Idän lumo: Kuinka Netflix pilaa animen / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Kuinka Netflix pilaa animen

27.05.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
23
Idän lumo: Kuinka Netflix pilaa animen

”Oli se kyllä jännä miten ne alku- ja lopputekstit ja ne biisit oli vähän niin kuin se jakson paras hetki aina”, sanoi muuan vähemmän animea katsonut sukulaiseni kerran. ”Yleensä kun katsoo jotain niiden yli tulee aina hypättyä, mutta tässä sarjassa ne oli aina pakko katsoa.”

Puhe oli Psycho-Passista, vuonna 2012 esitetystä scifipoliisisarjasta, jonka hän oli juuri katsonut. Ja onhan se myönnettävä, että sen alku- ja lopputekstit olivat visuaalisesti harvinaisen tyylikkäät ja biisitkin vetäviä. Itsekin tulee kuunneltua niitä edelleen.

Tämä on toisaalta animen puolella kirjaimellisesti jokapäiväinen juttu.

Animesarjoissa kun on yleensä tyylikäs opening ja ending – OP ja ED, kuten termit kuuluvat – ja niihin sopiva menevä biisi, jonka idea on nimenomaan olla koukuttava korvamato. Viimeistään ne alkavat soida päässä siksi että niitä tulee kuunneltua sarjan ohella joka viikko.

OP:t ovat 90 sekunnin musiikkivideoita, jotka toimivat sarjan käyntikorttina ja hissipitchauksena. Ne virittelevät sarjan tunnelmaan ja antavat joka viikko nopean muistutuksen siitä, mistä sarja taas kertoikaan. ED:t ovat yksinkertaisimpia, koska lopputeksteihin on mahduttava kaikki ne nimet jotka eivät alkuteksteihin mahtuneet, ja se lista on pitkä. Ne ovat yleensä rauhallisempia mutta monesti myös tunnelmallisempia.

My Hero Academian ensimmäinen OP on arkkityyppinen poikiensarjan OP.

Tässä yllä meillä on hyvä esimerkki siitä, mitä kaikkea perinteinen OP-animaatio voi tehdä. Se:

  • Näyttää meille päähenkilö Dekun ihailun ja halun olla samanlainen supersankari kuin hänen esikuvansa All Might.
  • Esittelee nimeltä tärkeimmät sivuhahmot.
  • Näyttää Dekun omistautuneisuuden sankariksi alkamiselle muistivihkoilla, joita hän on täyttänyt vuosien aikana.
  • Näyttää miten Deku ja hänen luokkakaverinsa Bakugo ovat lapsuudenystäviä, jotka eivät enää nykyään tule toimeen keskenään.
  • Näyttää vilahduksen tärkeimpien sivuhahmojen supervoimista.

(Ja jos saundi kuulostaa tutulta, Porno Graffitti teki aikoinaan myös ensimmäisen Fullmetal Alchemistin OP-biisin.)

Blood Blockade Battlefrontin ensimmäinen ED on perinteinen tanssivideo, jossa hahmot viihtyvät keskenään tavalla jollaista toimintapainotteiseen sarjaan ei muuten mahtuisi. Sitäkin on kuitenkin täplitetty sarjan juoneen liittyvillä elementeillä.

Syyt siihen miksi OP:t ja ED:t ovat tällaisia ovat moninaisia. Tavallaan ne voisi tiivistää siihen että jokainen anime on kokonaisvaltainen tuote, joka on viritetty kiinnostamaan ihmisiä mahdollisimman paljon.

Harvaa animea rahoittaa mikään yksittäinen firma itsekseen, koska se olisi taloudellisesti järjetöntä. Animetuoteperheiden tulot koostuvat monista pienistä puroista – Blu-Rayt, oheistuotteet ja figuurit, musiikki-CD:t, livekonsertit, näytelmätuotannot, nettistriimaustulot, sarjakuvamyynnit ja niin edespäin. Yhden firman olisi vaikeaa paitsi pitää näitä kaikkia lankoja käsissään myös kantaa taloudellista vastuuta niistä kaikista.

My Love Story!! on ihmissuhdesarja, joten OP keskittyy pelkästään hahmoihin.

Tämän vuoksi animea tuottavat useiden firmojen muodostamat tuotantokomiteat. Ne kaikki sijoittavat projektiin, kantavat osan taloudellisesta riskistä ja myös käärivät osan mahdollisista voitoista. Tyypilliseen tuotantokomiteaan voi kuulua esimerkiksi tuotantoyhtiö, mangakustantaja, oheistuotevalmistaja, TV-kanava ja levyjulkaisija. Näistä tuotantoyhtiö on se firma, joka sitten käytännössä hoitaa että sarja tulee tehtyä ja palkkaa animestudion toteuttamaan projektin.

Tyypillisesti tuotantokomiteoihin kuuluu myös levy-yhtiöitä, kuten Pony Canyon, Sony Music, Lantis, Flying Dog, King Records ja Avex. Monet ovat isompien mediafirmojen tytäryhtiöitä, ja niillä on tietysti kaikki intressit markkinoida nousevia muusikoitaan ja huolehtia siitä että ihmiset ostavat sarjan singlejä ja soundtrackeja. Toisinaan biisin on tehnyt oikea bändi, toisinaan taas sarjan ääninäyttelijöistä on kasattu jonkinlainen semitilapäinen lauluyksikkö.

Uhkapelisarja Kaijin toisen kauden OP-biisin tehneestä Fear, and Loathing in Las Vegasista on sittemmin tullut yksi lempibändejäni.

Tämän vuoksi animesarjojen alku- ja lopputekstien biisit eivät ole pelkkää yhdentekevää instrumentaalitiluttelua, vaan oikeaa musiikkia. Sarjassa käytettäväksi biisistä editoidaan 90-sekuntinen ”TV Size” -versio, ja kokoversio julkaistaan myöhemmin OP-singlellä.

Ja kyllähän tällainen ristiinmarkkinointi toimii. Psycho-Passin jäljiltä olen itsekin tullut säännöllisesti tarkistaneeksi mitä uutta rockbändi Ling Tosite Sigure on julkaissut sittemmin, ja Egoist-duon biisejäkin tulee kuunneltua säännöllisesti aina kun sellainen tulee jossain uudessa animessa vastaan.

Sama ei tietenkään päde mihinkään muuhun kuin animeen. Esimerkiksi japanilaisia näyteltyjä TV-sarjoja rahoittavat usein TV-kanavat yksinään, ja niiden alkutekstit biiseineen ovat sen mukaisia. Eli siis mimimaalisia ja nopeasti ohi.

Massan on vuoteen 1920 sijoittuva arkiaamuisin esitetty päivittäissarja, joka kertoo Nikka-viskitislaamon perustajasta ja hänen skotlantilaisesta vaimostaan. Sen alkuteksteissä lauletaan vanhoista hyvistä ajoista ja ohran autuudesta.

Yllä olevan kaltaiset päivittäissarjat ovat tietysti kärjistettyjä esimerkkejä. Tavallisten viikoittaisten tv-sarjojenkaan OP:t ovat harvemmin 30 sekuntia pidempiä.

Tätä on helppo verrata amerikkalaisten TV-sarjojen alkuteksteihin. Ne ovat tyypillisimmillään instrumentaalimusiikin koristamia graafisia esityksiä, jotka ovat toki taiteellisesti kunnianhimoisia, mutta kuvaavat sarjaa vertauskuvallisesti eivätkä niinkään konkreettisesti. (Todennäköisesti siksi, että sarjan hahmojen ja näiden nimien esittelystä tulisi liian saippuasarjamainen tai sitcom-henkinen fiilis.) Mad Men ja Jessica Jones lienevät tyypillisiä esimerkkejä.

Ja tästä päästäänkin Netflixiin, joka on viime aikoina tunkenut nenäänsä ahkerasti myös animen puolelle. Striimipalveluiden nousun myötä ihmiset ovat alkaneet katsoa TV-sarjoja yhä enemmän putkeen, ja Netflix on alkanut myös julkaista niitä tätä auttavalla tavalla – kaikki jaksot kerralla. Ihmiset kun eivät halua odottaa, sanotaan.

Tällaisen putkikatsomisen kulttuurin valtavirtaistuessa alku- ja lopputeksteistä on tullut monen mielestä pelkkä ärsyttävä hidaste. Miksi joka jaksosta pitäisi käyttää minuutti johonkin turhaan? Miksi jaksoja enää edes oikeastaan on olemassa, jos kerran sarjat ovat jo valmiiksi kymmenen tunnin mittaisia elokuvia?

March Comes in Like a Lion.

Tämä on kenties vähän olkinukkemainen kuva keskiverrosta kuluttajasta. Mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Netflix kannustaisi tällaiseen käytökseen.

Netflixin omissa sarjoissa on yhä minimaalisemmat ja lyhyet alkutekstit, jotka koostuvat yhä useammin pelkästä logosta. Stranger Thingsin aloitusta on kehuttu tunnelmalliseksi, mutta toisaalta se on pelkkä tyylikäs tunnelmannostattaja, joka ei kerro sarjasta itsestään mitään. Ja miksi sen pitäisikään? Eihän Stranger Things telkkarista tule, joten sillä ei ole mitään syytä yrittää myydä itseään satunnaisille kanavanvaihtajille.

Kaikki Netflixiä käyttäneet tietävät, että alkutekstien ohi on mahdollista hypätä. Lisäksi palvelu hyppää automaattisesti myös lopputekstien yli, mikäli katsoja ei ehdi painaa asianomaista nappia viiden sekunnin sisään.

Tämä on kuitenkin loppujen lopuksi vain pieni ärsytyksenaihe. Isompi on kuitenkin se, miten Netflix nykyään hyppää automaattisesti alkutekstien yli toisesta jaksosta alkaen. Jos siis haluat katsoa vaikkapa Devilman Crybabyn OP:n joka jakson aluksi, joudut joka jakson jälkeen peruuttamaan takaisin sarjan valikkoon ennen kuin seuraava jakso alkaa pyöriä, minkä jälkeen on startattava seuraava jakso käsin.

Pahimmillaan tästä voi seurata samanlaisia tilanteita kuin maaliskuussa julkaistun A.I.C.O. Incarnationin tapauksessa. Kuten usein on tapana, sen ensimmäisessä jaksossa ei ollut vielä OP:ta ollenkaan. Tästä huolimatta Netflix skippasi OP:n kakkosjaksosta alkaen, jolloin huolimattomampi katsoja ei välttämättä edes tajunnut missaavansa mitään. Mikäli sarjan nelosjaksossa ei olisi ollut ns. cold open -kohtausta ennen OP:tä, moni olisi varmasti katsonut sarjan kokonaisuudessaan edes tajuamatta siinä olevan sellaista.

Tämä on rikos taidetta kohtaan jo siksikin, että A.I.C.O:n OP on niin tyylikäs. Se esittelee ilman sanoja ja puhtaan visuaalisesti sarjan alkuasetelman, keskeiset konseptit, masiinat ja keskeisimmät hahmot, ja siihen on ladattu paljon myöhemmistä juonenkäänteistä vihjailevia elementtejä. Biisikin on tunnelmallisen haikea.

Lukiotyttö Aiko saa tietää, että hänen kehonsa on itse asiassa keinosoluista kasattu klooni, johon hänen aivonsa vaihdettiin hänen henkensä pelastamiseksi. Juuri tämä aiheutti kaksi vuotta sitten onnettomuuden, jossa keinosolut riehaantuivat ja valtasivat Kurobe-joen uoman lähes mereen asti. Yläjuoksulla olevan laitoksen raunioissa horrostavat edelleen elossa olevat Aikon äiti ja pikkuveli, joita hän lähtee pelastamaan raskaasti aseistetun erikoistiimin kanssa. Tämä kaikki näytetään myös OP-animaatiossa.

Anime on audiovisuaalista tarinankerrontaa, ja se tarkoittaa sitä että kuvilla kerrotaan usein yhtä paljon kuin sanoilla. Sarjojen OP- ja ED-animaatiot ovat osa tätä perinnettä, usein vielä korostetummin kuin muu osa sarjasta. Niihin pystytään lataamaan vietteleviä vihjauksia tulevista juonenkäänteistä, kuten välirikoista tai yhteistyöhön ryhtymisistä, traagisista menetyksistä tai paljastuksista.

Ja koska niitä eivät rasita samat narratiiviset rajoitteet kuin itse sarjaa, ne ovat lisäksi visuaalisen luovuuden leikkikenttiä. Juuri niissä pystytään kaikkein vaivattomimmin ryöstöviljelemään niitä asioita, jotka suorastaan määrittävät ”anime-estetiikkaa”.

Näyttöpäätteiden värisevän valon valaisemia kasvoja. Toisiaan kohti kurottuvia käsiä, jotka eivät ihan ulotu toisiinsa. Taivaalta putoamista käsi kädessä. Pimeään veteen vajoamista ja sen näkemistä, kuinka joku sukeltaa perääsi. Rorschach-musteläiskiä, jotka leviävät kuin perhosen avautuvat siivet. Seisomista käsi verkkoaitaa puristaen. Lentoon pyrähtäviä variksia. Pilvenpiirtäjän katolta putoamista selkä edellä. Peilityyntä vedenpintaa, joka heijastaa taivasta. Kahden hahmon peilaamista selät vastakkain. Juoksemista kera toverien, jotka matkan varrella vähenevät. Sateessa seisomista. Lentävistä lasinsirpaleista heijastuvia kasvoja. Tyhjän sairaalasängyn katsomista. Tuulen lennättämiä höyheniä.

Re:Zero.

Netflix on tämän vuoden puolella pöhissyt sijoittaneensa animetuotantoihin rankalla kädellä ja olevansa jopa rikkomassa tuotantokomiteamallia. Tähän on hyvä suhtautua skeptisyydellä, mutta sitä on paha kieltää että Netflixin merkitys animeteollisuudessa on alkanut kasvaa.

Netflix on paitsi lisensoinut joitain TV:ssä esitettäviä sarjoja yksinoikeudella myös rahoittanut tämän vuoden puolella useampia kokonaan omia animesarjoja, kuten edellämainitut A.I.C.O:n ja Devilman Crybabyn. Niitä ei ole esitetty telkkarissa missään vaiheessa, ja Netflix julkaisi niiden kaikki jaksot kerralla kaikkialla maailmassa kuten kaikki muutkin omat tuotantonsa.

Toistaiseksi suurin osa sarjoista on saanut pitää OP- ja ED-animaationsa. Mutta kuinka kauan animentekijät jaksavat nähdä vaivaa niiden eteen, jos tietävät että Netflixin videosoitin hyppää joka tapauksessa niiden yli? A.I.C.O:n tekijät eivät tähän taipuneet, mutta Netflixin toisen tämän kevään uuden yksinoikeussarjan B: The Beginningin tekijätiimi päätti toisin. Sen OP on vain… Netflix-tyylinen 14 sekunnin mittainen tiluttelumusiikin säestämä diaesitys.

B: The Beginning.

Anime on aina tuote, kuten aiemmin sanoin. Mutta toisaalta anime on myös taidemuoto, josta ihmiset pitävät nimenomaan sen taiteellisten ansioiden vuoksi. Ja kaikki varmasti ymmärtävät, miten julkaisumuoto voi vaikuttaa katsomiskokemukseen.

Perustelu "ihmiset eivät halua odottaa" muuttuu nurinkuriseksi siinä vaiheessa, kun kyse on jostain animesarjasta jota esitetään Japanin TV:ssä viikottain, mutta jonka lisenssin päällä Netflix istuu autuaasti vihellellen. Näiden sarjojen jaksot se sitten julkaisee kaikki kerralla joskus puolisen vuotta myöhemmin. Suuressa viisaudessaan Netflix on nimittäin sitä mieltä, että näin tekemällä se saa sarjoille enemmän katsojia.

Code Geass.

Nämä katsojat tosin sitten ovat todennäköisesti kasuaaleja katalogin plärääjiä, eivät uusia sarjoja odottavia harrastajia. Onhan se mukavaa että tällaiset tyypit voivat näin vuosia myöhemmin törmätä siellä vaikka One-Punch Maniin ja katsoa sen, mutta uusien sarjojen suhteet häviäjiä ovat aktiiviset harrastajat.

Kun uudet sarjat nimittäin Japanissa alkavat ja Twitter on täynnä japanilaisten postailemia screenshotteja ja reaktioita, ei kynnys ole kovin korkea palata takaisin laittoman piratismin pariin. Animea Japanin tahtiin julkaisevat lailliset striimipalvelut kuten Crunchyroll, Wakanim ja Hidive olivat jo hyvää vauhtia tappamassa animepiratismin kokonaan sukupuuttoon, mutta sitten paikalle törmää Netflixin kaltaisia norsuja posliinikaupassa, jotka eivät välitä maksavien asiakkaiden mieltymyksistä – tai animesta mediamuotona. (Amazonin Prime Videosta voi sanoa miten paljon pahaa tahansa, mutta ainakin siellä animejaksot jaksetaan pääasiassa julkaista samana päivänä kuin Japanissakin.)

Siihen on syynsä, miksi HBO ei julkaise Game of Thronesin ja Westworldin kunkin kauden jokaista jaksoa kerralla kuten Netflix tekee omien sarjojensa kanssa. Kun sarjan seuraaminen on viikoittainen rituaali, sen katsomisen sosiaalinen ulottuvuus on kokonaan erilainen – sarjaa voi purkaa ja spekuloida muiden kanssa jopa puolen vuoden ajan, eikä se ole kerralla katsottu ja sitten unohdettu.

Toinen ongelma on se, että jos moni muuten lupaava sarja saattaa jäädä suurelta osalta harrastajakuntaa kokonaan katsomatta - ja kun se sitten joskus vapautuu Netflix-vankilasta, se on jo ollutta ja mennyttä. Varmaan sarjojen tekijätkin kuitenkin haluavat että heidän töistään puhutaan ja keskustellaan sen sijaan että ne vain katoavat Netflixin katalogin syövereihin, vaikka palkka olisikin sama siitä huolimatta.

Mobile Suit Gundam: Iron-Blooded Orphans.

Juuri tämän vuoksi on niin ikävää, että Netflixin käytäntö haluta julkaista kaikki jaksot kerralla tekee hallaa tällaiselle yhteisöllisyydelle. Sarjan katsominen muuttuu kokonaan erilaiseksi kokemukseksi.

Jaksojen OP- ja ED-osuudet ovat samaan tapaan osa katsomiskokemusta. Ne lisäävät tunnelmaa katsomisrituaaliin, ja niillä leikittely on osa sarjan taiteellista sisältöä.

Sarjan edetessä kuvasto voi esimerkiksi päivittyä: kuolleet hahmot saattavat poistua kuvasta tai miljöö muuttua entistä verisemmäksi, kuten School-Liven OP:ssa. Pari kertaa on myös näkynyt tapauksia, joissa jakson dramaattisia tapahtumia on korostettu ED-osuuden kuvaa ja ääntä rikkovilla signaalihäiriöefekteillä. Joskus tunteisiin iskee niinkin yksinkertainen temppu kuin se, että sarjan jälkimmäisen puoliskon OP:ssa käytetään saman biisin jälkimmäistä kertosäkeistöä, kuten vaikka Tengen Toppa Gurren-Lagannissa aikoinaan tehtiin. Ja tietysti klassikko - se että sarjan ensimmäinen OP-biisi alkaa soida kesken viimeisen jakson klimaattisen loppuyhteenoton.

***

Keskustelu Psycho-Passista jatkui. ”Sekin oli siistiä miten loppubiisi joskus alkoi vähän ennen itse lopputekstejä, kesken kohtauksen”.

Näin kyseisessä sarjassa tosiaan usein tehtiin. Nyökyttelin ja totesin, että nimenomaan tällaiset pienet ohjaukselliset jutut ovat usein juuri niitä loppusilauksia, jotka viimeistelevät katsomiskokemuksen ja onnistuvat säväyttämään. Tällainen build-up luo jakson viimeiseen kohtaukseen ihan kokonaan erilaisen fiiliksen.

Tekstin muodossa kuvailtuna tämä saattaa kuulostaa hyvin pieneltä asialta ja jopa hyvinkin pikkumaiselta valituksenaiheelta, jolla ei järjellä ajatellen kuuluisi olla mitään väliä. Mutta fiktion kuluttamista ja sen kulutuskokemusta ei muutenkaan koeta järjellä, vaan tunteella.

Ja Netflixin käyttökokemus on nimenomaan sitä järjellä ajattelemista. Jos automaattinen alku- ja lopputekstien yli hyppääminen saa katsojaluvut nousuun, sitä käytetään. Jos jaksojen julkaiseminen kerralla saa katsojaluvut nousuun, niin tehdään. On vähän surullista ajatella, että tällainen tehokkuusajattelu pääsee sanelemaan suuntaa kokonaiselle mediamuodolle – etenkin kun sen takana on iso amerikkalainen firma, joka ei puheistaan huolimatta selvästikään ymmärrä animesta yhtään mitään. Saati sen kuluttamisesta.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on sitä mieltä, että OP:n ja ED:n yli hyppääjien MyAnimeList-palkkia kuuluisi lyhentää 12,5 prosenttia. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Älkää sanoko sitä "animetissiholokaustiksi"

Seuraava: Japanin nörttikulttuurin synty, 1/2

Kommentit

Käyttäjän edqe kuva
edqe
Lainaus Petteri Uusitalo

Tätäkin mieltä voi varmaan olla. Onhan maailmassa todistettavasti myös läjittäin jenkkejä, jotka eivät suostu katsomaan animea muuten kuin englanniksi dubattuna, koska eivät tykkää siltä miltä japani kuulostaa...

Itselläni J-popin(?) kuuntelu ei sentään koko animea ja jaksoja pilaa, mutta kyllä OP:n yli hyppääminen silti parantaa itselläni katselukokemusta. Toki missaan varmasti paljon yksityiskohtia ja pienet nyanssit, mutta tällaiselle kasuaalille sarjoja harvoin katsovalle henkilölle sillä ei ole juuri merkitystä.

Ihan totta kyllä, että Netflix "pilaa" tietyn osan sarjojen seuraamisesta pistämällä tuotantokauden kokonaisuudessaan katseltavaksi. Ei varmasti olisi kahvihuoneissakaan keskustelua samalla tavalla esimerkiksi GoT-jaksoista, jos tuotantokausi olisi heti katseltavissa. En ihmettelisi jos olisi monille jopa päivän kohokohta töissä päästä keskustelemaan muiden kanssa viimeisen jakson tapahtumista.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Näinhän se menee. Devilman Crybabysta puhuttiin tammikuussa innokkaasti sen kahden viikon ajan, mutta toiset kaksi viikkoa myöhemmin se oli jo menneen talven lumia. Jos kyseessä olisi ollut normaali viikoittainen sarja, keskustelu olisi ollut neljännen jakson jälkeen vasta pääsemässä vauhtiin.

Tässä kirjoituksessa en tähän puoleen kauheasti tarttunut, mutta asiaan liittyy tosiaan sekin puoli että sarjoista on kamalan vaikea keskustella, kun ne julkaistaan kerralla. Uusimman jakson käänteistä on mahdoton puhua, kun uusinta jaksoa ei ole olemassa. Sen sijaan keskustelu typistyy muotoon:

"Ootko jo kattonut Strager Thingsin uuden kauden?"
"En vielä."
"Ai no sitten en sano mitään. Mutta kato ihmeessä, se on hyvä."

Ja sitten kun keskustelukumppani on katsonut sarjan, siitä keskusteleminen jää jälkikäteisnyökyttelyn asteelle. Koko sarjan putkeen katsomisen jälkeen on mahdoton enää muistaa mikä juonenkäänne tapahtui missäkin jaksossa, ja koko sarja sulautuu yhdeksi massaksi. Eli "kymmenen tunnin mittaiseksi elokuvaksi", jonka mainitsin.

Tuossa musiikkipuolessa vähän ihmetyttää se, että eihän animeopeningeissa pelkkää poppia ole, vaan genrejä laidasta laitaan. Niin kuin tämänkin postauksen esimerkkivideoista näkee.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami
Lainaus

Tuossa musiikkipuolessa vähän ihmetyttää se, että eihän animeopeningeissa pelkkää poppia ole, vaan genrejä laidasta laitaan.

On muistettava, että j-pop on erittäin laaja käsite. Sanaa käytetään Japanissa kuvaamaan useita eri genrejä. Tämän voi todeta myös Japanin Billboard- ja Oricon-listoilta, jotka nimellisesti ovat "j-pop charts" mutta sisältävät hyvin monenlaista musiikkia.