Idän lumo: Pahuutta ei ole olemassa / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Pahuutta ei ole olemassa

8.07.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
9
Idän lumo: Pahuutta ei ole olemassa

Länsimaisella kulttuurilla on hyvin erityislaatuinen suhde pahuuteen. Se nimittäin uskoo, että pahuutta on olemassa.

Tarkemmin sanottuna länsimaiseen kulttuuriin kuuluu ajatus siitä, että pahuus on jotain käsittämätöntä ja järjetöntä, joka on kokonaan normaalin ihmisluonnon ulkopuolella. Helpoimmin tämän näkee pahishahmojen kuvauksessa.

Yksi eniten länsimaisia kuluttajia japanilaisissa fiktioteoksissa kiehtovia piirteitä on tunnetusti halki vuosikymmenten ollut pahishahmojen kuvaaminen cooleina tyyppeinä, joilla on motiivit, tavoitteet ja luonteet siinä missä hyviksilläkin. Final Fantasy VII:n Sephiroth ja Kingdom Heartsin Organisaatio XIII nousevat mieleen helppoina esimerkkeinä.

Pokémon Black & Whiten Team Plasma haluaa vapauttaa Pokémonit kotitonttuorjuudesta.

Toisesta suunnasta katsottuna voisi sanoa, että pahishahmojen on pakko ollakin tällaisia, koska epäinhimillinen höhöttelevä ”pahuus”, maailmanlopun suunnitteleminen ja halu aiheuttaa tuhoa ja kärsimystä ilman mitään syytä tuntuisi japanilaisista epäuskottavalta ja lapselliselta. Kun livahdetaan naamioituneena demonien kaupunkiin, huomataan aina että demonit elävät töineen, perheineen ja leikkivine lapsineen siinä missä ihmisetkin.

Kyseessä on niin laaja maailmankatsomuksellinen ero, että sen ymmärtämiseksi on katsottava ensin myös peiliin.

***

Pahuuden ajatteleminen nimenomaan abstraktina konseptina on ominaista kolmelle abrahamilaiselle uskonnolle: juutalaisuudelle, kristinuskolle ja islamille. Ne ovat niitä uskontoja, jotka uskovat ”synnin” käsitteeseen ja määrittelevät pahuuden sen kautta – Jumalan tahdon rikkomisena. Ja koska ne pitävät Jumalaa luonnonvoiman kaltaisena, kyseenalaistamattomana voimana, on ”pahuus” määritelmällisesti jotain joka rikkoo maailman oikeaa järjestystä vastaan.

Viimeisen 2500 vuoden aikana abrahamilaiset uskonnot ovat syöpyneet syvälle länsimaiseen kulttuuriin ja siinä kasvaneiden ihmisten yhteiskunnalliseen maailmankatsomukseen, myös sellaisten jotka pitävät itseään ateisteina. Abrahamilaisten uskontojen lisäksi on kuitenkin olemassa myös itäisiä uskontoja, jotka jäsentävät oikean ja väärän moraalia eri tavoilla.

Punaisella ovat abrahamilaiset uskonnot, eli juutalaisuus, kristinusko ja islam. Keltaisella ovat dharmiset uskonnot, kuten buddhalaisuus ja hindulaisuus.

Jos haluaa yksinkertaistaa, voisi sanoa että kyseessä on ero syntikulttuurin ja häpeäkulttuurin välillä – tai kenties synnin ja karman. Syntikulttuurin mukaan pahan teon vääryys on sisäsyntyistä, koska kyseessä on rikkominen kaikkinäkevän Jumalan tahtoa vastaan – kolkuttava omatunto on merkki siitä, että teko on paha. Häpeän tai karman kautta ajatteleminen taas määrittelee pahuuden ulkosyntyisesti: teon pahuus syntyy sen aiheuttamasta haitasta muille ihmisille. Jos masturboit metsässä eikä kukaan ole näkemässä, teko ei voi olla paha.

Toisin sanoen syntiajattelun mukaan vaikkapa murhaaminen ja varastaminen on pahoja tekoja koska ne ovat sellaisenaan väärin; karma-ajattelun mukaan taas ne ovat pahoja tekoja koska niistä on haittaa muille. Voidaan verrata myös kristittyä askeesia buddhalaiseen askeesiin: lopputulos on ehkä sama, mutta kristitty munkki pidättäytyy asioista koska uskoo niiden olevan pahoja, buddhalainen munkki taas koska haluaisi niitä.

Näissä esimerkeissä molemmat maailmankatsomukset johtavat samaan lopputulokseen. Erot alkavat kuitenkin näkyä kun mennään hienovaraisempiin aiheisiin, kuten vaikkapa henkilökohtaisiin seksuaalimieltymyksiin.

Ryuta Amazumen mangassa Nana to Kaoru harrastetaan S&M:ää, jota kuvataan hyvin seksipositiiviseen sävyyn ja kaikilla on kivaa. Paljon aikaa kulutetaan sen miettimiseen onko se hävettävää, mutta ei juurikaan sen miettimiseen onko se millään tavalla "väärin".

Näin perustavaa laatua olevat maailmankatsomuksen erot näkyvät tietysti mediateoksissa lukuisin tavoin. Kun asiaan alkaa kiinnittää huomiota, alkaa väistämättä huomata miten eri tavalla länsimaiseen viihteeseen nähden ”pahuutta” lähestytään dharmisten uskontojen vaikutuspiirissä tehdyissä teoksissa, kuten Hongkong-elokuvissa, kiinalaisessa scifikirjallisuudessa tai japanilaisessa animessa ja mangassa.

Abstraktin ”pahuuden” sijaan puhutaan usein jostain konkreettisemmasta, kuten vaikkapa ”ihmisten sydämessä olevasta pimeydestä”, jolla voidaan viitata katkeruuteen, kaunaan, kateuteen, mustasukkaisuuteen ja muihin vastaaviin tunteisiin. Ja tässä kontekstissa kyse ei tosiaan ole syntisyydestä (eli asioista joiden pahuus syntyy siitä että Jumala on kieltänyt ne), vaan juurikin siitä haitan aiheuttamisesta muille.

Fantasiakontekstissa tällainen pahuus saattaa saada fyysisiä olomuotoja, jota saatetaan teoksesta riippuen kutsua ”miasmaksi” tai vaikkapa shintolaisella termillä kegare, epäpuhtaus. Tähänkin teoksissa suhtaudutaan kuitenkin yleensä lähinnä ihmisten elämästä syntyvänä henkisenä ongelmajätteenä, jota voi puhdistaa – ei niinkään merkkinä siitä että ne aiheuttanut ihminen olisi välttämättä syyllistynyt johonkin pahaan.

Ensimmäistä kertaa animeen tutustuvat muistavat aina nostaa vallankumouksellisena seikkana esiin sen, miten Ghiblin elokuvissa ei välttämättä ole varsinaisia pahiksia lainkaan. Prinsessa Mononoke on hyvä esimerkki.

Pahishahmot ovat kuitenkin tosiaan helpoin tapa lähestyä tätä aihetta. Tämä liittyy olennaisesti siihen mistä olen kirjoittanut jo aiemminkin: japanilaisen viihteen pahikset ovat hyvin usein vain tyyppejä, jotka uskovat olevansa oikeassa ja että tarkoitus pyhittää keinot. Ei ole myöskään kovinkaan harvinaista, että mitään varsinaista antagonistia ei edes ole, vaan hahmot selvittävät erimielisyytensä tarinan edetessä. Viimeisenä vastuksena voi myös toimia jokin epäinhimillinen, luonnonvoimaan rinnastettavissa oleva asia, kuten raivoava myrsky, laajeneva ulottuvuusrepeämä, pillastunut jättiläishirviö, virusmaisten alienien hyökkäys tai vahingossa laukaistu ohjusisku.

Eräs hyvin japanilainen tapa rakentaa tarinaa on myös kertoa tarinaa kahden päähenkilön kautta, jotka ovat tavalla tai toisella konfliktin eri puolilla ja kohtalon määräämiä vastustajia toisilleen. Esimerkkejä riittää, Gundam-tuoteperheestä Legend of the Galactic Heroesiin ja Code Geassiin.

Sillä ei ole välttämättä mitään väliä kumpi heistä on ”hyvis” ja kumpi ”pahis”, koska kyse on enemmän ideologioiden välisestä ristiriidasta. Voittaja todistaa voittamalla, että hänen ideologiansa on oikea.

Death Notessa vastakkain ovat yhtäältä oikeusvaltion periaatteiden ylläpitäminen ja toisaalta rikollisten tappaminen oman käden oikeudella.

Japanilaiselle fiktioperinteelle on ylipäätään tyypillistä käsikirjoittaa hahmoja, joiden luonne tiivistyy yhden keskeisen ideologian tai elämänkatsomuksen ympärille. Etenkin poikien tappelusarjojen yhteenotoissa onkin siksi käsikirjoituksellisesti usein kyse enemmän ideologioiden mittelöstä: häviäjä tunnustaa maailmankatsomuksensa olleen väärä.

Osittain tämän vuoksi juonikuvio jossa voitetusta pahishahmosta tulee hyvisten uusi toveri on niin itsestäänselvä, että se ei tunnu edes kliseeltä.

Dragon Ballin hahmoista suosituimpia ovat juuri ne, jotka ovat alun perin tulleet sarjaan pahiksina. Se kun tekee hahmosta kuin hahmosta monimutkaisen ja kiinnostavan.

On mielenkiintoista huomata, että myös länsimaisessa ison rahan viihteessä arvostelumenestyksiä ovat viime vuosina alkaneet olla sellaiset teokset, jotka tekevät pesäeroa mustavalkoiseen hyvä-paha-asetteluun. Esimerkiksi J.R.R. Tolkienin vanhanaikaiset (ja epämääräisen rasistiset) ideat pahuuden valtioista ja vyöryvistä örkkiarmeijoista ovat vaihtuneet Game of Thronesin harmaan sävyihin.

Tämän näkee helposti myös Marvel-elokuvissa. Tylsimmät ja unohdettavimmat pahikset ovat niissä niitä, joita motivoi vain kosto, kauna tai vastaava. Yleisön kanssa resonoivat selvästi paremmin sellaiset pahikset, joita ajaa eteenpäin jokin ideologia, ja jotka uskovat tarkoituksen pyhittävän keinot – vaikkapa Thanos. Esimerkiksi Spider-Man: Homecomingin Vulture uskoo, että koska valtio potkii päähän pieniä ihmisiä, on hänellä moraalinen oikeus rikkoa lakia tarjotakseen perheelleen hyvän elämän. Tällainen tekee hahmosta saman tien poikkeuksellisen ja kehutun länsimaisen viihteen kentällä.

Kun japanilaisen median pahiskuvaukset tuntuvat länsimaisesta yleisöstä tuoreelta ja jännältä, ei ole ihmekään että siitä otetaan mallia. Helppo esimerkki ovat sellaiset länsimaiset animaatiosarjat jotka ovat muutenkin animen inspiroimia, kuten Avatar: The Last Airbender ja Voltron, mutta epäilemättä isoin esimerkki lienee Star Wars -tuoteperhe.

Star Wars on aina ammentanut japanilaisesta viihteestä: vanhemmat elokuvat Akira Kurosawan elokuvista, uudemmat animesta. Esimerkiksi The Last Jedin idea hyviksen ja pahiksen välille syntyvästä yhteydestä ja varovaisesta ymmärryksestä on niin animemainen juonitropee, että melkein naurattaa.

Matkan varrelle on mahtunut toki niin ylä- kuin alamäkiäkin. Parhaimmillaan esimerkiksi Voiman pimeä puoli esitellään Ayn Rand -tyylisenä objektivismina, jolla on esitettävänään ihan hyviä argumentteja. Esimerkiksi Knights of the Old Republic 2:ssa pimeän puolen jedit eivät halua antaa rahaa kerjäläisille, koska sellainen ei poistaisi köyhyyden rakenteellista ongelmaa. Sitten saarnataan systeemin murskaamisesta ja siitä miten järjestelmä on mätä, ja jonkun joka ymmärtää asioita pitäisi ottaa asiat omiin käsiinsä.

(Samanhenkistä yritystä on myös esiosatrilogian kuvauksessa Anakin Skywalkerin lipsumisesta pimeälle puolelle. Kun Anakin Kloonien hyökkäyksessä mutisee siitä miten mekaanisia laitteita korjatessa tuntee olonsa paljon kyvykkäämmäksi kuin huolehtiessaan oikean maailman monimutkaisista ongelmista, mieleen nousee se miten oikean maailman ääriliikkeistä löytyy suhteettoman paljon insinöörejä. Syyksi on spekuloitu sitä, että insinööriys yksinkertaisesti korreloi sellaisen ajatusmaailman kanssa, että jokaiseen ongelmaan on olemassa oikea ratkaisu, mutta jotkut ovat vain liian tyhmiä tajuamaan sitä.)

Tylsimmillään taas Voiman pimeä ja valoisa puoli pelkistetään jonkinlaisiksi abstrakteiksi hyvyydeksi ja pahuudeksi – ja tuskinpa George Lucasillakaan mitään tämän syvällisempää oli mielessään, kun hän väsäsi ensimmäistä elokuvaansa.

Tämä on länsimaisten fiktioteosten helmasynti jinin ja jangin tulkitsemisessa. Länsimaisen linssin läpi tulkittuna se tunnetusti bastardisoituu yleensä kristillistyyliseksi valon ja pimeyden erotteluksi, hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi – eli täysin päinvastaiseksi asiaksi kuin mitä se oikeasti tarkoittaa: kahden puoliskon ykseyttä ja erottamattomuutta.

Tällainen ei tietenkään ole länsimaisen mediakulttuurin yksinoikeus: aivan samalla tavalla metsään mennään silloin, kun japanilaiset yrittävät kuvata kristinuskoa omissa fiktioteoksissaan. Alttarille polvistuneiden hahmojen puheet ”synneistä”, ”vääryyksistä” ja ”armosta” kaikuvat onton kuuloisina, koska japanilaiset eivät pohjimmillaan sisäistä kristinuskon takana vaikuttavaa ajatusmaailmaa. Sitten onkin aika lähteä metsästämään demoneja ja vampyyrejä, ja uskonnolle jää suunnilleen yhtä henkinen rooli kuin yläastelaisen kaulassa roikkuvalle Ankh-kaulakorulle.

Japanilaisten on yksinkertaisesti vaikea ymmärtää synnin käsitettä - eli sitä miten mikään asia voi olla sisäsyntyisen ”paha” ilman että siitä on kenellekään muulle mitään haittaa. Toisaalta heille on täysin uskottavaa, että joku hahmo kokee syyllisyyttä jostain sellaisesta johon hänellä on sinällään täysi moraalinen oikeus, mutta josta aiheutuu muille haittaa ja vaivaa - klassisena esimerkkinä "itsekkäät tunteet". 

Chrono Crusade on tyypillinen esimerkki kristinuskon käytöstä fantasiasarjan cooliuselementtinä: kirkon pyörittämä salaorganisaatio nunnineen ja pappeineen suojelee ihmiskuntaa demoneilta. Tarinan edetessä paljastuu tietysti, että demonit eivät oikeasti ole niin kovin ikäviä tyyppejä.

Fiktio on tietysti vain fiktiota, vaikka se miten heijastelisi tosimaailmaa. Vakavampia tällaiset maailmankatsomukselliset erot ovat, kun alkaa huomata miten ne näkyvät täällä tosimaailman puolella.

Kun japanilaisissa ajankohtaisohjelmissa käsitellään vaikkapa sarjamurhaajia, heidän tekojensa syitä etsitään kaikenlaisista yhteiskunnallisista, ulkoisista suunnista – huonosta kasvatuksesta terveysongelmiin ja lapsuustraumoihin, joita sitten päivitellään. Esimerkiksi tällä viikolla teloitetusta kulttijohtaja Shoko Asaharasta, Japanin historian tuhoisimman terroristi-iskun toimeenpanijasta, on esitetty teorioita joiden mukaan hän syytti sokeudestaan synnyinpaikkakuntansa elohopeamyrkytysepidemiaa, mikä sai hänet katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan.

Lännessä taas uskotaan pahuuden sisäsyntyisyyteen: tällaisia tyyppejä halutaan pitää ”hirviöinä”, ja heidät halutaan sulkea kokonaan ihmiskunnan ulkopuolelle. Kuten tuolla alussa kirjoitin: pahuuden ajatellaan olevan jotain käsittämätöntä ja järjetöntä. Yritykset inhimillistää pahoihin tekoihin syyllistyneitä ihmisiä tuntuvat järjestään puolustelevilta, koska ne kyseenalaistavat heidän epäinhimillisyytensä.

Kommentti artikkeliin, jossa käsiteltiin sarjamurhaaja Charlie Mansonia ihmisenä.

Laajimmillaan tämä voi vääristää kokonaisten sukupolvien näkemyksiä historiasta, jos esimerkiksi kansanmurhiin syyllistyneitä diktaattoreita opetetaan pitämään vain hirviöinä. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa tämä keskustelu kuvasta, jossa Adolf Hitler kävelee käsi kädessä pikkutytön kanssa. Se ahdistaa ihmisiä, jotka on kasvatettu pitämään häntä joko Sauron-tyylisenä epäinhimillisenä demoniruhtinaana tai puolikoomisena Wolfenstein 3D -pahiksena.

Voi miettiä, miten tällaisessa "me vastaan pahikset" -maailmankuvassa eläminen vaikuttaa esimerkiksi amerikkalaisten maailmanpoliisi-intoon käydä jatkuvia oikeudentuntoisia sotia ympäri maailman.

Historiasta on tietysti vain pieni hyppäys politiikkaan, määritteli sen sitten miten hyvänsä. On vähän pelottavaa ajatella, että oli riitelemisessä kyse sitten naisista videopeleissä, alaikäisen hahmon parittamisesta ei-alaikäisen hahmon kanssa, Pride-kulkueesta, eutanasiasta tai maahanmuutosta, on kummallakin osapuolella usein vilpitön usko siihen, että toisen osapuolen ainoa mahdollinen motiivi on puhdas viha ja halu tuhota – toisin sanoen ”pahuus”.

Ja vielä pelottavampaa on ajatella, että epäilemättä juuri tällainen usko hyvän asian puolesta toimimiseen ja siihen että tarkoitus pyhittää keinot on kautta historian aina ollut taustalla, kun ihmiset ovat alkaneet ammuskella toisiaan. Koska ”kyllähän pahoja ihmisiä saa tappaa”.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Et sinäkään halua kasvaa aikuiseksi

Seuraava: Kaksi tapaa keksiä kieli

Kommentit

Käyttäjän Topsu1 kuva
Topsu1

Japani on siitä erikoinen valtio jossa koskaan hallinnut uskonto joka pyrkii eristämään ihmisiä luonnosta vaan luonto on hallinnut japania siksi japanilaiset uskovat siihen luonnon tasapainoon eli jing ja jang sen suuntaisesti. Jing ja jang tarkoittaa siitä seksiä jotta nämä uskonnot musta maalavat.

Käyttäjän Augustus kuva
Augustus
Lainaus Topsu1

Japani on siitä erikoinen valtio jossa koskaan hallinnut uskonto joka pyrkii eristämään ihmisiä luonnosta vaan luonto on hallinnut japania siksi japanilaiset uskovat siihen luonnon tasapainoon eli jing ja jang sen suuntaisesti. Jing ja jang tarkoittaa siitä seksiä jotta nämä uskonnot musta maalavat.

Tämä selvä. Kiitos.

Käyttäjän lindario kuva
lindario

Kiinnostava piirre suomalaisessa muinaisuskossa, verrattuna vaikka kristinuskoon tai skandinaavien mytologiaan, on samantyylisten nyanssien läsnäolo. Jumalat ja sankarit voivat olla motiiveiltaan hyvinkin itsekkäitä, samoin kuin piru, maahiset tai erilaiset väet voivat tuottaa pahanteon lisäksi myös hyvää ja onnea. Vastinetta saatanalle ei ole lainkaan, vaan jumalat ja luonnon henget toimivat omien etujensa lähtökohdista, auttaen tai vahingoittaen ihmistä saamansa kohtelun mukaisesti. Voin olla väärässäkin, mutta olen monesti kokenut, että pahuuden käsite ei ole vielä nykyajankaan suomalaisten piirissä täysin omaksuttu, ainakaan sikäli kuin miten käsite esiintyy kirjallisuudessamme. Aina Aleksis Kiven teoksista Täällä Pohjantähden allaan, Häräntappoaseeseen ja Juoksuhaudantiehen, suomalainen kirjallinen kulttuuri sisältää yksinkertaisen hyvän ja pahan taiston sijaan enemmänkin inhimillisten intressien monimutkaisia kädenvääntöjä, joissa jokainen osapuoli likaa omalta osaltaan kätensä. Vastavuoroisesti Vänrikki Stoolin kaltainen mahtipontinen sankarirunous koetaan väistämättä korniksi paatokseksi. Loputon talvisodan hypetyskin vaikuttaisi olevan enemmän lähtöisin ihailusta oman maan suoritukseen kuin kansallisesta vastakkainasettelusta tai "voitetun" vihollisen demonisesta luonteesta.

Abrahamilaisten uskontojen asema länsimaisen etiikan pohjarakenteena on muuten melko mielenkiintoinen, ottaen huomioon sitä edeltäneen roomalaisen hedonistisen ja oikeusvaltiollisen mentaliteetin, mikä kontrastoituu jyrkästi Jumalan tahtoon ja universaaliin moraaliin perustuvan kristillisen ajattelun kanssa. Abrahamilaisesti käsitetty pahuuskaan ei periaatteessa olekaan edes länsimainen innovaatio, vaan iranilaisesta mazdalaisuudesta juutalaisuuteen omaksuttu käsite. Profeetta Zarathustrahan nimittäin tiivisti paikallisen pantheonin tiukasti dualistiseen entiteettiin, hyvyyden ja luomisen jumala Ahura Mazdaan sekä pahuutta ja tuhoa edustavaan Angra Maijuun, mikä samalla erotti hyvyyden ja pahuuden kahdeksi yhteydettömäksi ja toisiaan vastustaviksi luonteiksi. Tästä välittömänä esimerkkinä kansanperinteeseen nojaavan Iranin kansalliseepoksen, Kuninkaiden kirjan, narratiivissa näkyy myös selvästi tiukka oikeudenmukaisuuden ja pahuuden välinen vastakkainasettelu, jonka korjaamiseksi käyetty väkivalta on sankareilta aina hyväksyttyä. Erinäisten kulttuuristen interaktioiden (joita voi suuresti kärjistäen nimittää hellenismiksi) myötä myös Saatana, ja sen myötä pahuus, otti juutalaisuudessa nykyisin ymmärretyn muotonsa vasta ajan mittaan. Jos Vanhaa Testamenttia alkaakin tarkastelemaan, niin voi huomata miten vaihtelevan roolin Saatana saakaan eri kirjoituksissa. Mooseksen kirjat pahamaineisine lakeineen ovatkin tunnetusti yksi juutalaisten Raamatun viimeisimpinä lisättyjä osia ja kirjoitettu aikana, jolloin israelilaiset olivat Babylonissa vankeina, siis kovassa paineessa assimiloitua ympräröivään yhteiskuntaan.

Jos käsillä olevaa aihetta lähdetäänkin oikein dekonstruktoimaan, niin pohjimmiltaan artikkelissa ovatkin periaatteessa napit vastakkain länsimaiden sijaan iranilais-lähi-itäinen ja japanilainen mentaliteetti, sillä ateenalais-roomalaiseen perustuva, puhtaasti länsilähtöhtöinen, moraali olisi oikeastaan hyvinkin maallista, pluralistista ja pragmaattista. Siis huomattavasti lähempänä sitä ulkosyntyistä etiikkaa jonka Petteri mainitsee japanilaisten ominaisuudeksi.

Tämä on loppupeleissä toki turhaa saivartelua, sillä zarathustralaisuudesta periytyvien ajatusmallien juurtuminen abrahamilaisiin uskontoihin ja yhteiskuntiin on epäilemättä todellisuutta ja tässä vaiheessa ylittää edellämainitun kulttuurisessa ja historiallisessa merkityksessä moninkertaisesti. Sanoisin kuitenkin, että länsimaiden sekularisoitumisen edetessä, sekä siten juutalais-kristillisen vaikutteen hiljaa hälvetessä, tässä mahdollisesti piilee tulevaisuuden varalle erinomainen väline läntisen maailman ja itä-aasian entistä syvemmälle henkiselle lähentymiselle. Ja näin vaikka kristitty olenkin.

Loistava teksti noin yleensäkin!

Lainaus Topsu1

Japani on siitä erikoinen valtio jossa koskaan hallinnut uskonto joka pyrkii eristämään ihmisiä luonnosta vaan luonto on hallinnut japania siksi japanilaiset uskovat siihen luonnon tasapainoon eli jing ja jang sen suuntaisesti. Jing ja jang tarkoittaa siitä seksiä jotta nämä uskonnot musta maalavat.

Hyvin on maistunut vaapukkamehu.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Loistavia huomioita, kiitos! Usein tuleekin tosiaan unohtaneeksi, miten paljon juutalaisuudella on tekemistä mesopotamialaisten vanhempien uskontojen kanssa.

Ja sekin on tosiaan hyvä huomio, miten kristinuskoon nykyään yhdistettävä hyvän ja pahan dualismi on myöhempää keksintöä. Epäilemättä Saatanasta ja Dante-tyylisestä Helvetistä on tullut niin suosittu konsepti siksi, että hyvän ja pahan vastakkainasettelu on ihmisistä siisti ja dramaattinen ajatus, vaikka sille ei Raamatusta juuri perusteita löydykään.

Kansanuskoista ja niiden pahuuskäsitteestä tuli mieleen myös ero kristillisen teologisen Saatanan ja kansanperinteellisen Saatanan (Folkloric Devil) välillä. Jälkimmäinenhän on se tyyppi jonka kanssa tehdään faustilaisia diilejä, joka opettaa soittamaan viulua tienristeyksessä ja jota ihminen voi potentiaalisesti myös huijata. Tällaisella omaa etuaan ajattelevalla paholaishahmolla on enemmän tekemistä vaikkapa Näkin kuin kristinuskon Saatanan kanssa. Yleinen teoriahan on, että ajan kanssa muinaisuskojen hahmot ovat vain alkaneet sekoittua kristillisen Saatanan kanssa, osittain varmasti kirkon itsensä toimesta.

Suomalaiset tosiaan ovat monella tavalla kahden kulttuurin välissä, myöskin kristinuskon myöhäisestä saapumisesta johtuen. Monella tapaa voisikin argumentoida, että suomalaiset ovat lähempänä häpeä- kuin syntikulttuuria.

Käyttäjän Angel of Death kuva
Angel of Death

Omat ajatukseni tulevat tavalliseen tapaan viihteen puolelta.

Amerikkalaisessa viihteessä paha haluaa tuhota tai valloittaa ja orjuuttaa maailman vallan tai massamurhasta saatavien voimien takia. Amerikkalaisessa viihteessä tappaminen on ok, koska nämähän ovat pahoja. Simppeliä, näyttävää, viihdyttävää, mutta monesti ilman mitään sen syvällisempää.

Vaikka lopputavoite on usein samantyylinen japanilaisessa (anime)viihteessä, niin antagonisti on harvemmin pelkästään paha. Tarkoitusperät ovat usein ymmärrettäviä, jopa jaloja, mutta antagonisti nostaa itsensä muiden yläpuolelle kuvitellessaan tietävänsä kaiken ja olevansa oikeassa, pahuus siis kumpuaa itsekkäästä näkemyksestä että ainoastaan hän voi korjata asiat (ehkä heijastelua siitä kuinka japanilainen yhteiskunta toimii...?). Antagonistin mukana yleensä roikkuu elämän potkimaa porukkaa jotka eivät myöskään ole täysin pahoja.

Sankari on taas tarujen valittu, jonka on tehtävä minkä teinin on tehtävä, eli ryypätä ja na...eikun pelastaa maailma. Sankari ei yleensä koskaan tapa ketään, jos joku porukasta tappaa on kyseessä joko death flag, hän on antagonistin vakooja tai liittyy pian pahisleiriin. Mielenkiintoista kyllä että taisipa jopa muutamassa animessa (vai olikohan japsipelissä?) olla niin että tappamatta jättäminen kostautui ja rumasti, mutta silti sankari yleensä pitää tästä periaatteesta kiinni.

Reaalimaailmassa tällä hetkellä pahan määrittäminen on helppoa, pahis on se joka on eri mieltä.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Pitkälti näinhän nämä jutut viihteessä menevät.

Siihen ”saako” hyvis tappaa on toki monia poikkeuksia, ja se riippuu enimmäkseen teoksen moraalisesta skaalasta. (Konsoli)pelit sankaripäähenkilöineen noudattavat yleensä nuorisoviihteen moraalista skaalaa, osittain ikärajasyistä, joten sellainen on toki täkäläiselle yleisölle tutuinta. Paljon on kuitenkin myös sellaista äijempää viihdettä jossa moraalinen kompassi on erilainen.

Esimerkiksi nuorisorikollisista kertovissa jengitappelusarjoissa ”kuuluu” tapella vain nyrkein, ja ainoastaan pahikset saattavat kaivaa veitsen esiin. Alamaailmaan sijoittuvissa yakuzasarjoissa taas miehiä saattaa laota niin pahisten kuin hyvistenkin toimesta, mutta huumeet ja väkivalta naisia kohtaan ovat jotain mihin sortuvat vain pahikset.

Kun viimeksi kirjoitin näistä jutuista spekuloin, että yhteiskunnan mädännäisyyden kritisoiminen ja systeemin rikkomisen yrittäminen lankeaa japanilaisessa viihteessä yleensä pahisten osaksi sen vuoksi, että yhteiskunnan sääntöjen noudattamatta jättämistä on japanilaisessa yhteiskunnassa hankala perustella hyväksille, olivat syyt miten oikeamieliset hyvänsä. Sen sijaan hyviksille sopiva tapa toimia on pyrkiä parantamaan järjestelmää sen sisältä päin, oli se miten tuskaisaa tai vaikeaa tahansa.

Käyttäjän mur72 kuva
mur72

Todellisen maailman pahuus usein kuitenkin johtuu yksittäisten ihmisten persoonallisuushäiriöistä, vrt. Trump, Halla-Aho, Hitler, Sipilä ja Berner.
(narsisti, asperger, monivamma, lesta, liskoihminen)

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Tuohon taas voisi vastata, että halu etsiä yksittäisiä henkilöitä joita syyttää tai kiittää sellaisista asioista jotka ovat pohjimmiltaan monimutkaisten (ja usein tylsien) prosessien tuotosta on nimenomaan länsimaisen individualistisen kulttuurin fiksaatio. Into nostaa yksilöitä jalustalle joko ylistettäviksi tai kivitettäviksi pätee puhuttiin sitten elokuvaohjaajista, Silicon Valley -bisnesmiehistä tai valtionjohtajista.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

@lindario @Petteri Uusitalo

Monet tutkijat ajattelevat mm. Perkeleen olleen Ukko-jumalan todellinen nimi, koska ukkosen-Jumalilla on Baltiassa hyvin vastaavan kuuloisia nimiä, Perkunas, Perkons. Ukko oli pelkkä kiertoilmaisu. Nimeä ei saanut sanoa ääneen ennen kristinuskon tuloakaan, ettei tule suututtaneeksi Ukkoa. Sitten kristinusko saapui, leimasi Perkeleen paholaiseksi ja nimi joutui entistä tiukempaan pannaan. Näin nimen alkuperä unohtui ihan muutamassa vuosisadassa.

Samanlaisia lainauksia on tehty myös muista muinaisuskoista: Helvetti viittaa ihan selkeästi Skandinaavisen mytologian Helheimiin, jonka valtiaana toimii yksi Lokin lapsista, Hel. Helheimiin päätyvät muuten kuin taistelussa kuolleet ja ne, jotka olivat eläessään epärehellisiä ja kunniattomia.

Niin ikään kotimaiset pirut ja menninkäiset yhdistyivät Raamatun pahoihin henkiin ja niiden palvonta ja mielistely lakkasi alta aikayksikön. Kristittyjen maailmankuvassa heidän Jumalansa on ainoa Jumala, joten paikalliset jumalolennot ja henget nähdään vain Saatanan ja tämän demoneiden esittäminä epäjumalina, joiden kautta he ovat johtaneet ihmisiä harhaan. "Uudelleenbrändäyksellä" nämä ohjataan takaisin oikealle tielle.

Mielenkiintoisinta on kuitenkin juuri se, että kaikesta päätellen Saatana ja Helvetti ja niiden mukana korostetun mustavalkoinen hyvä-paha-käsitys ovat myös juutalaisuudessa ja kristinuskossa täyttä importti-kamaa. Saatana on siis sanana heprealaista alkuperää, mutta alkuperäinen sana, satan, ei ole erisnimi, vaan yleinen substantiivi, joka tarkoittaa vastustajaa tai syyttäjää. Sitä siis käytetään myös ihmisistä tietyissä yhteyksissä.

Kun vanhaa testamenttia lukee, niin eipä sieltä juuri löydy viittauksia moderniin Saatana-hahmoon, joka taistelisi Jumalan kanssa ihmisten sieluista. Pääjuoneltaan hyvinkin vanhana pidetyn Jobin kirjan saatana on esimerkiksi erikoinen hahmo, joka lyö Jumalan kanssa vetoa, aiheuttaa ihmisille onnettomuuksia, mutta tarvitsee tähän luvan Jumalalta, kulkee taivaassa kuin kotonaan, kuuluu ilmeisesti johonkin taivaalliseen neuvostoon ja keskustelee suoraan Jumalan kanssa. Kuulostaa tosiaan enemmän niiltä kansantarujen piruilta kuin Jumalan mahtavalta viholliselta ja pimeyden ruhtinaalta. Moni vapaamielisempi kääntäjä on myös ehdottanut, että kyseessä olisi juuri ns. lower-case saatana, jonka voi kääntää tarkoittamaan myös syyttäjää ja näin ollen hahmo olisi yksi Jumalan neuvonantajista. Enkelihahmo, joka vain koettelee ihmisten uskoa.

Vanhassa testamentissa siis näyttää siltä, että Jumala oli loppupeleissä myös moraalisesti harmaalla alueella olevan hahmo, joka jakoi niin hyvän, kuin pahankin.

Myös luomiskeromuksessa Saatanan rooli on kiistanalainen. Teksti ei viittaa mihinkään muuhun, kuin puhuvaan käärmeeseen, joka viekkaudella pettää Adamin ja Eevan. Tulkinta, että käärme olisi Saatanan alter ego on huomattavasti myöhemmältä ajalta, kun Raamatun kirjoja alettiin pitää pyhänä kokonaisuutena ja niiden välille katsottiin voitavan vetää viitteitä hyvinkin vapaasti. Siinä sitten äkkiä syntyi yhteys luomikertomuksen ja ilmestyskirjassa mainitun vanhan käärmeen, eli modernin Saatanan välille, vaikka tarinoilla on eroa vuosisatoja, ellei -tuhansia.

Myös helvetti loistaa poissaolollaan vanhassa testamentissa: Monin paikoin itse asiassa kerrotaan aika selväsanaisesti, että kuolleet ovat todellakin kuolleita, mitään he eivät enää tiedä. Tuonelaksi esim. Suomessa käännetty sana voi yhtä hyvin tarkoittaa hautaa, eli alkuperäisellä kielellä todennäköisesti kuolleet menivät hautaan, maan poveen, eivätkä mihinkään eteeriseen kuoleman valtakuntaan, kuten suomalaisessa mytologiassa.

Uuden testamentin Helvetti on puolestaan käännös sanasta Gehenna, joka on itse asiassa tosimaailman paikka, laakso lähellä Jerusalemia, jossa aikaisemmin uhrattiin ihmisiä Foinikialaiselle jumalalle. Myöhemmin siellä poltettiin rikollisten ja eläinten ruumiita, joita ei katsottu arvolliseksi kunnialliseen hautaan. Kun nyt toistetaan Raamatunkohta, jossa Jeesus käskee hakkaamaan viettelevän kätesi mieluummin irti, kuin katsomaan kuinka ne molemmat päätyvät Gehennaan taitaa tekstille muodostua hyvin erilainen merkitys.

Käsitys ikuisesta helvestistä, johon pahat ihmiset menevät kuollessaan lienee kehittynyt jonkinlaisena väärinkäsitysten sarjana ja yhdistelmänä eri mytologioita. Käännettäessä tekstistä katoaa paljon alkuperäistä kontekstia varsinkin, kun mukaan sotketaan surutta näistä muista mytologioista poimittuja termejä, jotka ohjaavat ajatukset heti harhateille.

Nostoja