutsua peliksi?

Kommenttiosio-blogi: Tätäkö kehtaat kutsua peliksi?

Niin kutsuttujen kävelysimulaattorien liukuhihnatehtailija The Chinese Room ilmoitti tällä viikolla laittavansa lapun luukulle ainakin väliaikaisesti. Genre menettää studion myötä yhden suurista muinaisistaan, mutta suuria surunvalituksia sosiaalisessa mediassa ei ole tullut vastaan.

Syy hiljaisuuteen lienee yksinkertaisesti se, että The Chinese Roomin edustama lajityyppi on sorttia, joka harvemmalle uppoaa. Vaikka itse nautinkin hiljaisesta tutkiskelusta kovasti, päivänselvistä makuasioista ei kannata vääntää kättä, enkä syytä ketään, joka ei moisesta syty.

Ymmärtäväisyyteni rajat tulevat kuitenkin helposti vastaan, kun kävelysimulaattorien varsinaista statusta peleinä aletaan kyseenalaistaa. Seesteinen seikkailu ei ole edes ainoa tyylilaji, joka joutuu jatkuvan kyräilyn kohteeksi, vaan vastaavasta kärsivät monet muutkin perinteisestä toiminnasta poikkeavat tapaukset mobiilipulmailuista treffisimuihin. Jos pelissä ei ole tuliluikkuja, maailmasta löytyy sataprosenttisella varmuudella enemmän kuin yksi ihminen, jonka mielestä se ei ole peli laisinkaan.

Kenties olen itse kummallinen, kun mieleeni ei ole koskaan edes juolahtanut kyseenalaistaa, onko jokin peli oikeasti peli. Ratkotaanko teoksessa pulmia? Jos kyllä, se on ehdottomasti peli. Eläydytäänkö siinä rooliin? Jos kyllä, se on aika varmasti peli. Painellaanko siinä nappeja? Jos kyllä, se on edelleen peli, sisällöstä viis.

Vaikka luomus pyrkisi kuinka häivyttämään taiteen ja pelin rajat mekaanisesti tai kerronnallisesti, itselleni ei ole koskaan tehnyt tiukkaa mieltää sitä silti pohjimmiltaan peliksi. Vaikkapa Flowerin ja The Stanley Parablen kaltaiset teokset koettelevat tavanomaisia käsityksiä osallistumisesta ja pelaamisesta, mutta ne on silti julkaistu pelituotteina pelialustoille. Miksi vaatimusten pitäisi olla sen tiukempia?

On vaikeaa nähdä, miksi tällaista keskustelua edes tarvitsee käydä. Pelkääkö joku todella, että taidepläjäykset vaikuttavat negatiivisesti siihen, millaisena kulttuurin muotona ja harrastuksena pelit nähdään? Onko niiden ympärillä jonkinlainen minulle näkymätön machomiehekäs aura, jota herkemmät kokemukset uhkaavat? Ennen kaikkea minua kiinnostaa, millä alalla esimerkiksi The Chinese Roomin nähdään toimivan, jos heidän teoksiaan ei lasketa peleiksi lainkaan.

Ehkä ahdasmieliset asenteet tarjoavatkin kävelysimulaattorien kehittäjille markkinarakoa, jota ei vielä osata täydellisesti hyödyntää. Näitä niin kutsuttuja epäpelejä voisi markkinoida pelejä kaihtaville jonkinlaisena uutena viihdemuotona, jolla ei ole videopelien kanssa mitään tekemistä. Mutta onko ero niin perustavanlaatuinen, ettei pelejä tuntematon kuluttaja osaisi vetää yhteyttä niiden välille?

Ei minustakaan.

Johanna Puustinen

Kommentit

Käyttäjän zappah kuva
zappah

Itse pelailen paljonkin noita ns. kävelysimuja ja kyllä ne silti minusta vaativat tietyn asenteen kun niitä pelaa. Varsinkin Telltalen tuotokset, jotka ovat enemmän valintaelokuvia kuin pelejä. Viimeksi tuli pelattua Tales from the Borderlands, joka oli loistava mutta en minä sitä peliksi suoranaisesti voi kutsua.

Tarina, jossa saa tehdä omia valintojaan oli olemassa jo kirjoissa. Kutsuttiinko niitä peleiksi? Eipä taidettu. Miksi nyt pitäisi kutsua vain sen takia että formaattina/pohjana on tavallaan pelimäinen kokemus ohjaimineen/näppäimistöineen jne.

Mikäli tuon kääntää niin päin, että kutsuisinko kirjoiksi niitä valintakirjoja, niin sama homma niiden kanssa: varmasti tulisi aina täsmennettyä että ei ole kyseessä ns. normaali kirja. Sama homma näiden pelien kanssa, eli aina tulee se sanottua kun pelistä puhuu jollekin, joka ei tuota seikkaa tiedä.

Käyttäjän gurgi kuva
gurgi
Lainaus

Kenties olen itse kummallinen, kun mieleeni ei ole koskaan edes juolahtanut kyseenalaistaa, onko jokin peli oikeasti peli. Ratkotaanko teoksessa pulmia? Jos kyllä, se on ehdottomasti peli. Eläydytäänkö siinä rooliin? Jos kyllä, se on aika varmasti peli. Painellaanko siinä nappeja? Jos kyllä, se on edelleen peli, sisällöstä viis.

Voiko pelissä hävitä? jos ei, niin ei se todellakaan ole mikään peli.

Lainaus käyttäjältä zappah

Tarina, jossa saa tehdä omia valintojaan oli olemassa jo kirjoissa. Kutsuttiinko niitä peleiksi? Eipä taidettu. Miksi nyt pitäisi kutsua vain sen takia että formaattina/pohjana on tavallaan pelimäinen kokemus ohjaimineen/näppäimistöineen jne.

Katsoin joskus jonkun Final Destinationin dvdltä ja siinä sai jossain kohtia päättää kahden vaihtoehdon väliltä, sitä ainakin kutsuttiin interaktiiviseksi elokuvaksi ja sama pätee juurikin noihin telltalen peleihin, ne on interaktiivisia pelejä halusit tai et ja ne ei ole sama asia kuin nämä kävelyroska "pelit". Ja tämä on sitten sellainen FAKTA

Käyttäjän Poliisitapaus kuva
Poliisitapaus

Ei se kritiikki suinkaan aina kohdistu itse peliin tai pelikehittäjiin vaan arvosteluihin: visuaaliset romaanit ja muut epäpelit keräävät huippuarvosanoja usein vain siksi, ettei pelimekaniikoissa ole mitään moittimista. Kyllä 90:n metascoren tai GOTY-pokaalien saannin edellytyksenä pitäisi olla, että pelissä voi edes hävitä!

Käyttäjän Boblick kuva
Boblick
Lainaus käyttäjältä gurgi

Katsoin joskus jonkun Final Destinationin dvdltä ja siinä sai jossain kohtia päättää kahden vaihtoehdon väliltä, sitä ainakin kutsuttiin interaktiiviseksi elokuvaksi ja sama pätee juurikin noihin telltalen peleihin, ne on interaktiivisia pelejä halusit tai et ja ne ei ole sama asia kuin nämä kävelyroska "pelit". Ja tämä on sitten sellainen FAKTA

Videopeli kuin videopeli on jo itsessään interaktiivinen, joten "interaktiivinen peli" on jokseenkin älytön termi :)

Itse laskisin peleiksi kaikki, missä pelaaja ohjaa hahmoaan itse, vaikka tekeminen rajoittuisikin vain kävelyyn. Oma lukunsa on nämä Visual Novellit, jotka oikeasti ovat lähinnä interaktiivista sarjakuvaa. Niitä en ehkä ihan peleiksi laskisi.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Monessa point & click seikkailupelissä ei ole game overia ollenkaan, mutta kyllä nämä silti peleiksi mielletään vaikka häviäminen ei ole mahdollista.

Käyttäjän zappah kuva
zappah
Lainaus käyttäjältä gurgi

Katsoin joskus jonkun Final Destinationin dvdltä ja siinä sai jossain kohtia päättää kahden vaihtoehdon väliltä, sitä ainakin kutsuttiin interaktiiviseksi elokuvaksi ja sama pätee juurikin noihin telltalen peleihin, ne on interaktiivisia pelejä halusit tai et ja ne ei ole sama asia kuin nämä kävelyroska "pelit". Ja tämä on sitten sellainen FAKTA

Vai että interaktiivinen peli. Mitähän ne muut pelit sitten on jos tuo Telltalen peli on interaktiivinen peli. Miksi fakta isolla, olenko joskus painottanut asiaa jossain vai mikä idea tuossa on? Ei tajua.

Käyttäjän gurgi kuva
gurgi
Lainaus käyttäjältä zappah

Lainaus käyttäjältä gurgiKatsoin joskus jonkun Final Destinationin dvdltä ja siinä sai jossain kohtia päättää kahden vaihtoehdon väliltä, sitä ainakin kutsuttiin interaktiiviseksi elokuvaksi ja sama pätee juurikin noihin telltalen peleihin, ne on interaktiivisia pelejä halusit tai et ja ne ei ole sama asia kuin nämä kävelyroska "pelit". Ja tämä on sitten sellainen FAKTAVai että interaktiivinen peli. Mitähän ne muut pelit sitten on jos tuo Telltalen peli on interaktiivinen peli. Miksi fakta isolla, olenko joskus painottanut asiaa jossain vai mikä idea tuossa on? Ei tajua.

Ne on videopelejä, eikä niissä tarvi alleviivata erikseen sitä vuorovaikutteisuutta ja lisää vaikka sinne interaktiivisen ja pelin väliin sanan tarina, niin ehkä siinä vaiheessa se näsäviisainkin pelle varmasti tajuaa mistä puhutaan ja minkä takia sitä vuorovaikutusta painotetaan.

Käyttäjän Audiovarmennus kuva
Audiovarmennus

Telltalen ”pelit” on kylläkin interaktiivisia piirrettyjä. Toivottavasti tämä yksi pellekin sen tajuaa. Naamapalmu.

Käyttäjän zappah kuva
zappah
Lainaus käyttäjältä gurgi

Ne on videopelejä, eikä niissä tarvi alleviivata erikseen sitä vuorovaikutteisuutta ja lisää vaikka sinne interaktiivisen ja pelin väliin sanan tarina, niin ehkä siinä vaiheessa se näsäviisainkin pelle varmasti tajuaa mistä puhutaan ja minkä takia sitä vuorovaikutusta painotetaan.

No minkä takia sitä painotetaan? Minä vastaan, miten minä sen koen: sitä painotetaan siksi, että se ei ole videopeli (jotka siis sinunkin mielestäsi jo oletuksena interaktiivisia) ja siitä pitää sen takia erikseen painottaa sitä interaktiivisuutta. Muutenhan se olisi vain tarina. Joten: ei peli, ei tarina, vaan jotain siltä väliltä.

Sekin, että määritelläänkö peli sen kautta, voiko siinä kuolla, on aika huono mittari. Sehän on tavallaan vain yksi tarinan päätös. Minusta pelimekaniikka määrittää pelin ja Telltalessa se on vain tarinan suunnan valitsemista, joka on lähempänä niitä valintakirjoja kuin videopeliä.

Huomioda sopii myös, että sekä interaktiivinen elokuva että interaktiivinen kirja LISÄÄVÄT alkumuotoon jotain kun taas "interaktiivisessa pelissä" siitä riisutaan ne pelimäisyydet ja jätetään vain se yksinkertainen valintatehtävä. Pelit ovat oletuksena interaktiivisia, joten tuo on jo käsitteenä aika typerä. Sinänsä tuo termi jo itsessään kertoo, että jotain on "pielessä". Eli kun peli ei ole peli, onkin se "interaktiivinen". Damn.

Käyttäjän Icebrk kuva
Icebrk

En ole oikeastaan koskaan ajatellut onko jokin peli vai ei. Johtuen varmaankin siitä, että oma peliura alkoi 80-luvun taitteessa tv-peleillä, jossa oli ruudulla kaksi viivaa ja pallo. Samoilla välineillä pelattiin olevinaan tennistä tai jalkapalloa:) Siinä mielessä hyvään aikaan on peliura alkanut, että on saanut kokea uskomattoman kehityksen peleissä noista tv:n kahdesta viivasta nykyajan peleihin - ja mitäköhän vielä ehtiikään kokea, kun tätä elonpeliä eteenpäin taapertaa:)