Idän lumo: Et sinäkään halua kasvaa aikuiseksi / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Et sinäkään halua kasvaa aikuiseksi

1.07.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
4
Idän lumo: Et sinäkään halua kasvaa aikuiseksi

Oletko koskaan törmännyt japanilaisessa teoksessa hahmoon, joka teeskentelee omaavansa pimeyden voimia tai olevansa jotenkin muuten tavallisen ja tylsän arjen yläpuolella? Todennäköisesti olet.

Jotkut hahmot saattavat leikkiä, että silmälapun tai käden ympärille käärityn sideharson alle on sinetöity jotain yliluonnollista, jonka jomotusta valitellaan dramaattisesti. Jotkut saattavat kantaa takkia harteillaan kuin viittaa tai käyttää sormettomia nahkahanskoja. Jotkut saattavat puhua mahtailevasti englanninkielisillä termeillä ja heittää sekaan vielä vähän saksaakin. Tavallinen kouluelämä on muka vain kulissia, ja kun muiden silmät välttävät he karkaavat käymään supervoimataisteluja maailman kohtalosta. Kuulemma.

Ja puhe on siis nimenomaan teeskentelemisestä ja leikkimisestä, ei siitä että kyseessä olisi teoksen sisällä mikään oikea juttu. Sidetarpeiden alta löytyy yleensä korkeintaan värillinen piilolinssi tai siirtotatuointi, ja taustatarinan yksityiskohdat ovat vain vihkoon suunniteltua larppilorea.

Konseptia kutsutaan nimellä chuunibyou eli ”kahdeksasluokkalaistauti”. Yläasteella kun jokaisen olisi kuulunut olla jo kasvanut yli ala-asteen fantasialeikeistä, mutta silti sieltä luokan takarivistä löytyy kuitenkin aina se yksi erikoisuudentavoittelija, joka kapinoi arjen tylsyyttä vastaan. Ja mitä vanhemmaksi tämän iän yli kasvetaan, sen tragikoomisempaa hommasta tietysti tulee.

Haganain päähenkilön pikkusisko Kobato on siitä harvinainen tapaus, että hän on oikeasti vielä kahdeksasluokkalainen. Kenties juuri siksi muut hahmot suhtautuvat hänen leikkeihinsä melko ymmärtäväisesti.

Kyseessä on ihan oikeasti olemassa oleva sosiaalinen ilmiö, mutta oikeassa maailmassa yleisempiä ovat sen lievemmät muodot – koulupahiksen leikkiminen, synkän ja coolin yksinäisen suden imagon ylläpitäminen tai sen teeskenteleminen, että kuuluu johonkin alakulttuuriin. Jotkut ovat valmiita laskemaan mukaan myös kahvin juomisen mustana ihan vain imagon vuoksi.

Animessa, mangassa ja peleissä olevat chuunibyou-hahmot taas ovat tosiaan yleensä niitä räikeämpiä ja kärjistetyimpiä tapauksia, jotka leikkivät yliluonnollisuuksia. Roolin ylläpitämisen takaa löytyy säännöllisesti jonkinlaisia henkilökohtaisia ongelmia - esimerkiksi ujoutta tai yksinäisyyttä, joita hahmo piilottelee ylläpitämänsä persoonan takana.

Love Live! Sunshine!!:n Yoshiko haluaa, että häntä kutsutaan nimellä "langennut enkeli Yohane".

Kun kyse on fiktiosta, on tietysti myös täysin mahdollista että chuunihahmo saattaa saada ihan oikeitakin yliluonnollisia voimia. Missä kohtaa vakavissaan oleva käsikirjoittaminen loppuu ja parodia alkaa? Sitä on monesti mahdoton sanoa, koska kuten olen aiemmin todennut, on japanilainen mediakulttuuri omaa häntäänsä syövä käärme, joka parodioi itseään jatkuvasti.

When Supernatural Battles Became Commonplacessa lukion kirjallisuuskerhon jäsenet saavat yllättäen supervoimia. Vakavasta chuunibyousta kärsivän päähenkilö Andoon mielestä on tietysti olennaisinta tehdä niillä jotain siistiä, kuten poseerata coolisti.

Ilmiö on ollut olemassa 90-luvun puolelta asti, ja tiettävästi sille keksi nimen radiopersoona Hikaru Ijuuin vuonna 1999. Myöhemmin termistä tuli osa japanilaista nettislangia, ja sen myötä chuuneja tyyppejä alkoi näkyä fiktioteoksissakin entistä enemmän. Nykyään voi olla vaikea enää tehdä eroa sen suhteen heiluttaako häntä koiraa vai toisinpäin.

Oli miten oli, ilmiötä esitetään harvoin mitenkään erityisen negatiivisessa valossa. Epäilemättä syy on osittain se, että kaikesta naurettavuudesta huolimatta moni kuluttaja varmasti tunnistaa siinä jonkin pienen palasen itseään. Tai isommankin.

Jokaisessa Danganronpa-pelissä on mukana yksi chuunihahmo. Kakkospelin Gundham Tanaka oli heistä hauskimpia.

Länsimaisten animenkatsojien parissa konsepti oli kuitenkin pitkään tuntematon. Syy oli pitkälti se, että konseptin monimutkaisuuden vuoksi kääntäjät tekivät yleensä parhaansa kirjoittaakseen asian ympäri niin ettei sitä tarvitsisi selittää.

Yksi kuuluisa esimerkki on Steins;Gaten päähenkilö Okabe, joka on ihan tavallinen akihabaralainen teekkari. Hän leikkii olevansa mystisen ”organisaation” jahtaama hullu tiedemies ja teeskentelee muille puhuvansa kännykkäänsä tunnussanojen ryydittämiä puheluita, vaikka ei oikeasti puhu kenellekään. Jopa hänen käyttämänsä nimi ”Kyouma Hououin” on asiaankuuluvan mahtailevan kuuloinen. Kun pelin animesovitus esitettiin vuonna 2011, muiden hahmojen hänestä käyttämä sana ”chuunibyou” kuitenkin oiottiin länsimaiseksi nettislangiksi – muunmuassa muotoon ”faggot”.

Steins;Gaten keskeinen vitsi on se, että tyyppi joka leikkii olevansa salaisen organisaation jahtaama tiedemies saakin peräänsä oikeasti salaisen organisaation. Myös tämän sarjan päähenkilön mielestä on olennaista poseerata coolisti selät vastakkain.

Lännessä asia muuttui vuonna 2012, kun animesarja Chuunibyou demo koi ga shitai esitettiin. Sarjan juonikuvio – päähenkilö on lukiolaispoika, joka tahtoisi kovasti unohtaa yläasteaikaisen ”synkän historiansa” chuunibyou-leikkien parissa, mutta päätyy seurustelemaan luokkakaverinsa kanssa joka on edelleen niiden lumoissa – on niin olennaisesti sidoksissa konseptiin, että sitä ei voinut mitenkään ohittaa. Tämän myötä konsepti tuli tutuksi lopulta länsimaisillekin katsojille.

Vielä tähän aikaan konsepti oli kuitenkin länsimaisille kuluttajille täysin vieras. Siitä kertoo esimerkiksi se, että muistan joidenkin miettineen sarjan ensimmäisten jaksojen jälkeen, tulisiko siinä oikeasti olemaan yliluonnollisuuksia vai ei. Vitsihän on silti nimenomaan se, että nimenomaan tällaiset peruskauraa olevat animet, pelit ja vastaavat teokset salaisista pahisorganisaatioista, supervoimatappeluista ja siistien erikoishyökkäysten nimistä ovat se lähde, josta chuunibyou-hahmot omissa sarjoissaankin ovat saaneet ideansa siitä mikä heidän mielestään on ”siistiä”.

Chuunibyou demo koi ga shitaissa silmälaput, sideharsot ja ristikorut ovat päätyneet jopa sarjan logoon asti. Cooleista promokuvista huolimatta sarjan pyssyt ovat muovia ja taikaympyrät lattiaan teipattuja jouluvaloja.

Hahmotropee ottaa monia muotoja: jotkut pukeutuvat vampyyriprinsessojen röyhelömekkoihin, jotkut peittävät itsensä remmeihin, solkiin ja hakaneuloihin, joidenkin mielestä taas valkoiset labratakit ovat siistein juttu koskaan. Helpoin tapa tunnistaa chuunihahmo fiktiossa onkin usein nimenomaan käytös: jonkinlaisen keksityn ”oikean nimen” käyttäminen, todellisuudesta irrallaan olevat puheenaiheet, yleinen mahtailu tai jotain vastaavaa.

Chuunibyoun konseptin ymmärtämiselle on olennaista se, että kyse on nimenomaan lapsellisuudesta – eli siitä, mikä ei ole aikuismaista ja normaalia. On lapsellista pitää ”siistinä” jotain sellaista, josta aikuisten aikuisten ei enää kuuluisi intoilla.

My Hero Academian Tokoyami on siitä hauskan semiparodinen esimerkki, että hänen synkeän luonteensa takana on ihan oikeasti hänen sisällään asuva varjodemoni - mutta toisaalta hän myös sisustaa huonettaan lepakonsiivillä, kalloilla ja miekoilla. 

(Toisinaan chuunihahmoa voi olla vaikea erottaa ihan tavallisesta nörttihahmosta, mutta sillä ei ole kauheasti väliä. Kuten aiemmin mainitsin, japanilaisen ajattelutavan mukaan nörttiyden kun nimenomaan mielletään tarkoittavan lapsellista obsessiota johonkin sellaiseen asiaan josta ala-asteikäisiä vanhempien ei enää kuuluisi olla kiinnostuneita, kuten supersankareihin, piirrettyihin tai robotteihin.)

Olennaista on siis se, mikä on normaalia nimenomaan kyseisen sarjan sisällä. Mutta tietystikään asiat eivät ole ihan niin yksinkertaisia: kuten aiemmin mainittu voi chuunihahmoja huumorin varjolla olla nykyään myös konkreettisissa fantasiasarjoissa, joissa heillä voi olla ihan oikeitakin maagisia voimia. Tällöin olennaiseen rooliin nousee enemmänkin se mikä sarjan sisällä on normaalia käytöstä.

Konosuban Megumin on maagi punaisten demonien klaanista, jonka tyylitaju on fantasiamaailman muihin asukkeihin verrattuna aika nolo.

Konseptin tunnistaminen vaatii toki ihan ensimmäiseksi sen olemassaolon tietämistä ylipäätään. Muistan kuinka aikoinaan esimerkiksi hihittelin Ranko Tsukigime's Longest Dayn alkuvideolle, jossa päähenkilö kävelee koulusta kotiin valitellen dramaattisesti särkyä silmälapun peittämässä silmässään, ja selitin hämmentyneille Pelaajan tyypeille miten kyseessä on itse asiassa vähän niin kuin tällainen tietynlainen Juttu.

Esimerkiksi Zelda-pelien keijuista intoilevaa setämies Tingleä ja Xenoblade Chronicles 2:n grandiöösia silmälappupoika Zekeä on epäilemättä helppo pitää vain yksittäisinä outouksina, jos ei ole tietoinen chuunibyou-tropeen olemassaolosta. Etenkin jälkimmäinen kuitenkin erottuu nimenomaan sen edustajana.

Monet ovat huomauttaneet, että länsimaisen kirjallisuuden alkupiste Don Quijote kertoo nimenomaan chuunibyou-hahmosta: miehestä, joka on lukenut niin paljon ritariromantiikkaa, että alkaa kuvitella olevansa ritari itsekin.

Tästä huolimatta konsepti on modernissa muodossaan niin sidoksissa japanilaiseen kulttuuriin, että sen voisi kuvitella olevan länsimaiselle kulttuurille täysin vieras. Tai ainakin täysin sidoksissa japanilaisen estetiikan fanittamiseen: jokainen varmaan muistaa omilta kouluajoiltaan sen yhden tyypin, joka käytti nilkkapituista nahkatakkia ja roikotti seinällään tehdasvalmisteista katanaa.

Näin ei tietenkään välttämättä ole: sama ilmiö saattaa vain ottaa erilaisissa kulttuureissa täysin erilaisia muotoja. Etenkin näin Tuska-viikonloppuna tulee toisinaan mietittyä, että Suomen hevareissa ja gooteissa on monia samanlaisia piirteitä kuin chuunibyoussa. (Ja kun kyseessä vielä ovat niin arkipäiväisiä alakulttuureita, ei kenenkään tarvitse edes "teeskennellä" kuuluvansa niihin kuten japanilaisten.) Ehkä isoin ero on siinä, miten pitkälle itse kukin on valmis väittämään että asiassa ei muka ole mitään noloa.

Sitä kukaan tuskin ainakaan kieltää, että metallimusiikin pitäminen maailman tärkeimpänä asiana on haudanvakava juttu nimenomaan yläasteikäisille. Ja - kaiken tämän huomioonottaen - ei se pentagrammien piirtely kouluvihkoihin myöskään kovin vieraalta kuulosta.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Miesten maailmaan ei ole asiaa

Seuraava: Pahuutta ei ole olemassa

Kommentit

Käyttäjän Topsu1 kuva
Topsu1

Ihan hyvä juttu niistä chuunibyou. Lynyrd Skynyrd mukaan Simple man eli yksinkertainen mies ja Japani tuo esiin hivenen "yksinkertaisia" hahmoja on jotka ovat lapsellisia.Sillä varjolla japani tuo niitä asioita. Samalla hauskoja hahmoja ne chuunibyou jotka ovat normaaleista poikkeavia. Japani ymmärtää näitä normaaleista siis tavallisista ihmisistä poikkeavia ihmisiä eikä otta niin vakavasti niitä asioita. Tuollaisesti japanilaiset tekevät jos tarvii siihen sarjan AD/HD hahmon tai jonkun vastaavan joka poikkeaa niistä normeista.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Voihan asian tulkita toki niinkin. Itse kuitenkin lähestyisin asiaa enemmän siltä kannalta, että tällaiset hahmot halutaan kuvata pohjimmiltaan normaaleiksi - leikkiminen ja esittäminen on heille vain usein jonkinlaista ongelmien pakoilua, koska roolin taakse on helppo mennä piiloon ja esittää sen avullaan myös itselleen olevansa joku muu.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Hieno artikkeli jälleen. En ollut koskaan tullut tarkemmin ajatelleeksi, mitä chuunibyou tarkasti määriteltynä on ja että jopa Okabe on chuuni-hahmo. Mielikuva silmälapputytöstä rajoitti ajatteluani liialti.

Tuntuu, että chuunibyou-hahmot edesauttavat osaltaan myös boke & tsukkomi -huumorin kukoistusta Japanissa, vai mitä? Tässä Japanille ominaisessa huumorityylissähän on perinteisesti (vähintään) kaksi osapuolta: hieman omassa todellisuudessaan elävä boke, jonka sanomiset ovat ulkoa päin katsovan mielestä ehkä tyhmiä tai absurdeja, ja tsukkomi, joka puolestaan korjaa boken sanomiset todellisuuden mukaisiksi tai huomauttaa häntä outouksistaan. Nautin suuresti tästä huumorityylistä ja kaipaan vastaavaa Suomeenkin. Minulla onkin arkikeskusteluissa tapana ottaa monesti eräänlainen boken rooli. Se puolestaan vaatii kanssakeskustelijoilta hyvää tilanteenlukutaitoa (ja japanilaisen huumorikulttuurin tuntemusta), jotta joku tajuaa ottaa tilannetta tasapainottavan tsukkomin roolin.

En itsekään haluaisi kasvaa aikuiseksi, joten samaistun chuuni-hahmoihin helposti. Ehkä juuri tästä syystä suosikkihahmojani ovat tismalleen Okaben ja Gundham Tanakan kaltaiset hahmot.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Se ehkä vähän riippuu. Huumoriahan tällaisesta tosiaan yleensä lähinnä revitään, koska mitäpä muutakaan.

Mutta minusta läheskään jokaisen sarjan tapauksessa se huumori ei rakennu sen ympärille että muut hahmot reagoivat chuunihahmon outouksiin räväkästi ja manzaiperinteen mukaisesti, vaan usein enemmänkin sen että he eivät oikein tiedä miten reagoida - muuten kuin sanomalla "eh" ja pyörittelemällä silmiään.