Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

18.03.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
26
Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

Amerikkalaiset ovat jälleen kerran ampuneet toisiaan, ja presidentti Donald Trumpin syyttävä sormi on osoittanut kohti videopelejä. Trump on jo ennättänyt ehdottaa ”jonkinlaisen ikärajajärjestelmän” perustamista peleille ja elokuville, ja Valkoisesta talosta on julkaistu pelien väkivaltaisuutta esittelevä Youtube-video.

Pelikulttuurin puolelta tähän on suhtauduttu pitkälti samalla tavalla kuin yleensäkin: siitä muistuttaen, että peleissä on myös kauniita maisemia, tunnelmaa ja väkivallattomuutta. (Missä on tietysti omat ongelmansa – esimerkiksi tässä IGN:n artikkelissa huomautetaan, että tällainen puolustelu antaa vain lisäpontta sille argumentille, että väkivaltaviihde on oikeastaan pahasta.)

Joka tapauksessa tämän medianäkyvyyden vuoksi suuren yleisön parissa on taas muistettu, että pelit voivat olla väkivaltaisia.

Keskustelu aiheesta tuntuu kulkevan ikään kuin sykleissä, ainakin täällä Suomessa. Muutama vuosi sitten kauhisteltiin, kuinka pelit ovat nykyään niin ”taitavasti tehtyjä”, että visuaalisissa efekteissä ihan roiskuu vertakin näytölle. Sittemmin tästä on siirrytty puhumaan yhä enemmän pelien addiktoivuudesta ja koukuttavuudesta – moni varmaan luki viime vuonna tämän artikkelin, joka kertoi kirjoittajan kokeilusta poistaa jälkikasvultaan pelirajoitukset viikoksi.

Mitenköhän se Call of Duty on mahtanut päätyä näin pienen lapsen pelattavaksi?

Tästä aiheesta voisi lähteä keskustelemaan kasvatuksellisesta näkökulmasta. Voisi puhua vanhempien mielenkiinnon puutteesta. Tai siitä ajattelutavasta, että kaikki muut tekniset laitteet paitsi televisio ovat mystisiä ”ruutuja”. Tai vähättelevästä suhtautumisesta ikärajoihin tai peleihin ylipäätään. Yhtäältä tiedän että omat pikkuveljeni tahkoavat päivät pitkät FPS:iä joihin heidän ikänsä eivät tule riittämään vielä moneen vuoteen, eikä kukaan ole vielä soittanut sosiaalitädeille. Toisaalta mietityttää onko nuoriso kasvamassa pilalle, kun monen käsitys ”pelistä” tuntuu nykyään olevan joku yhdentekevä, aivot mädättävä Cow Clickerin henkinen perillinen.

Mutta sen sijaan voisin kirjoittaa väkivallasta, ja etenkin länsimaisen kulttuurin perverssin fetisoivasta suhtautumisesta siihen.

Se paljonpuhuttu Valkoisen talon video. Videomateriaali on lainattu satunnaisilla tubettajlta, joiden vesileimatkin näkyvät.

Tällä en nyt tarkoita sitä, miten headshotit ovat ES-jonnejen mielestä siistimpiä jos kallon murtuminen näytetään röntgenkuvana. Enkä amerikkalaista asekulttuuria. Enemmänkin mietin sitä, miten ”väkivaltaviihde” on ylipäätään sellainen asia, jonka ajattelemiseen tunnutaan lännessä käyttävän älyttömän paljon aikaa ja energiaa.

Tuolla yllälinkatussa Nurmijärven Sanomien artikkelissa lastenpsykologi mainitsee, miten lastenohjelmat ovat nykyään niin kovin väkivaltaisia. Kung Fu Pandassa lyödään, Pokémonissa lyödään. Kaikki ratkaistaan aina väkivallalla.

Ajattelin asiaa viimeksi viime vuonna, kun Mamoru Hosodan elokuva Poika ja peto sai ensi-iltansa Suomessa ja Ilta-Sanomat kirjoitti siitä neljän kappaleen lastun nimeltä ”Poika ja peto on japanilainen animaatio kasvamisesta, mutta kaikki ratkaistaan väkivallalla”. Teksti päättyi huomioon:

Vaikka kyse onkin teiniyleisön ja sitä vanhempien katsojien animaatiosta, kaikkien isojen ristiriitojen ratkaiseminen väkivallalla jättää kieroon kasvamisesta varoittavaan draamaan tympeän jälkimaun.

Tämä sai miettimään, miten ”väkivaltaisen viihteen” käsite on nimenomaan länsimainen ajatus ja käsitteenä hyvin samanhenkinen ”kaupallisen viihteen” kanssa. Molemmat ilmaukset ovat hyvin asenteellisia ja huokuvat maailmankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin käpylehmät olivat vielä tuoreessa muistissa ja kaikki lapsille suunnattu viihde Suomessa oli verorahoilla nyrkkipajoissa väsättyä opettavaista käsinukke- ja leikkopaperianimaatiota Käytöskukan ja muiden Pikku kakkosen klassikoiden tapaan.

Japanilaista viihdettä on aina syytetty lännessä näistä molemmista synneistä viimeistään Pokémonin maihinnoususta alkaen. Jaksot päättävä Pokéräppi jäi aikoinaan sensuurin haaviin, koska hahmojen nimien ja ”kaikki kerätään” -sloganin toisteleminen todettiin paheksuttavaksi "piilomainonnaksi". Hämmentävämpää kulttuurieroa tuskin voi kuvitella: Japanissa ei oikein edes ole yhtään lastensarjaa, joka ei olisi osa jonkinlaista kaupallista tuoteperhettä ja näin ollen ihan rehellisen avointa mainontaa.

Ja kun ensimmäisessä Pokémon-elokuvassa Mewtwon vastaisku Mewtwo saarnasi siitä, miten pokémonien kuuluisi olla vapaita ihmisten orjuudesta, sanomalehtikriitikot keskittyivät elokuvan väkivaltaisuuteen ja siihen miten paljon siinä ”tapeltiin”. Sehän olikin hieno tiivistys elokuvasta, jonka loppuhuipennuksessa päähenkilö uhraa itsensä nimenomaan keskeyttääkseen silmittömän, järjettömän tappelun.

Kyllä sinäkin itkit, myönnä pois.

Siitä mistä näissä tarinoissa on ”väkivallan” alla oikeasti kyse näkee vain muuttamalla ensin omaa suhtautumistaan väkivaltaan asiana, joka on automaattisesti negatiivinen kontekstista riippumatta.

Pojassa ja pedossa Kumatetsun ja hänen kilpakumppaninsa Iozenin kaksintaisteluissa ei ole kyse siitä, kumpi on pelkästään vahvempi. Sen sijaan tarinan huomio on aina siinä, että Kumatetsu on vain lapsekas räyhääjä, Iozenilla taas on kohteliasta urheiluhenkeä ja yhteiskunnallista arvostusta – pohjimmiltaan kyse on siitä, kumpaa yleisö kannustaa. Samaan tapaan Mewtwon vastaiskussa korostettiin, että oikeat pokémon-ottelut ovat otteluita, Mewtwon masinoimat kloonitappelut taas pelkkää väkivaltaa vihan vuoksi.

Kyse ei kummassakaan tapauksessa ole ylipäätään vahvemman oikeudesta, vaan kamppailulajeista – ja niissä on kyse itsensä hallitsemisesta ja kehittämisestä. Ennen 1900-lukua Japani eli lähes 300 vuoden ajan eristyneenä ulkomaailmasta ja ilman suurempia sisäisiä konflikteja, ja sinä aikana entisistä sodankäynnin keinoista tuli pitkälle ritualisoitunutta urheilua. Ei kukaan iaidoa harjoittele siksi, että ajattelisi joskus voivansa joutua oikeaan taisteluun miekka kädessä, eikä sillä ole sen enempää tekemistä väkivallan kanssa kuin vaikka jousiammunnalla.

Kun kamppailulajien perinne puuttuu, länsimaisellä kukkahattutädillä ei kuitenkaan ole kauheasti muuta referenssipintaa ”väkivaltaan” kuin sota, erimielisyydet ja pakottaminen. Ja kun hän näkee Pokémon-ottelun, mieleen nousevat todennäköisesti lähinnä kukkotappelut. (Kysy vaikka keneltä tahansa keski-ikäiseltä, joka Pokémon GOn suosion myötä on yhtäkkiä taas muistanut koko tuoteperheen olemassaolon.) Nimettyjen hyökkäystekniikoiden olemassaolo, "salien" konsepti sekä ajatus oppilaiden voittaminen ennen mestarin haastamista on kuitenkin selkeä merkki siitä, mistä inspiraatio on oikeasti peräisin.

Pokémonissa kukaan ei koskaan kuole, koska kyseessä on koko perheen tuoteperhe, josta on nykyään siivottu pois jopa kaikki maininnat minkäänlaisen ravintoketjun olemassaolosta. Pojassa ja pedossa taas tappaminen on estetty kieltämällä miekkojen käyttö, joten kaksintaistelut hoidetaan nyrkkipyykillä.

Toki tätä kaikkea voi miettiä myös siitä kasvatuksellisesta näkökulmasta. Lännessä väkivalta on nostettu jalustalle ”aikuismaiseksi” asiaksi, ja se on moraalipaniikin aihe vain jos lapset näkevät sitä. Vihjaahan jo tuo aiempi Ilta-Sanomien sitaattikin, että vanhemmille katsojille väkivalta toki sopii.

Pohjimmiltaan juuri tätä tarkoitan sillä, että lännessä tuntuu olevan fiksaatio väkivaltaan abstraktina käsitteenä – sitä joko himoitaan tai kammoksutaan, ja lapsia on suojeltava siltä. Japanilaisessa viihdekulttuurissa samanlaista fiksaatiota ei taas ole, vaan väkivallan hyvyys ja pahuus määrittyy sen käyttötarkoituksen ja kontekstin avulla.

Japanissa väkivalta on muutenkin enemmänkin lastenviihteen juttu, ja vanhemmille suunnatuissa sarjoissa ongelmien ratkaiseminen fyysisesti voi olla jopa lapsellista. Pahiksia nenään lyöviä supersankareita löytyy niin poikien kuin tyttöjenkin lastensarjoista – ja kaikille on selvää, että hyvikset käyttävät voimiaan hyvään, pahikset taas pahaan.

Tämän viestin opettaminen lapsille saattaisi ehkä kuitenkin olla vähän parempi lähestymistapa kuin se, että yrittäisi estää heitä näkemästä väkivaltaviihdettä ollenkaan. (En usko että jälkimmäisessä on onnistunut yksikään kasvattaja koko maailman historiassa.)

Tyttöjenkin lastensarjoissa käytetään väkivaltaa, koska väkivalta itsessään ei ole moraalipaniikin arvoinen asia. (Eikä myöskään sinällään epäfeminiinistä, kuten aiemmin mainitsin.)

Itseään on toki turha huijata. Kamppailulajeilla, oikeuden puolustajana toimimisena ja niihin verrattavissa olevilla asioilla ei tietenkään ole kauheasti tekemistä niiden röntgen-headshottien ja hekumallisten kidutuskohtausten kanssa. Kenties länsimainenkin pelikulttuuri voisi hyötyä annoksesta sitä ajatusta, että väkivalta sen itsensä vuoksi on oikeastaan melko lapsellista. Enemmän kannattaisi keskittyä siihen mitä sillä halutaan sanoa, vai halutaanko mitään – vai onko se vain väkivallalla mässäilyä pelkän väkivallan vuoksi, mitä tuossa alussa linkatussa IGN:n artikkelissakin sivutaan.

Koska faktahan on, että väkivallasta tekee pohjimmiltaan lapsellista nimenomaan se, että lapset ajattelevat sen olevan aikuismaista. Ei kukaan tupakointiakaan aikuisena aloita.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kun lopetus ei tarkoitakaan loppua

Seuraava: Studio Ghiblin pesänjakajat

Kommentit

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami
Lainaus

Olisi muuten todella mielenkiintoista lukea enempi japanilaisista indie-peleistä.

Ikävä tuottaa pettymys, mutta kuten esimerkiksi tästä listasta huomataan, japanilaiset indie-pelit eroavat muista japanilaisista peleistä vähemmän kuin länsimaalaiset ehkä olettaisivat pitäessään vertailukohteena länsimaisia indie-pelejä.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Niin... itsellänikin on vähän sellainen fiilis, että edge todennäköisesti tulisi pettymään jos jossain vaiheessa päätyisin kertomaan niistä indiepeleistä.

Tuo lista tosin on vähän epämääräinen siinä mielessä, että VA-11 HALL-A ei ole japanilaista peliä nähnytkään.

Käyttäjän edqe kuva
edqe

Ajattelin indie-peleitä enemmänkin http://www.indiedb.com kaltaisia projekteja. Pieniä ja mitä erikoisempia ideoita ja toteutuksia. Indie-puolelta tulee kuitenkin vuosikymmeniä kestäviä klassikoita kuten NetHack, Unreal World RPG, Dwarf Fortress ja lukuisia muita.
Eiköhän japanista löydy vaikka kuinka paljon yhden henkilön värkkäämiä projekteja ... ne pitäisi vielä löytää jostakin :)

On tuokin lista ihan mielenkiintoinen vaikkakin vaikuttavat huomattavasti suuremmalla budjetilla tehdyiltä isommilta projekteilta.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Jotenkin nyt vain tuntuu vähän siltä, että uskosi siihen että Japanissakin varmasti tehdään ihan samanlaisia indiepelejä kuin lännessäkin on vähän turhan optimistinen. Kannattaa ottaa se pelaavan yleisön yleinen maku huomioon ja muistaa, että se pätee myös pelejä väsääviin indietekijöihin.

Ao Oni on tietysti yksi mieleen tuleva indiepeli, joka on ehkä edes vähän lähempänä sitä mitä kenties tarkoitat. Kenties.

Käyttäjän edqe kuva
edqe

Uskon että japanissa on paljon peliohjelmoinnista kiinnostuneita jotka tekevät omia pelejään ja toivottavasti julkaisevat niitä jollakin web-sivustolla muiden iloksi.

Itselläni ei ole edes lännessä kehitettyjen indie-pelien suhteen mitään odotuksia. Mielestäni idea on, että peliohjelmoinnista kiinnostuneet tekevät omien taitojen ja mielikuvituksen rajoissa mitä erilaisempia pelejä - ihan millaisia tahansa; vaikka kahden pikselin hippapeli 4K-resoluutiolla.

Ao Oni vaikuttaa heti peliltä jota kiinnostaa kokeilla.

http://www.indiedb.com/games/ao-oni

Kun katson pelaamiani pelejä, niin ylivoimaisesti suurin osa niistä on indie- ja AA-pelejä. Mielestäni indie-puolelta tulee huomattavasti mielenkiintoisempia pelejä kuin AAA-puolelta; Zelda: Breath of the Wild, The Last of Us, jne.

Käyttäjän Lanttu27 kuva
Lanttu27
Lainaus edqe

Uskon että japanissa on paljon peliohjelmoinnista kiinnostuneita jotka tekevät omia pelejään ja toivottavasti julkaisevat niitä jollakin web-sivustolla muiden iloksi.

Jos japanilainen indie-pelit kiinnostaa, niin Playism:llä on varsin hyvä valikoima lokalisoituja indie-pelejä japanista.

Jos sitten huvittaa sukeltaa altaan syvempään päähän, niin Freem! on varsin laajasti käytetty, ilmaisten japanilaisten indie-pelien jakamiseen käytetty sivusto. Sieltä löytyy ihan kaikkea laidasta laitaan, mutta sen pitäisi antaa varsin rehellisen yleiskuvan.

Hyviä esimerkkejä voisivat olla myös jokavuotisten Comiketien aikana julkaistujen indie-pelien trailerit. Ohessa kokelmavideo tämän talven peleistä. https://www.youtube.com/watch?v=1vHEopouV9Q

Ja lopuksi vielä omat suositukset: Cave Story+ ja La-Mulana, molemmat timantinkovia (ja hyving erilaisia) tasoloikkia.

Toivottavasti näistä olisi jotain hyötyä.