Idän lumo: Lihavuus on jokaisen omaa syytä / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Lihavuus on jokaisen omaa syytä

15.04.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
33
Idän lumo: Lihavuus on jokaisen omaa syytä

Japanilaiset ovat pieniä ja laihoja. Sen kääntöpuoli on se, että Japanissa ei ole kovin paljoa lihavia ihmisiä – ylipainoisia on 3,5 % kansasta. (Suomessa luku on 45 %.) On kirjaimellisesti täysin mahdollista viettää Japanissa useita viikkoja näkemättä lihavaa ihmistä muualla kuin telkkarissa.

Tämän vuoksi myöskään japanilaisessa fiktiossa ei kauheasti näy lihavia päähenkilöitä, ainakaan inklusiivisuusmielessä. Lihavia sivuhahmoja näkyy toki silloin tällöin, mutta niistäkään ei juuri positiivisiksi roolimalleiksi ole.

***

Yleensä lihavat hahmot esitetään ahmatteina, joiden päässä liikkuu hyvin vähän muuta kuin ruoka. Naruton Chooji on stereotyyppinen esimerkki, ja Little Witch Academian Jasminkaa ei koskaan nähdä ilman kädessä olevaa sipsipussia. Fullmetal Alchemistin Gluttony on kävelevä musta aukko. Huvittavin mieleen tuleva esimerkki viime vuosilta saattaa olla The Lost Villagen Dozaemon, jonka joka ikinen repliikki oli väännetty jollain tavalla ruokaan liittyväksi.

Usein tällaiset hahmot kuvataan korostetun koomisina, ja he saattavat huumorimielessä jopa tilapäisesti laihtua mallinmittoihin kuin taikaiskusta, kuten Silver Spoonin Tamako. Parasta mitä voi toivoa on että heidät kuvataan joviaaleina pyknikkoina.

Monet kauemmas päähenkilökaartista sijoittuvat lihavat hahmot taas ovat nimittäin usein myös rumia, töykeitä, katkeria tai muuten epämiellyttäviä. Monesti heidät kuvataan myös ahneina ja laiskoina – koska miksi muutenkaan he olisivat lihavia? Korruptoituneet poliisit, hedonistiset aateliset ja pikkutyttöjä vaanivat perverssit kuvataan useammin lihavina kuin laihoina.

Japanilaisessa kulttuurissa lihavuutta nimittäin pidetään ennen kaikkea omasta luonteesta johtuvana. Kun kaikki muut pysyvät laihoina, on helppo kuvitella että lihavuus on luonnevika ja jokaisen omaa syytä. Sisäinen kauneus ja sen puute siis näkyvät fiktiossa usein myös ulkomuodossa.

Bakumanin Nakai oli aluksi melko sympaattinen hahmo. Sarjan edetessä hänestä tuli kuitenkin yhä ikävämpi ja epämiellyttävämpi – ja yhä lihavampi.

Standardien erilaisuuden vuoksi myös se mitä ihmiset pitävät ”ylipainona” on tietysti paljon matalampi kuin monessa muussa maassa. Fiktiossa on arkipäiväistä nähdä etenkin tyttöjen kiusoittelevan toisiaan painostaan, vaikka heitä ei olisi piirretty sen kummemman näköisiksi kuin muitakaan hahmoja. Jatkuva laihduttaminen - tai ainakin tietoisuus ja puhuminen herkuttelun lihottavuudesta - on arkipäiväistä.

Tämän vuoksi lihavuuteen liittyy Japanissa keskimääräistä enemmän sosiaalista stigmaa. Lihavuus on myös sen verran harvinaista, että siihen ei suhtauduta millään tavalla suvaitsevaisesti: lihavia tuijotetaan vihaisesti, ja esimerkiksi kehotuksia laihduttaa ei pidetä kovinkaan epäkohteliaina. Lihavuushan on ongelma – eikä kenellekään tule mieleenkään kyseenalaistaa sitä, etteikö ylipainoinen olisi tietysti onnellisempi laihana.

(Lihaviakin julkkiksia toki on, mutta lähes kaikki heistä noudattavat roolissaan stereotyyppia siitä, millaisia ylipainoisten ”kuuluu” olla. Naomi Watanabe on ehkä tärkein mieleentuleva poikkeus, minkä vuoksi hänestä onkin kirjoitettu amerikkalaisessa mediassa paljon.)

Moyoco Annon In Clothes Called Fat on niitä harvoja mangoja, joissa laihtuminen ei tuo onnea. Laihtumisen syynä tosin on bulimia, eikä kauneuden määritelmää itsessään kyseenalaisteta.

Tästä johtuen kauneusihanteita lähestytään japanilaisessa fiktiossa hyvinkin eri tavalla kuin monessa länsimaisessa teoksessa. Niiden tavoittelua saatetaan tuskastella työläänä ja kalliina oravanpyöränä, mutta juuri koskaan kukaan ei ole sitä mieltä että kauneusihanteissa itsessään olisi jotain väärää. Inspiroivina esitettyjä tarinoita laihtumisesta löytyy paljon.

Sen sijaan sellaisia teoksia, jotka käsittelevät kehopositiivisuutta tai itsensä rakastamista sellaisena kuin on saa etsiä melko turhaan. Edes vähän avantagardemmalta puolelta ei tule mieleen oikeastaan yhtään teosta, jossa lihava hahmo olisi laihtunut, mutta tullut sitten siihen tulokseen että on sittenkin onnellisempi pullukkana. Ehkä siksi, että tällainen ajattelumaailma on täysin vieras niin tekijöille kuin lukijoillekin. Juuri missään sarjassa kenellekään ei myöskään tule mieleenkään nousta barrikadeille vastustaakseen vallitsevien kauneusihanteiden tyranniaa.

***

Tämä kertoo japanilaisesta mielenmaisemasta itse asiassa yllättävän paljon. Japanilaiset nimittäin suhtautuvat yhteiskuntaan ja sen sääntöihin pitkälti samalla tavalla tavalla kuin ihmisten vaikutuskyvyn ulkopuolella oleviin luonnonilmiöihin, esimerkiksi vuodenaikojen vaihteluun.

Ja luonnonvoimiin suhtautumisella japanilaisilla on pitkät perinteet. Maanjäristykset, tulvat, tulivuorenpurkaukset ja tsunamit ovat olleet arkinen osa japanilaisten elämää aina, ja ne ovat synnyttäneet kansassa nöyrän suhtautumistavan ympäröivään maailmaan. Japanilaisen näkemyksen mukaan ihminen ei ole luomakunnan herra, eikä yksi ihminen voi luonnonilmiöille mitään. Sama pätee yhteiskunnan sääntöihin.

Lännessä - ja etenkin Amerikassa - media tykkää kirjoittaa hehkuttavia artikkeleita yksilöistä ja ryhmistä, jotka "haastavat" tai "kyseenalaistavat" yhteiskunnan odotuksia, kuten kauneusihanteita tai käyttäytymissääntöjä. Vallitseva diskurssi on se, että kaikki säännöt on tehty rikottaviksi ja haastettaviksi. Japanissa tällaista näkee hyvin vähän. 

Kiss Him, Not Me!:ssä ylipainoinen nörttityttö on viikon syömättä, kun hänen lempianimehahmonsa kuolee. Laihtumisen jälkeen kaikki hänen tuntemansa pojat ihastuvat häneen.

Kirjoitin viime viikolla, miten japanilaisessa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kuvauksessa näkyy sikäläisen yhteiskunnan konformistisuus. Siinä käytin esimerkkinä sitä, miten Catherinen Erica on surullinen siitä että sterilisaation vuoksi hän ei voi koskaan saada lapsia ja olla ”kunnollinen” nainen.

Sen sijaan Ericalle ei tule mieleenkään kyseenalaistaa yhteiskunnan odotuksia siitä, mitä naisena oleminen tarkoittaa. Erilaisia esimerkkejä tästä löytyy lukuisia: esimerkiksi traagisissa homoromansseissa ei kauheasti puida nyrkkiä Japanin lainsäädännölle siitä, että miehet tai naiset eivät voi mennä naimisiin keskenään, vaan asiaan suhtaudutaan enemmänkin katkeruudella: tällainen maailma vain on. Rakugo-koomikoista kertovassa tarinassa taas suuren mestarin tytär saattaa olla hiljaa tuskastunut siitä, että naiset eivät voi alkaa ammattilaisiksi, mutta ajatus tätätä perinnettä vastaan tappelemisesta ei tule edes puheeksi.

Barrikadeille yhteiskuntaa vastustamaan nousevia hahmoja näkyy japanilaisessa fiktiossa hyvin vähän, koska tapana on ajatella, että veneen keikuttajat putoavat veteen. (Paitsi nuorten poikien sarjoissa, joissa kirkassilmäiset päähenkilöt ovat vielä aina oikeassa ja suurten viisaiden neuvostot väärässä.) Tällainen ei yksinkertaisesti ole asia, joka tuntuisi japanilaisessa yhteiskunnassa kasvaneille aikuisille erityisen realistiselta tai samastuttavalta.

Ainakaan jos kyse on sympaattisista hyviksistä.

***

Sen sijaan yhteiskunnan kritisoijia löytyy yllättävän usein pahisten ja muiden epäsympaattisten hahmojen puolelta. Pokémon-sarjan lukuisat ekoterroristiorganisaatiot ovat mukavan lapsiystävällinen esimerkki, mutta ikävämpiäkin löytyy.

Tällaiset pahikset saattavat olla esimerkiksi salaseurojen tai kulttien jäseniä, koulukiusaajia, nuorisorikollisia tai kaduilla riehuvia sarjamurhaajia. Heidän suustaan kuulee, että millään ei ole mitään väliä, koska yhteiskunta on merkityksetön oravanpyörä, joka kuuluu rikkoa. He uskovat olevansa erityisiä, ja että nimenomaan heitä on kohdeltu väärin. Heidän vastoinkäymisensä eivät ole heidän omaa syytään, vaan kaikkien muiden syy. Yhteiskunnan syy.

March Comes in Like a Lionissa koulukiusaaja ei koe tehneensä itse mitään väärin, koska yhteiskunnan paineet ovat tehneet hänen maailmankuvastaan kyynisen. Vahvathan sortavat heikkoja aikuistenkin maailmassa.

Tällainen ajatusmaailma ei ole kuluttajille sympaattinen, vaan on tarkoitettu henkimään enemmänkin keskenkasvuisuutta. Se pohjautuu siihen, että hahmo ajattelee olevansa jotenkin erityinen ja ymmärtävänsä asiat kaikkia muita paremmin. Etenkin vähän kliseisemmästä ja huonommasta animesta tällaisia lapsellisia pahiksia löytyy läjäpäin. Pari tuoretta esimerkkiä löytyy Netflixin tämän kevään animesarjoista: sekä B: The Beginningissä että Children of the Whalesissa on omat tapauksensa.

Children of the Whalesin Liontari on krooninen esimerkki sekopäisestä pahiksesta, joka on sitä mieltä että hänen ongelmiensa syy on maailmassa eikä hänessä itsessään. Hän on nimittäin poikkeusyksilö jolla on tunteita, minkä vuoksi hän on ollut koko ikänsä ajan hyljeksitty.

Yhteiskunnan ja ”järjestelmän” (mitä se milloinkin tarkoittaa) kritisoiminen liittyy usein myös siihen, että pahisten mielestä jokin määrä viattomia sivullisia on hyväksyttävä uhraus jonkin ”suuremman hyvän” vuoksi.

Jos haluaa kärjistää, voisi sanoa että lännessä tarkoitus pyhittää keinot hyviksille – kyllä Jack Bauer saa kiduttaa pahiksia jos hän tekee sen hyvän asian puolesta, ja kyllä Batman voi kuunnella koko kaupungin puheluja jos se auttaa saamaan Jokerin kiinni. Japanissa taas tarkoitus pyhittää keinot pahiksille.

Psycho-Passin pahis Makishima on sitä mieltä, että tulevaisuuden Japanin ruoantuotantokoneiston tuhoaminen olisi hyväksyttävä uhraus sen eteen, että valtio joutuisi taas avaamaan rajansa ulkomaailmalle ja luopumaan Minority Report -henkisestä oikeusjärjestelmästään.

Tällaisia pahiksia yhdistää katkeroituminen vallitsevaan järjestelmään, mutta kritiikki on kuitenkin usein tekopyhää. Monet teokset tekevät selväksi, että jos osat olisivat vastakkaiset, päähänpotkittu olisi aivan tyytyväinen osaansa pyramidin huipulla - oli kyse sitten kauneusihanteista, historiallisen fantasiamaailman yhteiskuntaluokista, rasismista, sosiaalisesta hierarkiasta tai pääsykoemenestyksestä.

Toisin sanoen fiktioteokset sanovat, että yhteiskunta ja sen järjestelmä saattavat olla epäreiluja – mutta mitä sille voi tehdä, koska se koostuu joka tapauksessa samanlaisista ihmisistä kuin sinäkin? Yhteiskunta mielletään nollasummapeliksi, jossa yhden saama ylennys tai opiskelupaikka on joltakulta toiselta pois, eikä sille voi mitään.

Joko siis elät yhteiskunnan sääntöjen mukaan ja yrität parhaasi mukaan ottaa muut huomioon. Tai sitten alat samanlaiseksi maailman tekopyhyyttä, itsekkyyttä ja mädännäisyyttä saarnaavaksi sarjamurhaajapahikseksi kuin My Hero Academian Stain tässä alla.

Toki voi sanoa, että japanilaiselle medialle on ominaista käsitellä yhteiskuntakritiikkiä nimenomaan pahisten kautta, jotta vaikeitakin asioita voisi ylipäätään kommentoida. Teokset kuitenkin tekevät aina selväksi, että vaikka kritiikki olisikin perusteltua, keinot ovat vääriä. Poikkeukset, kuten yhteiskunnan päähänpotkituista kritisoijista päähenkilöitä tekevä Persona 5, ovat nimenomaan poikkeuksia.

Tämä kaikki pohjaa siihen, miten edellä mainitsemaani tapaan japanilaiset suhtautuvat yhteiskuntaan pitkälti samalla tavalla kuin luonnonvoimaan. Siitä voi toki valittaa tuopin ääressä, mutta silti sen realiteettien puitteissa on kuitenkin elettävä.

Tämän ymmärtäminen on kypsää ja aikuista, yhteiskuntaa vastaan haraaminen taas lapsellista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Se on kuin olisi vihainen myrskylle, joka on tuhonnut sadon – ei se tuo satoa takaisin, eikä estä tuleviakaan myrskyjä. Vain hullut huutavat myrskylle.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Naimaluvan puute ja kielletyt suhteet

Seuraava: Amerikkalaiset kieltävät seksin kaikilta, 1/2

Kommentit

Käyttäjän gurgi kuva
gurgi
Lainaus Torvi_Myyrä

Videopelien pelaaminen ja sen normalisointi on sairautta. Kiusaajat tekee oikein halveksiessaan pelaajia noin avoimesti.

Ei se kuule ihan noin mene jos on riippuvainen pelaamisesta, niin se on vasta sairautta samoin kuin ylensyöminen. En ole kyllä itse nähnyt että yritettäisiin normalisoida ihmisiä, jotka pelaavat omaisuutensa ja itsensä hengiltä samaan tyyliin mitä näitä "kurvikkaita" läskejä tuputetaan nykyään normaaleina. Sama kun väittäisi normaalia syömistä/alkoholin kulutusta sairaudeksi. Liika on aina liikaa. Ja kiusaaminen kasvattaa luonnetta ja karsii heikkoja.

Käyttäjän Poliisitapaus kuva
Poliisitapaus

Huvittavaa seurata amerikkalaisia ja suomalaisia tv-ohjelmia, joissa läskikasat väittävät joutuvansa jatkuvasti moitteiden ja syrjinnän kohteeksi. Mitenköhän nämä itsesäälissä rypijät tulisivat toimeen Japanissa? Lihavia ei pidä syrjiä pelkästään lihavuuden vuoksi, mutta yhdessä asiassa voisimme ottaa mallia japanilaisista: ylipainoa on turha panna perhe-elämän, ajanpuutteen rahanpuutteen tai yhteiskunnan syyksi.

Käyttäjän Riepu kuva
Riepu

Muistetaas ne käytöstavat ja asiallisuus tässäkin keskustelussa. Blogiteksti itsessään kannattaa sekin lukea.

-Riepu, moderaattori

Käyttäjän Nelia19 kuva
Nelia19

Hauska taas huomata kuinka täälläkin (noh, ei mikään yllätys) lihavuutta pidetään automaattisesti sairautena ja elämäntapana, mutta ei otetaan huomioon että lihavuuteen on kyllä muitakin syitä kuin vain ylisyöminen. Jotkut lihavat liikkuvat aktiivisesti ja syövät normaalisti, mutta eivät laihdu ilman hirveää jatkuvaa tehorääkkiä. Ja miksi ihmeessä heidän pitäisi rääkätä itseään kaiken aikaa kun voisi sen sijaan nauttia elämästä ja olla onnelinen sellaisenaan. Ai niin, koska nämä toiset ihmiset sitten pahoittavat mielensä. Voi voi :D

Käyttäjän mecha_no_maniac kuva
mecha_no_maniac

Kyllä länsimaisessakin viihteessä näkee valitettavan usein tuota tyhmä läski, joka ajattelee koko ajan vain ruokaa – tropeeta. Ihan niin kuin kaikki ylipainoiset ihmiset olisivat muka jatkuvasti ruoan perään obsessoivia idiootteja. Olet juuri päätynyt toiseen maailmaan – ”Minulla on nälkä!. Porukka miettii, miten päästä ulos kiipelistä – ”Olisinpa syönyt enemmän lounasta!”. Maailmanloppu uhkaa – ”Voisinpa saada vielä yhden viipaleen isoäitini omenapiirakkaa.” Ja tosiaan, lihavuus on yksi helpoimmista tavoista korostaa pahiksen vastenmielisyyttä, varsinkin kun kyseessä seksuaalisesti kieroutunut, vallanhimoinen ja kaikin puolin ahne pahis.

Digimon Frontierissa pidin Junpei Shibayamasta juuri sen takia, että tämä ei koko ajan höpöttänyt ruoasta tai syömisestä eikä todellakaan ollut mikään idiootti. Päinvastoin, Junpei osoitti olevansa hyvinkin älykäs. Hän oli hyvä matematiikassa ja osasi rakentaa erilaisia asioita ongelmatilanteita varten. Tämän lisäksi Junpeilla oli hyvä ymmärrys tiimin sisäisestä dynamiikasta. Sitten oli vielä hahmon taustatarina: koulussaan Junpei oli koittanut saada ystäviä antamalla näille suklaata ja viihdyttämällä näitä taikatempuilla. Hän sai käytöksellään paljon pinnallista huomiota, mutta ei ainuttakaan tosiystävää, joka voisi jakaa sateenvarjonsa hänen kanssaan. Se perinteinen sateenvarjo-klisee, mutta tuo epätoivoinen yritys saada ystäviä lahjonnan sekä miellyttämisen kautta on totisinta totta monille lapsille.

Mutta koska Junpei kuitenkin OLI sarjan punkero, tästä väännettiin samalla myös porukan comic relief-hahmo. Ja varsinkin Junpein ihastuksesta tiimin ainoaan tyttöön eli Izumiin. Eli siinäkin kohtaa rivien välistä on luettavissa ”Haa haa, katsokaa tätä hölmöä poikaa, joka toistuvasti osoittaa kiinnostusta ihan eri liigassa olevaan tyttöön!. Joka tapauksessa, Junpei tuntui selvästi omalta hahmoltaan niin persoonansa kuin taustojensa puolesta. Loput Frontierin päähenkilöistä (paitsi Tomoki) olivatkin sitten vaan rehasheja aiempien tuottisten hahmomalleista… Takuya oli Frontierin Taichi, Koji oli Yamato ja Izumi oli Sora. Kuinka tylsää.

Junpei oli esimerkki siitä, että lihavallekin hahmolle voidaan antaa koko joukko vahvuuksia ja heikkouksia (kuten ukkosenpelko), joilla ei ole mitään tekemistä ruoan kanssa. Suklaakin toimi ennemmin lahjontavälineenä ja vihjailuna Junpein epävarmuudesta, kuin jatkuvana piikittelynä hahmon lihavuudelle. Eli ylipainoisetkin hahmot voidaan kuvata fiksuina ja pätevinä hahmoina siinä missä laihatkin. Tämä ei tarkoita, etteikö lihavuutta voisi käyttää MYÖS hahmon heikkoutena (esim. hahmolla on huonompi stamina tai hän ei voi mennä hauraan rakennelman yli), mutta sillä seikalla ei tarvisi aina mässäillä. Tai käyttää sitä yhtenä lukuisista kärjistyksistä, kuinka ahne, tyhmä ja laiska jokin hahmo on.

Mitä ylipainoon tulee oikeassa elämässä, vastustan itsekin näitä Body Positive-aatteita, joiden mukaan edes sairaalloisen obeesien ihmisten ”Ei tarvitse muuttaa mitään elämässään tai elintavoissaan, sillä he ovat täydellisiä juuri sellaisena kuin ovat!”. Hevonpaskaa - kunnon ylipaino on rasite ihmisen omalle terveydelle, se heikentää ihmisen työsuoritusta fyysisissä töissä ja on pahimmillaan haitta myös ulkopuolisille ihmisille. Esim. silloin, jos sairaalloisen obeesi ihminen ei ole kehdannut varata kahta lentokoneen penkkiä makkaroilleen ja pakottaa siten vierustoverin seisomaan koko lennon ajan. Tai murjoo tämän sairaalakuntoon, kun vierustoveri pakotetaan kyhjöttämään puristuksissa penkin puolikkaallaan. Sellaisissa tilanteissa ylipainoisten ihmisten tulee kyetä ottamaan palaute vastaan, eikä vetää kilareita jos heille vaikka sanotaan asiallisesti, ”Anteeksi herra, mutta olette liian suuri käyttämään tätä huvipuistolaitetta turvallisesti.”

Vastavuoroisesti ihmisen lihavuus ei oikeuta heidän mollaamiseen kadulla. Tai syrjintään työelämässä, silloin kun lihavuudella ei ole vaikutusta työsuorituksen tai -turvallisuuden kannalta. En itsekään palkkaisi erittäin lihavaa ihmistä rakennusmieheksi, sillä se työ on fyysisesti vaativaa ja huono kunto olisi hasardi kaikille osapuolille. Mutta tietokoneen ääressä paljon istuvalle kirjastovirkailijalle se on yksi ja sama, onko hänen painoindeksinsä 20 vaiko 35.

Tavallaan toki ymmärrän, mitä body positive-aatteet ajavat takaa; lihavuus EI MÄÄRITÄ ihmisen arvoa henkilönä. Se ei määrää sinun persoonaasi, kykyäsi huomioida toisia tai sinun sisäistä arvomaailmaasi ympäröivää maailmaa kohtaan. Ja siihen nimeen, ihmistä ei tulisi tuomita henkilönä silkan lihavuuden perusteella. Ja tottahan se on, että tietyt sairaudet sekä oireyhtymät lihottavat, samaten tietyt lääkkeet (esim. kortisoni- ja mielialalääkkeet) turvottavat kroppaa ja voivat kaiken kukkuraksi vielä lisätä ruokahalua suoranaiseksi ahmimiseksi. Mutta valitettavan usein ihmiset syyttävät olemattomia ”lihavuusgeenejään” omista sekä lähipiirinsä huonoista elintavoista.

TL;DR: lihavat ihmiset osaavat tehdä muutakin, kuin keskittyä ruokaan ja tätä olisi kiva nähdä enemmän fiktiossa. Ylipainosta tulee kyetä puhumaan sen oikealla nimellä, silloin kun se on tarpeellista. Silloinkin sen voi hoitaa asiallisesti. Lihavuuden ylistäminen ja normalisoiminen ei ole eduksi kenellekään. Lievä ylipaino ei ole vielä pahasta, mutta ihmisen ei tule teeskennellä että +30 kiloa ylimääräistä on vain ”muutama lisäkilo”.

Käyttäjän edqe kuva
edqe

Mielestäni on hienoa, että täällä Suomessakin lihavuudesta ja sen eri syistä keskustellaan nykyisin paljon. Itseäni ei häiritse lainkaan että keskustelun lisäksi TV:stäkin pursuaa kaikenlaisia - omaan makuun turhan dramaattisia - kuntoiluohjelmia joissa korostetaan liikunnan tärkeyttä. Suomessa ylipainoisia (>15v väestöstä) raportoitiin olevan 24.8%, joka on huomattavasti naapurimaita korkeampi luku.
Tähän nähden artikkelin mukaan japanilaisten suhtautuminen lihavuuteen ei vaikuta olevan kovinkaan "kypsää", mutta kuten @mecha_no_maniac tuossa mainitsi, niin länsimaisessakin viihteessä lihavuutta käsitellään usein samalla tavalla todella tökerösti.

USA:ssa osavaltioiden välillä on myös huomattavia eroja niin lihavien määrässä kuin varmastikin myös lihavuuteen suhtautumisena, joten liiallinen yksinkertaistaminen antaa hieman väärän kuvan.

Käyttäjän zappah kuva
zappah
Lainaus Hayarigami

Tuo on niin totta. Usein olen kiinnittänyt huomiota siihenkin, miten Tokiossa jalankulkijat eivät lähes koskaan kävele suojateillä punaisia päin, vaikka autoja ei lähistöllä näkyisikään. Täällä taas huomaa, kuinka useat suomalaiset jalankulkijat tuntuvat ajattelevan, että liikennevalosäännöt ovat turhia ja tehty rikottaviksi.

Lampaat on lampaita. Itse tottelen sääntöjä järjen rajoissa mutta jos vaikka olen keskellä yötä risteyksessä, jossa on hyvä näkyvyys joka suuntaan ja liikennettä ei näy/ole, niin en ala odottelemaan vaan menen *hui kauhea* punaisilla yli. Ja tuskinpa "täällä" pidetään sääntöjä turhina vaan nimenomaan osataan vähän soveltaa. Tilannetajua saa olla ja itse en esim. lasten nähden ylittele punaisilla. Mutta jos kävisi niin että minuuttikaupalla odotetaan, niin varmasti vain sanoisin että "lienevät rikki, joten pitää varovasti katsoa että on turvallista ja sitten mennään yli". Sen takia olen ilmeisesti nyt minäkin "joku älykääpiö" ja täysin alivertainen yksilö japanin ylivertaisen rodun edessä :D

Lainaus Hayarigami

Suomessa ei ikinä voi tietää, mitä sääntöä joku älykääpiö yrittää milloinkin rikkoa, mikä tekee Suomessa elämisestä paljon ennalta-arvaamattomampaa.

Onko oikeasti totta että japanissa ei ikinä ole missään mitään pientäkään rikettä missään? Ja että sinulla on niin arvaamatonta elää täällä meidän punaisilla ylittäjien keskellä :D

Lainaus Hayarigami

Jos Japanissa kuulee junassa kännykkään puhumisen ääntä, voi olla lähes varma, että kyseessä on ulkomaalainen (joka kyllä tietää säännön muttei välitä siitä).

Niin minkä säännön? Eikö kännykät ole juuri sen takia kannettavia että niillä voi puhua silloin kun on tarvetta? Tämä lienee joku japani-sääntö tai jotain, sillä en kyllä itse ole tietoinen mistään junassa puhumisen kiellosta. Itsekään en mieluusti puhu ihmisten lähellä puhelimeeni ylipäätänsä mutta eipä minua erityisesti haittaa kuin se, jos mölötetään puoleksi huutaen omat asiansa ihmisten kuuluville.

Lainaus Hayarigami

Myös Japanissa todella yleisesti käytettävä ilmaus [i]shikata nai / shou ga nai[/i] ("ei voi mitään, asia pitää vain hyväksyä") kuvaa mielestäni hyvin nöyrää asennetta, jossa asiat otetaan vastaan tyynesti vastaan pyristelemättä.

Ainakin tuo asenne kuvaa hyvin sitä jos porukka odottelee sitä punaista valoa minuuttikaupalla vaikka mitään syytä odotteluun ei ole näkyvillä.

Käyttäjän Kertsu kuva
Kertsu

Kummallista, että kiusaamista puolustava kommentti saa olla täällä mutta muihin sensuuri iskee rankalla kädellä.

Mode-edit:Solvauskommentit pyritään tietysti "sensuroimaan" pois. Huonot edgelord-heitot viestin lopussa lähinnä auttavat viestimään, miten vähän niiden laukojan kantoihin kannattaa kiinnittää huomiota.

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw
Lainaus zappah

Lampaat on lampaita. Itse tottelen sääntöjä järjen rajoissa mutta jos vaikka olen keskellä yötä risteyksessä, jossa on hyvä näkyvyys joka suuntaan ja liikennettä ei näy/ole, niin en ala odottelemaan vaan menen *hui kauhea* punaisilla yli. Ja tuskinpa "täällä" pidetään sääntöjä turhina vaan nimenomaan osataan vähän soveltaa. Tilannetajua saa olla ja itse en esim. lasten nähden ylittele punaisilla. Mutta jos kävisi niin että minuuttikaupalla odotetaan, niin varmasti vain sanoisin että "lienevät rikki, joten pitää varovasti katsoa että on turvallista ja sitten mennään yli". Sen takia olen ilmeisesti nyt minäkin "joku älykääpiö" ja täysin alivertainen yksilö japanin ylivertaisen rodun edessä :D

Ei punaisissa valoissa seisomisessa ole kyse mistään lammasmaisuudesta vaan siitä, ettei Japanissa laiskuus ole hyväksyttävä syy sääntöjen rikkomiseen. Ajattelutapa siellä on nimenomaan se, ettei sääntöjä rikota ilman järkevää syytä.

Länsimaissa asia taas on päinvastoin, eli sääntöjä ei noudateta ilman järkevää syytä. Rehellisesti sanottuna pidän Japanin mallia ylivertaisena, sillä se tuo ennustettavuutta yhteiskuntaan, eikä kaikkia käytäntöjä tarvitse olla jatkuvasti perustelemassa. Suomi on perinteisesti ollut tässä suhteessa melko samanlainen suhteessa Japaniin.

Eli kyse ei ole siitä, etteikö japanilaiset uskaltaisi rikkoa sääntöjä, vaan niiden rikkomisen nähdään kielivän itsehillinnän puutteesta, lapsimaisesta impulsiivisuudesta ja heikosta kyvystä sietää epämukavuutta.

Mutta tähän loppuun sanottakoon, ettei Suomi tässäkään mielessä ole aina ollut mikään tyypillinen länsimaa. Ei ole mitenkään poikkeuksellista nykyäänkään, että ihmiset odottavat kiltisti punaisissa valoissa tyhjällä tiellä, vaikka tuo onkin vähentynyt ihan älyttömästi viimeisen 10 vuoden aikana. Itse asiassa monet kävelee nykyään päin punaisia keskellä päivää, kunhan vaan pääsee livahtamaan tien yli jäämättä auton alle. Jos minun mielipidettä asiaan kysytään, niin taidan pitää heitä hieman laiskoina, itsekeskeisinä, impulsiivisina ja lapsellisina alivertaisina yksilöinä, mutta toisaalta ketä kiinnostaa. Laiskuus tuntuu olevan nykypäivän Suomea hallitseva filosofia, eikä minun höpinät missään pelilehden kommenttipalstalla asiaan millään tavalla vaikuta.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Juuri näin, Vaapukkamehu!

Lainaus

Tämä lienee joku japani-sääntö tai jotain, sillä en kyllä itse ole tietoinen mistään junassa puhumisen kiellosta.

No niinpä niin, Suomessa kun ei moista sääntöä ole. On sitä kyllä tullut kaivattua. Viimeksi perjantainakin olisin halunnut olla rauhassa junassa ja bussissa väsyttävän päivän jälkeen, mutta tehokkaana häiriönä oli kanssamatkustajien kännykkähölötys. Nämä ovat niitä sääntöjä, joista täkäläiset eivät osaa unelmoidakaan, koska "pitäähän kännykkään saada puhua vapaasti".

Lainaus

Onko oikeasti totta että japanissa ei ikinä ole missään mitään pientäkään rikettä missään? Ja että sinulla on niin arvaamatonta elää täällä meidän punaisilla ylittäjien keskellä :D

Käypä Japanissa niin tiedät mistä puhun. Rikkeitä on huomattavan paljon vähemmän, turvallisuus äärimmäisen hyvää ja tunnelma on sellainen, että kaikki rullaa sulavasti. Edes maailman vilkkaimmassa jalankulkuristeyksessä Shibuyassa eivät törmäile muut kuin ulkomaalaiset. Helsingissä saa harva se päivä lastenrattaita kantapäille.