Idän lumo: Perinteinen on uutta parempi / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Perinteinen on uutta parempi

4.03.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
8
Idän lumo: Perinteinen on uutta parempi

Tammikuussa kirjoitin, että japanilaiset arvostavat perinteitä ja historiaa. Tämä saattaa kuulostaa sellaiselta latteudelta, jollaisia on helppo laukoa kaikenkattavina orientalistisina viisauksina.

Näin kenties onkin. Sen sijaan vaatii vähän enemmän vaivannäköä miettiä, mitä se käytännössä tarkoittaa ja millä tavoilla se näkyy kulttuurissa – ja mediassa, joka tietysti on osa kulttuuria. Tässä on muutamia teoksesta toiseen toistuvia esimerkkejä:

  • Vanhan kerhorakennuksen purkaminen on estettävä, koska aiempien opiskelijapolvien siellä vuodattamat hiki ja kyyneleet tekevät siitä korvaamattoman.
  • Teinien kolmiodraamoissa lapsuudenystävällä ajatellaan aina olevan etuajo-oikeus uudempaan tuttavuuteen verraten, koska hänellä on yhteistä historiaa hiekkalaatikolta asti.
  • Koulun ihailluin prinsessa on aina se rikas siniverinen, jonka ex-aatelia oleva perhe omistaa puolet paikkakunnasta ja joka kotonaan käyttää perinnevaatteita.
  • Sotakoneiden sarjatuotantomallit osoittautuvat aina alkuperäistä prototyyppiä vähemmän luotettaviksi tai hyödylliseksi.
  • ”Menneisyyden muuttaminen” on aina pahisten tavoite (tai ainakin harhaanjohdettujen virhe), ”menneisyyden suojeleminen” taas hyvisten.
  • Paha valtiovalta yrittää aina salata kansalta piilotetun ”todellisen historian”, One Piecestä Titaanien sotaan ja Fullmetal Alchemistiin.
  • Muistinmenetyksestä kärsivä hahmo on aina automaattisesti sympaattinen hyvis, Battle Angel Alitasta Cowboy Bebopiin – tai ainakin väistämättä kääntyy sellaiseksi.
  • Monet kansanperinteen henkiolennot syntyvät, kun eläin tai esine tulee riittävän vanhaksi – oli kyse sitten kissoista, ketuista, sateenvarjoista tai paperilyhdyistä.
  • Comiketin kaltaiset harrastajatapahtumat eivät käytä nimensä perässä vuosilukua, vaan perinteikkyydestä kertovaa järjestysnumeroa. (Tämä on esimerkki oikeasta maailmasta eikä fiktiosta, mutta kuitenkin.)

Jotkut näistä ovat lähempää, jotkut vähän kauempaa haettuja esimerkkejä. Mutta kun pimennysverhoon tökkii riittävästi pieniä reikiä, niistä pääsee ennen pitkää läpi tarpeeksi valoa, jotta alkaa nähdä karkeasti laajempaa kokonaiskuvaa.

Menneisyys, historia ja niiden tärkeys ovat alituiseen toistuvia teemoja japanilaisessa viihteessä ja kerronnassa, oli genre sitten romanttinen komedia tai scifitoiminta. Syynä on oikeastaan ihan vain se, että japanilainen kansanluonne pitää niiden merkityksellisyyttä itsestäänselvyytenä.

Löytyy tällaisia teemoja toki muualtakin, mutta silloin ne usein päräyttävät erikoisuudellaan. Esimerkiksi jenkkiscifileffa Soldier oli kaikkea muuta kuin kriittinen menestys, mutta muistan itse tykänneeni kovasti sen tematiikasta. Siinä lapsesta asti taistelijoiksi kasvatetut erikoissotilaat korvataan uusilla geenimanipuloiduilla supersotilailla. Loppuhuipennuksessa Kurt Russellin esittämä kokenut luomusolttu kuitenkin päihittää korvaajansa näiden paremmista spekseistä huolimatta.

***

Jos haluaa kaivaa vähän syvemmälle, voi historian arvostamisen takaa nostaa esiin katan eli muodon käsitteen. Se on monille tuttu konsepti kamppailu-urheilun puolelta, mutta sen lisäksi se voi tarkoittaa yleisesti ”oikeaa tapaa”. Ajatus on, että samaan tapaan kuin vanhojen asioiden arvo syntyy siitä että ne ovat vanhoja, myös osa vanhojen tapojen arvosta johtuu siitä että sitä on tehty niin pitkään. Tavallaan merkitys siis seuraa muotoa eikä toisinpäin. Tämä ajattelutapa on sovellettavissa melkeinpä kaikkeen mahdolliseen japanilaisessa yhteiskunnassa.

Oppitunnin aluksi opettajalle kumartaminen on kata, koska kunnioitus lähtee kunnioituksen osoittamisesta. Sukupuoliroolit ovat kata, kuten tästä aiemmasta kirjoituksestani varmaan näkee aika selvästi. Se että vihreä tee juodaan sellaisenaan on kata, joten sitä on turha pyytää kahvilassa sokerin kanssa. Sormien taivuttaminen "kissantassuksi" kun leikkaa vihanneksia veitsellä on kata. Kenkien riisuminen ennen itsemurhan tekemistä on kata. Käytöstavat ovat katoja. Aivan erityisesti katoja ovat kaikki perinteet, niin teeseremoniat kuin riehakkaat kesäfestivaalitkin.

Your Name -elokuvassa shamaanitanssin historiallinen merkitys on unohtunut historian saatossa, mutta rituaalin muodon ylläpitämistä pidetään silti tärkeänä.

Ylipäätään kataa voi olla kaikki, jossa tapa toimia nyt vain sattuu olemaan se oikea tapa toimia, koska se on itsestäänselvyys ja maalaisjärkeä. Kyse on paitsi perinteiden arvostamisesta myös siitä, että tavat ja käytännöt vähentävät ihmisten välistä kitkaa, edesauttavat harmoniaa ja näin ollen ovat se liima, joka pitää yhteiskuntaa kasassa. Nimenomaan yhteisöllisyys, perinteet ja muiden huomioon ottaminen kun erottavat ihmiset villipedoista.

(Amerikkalainen, individualistinen näkemys taas olisi, että nimenomaan yksilöllisyys, vapaa tahto ja omilla aivoilla ajattelu tekevät ihmisistä ihmisiä pelkkien tyhmien laumaeläinten sijaan. Ei näissä jutuissa yhtä ainoaa totuutta ole.)

Usein kuultu japanilainen vakiofraasi "shikata ga nai" on monesti tapana kääntää "it can't be helped". Mutta fiksumpi varmaan huomaakin, mikä sana piileskelee fraasin keskellä. Yhtä hyvin sen voisikin kääntää "that's just the way it is."

***

Kata-käsite on tietysti hyvin abstrakti, eikä kukaan näin tietoisesti ajattele. Se on enemmänkin maailmankatsomus, joka vaikuttaa kaiken taustalla. Myös luovien päätösten: jos perinteistä poikkeaa liikaa, asiaa – vaikkapa pelisarjaa – ei ole enää järkeä kutsua samalla nimellä.

Mutta kuten aiemmin kirjoitin, länsimaiset kuluttajat kuitenkin kavahtavat herkästi takajaloilleen heti nähdessään tai tunnistaessaan jotain tuttua. On helppo sanoa laiskuudeksi esimerkiksi sitä, että teoksen magiajärjestelmä noudattaa perinteistä ja kliseistä neljän elementin luokittelua. Mutta toisaalta tällainen perinteiden noudattaminen tekee teoksen maailmanrakennuksesta paljon nopeammin sisäistettävää ja itsestäänselvempää. Esimerkiksi Brandon Sandersonin Mistborn-sarjan magiajärjestelmää monet ovat kritisoineet "keinotekoisen tuntuiseksi", koska sen metalleihin pohjaava logiikka tuntuu äkkiseltään täysin satunnaiselta. Miksi juuri tina herkentää aisteja? Miksi nimenomaan kadmium hidastaa aikaa?

Ja jos puhutaan animesta ja mangasta, tulilinjalle joutuvat herkästi kokonaiset genret ja niiden perinteet. Eikö niitä taikatyttöjä, jättirobotteja, supervoimaisia teinejä, kouluhaaremeita ja vastaavia ole nähty jo ihan tarpeeksi? Taasko tällainen alkuastelma? Eivätkö japanilaiset voisi vaihteeksi keksiä jotain uutta?

Se juttu minkä suhteen japanilaiset ja länsimaiset sensibiliteetit ovat tässä mielessä kaikkein eniten ristissä on usein ennakkomarkkinointi. Länsimaisten kuluttajien genreallergia on toisinaan niin paha, että he kiertävät kaukaa kaikki sellaiset teokset, joiden juonikuvauksissa pyritään olemaan mahdollisimman salailevan ja tavanomaisen kuuloisia. Heiltä saattaa sitten jäädä näkemättä se, että tavallisen kouluhaaremiarjen takaa paljastuukin yhtäkkiä teinipalkkamurhaajia, lapsisotilaita ja salaorganisaatioita, kuten The Fruit of Grisaiassa tässä alla.

Jos katsoo kiireessä, voi jäädä mattoveitsi huomaamatta.

Japanilaiset haluavat kuitenkin pyrkiä usein nimenomaan yllätyksellisyyteen ja odotusten rikkomiseen, jotta kuluttajien keskuudessa syntyisi ruohonjuuritason pöhinää, joka on paljon arvokkaampaa kuin mikään mainonta. Esimerkiksi kun originaalianime Puella Magi Madoka Magica aikoinaan julkistettiin, siitä yritettiin kaikessa ennakkopromootiossa maalailla kivaa ja söpöä taikatyttösarjaa. Se että sen käsikirjoittajana toimi synkeistä teoksistaan tunnettu Gen Urobuchi taas yritettiin pitää piilossa.

Tuoreempi ja vähemmän dramaattinen esimerkki on Mari Okadan ohjaama ja käsikirjoittama tuore anime-elokuva Maquia - When the Promised Flower Blooms:

Jos pallopäinen ja pienikasvoinen hahmodesigntyyli muistuttaa Bravely Defaultia, se johtuu siitä että hahmodesignit ovat Akihiko Yoshidan käsialaa.

Kun elokuva viime vuonna julkistettiin, sen juonesta kerrottiin vain:

The film will be about contact between people with interwoven meetings and partings. The story will depict a human drama like everyone has experienced at some point that gradually pierces the heart.

Mutta mistä elokuva sitten kertoo? Kuolemattomasta tytöstä, joka löytää orpovauvan ja kasvattaa tämän mieheksi. Äitiydestä ja näiden kahden muuttuvasta suhteesta, kun toinen kasvaa ja vanhenee, toinen taas ei. Tämänkin tiedän vain siksi, että elokuvasta on nyt julkaistu arvioita.

***

Totuus on haastava: mikä tahansa japanilainen teos voi olla hyvä tai huono. Etenkin kun puhutaan animesta, kansikuvaan ja promotekstiin ei voi koskaan luottaa. Lupaavimmankin oloinen sarja voi paljastua tylsäksi mössöksi, ja toisaalta kliseisimmänkin kuoren alta voi paljastua kauden yllättäjä.

Re:Zerossa tavallinen luuseripoika päätyy fantasiamaailmaan ja kohtaa siellä nenäkkään varastytön, puolihaltiaprinsessan, sisäkkökaksoset ja kärttyisän lolimaagin. Siitä huolimatta se oli kevään 2016 paras animesarja.

On oikeastaan kauhean ironista, että niin usein länsimainen viihde tuntuu takertuvan muodon seuraamiseen – etenkin jos Hollywoodista puhutaan – siinä missä japanilainen viihde tuntuu voivan yllättää positiivisesti tuoreudellaan. Eikö tämä ole täydessä ristiriidassa kaiken edeltävän kanssa?

Kenties, mutta kyseessä on oikeastaan perspektiiviharha. Suurin osa japanilaisesta nörttiviihteestä ei seuraa länsimaisia genrejä ja tropeita, vaan omia sellaisiaan. Siksi se voi tuntua tuoreelta, jos on tottunut länsimaiseen viihteeseen. (Tietysti vain aina siihen asti, että tottuu japanilaisen viihteen tropeisiin ja alkaa ulista kaiken animen olevan nykyään samaa mössöä.) Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Parempi näkemys on se, että Japanin mediakulttuuri vain on niin runsas ja ankarasti kilpailtu, että kaiken muotoa noudattavan seassa pääsee jatkuvasti syntymään jotain, joka rikkoo muotoa – joko tarkoituksella tai vahingossa. Mitä piparimuottimaisempi alkuasetelma, sitä helpompaa sillä on leikitellä.

Alla olevat alkupremissit etenevät ylärivistä vasemmalta oikealle.

Entä jos fantasiamaailmaan päätynyt päähenkilö saisikin seikkailutovereikseen vain kyvyttömiä luusereita? Entä jos hän uudelleensyntyisikin demoniruhtinaaksi eikä sankariksi? Entä jos päähenkilö saisikin taika-aseista huonoimman, ja hänestä tulisi sankarin sijaan synkkä kostaja? Entä jos fantasiamaailman jumalat olisivat säätäneet, että kaikki asiat ratkaistaan pelaamalla? Entä jos demoniruhtinas puolestaan päätyisikin meidän maailmaamme? Entä jos sankari ja demoniruhtinas lyöttäytyisivät yhteen varmistaakseen, että ihmisten ja demonien sodan loppumisesta ei seuraisi maailmantalouden romahdus ja humanitaarisia kriisejä?

Yksi lempimangoistani viime vuosina on ollut Ryoko Kuin Delicious in Dungeon. Se kertoo ihan tavallisesta seikkailijaporukasta, joka matkustaa kohti ihan tavallisen fantasialuolaston pohjaa tappamaan ihan tavallista lohikäärmettä. Sen oma juttu on, että se on oikeastaan ruoanlaittosarja, koska kiireen ja rahapulan vuoksi päähenkilöt kokkaavat matkaevästä vastaantulevista hirviöistä.

Samalla fantasiamaailman ekosysteemi, biologia ja luonnonlait alkavat tuntua käsinkosketeltavan loogisilta ja realistisilta - esimerkiksi manaa kertyy kehoon mikroskooppisista luonnonhengistä ruoan ja juoman mukana. Elävät haarniskat ovat yhdyskuntana toimivia kuorellisia nilviäisiä, elävät arkut taas erakkoravun tapaisia äyriäisiä. Dryadit ja merenneidot muistuttavat ihmistä houkutellakseen saalista jälkikasvulleen, ja lonkerokasveilla on pistinsoluja kuin meduusoilla. Golemien selässä voi kasvattaa vihanneksia, ja alruunan poimimiseen turvallisesti on omat niksinsä.

Kaikki tämä rakentuu nimenomaan sen päälle, että sarja sijoittuu näennäisen kliseiseen fantasiamaailmaan haltioineen, kääpiöineen ja puolituisineen. Tekijän ei tarvitse siksi erikseen tuhlata sivutilaa maailmansa selittämiseen muuten kuin niiltä osin, jolloin veistelee jotain omaa.

***

Japanilainen mediakulttuuri on kroonisen postmodernia. Se on jatkuvasti omaa häntäänsä syövä käärme, jonka tuotokset pyrkivät jatkuvasti kommentoimaan ja parodioimaan kaikkia edeltäjiään – samalla kun kuitenkin vilpittömästi rakentuvat niiden perustuksille (sen sijaan siis, että yrittäisivät kaivaa maata niiden jalkojen alta).

Ja kenties juuri tämä on se seikka, josta kaikkein eniten pidän japanilaisessa viihteessä.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Lausut todennäköisesti täysin väärin

Seuraava: Kun lopetus ei tarkoitakaan loppua

Kommentit

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Juuri tuosta seikasta pidän minäkin! Olen haltioissani joka vuosi mennessäni Tokioon ja nähdessäni, miten tuoreen tuntuisia (mutta silti jollain tapaa perinteisiä) mangasarjoja taas onkaan julkaistu.

Sunnuntait eivät olisi sunnuntaita ilman näitä blogitekstejä. Nämä antavat selkeän sanallisen muodon niille ajatuksentyngille, jotka ovat epämääräisesti kiertäneet päässäni jo pitkiä aikoja. Yoshh!

Vuosia sitten ostin kataa käsittelevän kirjankin. Pitäisikin vihdoin lukaista se kunnolla, sillä kata on todella mielenkiintoinen käsite.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Kiitos! Ensi viikolla taas sitten jotain enemmän peleihin liittyvää.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death
Lainaus

Vanhan kerhorakennuksen purkaminen on estettävä, koska aiempien opiskelijapolvien siellä vuodattamat hiki ja kyyneleet tekevät siitä korvaamattoman.

Teinien kolmiodraamoissa lapsuudenystävällä ajatellaan aina olevan etuajo-oikeus uudempaan tuttavuuteen verraten, koska hänellä on yhteistä historiaa hiekkalaatikolta asti.

Koulun ihailluin prinsessa on aina se rikas siniverinen, jonka ex-aatelia oleva perhe omistaa puolet paikkakunnasta ja joka kotonaan käyttää perinnevaatteita.

Sotakoneiden sarjatuotantomallit osoittautuvat aina alkuperäistä prototyyppiä vähemmän luotettaviksi tai hyödylliseksi.

”Menneisyyden muuttaminen” on aina pahisten tavoite (tai ainakin harhaanjohdettujen virhe), ”menneisyyden suojeleminen” taas hyvisten.

Paha valtiovalta yrittää aina salata kansalta piilotetun ”todellisen historian”, One Piecestä Titaanien sotaan ja Fullmetal Alchemistiin.

Muistinmenetyksestä kärsivä hahmo on aina automaattisesti sympaattinen hyvis, Battle Angel Alitasta Cowboy Bebopiin – tai ainakin väistämättä kääntyy sellaiseksi.

Monet kansanperinteen henkiolennot syntyvät, kun eläin tai esine tulee riittävän vanhaksi – oli kyse sitten kissoista, ketuista, sateenvarjoista tai paperilyhdyistä.

Sen verran on tullut animea katsottua että kaikkia noista on tullut vastaan, tosin ylivoimaisesti eniten tuo että koulun suosituin tyttö on upporikas ja maineikkaasta suvusta.

Ainoa joka enemmän jurppii on tuo joskus aiemminkin mainitsemani päähahmon heilan kidnappaus, yleensä näistä syistä:

1. Päähahmon heilan ainoa funktio on nyyhkyttää tyrmän nurkassa ja hokea sankarin nimeä, siinä koko hahmo.

2. Vahva ja älykäs naishahmo muutetaan yllämainituksi nyyhkyttäjäksi kidnappaus-twistillä.

3. "Hei, haluamme tappaa planeetan kaikki ihmiset jos et suostu auttamaan meitä tapamme sankarisi". Miten helvetissä jotkut käsikirjoittajat ovat tulleet siihen tulokseen että female leadin suostuminen tähän on hyvä idea?

4. Joskus aikoinaan jrpg-peleissä female lead oli usein porukan hiilu ja tämän poistaminen aiheutti ylimääräistä grindiä. Yhteen aikaan pistin female leadin usein reserviin jrpg peleissä koska arvasin mitä tapahtuu, tällä tavoin ei tarvinnut levuttaa uutta hahmoa kun pelin finaali alkaa. Tätä ei tosin taida nykyään enää tätä tapahtua. Parhaimmillaan hiilu on poissa lyhyen aikaa, pahimmillaan koko loppupelin.

Myönnetään että yllämainitut esimerkit eivät mistään klassikoista ole, mutta kun noita on tullut tarpeeksi katsottua, niin otsasuoni alkaa tykyttämään joka kerta tämän twistin tapahtuessa vaikka käsikirjoitus olisikin eri tasoa yllämainituista esimerkeistä.

Re:Zero, No Game No Life, Maoyu ja Overlord ovat korkealla katsontalistallani, mutta kaikkia olen lykännyt sen takia että arvosteluissa 3 ensimmäistä jää jokseenkin auki ja Overlord II on vielä meneillään.

Devil is a part timer jätti muistaakseni juonilankoja auki, kun taas Konosubassa se ei haitannut kun ei tainnut sen hahmojakaan juurikaan kiinnostaa "päätehtävän" suorittaminen, ehdottomasti toivon kolmatta kautta Konosuballe.

Käyttäjän ..KK.. kuva
..KK..

Kiitän minäkin ääneen hyvästä blogista, harvoin tulee täällä mitään kirjoiteltua mutta jos nyt sitten taas saisi jotain sanotuksi.

Animea aloin katsomaan noin vuosi sitten (Pokemonia ja DragonBall Z ei lasketa) kun Netflixistä tuli katsottua ensin Knights of Sidonia ja sitten Seven Deadly Sins. Oikeastaan tuo kyseinen parivaljakko taisi oli melko täydellinen koukku, Sidonian kiinnostavan synkähkö ja vakava ilmapiiri sai vastakohdakseen jotain hyvin värikästä ja humoristista. Hyvää settiähän nämä japanin piirretyt ovat, mitäköhän seuraavaksi? Tämän jälkeen tuli selattua nettiä ja tutustuin mm. sellaisiin nimikkeisiin kuin Ergo Proxy, Samurai Champloo, Black Lagoon, Jigoku Shoujo (Hell Girl). Olin aivan myyty. Hauskaa, vakavaa, mielenkiintoista, kummallista sekä kerrassaan ahdistavaakin. Crunchyroll onkin sittemmin vienyt aikaa useasti pelaamiselta sekä musiikin kuuntelulta :D

Vielä vuosi sitten en ollut edes kokeillu yhtään JRPG:tä, nykyään yksi ehdoton suosikkipeli on Tales of Berseria. Kiitoksia vaan tämänkin genren löytämisestä, "hassut piirretyt"!

Mutta sitten Japanilaisen kulttuurin pariin. Itselläni kun on vielä melko tuoreessa muistissa kaikki se ihmetys mitä tämä "uusi ja erikoinen" toi tulleessan.

Esimerkiksi Knights of Sidoniassa yksi henkilöistä on aivan selvästi karhu. Kyllä. Karhu. Ihmiskunta seilaa loputtomassa avaruudessa ja taistelee avaruusotuksia vastaan isoilla roboteilla. Tämähän on aivan normaalia scifiä, eikä siinä mitään. Mutta kun muuten järjellä selitettäviin tapahtumiin ilmestyy vaatteissa kulkeva, puhuva, ruokalassa ruokaa ihmisille jakava karhu johon kukaan ei kiinnitä mitään erikoista huomiota, alkaa silmät pudota päästä. Onko se jokin puku? Pieleen mennyt tieteellinen koe? Robotti? Mitä mitä mitä tämä on? Vastaus: ei mitään erikoista. Henkilöhahmo siinä missä muutkin. Ulkonäkö vain erilainen. Ei tarvita sen kummallisempaa selitystä.

Tämän jälkeen onkin pikkuhiljaa tullut tutuksi nämä mainitut teinien kolmiodraamat, koulun ihaillumat prinsessat, kesäfestivaalit, rantajaksot, uudelleensyntymiset uuteen maailmaan, demoniruhtinaat, eläinten korvia omaavat ihmiset, teen juomiset, kumartelut yms.

Aluksi niin ihmeelliset tavat ja asetelmat alkoivat sittemmin toistua sarjasta toiseen. Taasko tälläinen maailma, henkilöt ja alkuasetelma? Aloin tuntea itse jotenkin petetyksi, olivatko Konosuba ja Re:Zero vain mieleenpainuvimpia versioita kymmenistä muista saman genren tuotteista eivätkä jotain täysin omaperäistä?

Sitten kun asiasta alkoi saada selvää, ymmärsin että juurikin Petterin mainitsema perspektiiviharha oli selkiytymässä. Vuodessa ilmestyvät uudet animesarjat lasketaan sadoissa, ei ole mahdollista että jokainen niistä olisi todella omaperäinen ja kultajalustalle nostettava aikansa helmi. Tämän ymmärtäminen aiheutti jopa pientä masennusta, onko kaikki todella samaa huttua eri vivahteilla?

Sittemmin ymmärrys lisääntyi, ja nykyään onkin helppo uppoutua niin kliseiseen ja perinteiseen fantasiamaailmaan tai lukiodraamaan. Asiat toimivat tavallaan tietyillä säännöillä, ja parasta onkin kun näitä sääntöjä venytetään ja rikotaan. Se äkillinen yllättävyys niin tutussa ja arvattavassa juonessa saa useasti hymyn huulille ja odottamaan seuraavaa jaksoa.

Paljon on silti sarjoja jotka katsoessa aiheuttivat monia tunnetiloja ja mieleenpainuvia hetkiä, mutta eivät siltikään ole jäänyt tarkempaan muistiin. Keskivertoa parempi sarja loppuu, olipas hyvä mutta seuraavaa tilalle. Samanlaisuus tuo helpon lähestyttävyyden mutta myös helpon unohdettavuuden. Kuten peleilläkin ilmeisesti nykyään, harvempi taitaa pelailla keskivertoja 6/10 pelejä erikoisemmalla antaumuksella jos tarjolla on paljon "parempaakin", vaikka peli itsessään olisikin ihan viihdyttävä. Tarjontaa kun on mistä voi halutessaan valita vain parhaat. Mutta monesti juurikin nuo 6/10 mediat ovatkin ne mitkä jäävät mieleen niin hyvässä kuin pahassa :)

Innolla odottaen seuraavaa kirjoitusta!

PS. Kaippa tuon Anime-lehdenkin voisi laittaa tilaukseen. Tulisi vaan joku hyvä tarjous joltain puhelinmyyjältä. Pelaajankin aikoinaan tilasin kun tarjosivat Medal of Honor Airbornea kylkiäisiksi :D

Käyttäjän Carpio kuva
Carpio

Hyvä kirjoitus taas kerran! Tosiaan aloin miettimään tosiaan tuota faktaa, että suurin osa japanilaisista viihteentekijöistä ei seuraa länsimaista viihdettä ja siksi japanilaisten tuotanto saattaa tuntua tuoreelta. Itsekin lähinnä seuraan nykyään japanilaista viihdettä (tv-sarjoja, pelejä, musiikkia), koska aikani länsimaista viihdettä kulutettuani kyllästyin siihen ja japanilainen tuntui kumman tuoreelta. Silti monet asiasta tietämättömät luulevat että japanilaiset (tai yleisesti ottaen koko maailma) seuraavat samoja juttuja, oli se sitten Destiny-pelisarja, Breaking Bad-tv-sarja, Rammstein, WhatsApp tai vaikka Spotify, niin todennäköisesti japanilaisilla ei ole todennököisesti mitään hajua edellä mainituista asioista. Japanilaiset elävät erilaista elämää erilaisten viihteen ja asioiden äärellä. Hyvä esimerkki on vasta katsomani video, jossa kysyttiin japanilaisilta kadulla, että mitä heille tulee mieleen hakarististä. Vierekkäin oli perinteinen hakaristi ja Natsien käyttämä logo. Japanilaisille tuli lähinnä mieleen oma kirjoitusmerkkinsä (卍), josta on tullut viime aikoina eräänlainen hymiö, jota käytetään lauseiden perässä "oikeeasti?"-sanan korvaajana. Toinen asia, mikä japanilaisille tuli hakarististä mieleen, on temppelit, koska karttoihin on temppelit ovat merkitty 卍-merkillä. Joten kaikki riippuu siitä, minkä kulttuurin silmillä sitä asioita katsookaan.

Käyttäjän edqe kuva
edqe
Lainaus Carpio

Hyvä kirjoitus taas kerran! Tosiaan aloin miettimään tosiaan tuota faktaa, että suurin osa japanilaisista viihteentekijöistä ei seuraa länsimaista viihdettä ja siksi japanilaisten tuotanto saattaa tuntua tuoreelta. Itsekin lähinnä seuraan nykyään japanilaista viihdettä (tv-sarjoja, pelejä, musiikkia), koska aikani länsimaista viihdettä kulutettuani kyllästyin siihen ja japanilainen tuntui kumman tuoreelta.

Onko suositella joitainkin hyviä japanilaisia TV-sarjoja ja bändejä? Melt-Banana taitaa olla itselleni ainoa tuttu japanilainen bändi. Olen yrittänyt Anima-sarjoja katsella, mutta en ole pitänyt niistä lainkaan. Jotakin muuta kuin piirrettyä sarjaa olisi mielenkiintoista kokeilla.

Itsekin pidän vaihtelusta, mutta vaihtelua ei ole tarvinnut lähteä etsimään yhtään Suomea kauempaa. Täällä tehdään paljon mielettömän hyvää ja erilaista musiikkia, joten luulisi kaikille löytyvän jotakin. Itse suosittelen käymään Kaustisten Folk Music Festivaaleilla ja kokeilemaan saamelaista musiikkia. Käväiseminen jollakin monista jazz-tapahtumista ja Rotten Soundin keikka saattavat olla myös silmiä avaavia kokemuksia. Tuohon vielä elektroninen musiikki, klassinen ja monet muut, niin vaihtoehtoja ja "tuoreutta" kyllä löytyy.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

KK: Myös tekijän aiemmasta sarjasta Biomega löytyy itse asiassa karhuhahmo, ja Sidoniaan samanlainen on vissiin otettu ihan vain siitä syystä että tekijä ilmeisesti niistä tykkää. Eihän se mitään erityisen ehjää maailmanrakennusta ole, mutta toisaalta kun jo valmiiksi ollaan aluksella jonka ihmiset ovat geenimanipuloituja...

Carpio: En nyt sanoisi ihan niin jyrkästi että sikäläiset tekijät eivät länsimaista viihdettä seuraa. Enemmänkin sanoisin, että on puutteellista olettaa että kaikki vaikutteet tulevat sieltä, kun vaikutteita löytyy lähempääkin.

Tuo hakaristijuttu on sinällään ihan mielenkiintoinen, mutta liittyy enemmän koulujärjestelmään kuin mediakulttuuriin sinällään. Tai toki sinällään mediakulttuuriin, että kyllähän me täällä Euroopassa ollaan aika hyvin amerikkalaisesta popkulttuurista opittu että ketkä oli sodassa pahiksia, japanilaiset taas ei niinkään.

edge: Japanilaiset livetuotannot ovat hyvin vaikeita suositeltavia. Sikäläinen näyttelykulttuuri on sen verran erilainen - liioiteltu, koominen ja kesäteatterimainen - että harva sarja istuu länsimaiseen makuun, ja ainakaan niitä on vaikea sanoa täydestä sydämestä "hyviksi". Lisäksi TV-sarjojen tuotantoarvot ovat usein varsin matalat, koska niiden rahoitusmalli on täysin erilainen kuin animella.

Löytyyhän noita toki Netflixistä ja Prime Videosta tosin nykyään jo muutama, suuri osa itse asiassa mangoihin pohjautuvia. Joten siitä vain kokeilemaan – Netflixin Erased esimerkiksi on hyvä ainakin alkuteoksensa puolesta.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death
Lainaus

Onko suositella joitainkin hyviä japanilaisia TV-sarjoja ja bändejä?

Jos näyteltyä japanilaista tuotantoa kaipaa, niin eikös sieltä löydy sarjojen sijaan ihan kelvollisia elokuvia? Itse en ole montaa japsileffaa katsellut, joten muita ei tule mieleen kuin Kurosawan leffat, Battle Royale, Like a Dragon ja joku transformers tyylin leffa.

Musiikkimakuni on aika paska ja en kuuntele ollenkaan musiikkia, mutta anime-openingeista ja endingeistä aina jää jotain mieleen, tässä pari toisistaan erilaista esimerkkiä:

Tokyo Ghoul opening

Spice and Wolf opening