Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

18.03.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
26
Idän lumo: Perverssi suhtautuminen väkivaltaan

Amerikkalaiset ovat jälleen kerran ampuneet toisiaan, ja presidentti Donald Trumpin syyttävä sormi on osoittanut kohti videopelejä. Trump on jo ennättänyt ehdottaa ”jonkinlaisen ikärajajärjestelmän” perustamista peleille ja elokuville, ja Valkoisesta talosta on julkaistu pelien väkivaltaisuutta esittelevä Youtube-video.

Pelikulttuurin puolelta tähän on suhtauduttu pitkälti samalla tavalla kuin yleensäkin: siitä muistuttaen, että peleissä on myös kauniita maisemia, tunnelmaa ja väkivallattomuutta. (Missä on tietysti omat ongelmansa – esimerkiksi tässä IGN:n artikkelissa huomautetaan, että tällainen puolustelu antaa vain lisäpontta sille argumentille, että väkivaltaviihde on oikeastaan pahasta.)

Joka tapauksessa tämän medianäkyvyyden vuoksi suuren yleisön parissa on taas muistettu, että pelit voivat olla väkivaltaisia.

Keskustelu aiheesta tuntuu kulkevan ikään kuin sykleissä, ainakin täällä Suomessa. Muutama vuosi sitten kauhisteltiin, kuinka pelit ovat nykyään niin ”taitavasti tehtyjä”, että visuaalisissa efekteissä ihan roiskuu vertakin näytölle. Sittemmin tästä on siirrytty puhumaan yhä enemmän pelien addiktoivuudesta ja koukuttavuudesta – moni varmaan luki viime vuonna tämän artikkelin, joka kertoi kirjoittajan kokeilusta poistaa jälkikasvultaan pelirajoitukset viikoksi.

Mitenköhän se Call of Duty on mahtanut päätyä näin pienen lapsen pelattavaksi?

Tästä aiheesta voisi lähteä keskustelemaan kasvatuksellisesta näkökulmasta. Voisi puhua vanhempien mielenkiinnon puutteesta. Tai siitä ajattelutavasta, että kaikki muut tekniset laitteet paitsi televisio ovat mystisiä ”ruutuja”. Tai vähättelevästä suhtautumisesta ikärajoihin tai peleihin ylipäätään. Yhtäältä tiedän että omat pikkuveljeni tahkoavat päivät pitkät FPS:iä joihin heidän ikänsä eivät tule riittämään vielä moneen vuoteen, eikä kukaan ole vielä soittanut sosiaalitädeille. Toisaalta mietityttää onko nuoriso kasvamassa pilalle, kun monen käsitys ”pelistä” tuntuu nykyään olevan joku yhdentekevä, aivot mädättävä Cow Clickerin henkinen perillinen.

Mutta sen sijaan voisin kirjoittaa väkivallasta, ja etenkin länsimaisen kulttuurin perverssin fetisoivasta suhtautumisesta siihen.

Se paljonpuhuttu Valkoisen talon video. Videomateriaali on lainattu satunnaisilla tubettajlta, joiden vesileimatkin näkyvät.

Tällä en nyt tarkoita sitä, miten headshotit ovat ES-jonnejen mielestä siistimpiä jos kallon murtuminen näytetään röntgenkuvana. Enkä amerikkalaista asekulttuuria. Enemmänkin mietin sitä, miten ”väkivaltaviihde” on ylipäätään sellainen asia, jonka ajattelemiseen tunnutaan lännessä käyttävän älyttömän paljon aikaa ja energiaa.

Tuolla yllälinkatussa Nurmijärven Sanomien artikkelissa lastenpsykologi mainitsee, miten lastenohjelmat ovat nykyään niin kovin väkivaltaisia. Kung Fu Pandassa lyödään, Pokémonissa lyödään. Kaikki ratkaistaan aina väkivallalla.

Ajattelin asiaa viimeksi viime vuonna, kun Mamoru Hosodan elokuva Poika ja peto sai ensi-iltansa Suomessa ja Ilta-Sanomat kirjoitti siitä neljän kappaleen lastun nimeltä ”Poika ja peto on japanilainen animaatio kasvamisesta, mutta kaikki ratkaistaan väkivallalla”. Teksti päättyi huomioon:

Vaikka kyse onkin teiniyleisön ja sitä vanhempien katsojien animaatiosta, kaikkien isojen ristiriitojen ratkaiseminen väkivallalla jättää kieroon kasvamisesta varoittavaan draamaan tympeän jälkimaun.

Tämä sai miettimään, miten ”väkivaltaisen viihteen” käsite on nimenomaan länsimainen ajatus ja käsitteenä hyvin samanhenkinen ”kaupallisen viihteen” kanssa. Molemmat ilmaukset ovat hyvin asenteellisia ja huokuvat maailmankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin käpylehmät olivat vielä tuoreessa muistissa ja kaikki lapsille suunnattu viihde Suomessa oli verorahoilla nyrkkipajoissa väsättyä opettavaista käsinukke- ja leikkopaperianimaatiota Käytöskukan ja muiden Pikku kakkosen klassikoiden tapaan.

Japanilaista viihdettä on aina syytetty lännessä näistä molemmista synneistä viimeistään Pokémonin maihinnoususta alkaen. Jaksot päättävä Pokéräppi jäi aikoinaan sensuurin haaviin, koska hahmojen nimien ja ”kaikki kerätään” -sloganin toisteleminen todettiin paheksuttavaksi "piilomainonnaksi". Hämmentävämpää kulttuurieroa tuskin voi kuvitella: Japanissa ei oikein edes ole yhtään lastensarjaa, joka ei olisi osa jonkinlaista kaupallista tuoteperhettä ja näin ollen ihan rehellisen avointa mainontaa.

Ja kun ensimmäisessä Pokémon-elokuvassa Mewtwon vastaisku Mewtwo saarnasi siitä, miten pokémonien kuuluisi olla vapaita ihmisten orjuudesta, sanomalehtikriitikot keskittyivät elokuvan väkivaltaisuuteen ja siihen miten paljon siinä ”tapeltiin”. Sehän olikin hieno tiivistys elokuvasta, jonka loppuhuipennuksessa päähenkilö uhraa itsensä nimenomaan keskeyttääkseen silmittömän, järjettömän tappelun.

Kyllä sinäkin itkit, myönnä pois.

Siitä mistä näissä tarinoissa on ”väkivallan” alla oikeasti kyse näkee vain muuttamalla ensin omaa suhtautumistaan väkivaltaan asiana, joka on automaattisesti negatiivinen kontekstista riippumatta.

Pojassa ja pedossa Kumatetsun ja hänen kilpakumppaninsa Iozenin kaksintaisteluissa ei ole kyse siitä, kumpi on pelkästään vahvempi. Sen sijaan tarinan huomio on aina siinä, että Kumatetsu on vain lapsekas räyhääjä, Iozenilla taas on kohteliasta urheiluhenkeä ja yhteiskunnallista arvostusta – pohjimmiltaan kyse on siitä, kumpaa yleisö kannustaa. Samaan tapaan Mewtwon vastaiskussa korostettiin, että oikeat pokémon-ottelut ovat otteluita, Mewtwon masinoimat kloonitappelut taas pelkkää väkivaltaa vihan vuoksi.

Kyse ei kummassakaan tapauksessa ole ylipäätään vahvemman oikeudesta, vaan kamppailulajeista – ja niissä on kyse itsensä hallitsemisesta ja kehittämisestä. Ennen 1900-lukua Japani eli lähes 300 vuoden ajan eristyneenä ulkomaailmasta ja ilman suurempia sisäisiä konflikteja, ja sinä aikana entisistä sodankäynnin keinoista tuli pitkälle ritualisoitunutta urheilua. Ei kukaan iaidoa harjoittele siksi, että ajattelisi joskus voivansa joutua oikeaan taisteluun miekka kädessä, eikä sillä ole sen enempää tekemistä väkivallan kanssa kuin vaikka jousiammunnalla.

Kun kamppailulajien perinne puuttuu, länsimaisellä kukkahattutädillä ei kuitenkaan ole kauheasti muuta referenssipintaa ”väkivaltaan” kuin sota, erimielisyydet ja pakottaminen. Ja kun hän näkee Pokémon-ottelun, mieleen nousevat todennäköisesti lähinnä kukkotappelut. (Kysy vaikka keneltä tahansa keski-ikäiseltä, joka Pokémon GOn suosion myötä on yhtäkkiä taas muistanut koko tuoteperheen olemassaolon.) Nimettyjen hyökkäystekniikoiden olemassaolo, "salien" konsepti sekä ajatus oppilaiden voittaminen ennen mestarin haastamista on kuitenkin selkeä merkki siitä, mistä inspiraatio on oikeasti peräisin.

Pokémonissa kukaan ei koskaan kuole, koska kyseessä on koko perheen tuoteperhe, josta on nykyään siivottu pois jopa kaikki maininnat minkäänlaisen ravintoketjun olemassaolosta. Pojassa ja pedossa taas tappaminen on estetty kieltämällä miekkojen käyttö, joten kaksintaistelut hoidetaan nyrkkipyykillä.

Toki tätä kaikkea voi miettiä myös siitä kasvatuksellisesta näkökulmasta. Lännessä väkivalta on nostettu jalustalle ”aikuismaiseksi” asiaksi, ja se on moraalipaniikin aihe vain jos lapset näkevät sitä. Vihjaahan jo tuo aiempi Ilta-Sanomien sitaattikin, että vanhemmille katsojille väkivalta toki sopii.

Pohjimmiltaan juuri tätä tarkoitan sillä, että lännessä tuntuu olevan fiksaatio väkivaltaan abstraktina käsitteenä – sitä joko himoitaan tai kammoksutaan, ja lapsia on suojeltava siltä. Japanilaisessa viihdekulttuurissa samanlaista fiksaatiota ei taas ole, vaan väkivallan hyvyys ja pahuus määrittyy sen käyttötarkoituksen ja kontekstin avulla.

Japanissa väkivalta on muutenkin enemmänkin lastenviihteen juttu, ja vanhemmille suunnatuissa sarjoissa ongelmien ratkaiseminen fyysisesti voi olla jopa lapsellista. Pahiksia nenään lyöviä supersankareita löytyy niin poikien kuin tyttöjenkin lastensarjoista – ja kaikille on selvää, että hyvikset käyttävät voimiaan hyvään, pahikset taas pahaan.

Tämän viestin opettaminen lapsille saattaisi ehkä kuitenkin olla vähän parempi lähestymistapa kuin se, että yrittäisi estää heitä näkemästä väkivaltaviihdettä ollenkaan. (En usko että jälkimmäisessä on onnistunut yksikään kasvattaja koko maailman historiassa.)

Tyttöjenkin lastensarjoissa käytetään väkivaltaa, koska väkivalta itsessään ei ole moraalipaniikin arvoinen asia. (Eikä myöskään sinällään epäfeminiinistä, kuten aiemmin mainitsin.)

Itseään on toki turha huijata. Kamppailulajeilla, oikeuden puolustajana toimimisena ja niihin verrattavissa olevilla asioilla ei tietenkään ole kauheasti tekemistä niiden röntgen-headshottien ja hekumallisten kidutuskohtausten kanssa. Kenties länsimainenkin pelikulttuuri voisi hyötyä annoksesta sitä ajatusta, että väkivalta sen itsensä vuoksi on oikeastaan melko lapsellista. Enemmän kannattaisi keskittyä siihen mitä sillä halutaan sanoa, vai halutaanko mitään – vai onko se vain väkivallalla mässäilyä pelkän väkivallan vuoksi, mitä tuossa alussa linkatussa IGN:n artikkelissakin sivutaan.

Koska faktahan on, että väkivallasta tekee pohjimmiltaan lapsellista nimenomaan se, että lapset ajattelevat sen olevan aikuismaista. Ei kukaan tupakointiakaan aikuisena aloita.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kun lopetus ei tarkoitakaan loppua

Seuraava: Studio Ghiblin pesänjakajat

Kommentit

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Edge: Oikein hyvä kysymys kyllä tuo, miten paljon Japanissa sitten tehdään "realistisen väkivaltaisia" pelejä. Yksi juttu mikä vaikuttaa negatiivisesti sellaisten suosioon Japanissa on tietysti pelaamisen hyvin vahva konsolipohjaisuus.

Nopealla googlaamisella CERO Z -pelejä näyttäisivät olevan mm. Killer is Dead, No More Heroes (Red Zone -versio), Shadows of the Damned ja Ninja Gaiden 2 (mutta ei 3). Resident Evil 7:stä julkaistiin erikseen Z-luokiteltu sensuroimaton versio (mikä on täällä lännessä pelin defaulttiversio), japanilainen tavallinen versio taas on sensuroitu ja K17-luokiteltu (CERO D). Ja tietysti Z-pelejä ovat myös kaikki läntiset Grand Theft Autot, Call of Dutyt, Far Cryt ja vastaavat.

JayeizH: Myönnän, että olen enemmän Japanin kuin lännen kulttuurin asiantuntija, ihan jo työnkin puolesta. Mutta toisaalta uskoisin että on ihan turvallinen lähtöoletus, että läntinen kulttuuri on kaikille sen verran tuttua ja itsestäänselvää, että pieni yleistäminen ei kauheasti haittaa sen suhteen. Pyrin toki nostamaan esiin kulttuurieroja myös Amerikan ja Euroopan välillä silloin kun niitä tulee vastaan, mutta kyllähän sen kaikki tietävät että nimenomaan amerikkalainen popkulttuuri hallitsee nykyään maailmaa.

Ja kyllä, tietyllä tavalla puolusteleva sävyhän tässä kaikessa epäilemättä on. Tämän blogin ideana tosiaan on nimenomaan olla idän puolella, ja siinä suhteessa väitteitä faniudesta lienee turha kiistää. Mutta samaan tapaan uskoisin kuitenkin, että länsimainen kulttuuri ei täällä lännessä mitään erityistä puolustelua tarvitse. Sen sijaan japanilainen kulttuuri saattaa kyllä kaivata sitä omaa paholaisen asianajajaansa, joka selittää asioita ja kontekstia ja auttaa ymmärtämään kaikenlaisia viihdeteoksia paremmin.

Yksi juttu mikä myös vähän kummittelee takaraivossa on ajatus siitä, että tällainen länteen vertaaminen ehkä saattaa tehdä teksteistä helpommin lähestyttäviä kuin pelkkä yleisluontoinen esitteleminen ilman mitään lähestysmiskulmaa. Voisinhan kyllä tässä jossain vaiheessa kirjoittaa vaikka Fate-, Touhou- tai Higurashi-franchisejen historiasta, Japanin omakustennepeli- ja omakustanneskenestä, chuunibyoon konseptista, virtuaalisista tubettajista, siitä miten animea tuotetaan ja rahoitetaan tuotantokomiteoiden avulla, elottomien asioiden ihmishahmoistamisesta tai vaikka tyttöjen heteropornopelien modernista renessanssista. Tai sitten voisin ihan vain esitellä omasta mielestäni esittelemisen arvoisia animeja, mangoja ja pelejä. Mutta jotenkin on vain sellainen fiilis, että jos teksti on aiheeltaan liian spesifi ja vailla mitään tuttua kosketuspintaa, se ei välttämättä kiinnostaisi täällä kovin montaa lukijaa. Voin toki olla väärässäkin.

Mutta katsotaan. Seuraavaksi jonossa oleva postaus ei ole kauhean vertaileva vaan enemmänkin esittelevä, joten kerro toki jos se sitten toimii mielestäsi paremmin.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Itse pidän nykytyylistä jossa japani ja länsimaat ovat vastakkain, yksipuolisesti ainostaan toisesta näkökulmasta kirjoittelu saisi tekstin tuntumaan blogin mittaiselta japani-mainokselta.

Pidän myös siitä että kirjoittaja kallistuu jommalle kummalle puolelle, sillä neutraaliin on vaikeampi tarttua kuin oman mielipiteen vastaiseen tai myönteiseen näkemykseen.

Pari huomiota japanin ja länsimaiden (=USA) väkivaltaviihteestä:

1. Siinä missä länsimaat pyrkivät realismiin peleissään tai ainakin Hollywood "realismiin" japanissa vedetään homma usein överiksi, eli se 15-17 vuotias poika/tyttö mosauttaa talon paskaksi yhdellä nyrkin iskulla, op final bossi sitten yleensä pystyy posauttamaan planeetan tai universumin.

2. Kosto on usein kova sana Hollywood actionissa hahmon motivoivana voimana väkivaltaan, japanissa se on taas yleensä läheistein suojelu.

Länsimaiden ja japanin viihteen vertailu on hankalaa kun länsimaat nojaa enemmän realismiin ja japanissa jyrää överiksi vedetty animaatio ja fantasia, mutta väittäisin että löytyy animeita joka pystyy saavuttamaan saman draaman ja vakavuuden tason kuin esimerkiksi Band of Brothers tai vastavaat, tämä siitäkin huolimatta että ne ovat monesti täysin irti todellisuudesta ja ovat animaatiota.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Näinhän se menee. Ja tuosta itse asiassa tuli mieleen, että useinhan se menee nimenomaan niin että Japanissa hyvis taistelee läheisiään suojellakseen, pahis taas juurikin sen koston vuoksi. Ja pahista sitten pitää lyödä turpaan, jotta hän tajuaisi positiivisen ajattelun ja ystävyyden voiman tärkeyden.

Näin kärjistetyn shounensarjamaisesti ajatellen siis. Mutta ei tämä parodia ihan tuulesta temmattua irvailua ole.

Siellä vakavamman draaman puolella taas tosiaan on sitten vastassa se, että niin kuin aiemmin mainitsin ne kaikkein aikuisimmat draamat kertovat yleensä kaikesta muusta paitsi väkivallasta ja toiminnasta. Ne saattavat olla masennuksen ja sosiaalisen ahdistuksen kuvauksia, ”mihin hukkasinkaan nuoruusvuoteni” -mietintöjä, tarinoita yksinhuoltajuuden vaikeudesta ja perhesiteiden tärkeydestä. Sen sijaan toimintasarjat ovat kohdeyleisön iästä huolimatta huomattavasti useammin pelkkää supervoimarymistelyä, väkivaltaista teiniedgyilyä tai tankki-, robotti- ja militariamasturbaatiota. Toki niissäkin on dramatiikkaa, mutta se ei ole useinkaan kurttuotsaista ja vakavaa dramatiikkaa, vaan enemmänkin räiskyvää ilotulitusta.

Merkittävin mieleentuleva poikkeus voisi olla Gundam-tuoteperhe, jossa yhdistyy inhimillinen draama ja sodankäynnin kamaluudessa piehtaroiminen, usein nimenomaan sen kautta että kuollaan taistelukentällä. Mutta se on toisaalta jo melkeinpä kokonaan oma genrensä muutenkin.

Käyttäjän edqe kuva
edqe
Lainaus Petteri Uusitalo

Sen sijaan japanilainen kulttuuri saattaa kyllä kaivata sitä omaa paholaisen asianajajaansa, joka selittää asioita ja kontekstia ja auttaa ymmärtämään kaikenlaisia viihdeteoksia paremmin.

Omasta mielestäni japanilaiset kulttuurin esittely toimisi huomattavasti paremmin. Kaikki kulttuurit kaipaavat kriittistä tarkastelua, eikä "negatiivinen markkinointi" auta ainakaan itseni kiinnostumaan japanilaisesta kulttuurista yhtään enempää.

Yleistämisessä on mielestäni se hankaluun että kaikki me kuitenkin tiedämme, että isommat julkaisut - kuten AAA-pelit - ovat vain minimaalinen osuus kaikista niistä peleistä joita länsimaissa tehdään. Niiden käyttäminen edustamaan "länsimaisia pelejä" on myyntimääristä huolimatta hieman turhauttavaa.
Samalla tavalla varmasti moni japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneet ovat turhautuneita yleistyksiin (...ja siksi tämä blogi?).

Mainitsemasi aiheet kuulostavat mielenkiintoisilta ja ainakin itse lukisin niistä mieluummin.

Käyttäjän humungus kuva
humungus

Suomalaiset ovat ilmeisesti aina jonkin muun (ei omansa) "maan" tai kulttuurin lumoissa, niin kuin näköjään myös Pelaaja-lehden lukijat ja blogin kirjoittajat. Japanin pelikulttuurin ja yleensäkkin kulttuurin ihannointi on ilmeistä joidenkin keskuudessa, samaan hengenvetoon yleensä moititaan esim. eurooppalaista pelikulttuuria (kulttuuria). Tasapuolinen ja ymmärtävä suhtautuminen on kaukana näiden "fanien" mielipiteistä. Ei se Japanin pelikulttuuri mikään ainoastaan ihailtava asia ole, itselle tulee mieleen siitä useasti nolon lapselliset pelihahmot ja käsikirjoitus/juoni. Enkä tarkoita Super Mariota ja kumppaneita tietenkään vaan näitä piikkitukka "anime" sankareita. Eikä Japani muutenkaan mikään viaton ole menneisyydessä ollut (esim. toinen maailmansota), ei ainakaan muita parempi.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami
Lainaus

Suomalaiset ovat ilmeisesti aina jonkin muun (ei omansa) "maan" tai kulttuurin lumoissa

Mistähän tuon käsityksen olet saanut. Onhan tässä maassa valtavasti ihmisiä, joiden mielestä Suomi on maailman paras maa, jonka ei ole kulttuureineen syytä muuttua miksikään tai oppia muilta mitään.

Kukaan ei myöskään ole sanonut, että Japanissa kaikki on ihailtavaa. Mutta silloin kun asiat perustellaan ja esitetään yhtä hyvin kuin Uusitalo näissä blogikirjoituksissa tekee, asioita on aivan sallittua ihailla.

Käyttäjän edqe kuva
edqe
Lainaus Hayarigami

Kukaan ei myöskään ole sanonut, että Japanissa kaikki on ihailtavaa. Mutta silloin kun asiat perustellaan ja esitetään yhtä hyvin kuin Uusitalo näissä blogikirjoituksissa tekee, asioita on aivan sallittua ihailla.

Toisaalta artikkelissa ei kerrottu lainkaan japanilaisista peleistä joissa väkivaltaa on kuvattu realistisesti, joten tässä suhteessa minkäänlainen vertailukin on haastavaa.

Varmasti sielläkin indie-skenessä realistisesti väkivaltaisiakin pelejä kuitenkin tehdään ja niistä olisi mielenkiintoista lukea enempi. Esimerkiksi toiseen maailman sotaan perustuvia sotapelejä.

Käyttäjän N-Gage kuva
N-Gage

Muumit ja Nokia, niissä on jotain Japanilaista :)

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo
Lainaus edqe

Varmasti sielläkin indie-skenessä realistisesti väkivaltaisiakin pelejä kuitenkin tehdään ja niistä olisi mielenkiintoista lukea enempi. Esimerkiksi toiseen maailman sotaan perustuvia sotapelejä.

Pakko myöntää että sellaisia ei vain ole koskaan tullut vastaan. Nuo aiempana luettelemani CERO Z -pelit lienevät lähimpänä.

Toki voi olla että kyseessä on vain oma rajoittunut perehtyneisyyteni. Mutta jos haluaa veistellä filosofisia, niin voisi sanoa että siellä päin aikuissisältö kulkee peleissä ylipäätään enemmän seksi kuin väkivalta edellä.

Käyttäjän edqe kuva
edqe
Lainaus Petteri Uusitalo

Toki voi olla että kyseessä on vain oma rajoittunut perehtyneisyyteni. Mutta jos haluaa veistellä filosofisia, niin voisi sanoa että siellä päin aikuissisältö kulkee peleissä ylipäätään enemmän seksi kuin väkivalta edellä.

K18-leimaiset aikuissisällöllä varustetut pelit tuntuvat harvemmin olevan kuitenkaan aikuisille suunnattuja. Vaikka toki esimerkiksi GTA-sarja ansaitseekin K18-merkinnän, niin en voi välttyä tunteelta etteikö peli olisi kuitenkin suunnattu teineille. Enkä epäile kyllä hetkeäkään, etteikö myös kehittäjät pitäisi väkivallalla mässäilyä täysin lapsellisena.

Väkivaltaisin peli jota itse pelaan on luultavasti Crusader Kings 2. Vaikka siinä ei mitään näytetäkään, niin silti se tavallaan tuntuu väkivaltaisemmalta kuin överiväkivaltaiset pelit joissa suolenpätkät lentelevät tehden niistä lähinnä huvittavia, kuten on varmasti tarkoituskin.
Vaikka Sniper Elite:n toteutus ehkä vetoaakin nuoriin eniten, niin näkisin että siinä ollaan menty askel oikeaankin suuntaan. Jos esimerkiksi Verduniin saataisiin vielä tuotua realista vahinkomallinnusta, niin kokemus voisi olla vielä askelta ahdistavampi.

Itse toivon että pelejä tehdään kaikilla teemoilla monista eri näkökulmista katsottuna. Pelaajia on valtavat määrät ja kaikilla kuitenkin eri pelimaku. Pidän siitä, että omalla pelilistalla on suuri määrä todella erilaisia ja erityyppisiä pelejä. Fiiliksen mukaan voi valita mieleisensä.

Olisi muuten todella mielenkiintoista lukea enempi japanilaisista indie-peleistä.