Idän lumo: Entä jos esineellistäminen ei olekaan väärin? / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Entä jos esineellistäminen ei olekaan väärin?

13.05.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
7
Idän lumo: Entä jos esineellistäminen ei olekaan väärin?

Punaisen pillerin miesasiamiehet, incelit, PUAt, Gamergate-aktiivit ja vaihtoehto-oikeisto viihtyvät netissä sulassa sovussa keskenään, kuten kaikki tietävät. Jos vietät aikaa tässä manosfäärissä, saat hyvän kuvan siitä, mikä tämän porukan mielestä on pilannut videopelit. Neljännen aallon feministit ja SJW-aatteet rajoittavat pelien luovaa vapautta ja pakottavat pelit inklusiivisiksi representaation välineiksi, kuulemma.

Avainsana tässä on ”representaatio”, toisin sanoen kaikenlaisten ryhmien ja/tai vähemmistöjen esilläpito näiden näkyvyyden ja äänen kuuluvuuden vuoksi. Palataan tähän kohta.

Kun Gamergate vuonna 2014 roihahti, 4chanin /v/-lauta loi kohukehittäjä Zoë Quinnin vastapainoksi ja ”kunnollisen” naispelaajan symboliksi hahmon nimeltä Vivian James. Hän on vähän homssuinen, laiska ja kyyninen stereotyyppinen netinkäyttäjä. Hän kokee olevansa yksilö eikä ryhmän nimeltä "naispelaajat" edustaja, joten hän ei koe videopelien esineellistävän itseään ja kokee sellaiset väitökset holhoavina. Ainakaan hän ei pidä itseään feministinä. Sen sijaan hän on kiinnostunut vain pelaamisesta, ja oletettavasti hän pelaa niitä ”ihan tavallisia pelejä”.

Tällainen näkemys naiskuluttajasta on kuitenkin jossain määrin rajoittunut. Epäilemättä on ihan totta, että monet naiset pelaavat ihan vain TERAa ja Overwatchia siinä missä miehetkin. Niin ikään on ihan totta, että monet naispuolisetkin kuluttajat tykkäävät toisinaan ihan niistä samoista seksikkäistä naishahmoista kuin miehetkin.

Tämä näkemys lähtee kuitenkin ajatusmaailmasta, jossa vaihtoehtoina ovat ainoastaan ”ne ihan tavalliset pelit” ja ”inklusiiviset pelit SJW-lumihiutaleille”, kuten kärjistetty ilmaus kuuluu. Tässä kahtiajaossa ”tavalliset pelit” ovat defaultti, ja nimenomaan naispuoliselle yleisölle suunnatut pelit rajoittuvat ala-asteikäisten muoti- ja hevosräpellyksiin.

Japanilaisen pelikulttuurin tuntien tämä on tietysti hyvin rajoittunut näkemys. Tokion Ikebukurossa voit mennä jopa naisille suunnattuihin peleihin erikoistuneeseen fyysiseen kauppaan, jonka hyllyt notkuvat pelejä ja oheistuotteita täynnä komeita miehiä joka makuun. Perinteisesti tämän tarjonnan ykkösalusta on ollut PS Vita, mutta viime aikoina näyttäisi siltä että julkaisijat ovat siirtymässä yhä enemmän Switchin puoleen.

Länteen asti tästä kaikesta päätyy tietysti vain rippeitä, kuten Hakuoki: Edo Blossoms. Silti ei liene kauhean hedelmällistä yrittää teeskennellä, että sitä ei ole lainkaan olemassa - tai että sillä ei olisi taloudellista ja kulttuurillista merkitystä.

The Men of Yoshiwara -peleissä Japanin väestöstä suurin osa on naisia, joten 1800-luvun punaisten lyhtyjen alue Yoshiwara onkin täynnä mieskurtisaaneja.

Mutta en oikeastaan ajatellut tällä kertaa kirjoittaa naisyleisön peleistä sinällään. Sen sijaan ajattelin miettiä, miksi naispuoliset kuluttajat esineellistämässä miehiä tuntuu olevan lännessä niin täysin vieras ajatus?

En oikeastaan tarkoita edes sitä että näistä peleistä ei pelimediassa juuri puhuta tai uutisoida, vaan koko asiaa itsessään konkreettisesti. Kaikki tietävät mieskatseen käsitteen, male gazen, jossa naishahmot esitetään eroottisessa valossa nimenomaan miesten näkökulman kautta. Monille voi kuitenkin tulla täysin uutena ajatuksena se, että male gazen vastapainona on olemassa myös female gaze.

Fate: Grand Orderin James Moriarty.

Naiskatseen tunnistamista voi vaikeuttaa se, että se keskittyy usein eri asioihin kuin mieskatse. Mieskuluttajille saattaa riittää vähäpukeisuus ja seksikäs poseerailu, mutta naiskuluttajien mieleen on usein joku ihan muu kuin paljas pinta. Sen sijaan naisyleisön fanservice saattaa koostua esimerkiksi univormuista ja käytöksestä. Se on myös paljon konteksti- ja käsikirjoituspohjaisempaa: tilanteet, skenaariot ja esimerkiksi valtasuhteet saavat neitojen mielikuvituksen hyrräämään enemmän kuin pelkkä nakuilu.

Mikäli fanservicen kuitenkin määrittelee vain paljaan pinnan kautta, saattaa siis helposti päätyä täysin harhaanjohtavaan mittaustulokseen, koska mittaa täysin vääriä asioita. Naisille suunnattua esineellistämistä ei välttämättä osata tunnistaa, vaikka sitä hierottaisiin päin naamaa.

Esineellistämisen laadussa on muitakin käytännön eroja.

Perinteisen näkemyksen mukaan miespuoliset kuluttajat tykkäävät hahmoista sellaisinaan, yksittäin esineellistettyinä, kun taas naiskuluttajat keskittyvät enemmän hahmojen parittamiseen keskenään. Tämä paritusaspekti sitoutuu tietysti olennaisesti aiemmin mainittuun käsikirjoituspohjaisuuteen.

Esimerkki tyypillisestä mieskatseesta on hahmot poseeraamassa katsojalle yksittäin vähissä vaatteissa (Fate/kaleid liner: Prisma Illya). Esimerkki tyypillisestä naiskatseesta taas on kaksi hahmoa tekemässä jotain keskenään (Kuroshitsuji).

Vaikka naisyleisölle suunnatussa teoksessa olisikin fanserviceä myös vähäpukeisuuden muodossa, saattaa sitten käydä niin että teoksen ei tajuta olevan naisille suunnattu lainkaan.

Muutama vuosi sitten animeharrastajissa herätti hilpeyttä tämä Tiltin uutinen, jonka kirjoittaja vilpittömästi luuli lukion uimajoukkueesta kertovan Free!-animesarjan olevan suunnattu homomiehille. (Tekstistä muokattiin jälkikäteen pois pahimmat väärinkäsitykset.) Ajatus naiskatseesta – naisista katsomassa miehiä – ei siis yksinkertaisesti vain käynyt kirjoittajan päässä lainkaan. Samanlaisia lapsuksia on päätynyt jopa tietokirjoihin asti ihan täällä Suomessakin.

Ja sitten joskus kun naiskatse tunnistetaan ja naisille suunnatun viihteen olemassaolo myönnetään, se jää usein vain ohimeneväksi sivumaininnaksi. Niin kävi esimerkiksi tässä ylioppilaslehti Aviisin artikkelissa, jossa käsiteltiin anime- ja mangasarjojen seksuaalista sisältöä. Ei tunnu kauhean tasa-arvoiselta.

Free! on tämän vuosikymmenen suosituimpia naisyleisön originaalisarjoja. Huomaa hahmojen välisten suhteiden ja käsikirjoituksellisuuden näkyminen jo tässä yksittäisessä promokuvassa.

Tämä kaikki pätee tietysti ihan suoraan myös sellaisiin teoksiin, joita ei ole suunnattu pelkästään naiskuluttajille. Mainitsin Final Fantasy XV:n viimeksi kirjoittaessani vahvoista naishahmoista, mutta se käy esimerkkinä tähänkin asiaan, koska sen lännessä saamaan mediaryöpytykseen tiivistyy niin paljon kulttuurieroista johtuvia väärinkäsityksiä.

Ennen kuin FFXV vuonna 2016 julkaistiin, useammassakin sen trailereista keskityttiin sen geelitukkaisiin päähenkilöihin roadtripillä. Neljä komeaa poikaa matkustaa autolla halki americana-henkisten eksoottisten aavikkomaisemien, paistaa makkaraa nuotiolla, sanailee ja nokittelee keskenään, puhuu tunteistaan tähtiä katsellen ja muuta sataprosenttisen heteroa. Vain takapuolten läiskiminen puuttuu.

Jokainen japanilaiseen mediakulttuuriin perehtynyt näkee tästä kilometrien päähän, että hahmokaarti on selkeästi suunniteltu sataprosenttisesti naiskuluttajia ajatellen. (Saa siitä toki muutkin tykätä, ei siinä.)

Länsimainen pelimedia alkoi kuitenkin parjata peliä välittömästi naishahmojen representaation puutteesta ja siitä, että se on siksi ilmiselvästi suunnattu vain miehille. Hyväksi esimerkiksi käy vaikkapa tämä The Mary Suen artikkeli.

Sille voi toki naureskella, että länsimaisen mediakulttuurin näkemyksen mukaan mieshahmot on suunnattu miehille ja naishahmot naisille. (Paitsi silloin kun naishahmotkin on suunnattu miehille.) Aiheesta keskustelemista kuitenkin vaikeuttaa se, että länsimainen mediakeskustelu on nykyään tunkenut päänsä niin syvälle samastumisen ja representaation miettimiseen, että asioita tunnutaan käsiteltävän ainoastaan siltä kannalta.

Median kasvatuksellinen rooli esimerkin näyttäjänä on nostettu korkeimmalle jalustalle. Fanien tekijöille milloin mistäkin oikeudentajuisesta syystä lähettämät tappouhkaukset ovat sen kolikon toinen puoli, jonka toisella puolella kysytään miksi Persona 5:ssä päähenkilön sukupuolta ei voi valita.

Mutta kun teosten laatua määritellään naisten repliikkiminuuttien laskemisen avulla, on yllättävän vaikeaa ottaa puheeksi sitä löytyykö teoksesta sopivia mieshahmoja kuolattavaksi. Esimerkiksi harva naiskatsojille suunnattu idolipoikasarja – kuten Idolish7 tässä alla – kuitenkaan läpäisee Bechdelin testiä, koska niissä ei yleensä ole niin montaa naishahmoa että nämä voisivat ylipäätään keskustella keskenään.

Idolish7 on mobiilipelinä startannut monimediatuoteperhe, jossa seurataan seitsenhenkisen idolitiimin uraa. Sen TV-animesovituksen viimeisiä jaksoja odotellaan parhaillaan.

Sen sijaan tällaiset teokset toteuttavat kuitenkin tasa-arvoa ihan toisella tavalla. Avainsana on ”tarjonta”, joka ansaitsee oman paikkansa jalustalla ”representaation” rinnalla. Ilman sitä tasa-arvoa voidaan lähestyä vain yhdestä suunnasta.

Asian suhteen tuntuu kuitenkin olevan paljon perustavaa laatua olevia kulttuurieroja. Tarjonnasta on lännessä vaikea puhua, kun sanalla ”esineellistäminen” on jo valmiiksi negatiivisesti latautunut merkitys. Individualistinen länsimainen kulttuuri pitää itsestäänselvänä, että samastuttavana subjektina oleminen on hyvä asia, esineellistettynä objektina oleminen taas automaattisesti paha asia. Tämän näkemyksen mukaan tasa-arvoa voidaan siis edistää vain tekemällä mahdollisimman monista hahmoista subjekteja ja vähentämällä objektien määrää minimiin.

Japani taas on vähemmän individualistinen kulttuuri, joten samalla tavalla ei ajatella. Japanilaisessa mediakentässä hahmojen esineellistämiseen tai seksualisoimiseen ei siis liity samanlaista stigmaa harrastajien itsensä joukosta. Kaikki tietävät että japanilainen mediakulttuuri esineellistää naishahmoja hyvin arkipäiväisesti, mutta aivan samalla tavalla se esineellistää mieshahmoja. Alla olevassa kuvassa naispuoliset kuluttajat on jaettu neljään tyyppiin nimenomaan sen mukaan, miten he esineellistävät miehiä.

Kuva tästä naispuolisia animeharrastajia käsittelevästä artikkelista.

Ulkoapäin tarkasteleva näkemys, kulutettava asia objektina ja kuluttaja subjektina on japanilaisessa viihdekulttuurissa tietyllä tavalla oletusarvoista, puhuttiin sitten fiktiivisistä hahmoista tai lihaa ja verta olevista idoleista. Japanilaiset idolipojat ja -tytöt eivät ole mediassa örveltäviä kohujulkkiksia, vaan samalla tavalla huolellisesti käsikirjoitettuja ja objekteiksi tarkoitettuja hahmoja kuin animehahmotkin.

Tämä kaikki näkyy toki muillakin tavoilla kuin seksuaalisessa ja esineellistävässä mielessä. Yksi esimerkki voisi olla RPG-genre, jossa japanilaisilla peleillä on usein tapana antaa hahmot luonteineen pelaajalle valmiina, ja heidän tarinaansa on tarkoitus seurasta kolmannesta perspektiivistä. Länsimaisten RPG:iden monimutkaisiin hahmonluontimahdollisuuksiin tottuneet länsimaiset pelaajat saattavat sitten usein valittaa miten hahmoja ei voi kustomoida, ja että pelissä ei saa ”pelata itsenään.”

Tästä voisi lähteä miettimään sitäkin, miten eri tavalla päähenkilön rooli mielletään esimerkiksi sen suhteen, onko kyseessä tarkoitus olla tabula rasa -samastumiskohde vai ei. Mutta se menee jo tämän kirjoituksen aiheen ulkopuolelle.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kun pelit valtasivat fantasian

Seuraava: Älkää sanoko sitä "animetissiholokaustiksi"

Kommentit

Käyttäjän Nelia19 kuva
Nelia19

Itseäni ei tuo naisten esineellistäminen länsimaissa haittaisi läheskään niin paljon, jos vastaavaa tarjottaisiin samassa määrin myös miesten kanssa. Mutta siinä missä rautabikinit ovat normipäivää fantasiassa, FFXIV:sta poistettiin heti miespuolisille hahmoille tarkoitetut stringit kun porukka rupesi vähän ulisemaan. Sen sijaan naisten esineellistämistä pidetään normina ja sitä puolustellaan aina kun joku siitä älähtää. Näin ollen asiassa vallitsee epätasa-arvo, ei ne miehille puetut naishahmot haittaisi yhtä paljon jos vastaavasti tarjolla olisi myös naisille silmänkarkkia.

Siinä suhteen ajattelen Japanin olevan jopa tasa-arvoisempi; esineellistämistä jaetaan kuitenkin jokaiselle. Lännessä tunnetaan vain naisten esineellistäminen, mutta esim. juuri FFXV teilattiin homosteluksi ja heti vaaditaan miesstringien poistoa pelistä (ja onnistutaan!) jos sellainen siihen ollaan lisäämässä. Eli tasa-arvosta pähkinänkuoressa: joko kaikkia sukupuolia pitäisi esineellistää yhtä paljon tai sitten ei ketään. Miesten esineellistäminen naisille on vielä lännen peleissä jäljessä.

(Ja ei, ne lihaksikkaat ja maskuliiniset körmyt kuten Kratos eivät ole tarkoitettu naisten katseille, vaan miehisyyden fantasiaksi miehille.)

Käyttäjän Sundance Kid kuva
Sundance Kid

Menee vähän ohi aiheen, mutta menköön. Vaikka Kratos tuskin vastaa monen perusmiehen kehonkuvaa, on hän tuossa uusimmassa osassa harvinaisen lähestyttävä. Harvoin mikään toinen hahmo on onnistunut kuvaamaan ikääntymistä tai kuolevaisuutta yhtä tehokkaasti.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Näinhän se joskus vähän menee, että toisinaan sitä tasa-arvoa onnistutaan Japanissa toteuttamaan tavoilla jotka äkkiseltään tuntuisivat täysin sen vastaisilta. Niin kuin silloin aiemminkin mainitsin kun vahvoista naishahmoista oli puhe.

Tuota olisin voinut itse asiassa postauksessa tuoda vähän paremminkin esiin, että miehille suunnatun mieshahmon ja naisille suunnatun mieshahmon erottaa toisistaan yleensä harvinaisen helposti. Etenkin kun Japanista on kyse.

Itse asiassa nyt kun alkaa miettimään, niin niitä vatsalihakset näyttäviin fantasiapanssareihin puettuja vähäpukeisia mieshahmoja löytyy enemmänkin lähinnä mobiilipelipuolelta – kenties siksi, että ne artistien mielikuvituksellisemmatkin hahmodesignit ovat toteuttamisen arvoisia, kun lopulliseksi tuotokseksi riittää muutama 2D-piirros. Fate/Grand Orderin Gilgamesh esimerkiksi.

Mutta niin kuin sanoin niin harvemmin ne mieshahmot pelkällä vähäpukeisuudella ketään ylipuhuvat – suurimmalla osalla FGO:n mieshahmoistakin on ihan peittävät vaatteet päällä. Enemmänkin se paljas pinta on sitten sellainen ylimääräinen ja vapaaehtoinen bonus sen kaiken muun päälle – ja jos lähdetään väärästä päästä liikkeelle, se alkaa herkästi maistua teennäiseltä kosiskelulta. Mieskuluttajillahan ei tunnetusti tällaista ongelmaa ole naishahmojen suhteen.

Jos nyt tuota Sundance Kidin sivuraidetta nyt vaikka jatkettaisiin, niin nimenomaan sieltä käsikirjoituspuolelta sen lähestyttävyyden on lähdettävä. Ja käsikirjoitus ei tässä nyt tarkoita sitä mitä juonessa tapahtuu, vaan sitä millainen hahmon luonne, käytös ja kehonkieli on, miten se reagoi erilaisiin tilanteisiin, millaisia toiveita, unelmia ja murheita sillä on… kaikkea tällaista. Sen jälkeen voidaan sitten ottaa se paita pois jos tulee sopiva kuuma lähde tai aavikko vastaan.

Käyttäjän gurgi kuva
gurgi
Lainaus Nelia19

Itseäni ei tuo naisten esineellistäminen länsimaissa haittaisi läheskään niin paljon, jos vastaavaa tarjottaisiin samassa määrin myös miesten kanssa. Mutta siinä missä rautabikinit ovat normipäivää fantasiassa, FFXIV:sta poistettiin heti miespuolisille hahmoille tarkoitetut stringit kun porukka rupesi vähän ulisemaan. Sen sijaan naisten esineellistämistä pidetään normina ja sitä puolustellaan aina kun joku siitä älähtää. Näin ollen asiassa vallitsee epätasa-arvo, ei ne miehille puetut naishahmot haittaisi yhtä paljon jos vastaavasti tarjolla olisi myös naisille silmänkarkkia.

Siinä suhteen ajattelen Japanin olevan jopa tasa-arvoisempi; esineellistämistä jaetaan kuitenkin jokaiselle. Lännessä tunnetaan vain naisten esineellistäminen, mutta esim. juuri FFXV teilattiin homosteluksi ja heti vaaditaan miesstringien poistoa pelistä (ja onnistutaan!) jos sellainen siihen ollaan lisäämässä. Eli tasa-arvosta pähkinänkuoressa: joko kaikkia sukupuolia pitäisi esineellistää yhtä paljon tai sitten ei ketään. Miesten esineellistäminen naisille on vielä lännen peleissä jäljessä.

(Ja ei, ne lihaksikkaat ja maskuliiniset körmyt kuten Kratos eivät ole tarkoitettu naisten katseille, vaan miehisyyden fantasiaksi miehille.)

Älä viitti. Ei kukaan itseään kunnioittava mies missään stringeissä heilu, vaan se on naisten hommaa. Nuo kratokset yms. ovat juuri tasa-arvoinen vastine noille nais hahmoille. Homoilu on asia erikseen ja aika mitätön marginaali sitä lännessä kaipaa.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Mutta eihän tässä mistään itseään kunnioittavista miehistä ole puhuttu missään vaiheessa, vaan esineellistetyistä fiktiivisistä hahmoista. Ei sillä ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa minkälaisiin nahkasträppivirityksiin haluaa mörppihahmonsa pukea.

En usko että luit tuossa yllä olevaa postaustani, mutta voisit kokeeksi katsella siitä ainakin kuvat. Jo niistä saa minun mielestäni aika hyvän käsityksen siitä, miksi Kratos ei ole ihan sitä naisille suunnattua silmänruokaa. Postauksen tekstissä kerroin, miksi se silmänruoka lähtee yleensä ihan jostain muusta kuin paljaan ihon ja lihasten määrästä.

Toki ymmärrän että tätä on ehkä vaikea sisäistää, mikäli on tottunut siihen että lihaksikkaat karhut ilman paitaa ovat heterouden kulminoituma, laihat nuorukaiset tukka laitettuna ja vaatteet päällä taas homouden kulminoituma. Mutta tämänhän selitin jo silloin siinä aiemmassa postauksessa, jossa mainitsin miksi länsimaiset ja japanilaiset tulkitsevat keskenään täysin päinvastoin kumpi Final Fantasy XV:ssa on homompi ja kumpi heterompi, Prompto vai Gladio.

IMAGE(https://www.pelaajalehti.com/sites/default/files/styles/inline_insert/public/kuvat_galleria/ff_xv.jpg)

Lisäksi muistuttaisin tuohon "mitättömään marginaaliin" liittyen, että ei tässä nyt tosiaan mistään seksuaalivähemmistöjen palvelemisesta ole kyse, vaan ihan vaan naisista, heteronaisista. Sellaisista jotka tykkäävät mieshahmoista, joko yksinään tai keskenään, ja joita on noin puolet maailman väestöstä. Mikä oli itse asiassa koko postauksen pääpointti.

Käyttäjän Mary kuva
Mary

Ihan hauska keskustelunavaus, johon liittyy pari samaa ikuisuusongelmaa, jotka näissä esineellistämiskeskusteluissa muutenkin aina pyörivät.

Miesten esineellistämisen tarjoaminen länkkäreille feministisenä vaihtoehtona ei ole mitenkään uusi juttu. Esimerkiksi homoerotiikan katsomista ja fikkaamista on tarjottu naisille iät ja kaiket mahdollisuutena objektisoida miehiä ja siten tasa-arvoistua. Ovatpa miesasiamiehetkin paikoin havahtuneet siihen, miten naisten naisille kirjoittama romantiikkagenre objektisoi mieshahmot romanssi/seksiobjekteiksi. Tuskin myöskään länkkärisarjoissa nykyään niin yleinen miesromanssivihjailu on suunnattu pelkästään sateenkaariyleisölle (esim. Sherlock).

Ongelma näissä objektisointikeskusteluissa, olipa esittäjä sitten mies, nainen, feministi, sovinisti tai vaikka naapurin koira, on yleensä keskittyä esineellistämiseen asiana itsessään ja unohtaa, miksi sitä lähtökohtaisesti on kritisoitu. Naisten objektisoimisen haitoista henkilökohtaisella on kuitenkin olemassa näyttöä esim. psykologian puolella (hyvä katsaus aiheeseen vaikkapa täällä, jos pääset lukemaan https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/B9780123849250000912?dgcid=scitechconnect_socialsci_starlink). On oletettavaa, että miesten laajempi objektisoiminen johtaa vastaaviin ongelmiin myös miehillä, vaikka tätä onkin ollut vaikea näyttää toteen niin kauan kuin valtaosa arjen esineellistämisestä liittyy naisiin. Tässä meressä taas joku pelissä pyörähtävä pylly on aika pieni ja - kyllä, minun mielestäni - sinänsä harmiton pisara. Samalla en kuitenkaan ymmärrä haikailua (? tai sellaiseksi sen tulkitsin) aasialaisen objektisointi- ja fanservice-kulttuurin perään ja sen rinnastamista jonkinlaiseen sukupuolten tasa-arvoon ainakaan ihan varauksettomasti. Asia on toki monisyinen eikä sitä tosiaan voi mitenkään tarkastella vain paljaan pinnan määrän kautta.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Myönnän että asiaan voi toki suhtautua tuostakin kulmasta, että esineellistämisellä sinällään voisi olla pitkän tähtäimen negatiivisia seurauksia. Artikkelia en ikävä kyllä pääse lukemaan, mutta toisaalta uskoisin että kun miehistä puhutaan niin mediaesittämisen ongelmat ovat pääsääntöisesti siinä ihan päinvastaisessa suunnassa – eli siinä, että miehet ovat ikään kuin pakotettuja subjektin rooliin, eikä kulttuurissa ole juurikaan tilaa miehille olla objekteja tai saada kasuaalia validaatiota ulkonäöstään. Täällä on muutamia mielenkiintoisia pointteja aiheesta (sikäli kun nyt on ylipäätään järkevää vastata akateemiseen tekstiin Tumblr-postauksella.)

Lisäksi uskoisin, että on hyvä myös tiedostaa miten esineellistämistä tehdään. Itse en voi toki puhua kenenkään toisen puolesta, mutta ainakin itse koen että piirroshahmot ovat esimerkiksi lihaa ja verta oleviin näyttelijöihin verrattuna sen verran oikeasta elämästä etäännytettyjä, että niihin on helpompi samastua vain kun itse haluaa, eikä niin tapahdu ns. väkisin, mikä sitten voisi johtaa niihin kehonkuvaongelmiin ja vastaaviin.

Joskus tuli myös veisteltyä että kun on kyse fiktiivisten piirroshahmojen esineellistämisestä (ja mistään muustahan en tässä postauksessa puhukaan), ei kuluttajan reaktiossa ole koskaan kyse pelkästään yksittäisestä kuvasta, vaan kaikesta siitä kontekstista ja niistä käsikirjoituksellisista ja narratologisista ulottuvuuksista mitä hahmolla on. Toisin sanoen esineellistetyinkin 2D-hahmo on oikeastaan vähemmän esineellistetty kuin valokuva oikeasta ihmisestä, jonka ainoa miellyttämisen vektori on visuaalinen. Eli toisessa on kyse ihmisen esineellistämisestä, toisessa oikeastaan esineen inhimillistämisestä.

(Ja tämäkin liittyy tavallaan siihen, miksi esineellistävä fanservice voi olla myös jotain ihan muuta kuin uimapukuja ja alusvaatteita, ja naiskuluttajien tapauksessa yleensä onkin.)

Sinällään en näkisi tätä varsinaisesti "haikailuna", kun itse kuitenkin tulee elettyä pitkälti japanilaisen mediakulttuurin parissa, jossa kyseessä on ihan vain itsestäänselvä mediakulttuurin realiteetti. Enemmänkin kutsuisin sitä ihmettelyksi siitä, miksi aidan toisella tunnutaan edelleen olevan näissä asioissa niin jäljessä, että naiskuluttajien olemassaoloa ei edes tiedosteta.

Sherlockit, Supernaturalit ja vastaavat paritusalttiit teokset toki poislukien, ei siinä. Mutta toisaalta tuntuu kyllä vähän myös siltä että niiden fandomeissa on paljonkin overlappia japanilaisen kulttuurin kuluttajien kanssa… ainakin sukupolven suhteen jos ei muuten.

Ja toki sen tiedostan että nämä ovat asioita jotka ovat pitkään olleet tiedostettuja akateemisen mediatutkimuksen parissa – tuossa Popcult-tapahtumassakin viime viikonloppuna noin joka kolmannella puhujalla tuntui olevan jonkinsorttinen gradu tekeillä fandom-aiheista. Mutta tuntuu siltä että tämän ulkopuolella – miesten kirjoittaman pelijournalismin ja tavallisten foorumipostaajien parissa – naiskatseen luonteesta ollaan edelleen niin pihalla, että luullaan Kratoksen edustavan sellaista. Mistä tämä teksti sitten lähtikin.