Idän lumo: Piirroshahmoista kiihottumattomat ovat viallisia / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Piirroshahmoista kiihottumattomat ovat viallisia

22.07.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
86
Idän lumo: Piirroshahmoista kiihottumattomat ovat viallisia

Dreamworks tuottaa uusintaversion 80-luvun He-Man-spinoff She-Rasta. Koska joka ikinen alle nelikymppinen animaatioalan työntekijä on kasvanut japanilaisia piirrettyjä katsoen, sarjan visuaalista ilmettä on päivitetty modernimmaksi. (Ja hyvä niin, koska olivathan ne 80-luvun amerikkalaispiirretyt sietämättömän rumia.)

Barbie-nuken ja Wonder Womanin ristisiitoksen sijaan uusi She-Ra näyttää perussirpakalta animehahmolta. Pamela Anderson -huulet ovat tiessään, ja hameen alla olevat pyöräilyshortsit ovat selvästi Revolutionary Girl Utenan toiminnallisen päähenkilön inspiroimat. (Yllä olevassa kuvassa.)

Promokuvien paljastaminen synnytti tietyistä suunnasta kovan vastareaktion, koska kaikki mitä naistekijät tekevät on nykyään poliittista, oli kyse sitten peleistä tai piirretyistä.

She-Ran väitettiin näyttävän pojalta, transsukupuoliselta, lesbolta tai jopa kaikilta yhtä aikaa. Ne jotka ovat aiemminkin nostaneet äläkän kaikesta vastaavasta pitävät päivänselvänä, että kyseessä on feministinen salajuoni.

Tätä kaikkea voisi purkaa monesta eri suunnasta. Yksi voisi sanoa, että sarja on suunnattu nuoremmalle yleisölle kuin alkuperäinen – mikä olisi vähän hassua, sillä tuskinpa alkuperäistä lelumainostakaan mitkään parikymppiset katsoivat. Toinen voisi sanoa, että hahmon seksikkyys on toissijaista, kun kyseessä on tytöille suunnattu sarja.

Itse taas voisin ihmetellä sitä, että joku ylipäätään pitää alkuperäisiä hahmodesignejä jotenkin paremman näköisinä kuin uusia. Minulta kesti aluksi jopa jonkin aikaa tajuta, että hahmodesignien seksikkyydestä valittavat pitivät uutta hahmoa vähemmän hyvännäköisenä kuin alkuperäistä.

Hyvät meemikuvat eivät koskaan vanhene.

Jätetään tällä kertaa kokonaan syrjään se, miten monien mielestä jokainen vähänkään japanilaistyylisesti designattu hahmo näyttää kuusivuotiaalta. (Tämä tuli huomattua jo silloin, kun kirjoitin Steamin animesensuurilinjasta.) Uuden sarjan tekijät ovat sivumennen sanoen jo etukäteen ehtineet tähdentää, että sarjan kaikki hahmot ovat täysi-ikäisiä, jotta vältettäisiin samanlainen sirkus kuin Dreamworksin aiemman sarjan Voltron: Legendary Defender kanssa. Sen fanikunta kun äityi käyttämään hahmoparitussotiensa lyömäaseina pedofiliasyytöksiä, koska hahmojen virallisia ikiä ei koskaan kerrottu.

Sen sijaan ajattelin tällä kertaa keskittyä piirroshahmojen kokemiseen seksuaalisesti viehättävinä ylipäätään. On nimittäin paljon ihmisiä, joiden mielestä seksuaalisen vedon kokeminen minkäänlaista piirroshahmoa kohtaan on ylipäätään kummallista.

***

Fiktiivisiin hahmoihin voi tunnetusti ihastua, ja siinä on aina kyse vähintään yhtä paljon hahmon luonteesta ja käytöksestä kuin sen ulkonäöstä - eihän kukaan muuten ihastuisi kirjallisuushahmoihin. Nuorella iällä ihmisellä ei myöskään ole kauheasti ennakkoluuloja. Tykästyessään johonkin hahmoon sitä ei kauheasti välitä siitä, että Prätkähiirten Vinski tai Tikun ja Takun Vinkki eivät ole ”ihmisiä” – joten miksi tehdä eroa myöskään Jessica Alban ja Jessica Rabbitin välillä?

Tietyssä mielessä kaikki teini-iän julkkisihastukset ovat ihan yhtä fiktiivisiä. Isoin ero Jack Sparrow’n ja Jack Skellingtonin välillä on se, että toista esittää livenäyttelijä.

Jopa itse kärttyukko Hayao Miyazaki, maailman äänekkäin otakukulttuurin kritisoija, päätti alun perin lähteä animealalle ihastuttuaan animehahmoon.

Ihastumisen tunteet koetaan korvien välissä, kuten myös seksuaalisen viehätysvoiman kokeminen. Kyse on siis siitä, että aivot kiihottuvat pohjimmiltaan lähinnä vaikkapa takapuolen tai seksikkäiden vaatteiden ideasta. Aivoille on yksi ja sama, onko kyseessä fotorealistinen kuva vai ei.

Tämän kirjoituksen otsikko on peräisin nörttikerhosta kertovasta klassikkosarja Genshikenistä vuodelta 2004. Siinä asia selitettiin animea harrastamattomalle normolle näin:

Ihmetyksenaihe käännetään tässä humoristisesti päinvastoin: ihmisille on normaalia tulkita yksinkertaistettuja symboleita ja yhdistää niitä oikean maailman asioihin. Joten itse asiassa sellaisessa ihmisessä on jotain vikaa, joka tarvitsee mielikuvituksensa tueksi nimenomaan realismia.

Mielenkiintoista kyllä monille raja tuntuu kulkevan nimenomaan kaksiulotteisuuden ja kolmiulotteisuuden välissä: riittävän realistisella tyylillä mallinnettu 3D-hahmo voidaan ”hyväksyä” seksuaaliseksi objektiksi, mutta 2D-hahmoa taas ei. Voi miettiä, miten tämä liittyy länsimaisten pelien haluun puskea grafiikan realistisuutta jatkuvasti eteenpäin siinä missä Japanissa ollaan ihan tyytyväisiä tuttuihin ja turvallisiin 2D-piirroksiin.

Kun asettaa vierekkäin fotorealismiin pyrkivän 3D-hahmon ja symbolismiin pyrkivän 2D-hahmon, yksi katsoja näkee vierekkäin seksikkään naisen ja groteskin uncanny valley -hirviön. Toinen katsoja taas näkee samat asiat, mutta toisin päin.

Mutta, tähän voi sanoa, eikö ole kummallista kiihottua jostain sellaisesta joka ei muistuta millään tavalla mitään oikeaa? Mieti nyt miten kammottavalta mikä tahansa animehahmo näyttäisi oikeasti.

Jutun juju on kuitenkin siinä, että piirroshahmoista pidetään usein juuri siksi että ne eivät ole realistisia, ei niinkään siitä huolimatta. Nehän koostuvat pelkistä symboleista, joiden merkitys tulkitaan vasta aivoissa.

Ihmisen seksuaalisuus kehittyy murrosiän aikana. Olen viime aikoina kehitellyt teoriaa, jonka mukaan se mitä ihminen oppii pitämään seksuaalisesti viehättävänä määrittyy osittain mukaan, minkälaisille vaikutteille ihminen altistuu tämän elämänvaiheen aikana. Toisin sanoen: jos viettää teinivuotensa masturboiden GTI-lehdille, voi olla hyvin vaikea pitää myöhemminkään piirroshahmoja kiihottavina. Mutta jos viettää teinivuotensa masturboiden piirroshahmoille, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Itse asiassa silloin saattaa puolestaan kokea vaikeaksi pitää seksikkäinä niitä töröhuulisia silikoniblondeja, joita amiksen käyneet armeijan tupakaverit kuolaavat.

Pornomangalehti Comic Kairakutenin englanninkielisen julkaisun kansikuvat helmi- ja maaliskuulta 2017.

Olennaista on, että tällä alitajuisella kouluttautumisella ei tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä oikean maailman kokemusten kanssa. Esimerkiksi puputyttöasuja pidetään yleisesti ottaen seksikkäinä, mutta miksi? Harva sellaista on koskaan oikeasti nähnyt muuten kuin kuvissa. Kyseessä on ihan vain symboli, jonka on oppinut yhdistämään eroottiseen kontekstiin.

Sama pätee kaikkiin muihinkin symboleihin. Suomalaiset eivät näe esimerkiksi sisäkköasuja, sotilasunivormuja tai koulupukuja arkisessa elämässään, mutta median kautta niihin on opittu yhdistämään seksuaalisia merkityksiä.

Tällaiset symbolit voivat olla hyvinkin vieraita konsepteja: esimerkiksi vinot yaeba-kulmahampaat ovat ahkeraa hampaiden oikomista harrastavassa Suomessa täysin tuntematon kulttuurinen käsite, joita on vaikea pitää mitenkään positiivisina. Silti anime opettaa katsojansa yhdistämään hahmon suupielestä pilkistävän kulmahampaan nuorekkaaseen söpöyteen. Sama periaate pätee kaikkiin muihinkin hahmodesign-elementteihin, kuten vaikkapa hiustöyhtöihin tai teräviin silmiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa miltä oikeat ihmiset näyttävät.

2D-hahmojen yaeba-hampaista tykkääminen on paljon helpompaa kuin oikean maailman esimerkeistä.

Japanissa piirroshahmojen seksualisoiminen ei tapahdu niinkään vahingossa, vaan on pitkälti harkitun suunnittelutyön tulosta – kaupallinen tavoite. Tällaisessa kulttuurissa syntyy sitten tietysti myös tapauksia, jossa koko lapsuutensa, nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa ajan piirroshahmojen parissa elänyt yksilö kokee vaikeaksi kokea oikean maailman ihmisiin samanlaista vetoa kuin niihin. Tätä kutsutaan ”2D-kompleksiksi”.

Tuolla aiemman videon kohtauksessa raivonörtti Madarame edustaa korostuneen äärimmäistä kantaa asiaan: hän ylpeilee sillä miten on kiinnostunut vain 2D-hahmoista, ei omista yhtään ”oikeaa” pornolehteä eikä edes haluaisi tyttöystävää, koska oikeat naiset ovat ällöjä. Tai ”3D Pig Disgusting”, kuten asia lännessä ilmaistaisiin.

Kyseessä on totta kai pitkälti ”happamia, sanoi kettu” -tyylin ongelma. Sitä vauhditti japanilaisten nörttien parissa levinnyt ajatusmaailma, jota nykyään sanottaisiin miesasiamieshenkiseksi. Sen mukaan moderni deittailukulttuuri on ”romantiikan kapitalismia”, jossa naiset ovat miehiä palkkatason perusteella arvottavia kyynisiä onnenonkijoita ja miesten on ostettava tiensä onneen treffeillä maksamalla, lahjoja antamalla ja niin edespäin.

Länsimaistyylisen viha-aktivismin sijaan moni piirrettyjen parissa kasvanut japanilaismies kuitenkin etsi onneaan toisaalta. Vanhanaikaista ”puhdasta romantiikkaa” löytyi fiktiivisten hahmojen parista: ne ovat täydellisiä ja virheettömiä, koska ne eivät ole oikeita. Aihetta ihmeteltiin aikoinaan laajasti ihan läntisessä valtavirtamediassakin: yksi esimerkki on tämä The New York Timesin artikkeli vuodelta 2009.

Haastateltu taloustieteilijä Takuro Morinaga kuvaa 2D-kompleksia skaalana, jonka toisessa päässä ovat ne jotka pystyvät kokemaan vetoa sekä piirroshahmoihin että oikeisiin ihmisiin, kuten hän itse. Toisessa päässä taas ovat toivottamat tapaukset, kuten artikkelin päähaastateltava, joka on omistautunut waifulleen Da Capo -sarjasta.

Kirjoitan menneessä aikamuodossa, koska asiasta kohistiin enimmäkseen 90-00-luvuilla. Tuntuu siltä, että nykyään yhä useampi nörtti elää turvallisesti skaalan keskivaiheilla ja pystyy arvostamaan sekä oikean maailman ihmisiä että piirroshahmoja. Isojen poikien mangalehdissäkin vähäpukeiset 2D-tytöt keikistelevät sulassa sovussa vähäpukeisten oikeiden tyttöjen kanssa, tähän tapaan.

Mielenkiintoista kyllä tässä on kyse siitä, että erilaisia asioita on oppinut arvottamaan täysin erilaisilla rekistereillä. Jos oikealla naisella olisi niin isot silmät tai oikealla miehellä niin terävä leuka kuin hyvännäköisillä animehahmoilla, niin kyllähän se näyttäisi groteskilta. Mutta kyse onkin nimenomaan siitä, että tottumuksen voimasta piirroshahmojen ulkonäköön suhtautuu täysin eri tavalla kuin oikean maailman ihmisiin.

Sukkahousuihin erikoistuneen fetissipiirtäjä Yomin ja cosplayaaja Amatsu-saman yhteinen taide- ja valokuvakirja.

Koska kyseessä on kaksi eri tulkitsemisrekisteriä, on myös täysin mahdollista että henkilön preferenssit ovat 2D-hahmojen suhteen erilaiset kuin oikeassa elämässä. Tämä oli merkittävä juonielementti myös Genshikenissä: Madarame, jonka lempianimehahmot olivat viattomia ja nuoria pikkusiskohahmoja ja joka suureen ääneen toitotti halveksuntaansa oikeita naisia kohtaan, päätyi lopulta ihastumaan juurikin kypsään ja aikuismaiseen Kasukabeen. Ironista.

Tätä ajatuksenjuoksua voi jatkaa pidemmällekin, jolloin huomataan, että piirroshahmojen suhteen on täysin mahdollista pitää myös täysin erilaisista asioista kuin oikeassa maailmassa. Nimenomaan tästä on pohjimmiltaan kyse, kun omia mielenkiinnonkohteita puolustellaan sanomalla että niiden kritisoijat eivät ”erota oikeaa maailmaa fantasiasta”.

Idolish7 ja Fate/Apocrypha tyttöjen animelehti Animagen kannessa.

Olen esimerkiksi melko varma siitä, että enin osa kuluttajista jotka hönkivät kaksiulotteisten polvihousuisten pikkupoikien perään tuskin kokevat mitään vetoa oikean maailman pikkupoikia kohtaan. Samaan tapaan tunnen monia naispuolisia ihmisiä, jotka oikeassa maailmassa pitävät vain saman sukupuolen edustajista, mutta joille miespuoliset animehahmot maistuvat silti yhtä hyvin kuin heidän heterommille tovereillensakin. Niin ikään suurimmalla osalla furryista fiktiivisen maailman mieltymykset lienevät tulosta siitä että lapsena on tullut katsottua Disneyn Robin Hood turhan monta kertaa, ei niinkään oikeasta zoofiliasta.

Kysehän on nimenomaan piirroshahmoista pitämisestä – ja siinä ei ole kyse siitä, että haluaisi piirroshahmojen olevan oikeita. Kaikessa on siis pohjimmiltaan kyse aina vain siitä, mihin on tottunut ja minkälaisen tulkintarekisterin on itselleen rakentanut.

Mistä päästäänkin takaisin She-Raan: jos on kasvanut animen parissa, uusi hahmodesign näyttää ihan viehättävältä ja vanha taas melko höpsöltä. Mutta jos taas on kasvanut vanhojen länsimaisten piirrettyjen parissa, todennäköisesti näkee asiat täysin päinvastoin.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kaksi tapaa keksiä kieli

Seuraava: Sanoinkuvaamattomat demoniruhtinaat

Kommentit

Käyttäjän LobsterHero kuva
LobsterHero
Lainaus Petteri Uusitalo

[quote="ripulisaasta"]Ymmärrän, että olisi niitä myös älytöntä parjatakaan täysin objektiivisin mittarein. Itse katselen jonkun verran vanhoja b-elokuvia ja niitäkin ympäröivä skene on pitkälti se juttu; yhdessä voidaan ihastella niitä tyhmiäkin juttuja. Ja pitää niitä hienoina.[/quote]

Kenties osittain näin on animenkin kohdalla joidenkin tiettyjen sarjojen kohdalla. Mutta toisaalta omasta mielestäni kyse on enemmän siitä, että yksi sarja saattaa toteuttaa jotain juttua äärimmäisen hyvin mutta olla puutteellinen monella muulla akselilla; ja jonkun toisen sarjan kohdalla asia voi olla täysin päinvastoin. (Vaikka ei edes ottaisi huomioon genrejä ja niiden erilaisia prioriteetteja.)

Siksi on kiintoisaa pyöritellä sarjoja aina monelta kantilta: esimerkiksi kunnolla rakennettuja hahmosuhteita tärkeinä pitävä katsoja ei välttämättä edes huomaa, että samassa sarjassa huumorin ajoitus on ihan pielessä. Tai toimintakohtaukset. Mutta sitten toisaalta sellainen katsoja joka arvostaa vain niitä toimintakohtauksia ei välttämättä tule ajatelleeksikaan, että hahmot ovat kuin pahvinukkeja, jos toiminta on kunnossa.

[quote="LobsterHero"]En haluisi että kukaan luova ihminen katoaisi, vaan että kaikki kehittyisivät paremmiksi siinä mitä tekevät. Kritiikki ja kyseenalaistaminen on kuitenkin ainoa tie kehitykseen, ja on aina ollut.[/quote]

Ajatus on kaunis. Mutta toisaalta me täällä lännessä kirjoitamme animesta ja mangasta nimenomaan [i]kuluttajille[/i] näiden tarpeita varten, tiedostaen että kukaan tekijä ei tule koskaan niitä mielipiteitä kuulemaan.

On valitettava fakta, että kritiikillä mediaan itseensä vaikuttaminen toimii vain silloin kun välissä ei ole kielimuuria. Animella ja mangalla ei ole Metacriticiä, eivätkä medioiden ja kriitikoiden mielipiteet paina siihen suuntaan yhtään mitään.

Itse asiassa on oltava varovainen, ettei tuollainen ajatusmaailma pääse lipsahtamaan white savior -kompleksiksi, jossa jalot sivistyneet länsimaalaiset tulevat "pelastamaan animen" ja auttamaan poloisia alkuasukkaita, jotka eivät vain [i]tajua[/i] tehdä pelkkiä Megaloboxeja ja One-Punch Maneja. Se nimittäin avaa ovet hyväuskoisten hölmöjen hyväksikäyttämiseen, jota länsimaisen animeharrastamisen parissa on näkynyt viime aikoina huolestuttavan paljon. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa epäilyttäviltä huijauksilta vaikuttavat Otaku Coin -kryptoraha ja Flying Colors Foundation -organisaation pyörittämä kyselytutkimus ([url="https://www.animenewsnetwork.com/editorial/2018-07-03/helping-the-industry-otaku-coin-the-flying-colors-foundation-and-you/.133749"][b]lisäluettavaa[/b][/url]) sekä studio Triggerin Patreon-kampanja ([url="https://curiouscat.me/ultimatemegax/post/559689493?1530969556"][b]lisäluettavaa[/b][/url]).

Ainoa keino todella vaikuttaa taitaa olla kukkaro. Toki siinäkin sama ongelma kuin kielimuurissa, kun taitavat japanilaiset pitää oman industrinsa hyvin pystyssä omalla kulutuksellaan. Enkä tosiaan näe ainakaan itseäni minään "pelastajana", ihan vaan omaa näkemystä jaan, aivan kuten muutkin täällä kirjoittavat. Nuo mainitut epäilyttävät höpläytkyset on jäänyt välistä, olen itse lähinnä puhdas katsoja-kuluttaja jonka analyyttinen silmä skannaa tuotetta jatkuvasti kokemuksen aikana.
Pää pointti on itselläni että mentäisiin aina parempaa kohti, ei paikoillaan tallaamista. Meistä kaikilla on mahdollisuus parantaa entisestään, jos vain haluamme, myös yours truly hummerilla.

Käyttäjän ripulisaasta kuva
ripulisaasta

Joka tapauksessa näiden blogitekstien tarkoituksellinen provokaatio alkaa olla melko väsynyttä. "Piirroshahmoista kiihottumattomat ovat viallisia", tätä otsikkoakin kun tarkastelee, niin aika halvalla mennään.

Ylipäätänsä lännen parjaamainen joka käänteessä väsyttää. Ja ennen kuin joku viitsii vaivautua väittämään, että objektiivisestihan tässä idän ja lännen eroja tarkastellaan ja vertaillaan, niin vastaan: ei tarkastella. Eikä ole varmaan tarkoituskaan, ei sillä, ymmärrän sen. Asiat vaan tuppaavat helposti kääntymään siihen, että harrastelijat taputtelevat toisiaan olalle ja muut ulkopuolelle jäävät eivät saa tästä yhtään mitään, korkeintaan inhoreaktion. Järkevämpi taktiikka olisi kirjoittaa myös perehtymättömän näkökantoihin sopivaa tekstiä, eikä pelkkää lännen kustannuksella tapahtuvaa idän hehkutusta. Näin saattaisi jopa joku kiinnostuakin tästä kulttuurista. Tällaisenaan tästä jää helposti varsin vastenmielinen kuva. Jää kuva itserakkaasta ja pinnallisesta skenestä, johon ei edes halua päästä mukaan, vaikka anime voisi ihan potentiaalisesti kiinnostaakin.

Loppuun pakko sanoa, että hattu pois päästä siitä hyvästä, että Petteri jaksaa vastata asiallisesti viesteihin. Ei tässä kuitenkaan henkilökohtaisella asialla olla.

Käyttäjän N-Gage kuva
N-Gage

Ite tykkään 80-luvun jenkkipiirretyistä, ne on hauskoja :) Minustakin tämä artikkeli kuuluu anime-lehteen, ei tänne.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Niin, tästähän täällä on keskusteltu aiemminkin. Oma lähtökohtani on ehkä se, että länsimainen kulttuuri ei kauheasti tarvitse puolustelijoita eikä paholaisen asianajajia. Kyllähän senkin kritiikkiä popkulttuurimediassa näkee, mutta silloin siihen suhtaudutaan lähinnä itsestäänselvyytenä, jolle ei edes ole mitään vaihtoehtoja – tyyliin ”Hollywoodin supersankarielokuvien ongelmat” ja niin edespäin. Ei kukaan firman kahvihuoneessa sano keskustelunavauksena ”mitä länsimaisia TV-sarjoja olette katsoneet”, koska on niin itsestäänselvää että kaikki katsovat amerikkalaisia sarjoja.

Joten siihen nähden olen ajatellut asiaa lähinnä niin, että vertaamalla tätä tuttua valtakulttuuria johonkin vieraampaan pystyy helpommin käsittelemään sekä tutun että vieraan median lainalaisuuksia ja rakenteellisia eroja. Toki siinä samalla tulee sitten lähinnä kritisoitua sitä tuttua, koska blogin aihe kuitenkin on mikä on – ja koska en tosiaan usko, että se tuttu kauheasti tarvitsee puolustelijoita.

Lisäksi asiassa on sekin kulma, että vaikka vastakkainasettelut ärsyttävät ihmisiä, niin toisaalta pelkkä yleisluontoinen konseptien esittely ilman mitään vastakkainasettelua taas ei selvästikään kiinnosta. Olin esimerkiksi varsin tyytyväinen tähän, tähän ja tähän postaukseen, mutta numerot puhuvat karua kieltään.

(Aihevalintoihin liittyen minulle on sivumennen sanoen tullut jonkinasteisena kulttuurishokkina, miten animepiirien ulkopuolella seksuaalisuuteen liittyvät aiheet eivät tunnu olevan samalla tavalla jokapäiväinen puheenaihe, vaan niihin suhtaudutaan enemmänkin klikkien kalasteluna. Itse kun olen lehdessä tottunut kirjoittamaan niistä harva se päivä, koska se on animesta kirjoittaessa niin arkipäiväinen teema jolta ei vain voi välttyä.)

Provosoivia otsikoita en lähde puolustelemaan, ne ovat mitä ovat – jossain määrin välttämätön paha. Joskin olen kuitenkin pyrkinyt pitämään ne tekstin sisältöön suoraan liittyvinä ja perusteltavissa olevina, enkä ole mielestäni sortunut harhaanjohtavuuteen.

Käyttäjän Wino kuva
Wino

Hieno artikkeli, joka vieläpä tuotti paljon mielenkiintoista keskustelua. Me likes!

Käyttäjän taistelujake kuva
taistelujake

Tämä on muuten vissiin kommentoiduin artikkeli tänä vuonna ainakin mitä omaan silmään on osunut eli ihmisiä ainakin kiinnostaa.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Sääli etteivät monet muut aiheet kiinnosta ihmisiä yhtä paljon.

Olen samaa mieltä Uusitalon ylemmän vastauksen kanssa:
1) Länsiroska ei tarvitse puolustelijoita tai paholaisen asianajajia
2) Otsikot eivät ole liian provosoivia

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Ihmettelen miksi Baywatch aikojen Pamela Anderson body on nykyään länsimaissa paha asia? Miksi seksikkäitten naisten paljas pinta on länsimaissa nykyään paha asia?

Oma preferenssi on juuri tuon tyyppinen naisvartalo, ymmärrän jos halutaan tehdä vähän realistisempi uskottavampi maailma, joten siksi uusi Lara sopii mielestäni vanhaa paremmin uuteen Tomb Raideriin, mutta kun kyse on fantasiasta niin miksi hahmojen pitää sielläkin olla realistisista (en puhu nyt She-manista vai oliko se He-ra)?

Japani ei hirveästi muodokkaiden naisvartaloiden kanssa tunnu ujostelevan, paitsi silloin kun peli pitää saada länsimaihin. Veikkaan että esimerkiksi Soul Caliburin Ivy Valentine saattaa joutua muutosten uhriksi länsimaissa tai jopa saa lähdön länsiversiopista sillä jonkin verran närää hahmo on ilmeisesti taaskin herättänyt. Pomppufysiikat poistunevat DOA6 tapaan ja veikkaan että myös Taki saattaa kohdata muutoksia.

En sano että kaikkien naishahmojen pitäisi olla valtavarintaisia niukassa puvussa vaan tarkoitan sitä että miksi nämä pitää pyrkiä poistamaan kokonaan korvaten tavallisen näköisillä hahmoilla jopa sellaisissa peleissä joissa näyttävät naishahmot olivat iso osa peliä (DOA6)?

Hiukan enemmän itse aiheiseen. Ei liene yllätys että vanha She-ra miellyttää itseäni uutta enemmän, mutta se on vain oma mieltymys ja kuten sanoin paljon riippuu siitä miltä hahmo näyttää liikkeessä sekä normivaatteissa ja onko uuden sarjan She-ra mahdollisesti vanhan sarjan She-raa nuorempi versio...?

Hahmoluonnista sen verran että vaikka pidänkin Original Sin peleistä valtavasti, niin yhtä jatko-osan muutosta en voi vieläkään sietää, haltioiden uusi ulkoasu. Haltiarodun ytimessä on ollut niiden kaunis ulkonäkö, mutta OS2 muutti ne etäisesti ihmistä muistuttaviksi olioiksi. Syy sille miksi koko maailma tuntee haltiat kauneuden hupentumana lienee Tolkien ja historiaa kaivelemalla haltiosta voisi löytyä groteskimpi OS2 tyylin versio, mutta silti onko OS2 haltia enää haltia ollenkaan vai jotain muuta?

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski
Lainaus Angel of Death

Ihmettelen miksi Baywatch aikojen Pamela Anderson body on nykyään länsimaissa paha asia? Miksi seksikkäitten naisten paljas pinta on länsimaissa nykyään paha asia? [--]

Ei kai se nyt paha asia ole, mutta nykyään yleisessä mielipiteessä on ehkä enemmän liikehdintää siihen suuntaan, että aito on kaunista ja seksikästä. Andersonin rantapallosilikonit ja ankkahuulet ei juuri minuakaan sykähdytä ja arvostaisin siis myös sitä, että keskiverto pelihahmo näyttäisi ihmiseltä, eikä joltain leikellyltä seksinukelta.

Toki nykyäänkin löytyy esim. Kardashianit, mutta en kyllä itse tunne ketään miespuolista, joka pitäisi niitä kuminukkeja oikeasti hyvännäköisinä. Enemmän tuntuu naiset itse kuvittelevan, että tuolta naisen pitäisi näyttää ollakseen miesten mieleen.

Muutenkin Kardashianien "täydelliset muodot" ovat enemmän kuvamuokkausten ja suotuisan poseeraamisen, kuin plastiikkakirurgian tulos. Suosittelen ja en suosittele googlettamaan mm. muokkaamattomia paparazzikuvia Kim Kardashianin kuuluisasta peräsimestä. Hyvä ettei laatta lennä. Mitään ei oo tehty, ei...

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Itsekin veikkaisin siihen suuntaan, että sellainen kauneusihanne vaan alkaa nykyään olla ihmisistä auttamattoman vanhanaikaisen oloinen. Tai ainakin jossain määrin juveniili. Jos asiaa katsoo Japanin kautta, niin siellähän asia menee usein niin että teinipoikien sarjat on kansoitettu aistiärsykkeitä tarjoavilla kurvittarilla, ja sirpakoita tyttöhahmoja taas löytyy sitä vanhempien mieslukijoiden sarjoista.

Sinällään en kuitenkaan vetäisi näitä kaikkia aiheita yhden sateenvarjon alle, koska pelihahmojen rintojenpienentelyyn ja hameenpidentelyyn vaikuttavat luonnollisesti kokonaan eri realiteetit (joista kirjoitinkin huhtikuussa laajasti) kuin piirrossarjaan, jonka kohdeyleisö on tytöt.