Idän lumo: Ihmisellä on oikeus tuhota luontoa / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Ihmisellä on oikeus tuhota luontoa

27.01.2019 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
14
Idän lumo: Ihmisellä on oikeus tuhota luontoa

”Kuulostaa roskaavalta”, sanoi muuan entinen opiskelukaverini. Tämä oli hänen ensimmäinen reaktionsa mainitessani kairot, kädenlämmittimet.

Kairo on pieni litteä pussukka, jonka sisältämä rautajauhe alkaa hapettua pakkauksen avaamisen jälkeen ja tuottaa lämpöä yli kymmenenkin tunnin ajan. Eri kokoja on hansikkaisiin mahtuvista koko alaselän peittäviin, ja osassa on vaatteisiin kiinnittämistä helpottava tarrapinta. Ne maksavat hyvin vähän, ja Japanissa niitä myydään jokaisessa kulmakaupassa. Tämän viikon pakkasissa olen itse pitänyt sellaista povitaskussa pitämässä seuraa kännykälle.

Suomessa konsepti on lähes täysin tuntematon. Täällä jotkut ehkä tuntevat eräliikkeissä myytävät geelityynyt, jotka ajavat samaa asiaa, mutta siihen se sitten jääkin. Tästä voisi lähteä veistelemään siihen suuntaan, miten Japanin kaltaisissa lauhkean meri-ilmaston maissa ihmisillä ei ole samanlaista kunnioitusta talven hengenvaarallisuutta kohtaan, eikä lämpimiä vaatteita pidetä samalla tavalla itsestäänselvyytenä.

Mutta keskitytään sen sijaan tuohon ensireaktioon kertakäyttöisen kädenlämmittimen roskaavuudesta. Japanilaiset käyttävät todennäköisesti yhtenä talvipäivänä enemmän kädenlämmittimiä kuin koko Suomessa on asukkaita, mutta kertakäyttökulttuurin syväänjuurtuvuus näkyy japanilaisessa arjessa myös lukemattomin muin eri tavoin.

***

Japanissa on täysin mahdotonta käydä minkäänlaisessa kaupassa ilman että myyjät pakkaavat pyytämättä jokaisen ostoksen muovipusseihin, jotka sitten pakataan yhdessä isompaan muovipussiin. Muovipusseja Japanissa käytetään todennäköisesti tuhat kertaa enemmän kuin kädenlämmittimiä. Ruokaa ostaessa mukaan saa todennäköisesti useammat kertakäyttöaterimet. Kahvilassa asiakasta odottaa kertakäyttöinen kosteuspyyhe. Kaikki mahdollinen on yksittäispakattu muoviin: keksit, hedelmät, vanupuikot…

Muovia ei ylipäätään pidetä halvanoloisena tai epäeettisenä materiaalina. 70-luvun talouskasvun aikainen näkemys muovista moderniuden ja korkean elintason merkkinä ei ole koskaan oikeastaan kadonnut mihinkään.

Roskienjättöpaikka. Muovipusseja muovipussien sisällä.

Tölkkien ja pullojen kierrätykseen sekä kotitalousjätteiden lajittelemiseen palaviin ja palamattomiin suhtaudutaan toki uskonnollisesti, ja monet japanilaiset luulevatkin jätteiden lajittelun olevan puhtaan japanilainen keksintö. Lajittelun vuoksi monet ajattelevat, ettei jätteen määrällä sanottavasti ole väliä, vaikka palavat roskat päätyvät savuna taivaalle ja palamattomat täyttömaaksi. Kertakäyttökulttuuri ulottuu myös makrotasolle – esimerkiksi talojen ei odotetakaan kestävän enempää kuin 30-40 vuotta, osittain maanjäristysten ja osittain käytettyjen asioiden likaisena pitämisen vuoksi.

Tämä kaikki tuntuu tietysti hyvin hämmentävältä meille suomalaisille 80-90-lukujen kasvateille. Minun ikäryhmäni lapsuudessa joka toinen lastenpiirretty ja sarjakuva kertoi jollain tavalla kierrättämisestä, uhanalaisista eläimistä tai ympäristönsuojelusta – Kapteeni Planeetasta Vili Vilperiin, Bambukarhuista Kaukametsän pakolaisiin. Jopa Rölli-peikko otti yhteen roskanheittäjien kanssa ennen karkkipussimaskotiksi eläköitymistään.

PTV:n esittämä Widget on tyypillinen 80-90-lukujen taitteen lastensarja.

Viime viikkoina japanilainen siivousguru Marie Kondo on noussut maailmalla aiempaa laajemmaksi puheenaiheeksi, kun hänestä kertova Netflix-sarja on nostanut hänet niidenkin ihmisten tutkaan, jotka eivät ole koskaan Konmari-kirjoja lukeneet.

Kondon järjestelymetodin ydin on sen miettimisessä, mitä tavaroita oikeastaan lopulta haluaa säilyttää, ja poisheitettävistä asioista irtipäästämisessä henkisellä tasolla. Tällainen minimalismiin pyrkiminen on totta kai linjassa perinteisen japanilaisen estetiikan kanssa – mutta monet ovat myös huomauttaneet, että nimenomaan Japanissa tällaisia neuvoja tarvitaan. Perinneideaaleista huolimatta japanilaiset kun ovat mestareita haalimaan paljon tavaraa hyvin pieneen tilaan.

Joka tapauksessa ne tavarat joista on päätetty luopua heitetään lopuksi pois. Tämäkin on lännessä herättänyt kritiikkiä: Kondon opit keskittyvät vain tavaroiden poisheittämiseen, eivät sen haalimisen vähentämiseen. Kuinka epäekologista.

Japanin roskanheittäjäideologia ei tietenkään ole mikään uusia ilmiö. Japanin suhtautumisen kertakäyttökulttuuriin huomasi aikoinaan jo kyberpunk-kirjailija William Gibson, joka novelleissaan ja romaaneissaan käytti roskaa tarkoittavaa sanaa ”gomi” sellaisenaan eksoottisena lainasanana. Länsimaisena ihmisenä hän toki käytti sitä kulutusyhteiskunnan kritisoimiseen 80-luvun ekologisessa hengessä.

Omassa mielessäni ajatus tavaroiden keräämisestä ja poisheittämisestä on pyörinyt viime aikoina myös siksi, että olen pelannut Switchille uudelleenjulkaistua Katamari Damacya. Sen maailma on yhtä aikaa sekä hyvin arkinen että surrealistinen: sekä sisätilat että kadut ovat täynnä ihan tavallisia tavaroita, jotka eivät kuitenkaan ihan kuulu sinne missä ne ovat.

Viivottimia. Työmaakypäröitä. Sammuttimia. Pulpetteja. Sateenvarjoja. Kastelukannuja. Juomatölkkejä. Rakkauskirjeitä. Tuulettimia. Nitojia. Kenkiä. Hammastahnatuubeja. Oli esine mikä tahansa, pelissä sillä on kuitenkin vain yksi tarkoitus: kaiken roinan kasaan pyörittäminen ja lopputuloksen ampuminen avaruuteen. Epäekologista ehkä, mutta ah niin katarttista.

Tämä poisheittämisen ja epäekologisuuden kulttuuri on toki lähes täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, millainen kuva ihmisillä Japanista on. Aina välillä vastaan tulee feelgood-meemejä, joissa hehkutetaan japanilaisesta perinteestä korjata rikkimenneitä kulhoja kullalla – ja niitä kommentoivaa vinoilua, jonka mukaan oikeasti mikä tahansa hajonnut asia heitetään saman tien pois ja ostetaan Daisosta uusi sadalla jenillä. Paperittomista toimistoistakaan on turha haaveilla, kun faksit ovat yritysmaailmassa edelleen päivän sana ja vanhemmat ihmiset lukevat sähköpostinsa edelleen mieluiten printattuina.

Tämän lisäksi se perinteinen romanttinen kuva Japanista on maa, jossa ihmiset elävät sopusoinnussa ja harmoniassa luonnon kanssa. Japanilaiset itsekin toistelevat tätä näkemystä mielellään, mutta se ei kuitenkaan ole kovin hyvin linjassa todellisuuden kanssa.

***

Viime aikoina olen lukenut Alex Kerrin vuonna 2002 ilmestynyttä kirjaa Dogs and Demons. Kerr kuvaa siinä Japanin modernia yhteiskuntaa ongelmineen ja keskittyy paljolti siihen, miten ja miksi japanilaiset ovat tasaisen tappavasti päällystäneet maataan betonilla 50-luvulta alkaen.

Kerr kuvaa Japanin kansanluonteen olevan edelleen jumissa kehittyvän maan ajattelutavassa – sodanjälkeisten vuosien maailmassa, jossa asvaltoidut tiet olivat itsestäänselvästi parempia kuin päällystämättömät, terässillat parempia kuin vanhat puiset sillat, säntilliset muoviastiat parempia kuin vanhat käsintehdyt. Sana kirei tarkoittaa yhtä aikaa sekä ”kaunista” että ”puhdasta”, Kerr huomauttaa, ja tämä ajattelutapa näkyy Japanissa niin pienessä kuin suuressakin mittakaavassa.

Nihonbashin silta, Tokion virallinen keskipiste. Vuoden 1964 olympialaisia varten sen päälle rakennettiin moottoritie modernisaation nimissä. Vuoden 2020 olympialaisia varten moottoritie aiotaan kuulemma ohjata tältä kohdalta maanalaiseen tunneliin; kaipa se on parannus.

Kyse ei kuitenkaan ole niinkään siitä, että Japanin perinnearvot olisivat jotenkin muuttuneet maan modernisaation myötä. Kerr huomauttaa, että kukkienasettelun, bonsaipuiden ja haravoitujen hiekkapuutarhojen kaltaiset perinteet ovat nimenomaan luonnon hallitsemista, jokaisen risun pakottamista halutulle paikalle.

Länsimaistyylisen ”luonnon arvostamisen” kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Sodan jälkeen yleistynyt moderni teknologia vain mahdollistaa sen, että kaikkeen luontoon voidaan nyt suhtautua kuin omaan puutarhaan.

Muutama teksti sitten kirjoitin näin:

Japanin saaret ovat yhtäältä täynnä vehreää luontoa ja toisaalta ihmisiä uhkaavia luonnonilmiöitä kuten taifuuneja ja maanjäristyksiä, mikä on synnyttänyt aivan toisenlaisen maailmankuvan kuin Lähi-idän aavikoilla syntynyt maailmankuva ihmisestä luomakunnan kruununa ja näkymättömästä Taivaan isästä.

Tätä anekdoottia voisi tässä yhteydessä laajentaa. Länsimaisen kulttuurin luontosuhde lähtee siitä ajatuksesta, että ihminen on luonnolle uhka – mielessä ovat jatkuvasti öljykatastrofit, muovilla täyttyvät meret ja sademetsien avohakkuut. Japanilaiset eivät kuitenkaan ole koskaan varsinaisesti luopuneet siitä esiteollisesta ajatuksesta, että luonto on uhka ihmiselle, joka yrittää vain pysyä hengissä rankkasateiden, mutavyöryjen, tulivuorenpurkausten ja muiden ihmistä isompien katastrofien välissä. Talvea ja kylmää japanilaiset eivät ehkä kunnioita ja pelkää samalla tavalla kuin suomalaiset, mutta sen sijaan he suhtautuvat samanlaisella käytännöllisellä järkevyydellä luontoon ylipäätään.

Ekologisuutta ei Japanin koululaisille ole koskaan juuri opetettu, ja sanasta ”luonnonsuojelu” tulee monille ensimmäisinä mieleen lähinnä valaanpyyntialuksia ahdisteleva ulkomaalainen Greenpeace. (Kenties juuri tämän vuoksi japanilaisissa teoksissa näkyy niin paljon erilaisia ekoterroristijärjestöjä, kuten Final Fantasy VII:n Avalanche.) 50-luvulle jumittunut ajatusmaailma näkyy koululaisryhmille maalailtavassa ajatusmaailmassa: padot ja merimuurit ovat tie aiempaa aurinkoiseen tulevaisuuteen, jossa kenenkään ei tarvitse enää pelätä tulvivan joen tai tsunamin vievän kotiaan. Ja ei siinä, kyllähän ne usein pelastavat kokonaisia paikkakuntia.

Tyypillinen japanilainen kaupunkijoki. (Kaguya-sama: Love is War.)

Varjopuolena kuitenkin on, että tämä maailmankuva on vuosikymmenten myötä saanut Japanin päällystämään pienimmätkin purot kymmenen metrin levyisiksi betonikuiluiksi ja kiveämään jokaisen rinteen maanvyöryjen varalta. Kaupungeissa moottoritiet on rakennettu tilanpuutteen vuoksi jokien päälle, ja niiden tukipylväät estävät vettä virtaamasta ja tappavat ekosysteemin. Kerrin kirjan julkaisuaikaan Japanin 113 joesta kaikki paitsi kolme oli padottu; yhteensä patoja oli koko maassa 2800, ja puolentuhatta lisää oli rakenteilla. Jo vuonna 1993 Japanin merenrannoista 55% oli betonoitu eroosiota estävillä tetrapodeilla.

Animessa terapodit näyttävät aina paljon pienemmiltä kuin ne oikeasti ovat.

Osittain kyse on toki ihan vain korruptiosta ja byrokratiasta. Japani upottaa bruttokansantuotteestaan tällaisiin rakennusprojekteihin moninkertaisesti enemmän kuin muut teollisuusmaat, ja kaikki välikädet haluavat kakusta osansa.

Jos olet koskaan ihmetellyt miksi niin moni yakuza-aiheinen viihdeteos keskittyy erilaisten rakennustyöprojektien ympärille, se johtuu ihan vain siitä miten paljon rahaa niissä liikkuu. 50-luvulta alkaen uusia lähiöitä on rakennettu kaupunkien ympärille loppumattomaan tahtiin, mutta myös maaseutu on saanut betonista osansa. Sillat lähes asumattomille saarille ja vuoria halkovat moottoritiet keskellä ei-mitään ylläpitävät pienten paikkakuntien työllisyyttä ja taloutta, jotka romahtaisivat, jos rakentaminen lakkaisi. Kaikki ministeriöiden myöntämä budjetti on käytettävä johonkin, koska muuten sitä leikataan seuraavana vuonna.

Tyypillistä japanilaista lähiömaisemaa. (Bloom into You.)

Paradoksaalisesti kaiken tämän takana on pohjimmiltaan se japanilainen maailmankuvaa, jonka mukaan ihmiskunta ei ole luomakunnan herra ja valtias, vaan pelkkä vähäpätöinen kanssamatkustaja. Luonnon arvostamisen ja pelkäämisen kääntöpuoli sitten tosiaan on se, että luontoa pidetään uhkana, jolta ihmiskunnan on suojeltava itseään.

Tämän vuoksi ajatus siitä, että ihminen edes voisi vahingoittaa luontoa, voi Japanissa tuntua monelle varsin vieraalta. Ja kun elää tällaisessa maailmassa, ei välttämättä tule koskaan pysähdyttyä ajattelemaan sen taskussa lämmittävän kädenlämmittimen epäekologisuutta. Niistä miljardeista muovipusseista puhumattakaan.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Fanikääntämällä saa parempaa

Seuraava: Tulevaisuudessa täällä ei ole enää juuri ketään

Kommentit

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Mielenkiintoinen kirjoitus jälleen! Ilmasto- ja ympäristöahdistuneena olen miettinyt Japania (ja sinne saastuttavalla lentokoneella matkustamista) paljonkin.

Lainaus

Japanissa on täysin mahdotonta käydä minkäänlaisessa kaupassa ilman että myyjät pakkaavat pyytämättä jokaisen ostoksen muovipusseihin, jotka sitten pakataan yhdessä isompaan muovipussiin.

Muovipusseihin tosiaan pistetään ostokset hanakasti, mutta kannattaa muistaa, että muovipussista on mahdollista kieltäytyä. Huomattuani, kuinka paljon edellisiltä reissuilta oli kertynyt muovipusseja, päätin ottaa samoja pusseja mukaan viimeisimmälle (viime viikolla päättyneelle) reissulleni ja käyttää niitä uusien sijasta. Mukanani oli myös Japani-ensikertalainen, jolle opetin seuraavan fraasin olevan tärkein heti kiitoksen ja anteeksin jälkeen:

袋はいいです。
袋は大丈夫です。 Nämä kaikki tarkoittavat: "En tarvitse pussia."
袋は要らないです。

Muovipussista kieltäytyminen toimi todella hyvin: esimerkiksi konbineissa, Book-Offeissa ja korttipelikaupoissa oli täysin OK, että kieltäydyimme pussista. Ainoastaan Pokémon Centerissä sanottiin, että ostosten pakkaaminen pussiin on sääntö, josta ei ole mahdollista kieltäytyä. Monissa paikoissa on erikseen ostokseen kiinnitettävä シール ("seal") eli tarra, joka todistaa muovipussin sijaan, että kaupasta ulos vietävä tavara on maksettu. Muovipussittomuutta on siis selvästi ajateltu. Muutamissa paikoissa annettiin yllätyksekseni muovipussin sijaan paperikassi, mikä oli positiivinen yllätys.

Käyttäjän Bonzei kuva
Bonzei

Japanilaiset ovat toisin sanoen aasialainen vastine jenkkien punaniskoille, rasisteja ja luonnosta piittaamattomia.

Käyttäjän mantelirapu kuva
mantelirapu

Jotenkin ei yllätä tämä kertakäyttökulttuuri, kun huomioi miten asiakaspalvelukeskeinen yhteiskunta Japani on. Olisi todella tökeröä, jos henkilökunta ei pakkaisi ostoksia ja tarjoa ruokailuvälineitä jokaisen valmisnuudelin mukana. Eihän sitä voi syödä erimakuisia nuudeleita muovipuikoilla, jotka eivät ole "kirei" edellisen jäljiltä. :P
Tuosta loputtomasta rakentamisesta tuli mieleen dokumentti Pohjois-Koreasta, jossa lentokenttä rakennettiin suunnilleen yhden ainoan länsimaisen vierailijan vuoksi. Kaipa idässä kulisseja pidetään enemmän arvossa kuin funktionaalista tarvetta, kannattavuutta ja tietenkin, ekologisuutta.

Käyttäjän mantelirapu kuva
mantelirapu
Lainaus Hayarigami

袋はいいです。
袋は大丈夫です。 Nämä kaikki tarkoittavat: "En tarvitse pussia."
袋は要らないです。

Kivaa, kun opetat meille japania. Saisiko jatkossa myös lukuohjeet romajeilla? :)

Käyttäjän Erik H. kuva
Erik H.

Olin jo alkanut kirota japanilaisia tämän takia, valmistakootkin hyviä keittiöveitsiä ja paristoja. Olen lukenut vanhoja Yoko Tsunoja yrittääkseni tuloksetta kumota näitä mielikuvia.
Vaikka pöpökammo saisi suomalaisetkin sinetöimään ja pakkaamaan jokaisen vaihtorahakolikon muoviin, oli liikaa kuulla japanilaisista tämä.

Lainaus Petteri Uusitalo

...sen sijaan he suhtautuvat samanlaisella käytännöllisellä järkevyydellä luontoon ylipäätään.

"Järkevä"-sanaa olen myös alkanut halveksua. On vain järkevää että varastan: minun ei tarvitse maksaa ja säästän samalla rahaa.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Tuota sanamuotoa olisin muuten ehkä voinut vielä vähän viilata. Tarkoitan sitä, että japanilaisesta näkökulmasta luonnon betonoiminen ei ole kauhean kontroversiaali aihe, vaan yhtä yksiselitteisen ”järkevä” asia kuin vaikka toppavaatteiden käyttäminen ja eristävien talojen rakentaminen on suomalaisista.

Käyttäjän Agathon kuva
Agathon

Petteriltä erinomainen ja hyvä blogi. Kiitokset tästä. Tällaista sisältöä on suorastaan ilo lukea.

Käyttäjän Vaapukkamehuw kuva
Vaapukkamehuw
Lainaus Bonzei

Japanilaiset ovat toisin sanoen aasialainen vastine jenkkien punaniskoille, rasisteja ja luonnosta piittaamattomia.

Joillain tuntuu olevan vain käsitys japanilaisista jonkinlaisina ekologisuuden edelläkävijöinä, kun kadut ovat puhtaita ja suurkaupungeissa ihmiset suosivat joukkoliikennevälineitä. Tämän harhaluulon kumoaminen ei kumminkaan tarkoita sitä, etteikö muualla Aasiassa olisi asiat noilta osin vielä huonommin.

Poikkeuksen sääntöön muodostaa lähinnä Bhutan, joka ainoana hiilinegatiivisena maana kelvannee ympäristöasioissa esikuvaksi koko maailmalle – olkoonkin että sen otollinen sijanti Himalajan juurella mahdollistaa vesivoiman tehokkaan hyödyntämisen ja padot aiheuttaa ongelmia esimerkiksi kalakannoille. Uusiutuvista energianlähteistä tulevan energian lisäksi maassa on runsaasti luonnonsuojelualueita ja perustuslain mukaan vähintään 60% maan pinta-alasta täytyy olla metsien peitossa. Tämä yhdistettynä kohtuulliseen elintasoon mahdollistaa sen, että Bhutan sitoo ilmasta enemmän hiilidioksidia kuin vapauttaa sitä ilmakehään.

Käyttäjän Haerski kuva
Haerski

Eihän tuosta ole kuin kuukausi, kun Japani myös ilmoitti eroavansa valaanpyyntikomissiosta ja aloittavansa uudelleen kaupallisen valaanpyynnin omilla aluevesillään. Toki Japani mm. Norjan ja Islannin ohella on harrastanut valaanpyyntiä arktisilla alueilla "tieteellisiin tarkoituksiin" tähänkin päivään asti, mutta tällainen virallinen ilmoitus tarkoittanee sitä, että toimintaa ollaan nyt jollain tavalla laajentamassa. Valaanlihan päätyminen "tieteellisiin tarkoituksiin" on myös ymmärrettävästi aika kiistanalaista, ellei kyseessä ole sitten markkinatutkimus, joka käsittelee valaanlihan kulutusta Japanissa.

Joka tapauksessa erittäin idioottimainen päätös tässä kohtaa, kun monien aikanaan melkein sukupuuttoon pyydettyjen valaslajien kannat ovat vasta alkaneet tervehtyä. Syyksi eroamiselle ilmoitettiin se, että aikaisemmin viime vuonna komissio määritteli viralliseksi tavoitteekseen pääasiassa valaansuojelun, kun Japani taas kannattaa "kestävän pyynnin edistämistä". Toivottavasti pitävät järjen päässä tästä huolimatta.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo
Lainaus Haerski

Valaanlihan päätyminen "tieteellisiin tarkoituksiin" on myös ymmärrettävästi aika kiistanalaista, ellei kyseessä ole sitten markkinatutkimus, joka käsittelee valaanlihan kulutusta Japanissa.

Itse asiassa tutkimuspyynnissä on – virallisen selityksen mukaan – kyse kannanharvennustutkimuksesta. Tarkoituksena on selvittää miten lahtivalaiden harvennuspyynti vaikuttaa valaskantoihin, koska ainakin oikeistonationalistit mielellään toistelevat näkemystä jonka mukaan ahnaiden lahtivalaiden parvet syövät niiden uhanalaisten valaiden krillit ja ajavat ne nälkäkuolemaan.

Vaikeahan näitä näkemyksiä on sovittaa yhteen, kun yhdet näkevät valaat samanlaisena hyödynnettävänä ja säännösteltävänä luonnonvarana kuin muualla nähdään vaikkapa metsät ja riistakannat, ja toiset taas ovat sitä mieltä että kyseessä on eettinen tabu jossa pitää itsestäänselvästi pyrkiä kohti nollaa.

Kysyntäähän valaanlihalla ei tosiaan ole, vaan pakastimiin säilötyn valaanlihan määrä kasvaa Japanissa vuosi vuodelta. Joka kerta kun olen valasravintolassa käynyt on muu asiakaskunta koostunut lähinnä 50-70-vuotiaista setämiehistä, jotka varmaan käyvät siellä nostalgisoimassa entisaikojen kouluruokailuja. Loppujen lopuksi pyyntiä tuetaan ja ylläpidetään ihan vain periaatesyistä, koska valaansyöntiä pidetään osana kansallisidentiteettiä (jonka merkitystä pilalla oleva nuoriso ei vain tajua).