Idän lumo: Anime on aina samaa mössöä / Blogit / www.pelaajalehti.com

Idän lumo: Anime on aina samaa mössöä

26.08.2018 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
2
Idän lumo: Anime on aina samaa mössöä

Anime, kuten kaikki siihen tutustuneet varmaan tietävät, on derivatiivinen ja itseään toistaville tropeille ja elementeille rakentuva mediamuoto. Sellaista se on siksi, että kuluttajat haluavat sen olevan sitä.

Sama pätee pitkälti kaikkeen muuhunkin japanilaiseen popkulttuuriin, joten tarkoitan tässä japanilaista hahmopohjaista nörttikulttuuria laajassa mielessä, puhuttiin sitten animesta, peleistä tai mangasta. Käsittelin tämän kulttuurin syntyä aiemmin tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa.

Tekstin ensimmäisestä osasta voi nostaa esiin sen, että kun ensimmäiset animen parissa kasvaneet tekijät alkoivat tehdä animea toisille animenkuluttajille, he perustivat käsityksensä siitä miten teosten ”kuuluu toimia” niihin sarjoihin joita olivat itse katsoneet. Toisesta osasta taas kannattaa huomioida se, että vuoden 1995 Neon Genesis Evangelionista alkaen Japanin nörttiviihteen kuluttajat eivät ole välittäneet niinkään tarinoista, loreista tai narratiiveista, vaan tärkeimpään rooliin nousivat hahmot.

Kulttuurikriitikko Hiroki Azuma esitti kuitenkin aikoinaan teorian, jonka mukaan edes yksittäisillä hahmoilla ei ole japanilaisille nörttikuluttajille niin paljoa väliä kuin niiden elementeillä. Vuonna 2001 julkaistussa kirjassaan Otaku: Japan's Database Animals Azuma kirjoittaa näin:

From the beginning the sense of realism in otaku genres has been weak; in many cases, even original works create worlds through citation and imitation of previous works. Without reference to the real world, the original is produced as a simulacrum of preceding works from the start, and in turn the simulacrum of that simulacrum is propagated by fan activities and consumed voraciously. In the other words, irrespective of their having by an author, the products of otaku culture are born into a chain of infinite imitations and piracy.

Azuman mukaan teosten ja hahmojen kasaaminen aiemmista elementeistä on modernille otakukulttuurille niin olennaista, että ”alkuperäisellä teoksella” tai ”alkuperäisellä tekijällä” ei varsinaisesti ole mitään väliä. Hahmojen ominaisuudet, tarinoiden juonenkäänteet ja muut elementit päätyvät kuluttajien kollektiiviseen tietoisuuteen, ”tietokantaan”, jossa ne elävät ikuisesti kontekstistaan irrotettuna ja pintautuvat sen jälkeen yhä uusissa teoksissa.

Azuma kuvailee tietokantaa käyttämällä vertausta pelien visuaalisiin assetteihin, joita kutsutaan ruudulle tarpeen mukaan muodostamaan erilaisia kokonaisuuksia.

Azuma nostaa esille sen, että kyseessä on Japanin popkulttuurille uniikki ilmiö. Kärjistettynä: läntisessä mediassa Harry Potter -klooni olisi vain Harry Potter -klooni, mutta japanilaisessa mediassa jäljitelmä on yhtä validi ja relevantti kuin alkuperäinenkin – koska alkuperäinenkin on ihan yhtä lailla valmiista osista kasattu.

Kyseessä on ikuisuuksiin jatkuva ketju, jonka alkupää on jossain fiktion alkulimakeitoksessa. Azuma kutsuu kirjassaan tätä kulutustapaa ”eläinmäiseksi”, koska siinä on kyse gravitoitumisesta välitöntä tyydytystä ja suurinta yhteistä nimittäjää kohden, kuin kärpäset hunajapurkille. Provosoivasta ilmauksesta huolimatta Azuma ei pyri kyseenalaistamaan tämän kuluttamistavan validiutta, onhan hän nörtti itsekin.

Koska Rei Ayanamin hahmopiirteet – vaitonaisuus, siniset hiukset, mystisyys – ovat tallentuneet tietopankkiin, joku voi tehdä niinsanotun ”Rei-kloonin” vaikka ei olisi koskaan nähnyt Neon Genesis Evangelionia.

Kaikista näistä tietokantaan tallennetuista kliseistä ja tropeista on vuosikymmenten varrella kasvanut omanlaisensa narratiivinen kieli, jonka avulla pystytään välittämään hyvinkin paljon informaatiota hyvin pienessä tilassa.

Jos sarjassa tulee vastaan poikamaista minä-pronominiä boku itsestään käyttävä tyttö, jolla on lyhyet hiukset ja laastari poskessa, kuluttaja tietää välittömästi hänen olevan sporttinen poikatyttö. Muodollinen watakushi-pronomini ja vanhanaikainen hime-cut-kampaus taas kertovat hahmon olevan hyvästä perheestä. Korostetun tyttömäinen atashi-pronomini, räväkkä puhetyyli, laitetut kynnet ja vaalennetut hiukset taas vihjaavat tytön viettävän aikansa bilettämisen, tupakoimisen ja kevytkenkäisten miessuhteiden parissa.

Kaikki tämä on tulkittavissa, vaikka jokaisella hahmolla olisi sillä hetkellä päällään täysin samanlainen koulupuku. Osalla tropeista on enemmän, osalla vähemmän tekemistä oikean maailman kanssa, joten mitä syvemmälle kaninkoloon upotaan, sitä enemmän kyseessä alkaa olla omanlaisensa kerrontakieli, joka on tunnettava jotta ymmärtää mitä näkee.

Japanilaisen hahmokulttuurin tropeiden ja muiden rakennuspalikoiden kategorisoiminen luokkiin on yhtä vanha ilmiö kuin nörttiys itse, mutta vasta Azuma puki sen lopullisesti sanoiksi.

Täällä lännessä animesta on kuitenkin vaikea puhua ilman että joku tulee säännöllisesti kertomaan, miten se on kaavamaista liukuhihnatuotettua moskaa, josta on taiteellisuus kaukana. Jotkut jopa esittävät tämän ikään kuin olettaen, että tyhmät animenkatsojat eivät vain ole asiaa koskaan itse tajunneet.

Länsimainen fiktiokerronta toimii suuremmalla resoluutiolla kuin japanilainen. Näin ollen japanilaisen kerronnan seassa oleviin isompiin palasiin on vaikea suhtautua muuten kuin kauneusvirheinä – tai tässä tapauksessa kliseinä.

Toki tietokanta-ajattelua on lännessäkin, koska tuttujen kuvioiden etsiminen on ihmisille luontaista. Läntisen median puolella sen periaatteilla toimii TV Tropes -wiki, jossa joudutaan kuitenkin tietysti erikseen tähdentämään, että tropeet eivät automaattisesti ole huono asia. Länsimaisessa mediakritiikissä tietokanta-ajattelua näkee ylipäätään käsiteltävän millään tavalla neutraalisti, koska omaperäisyyden arvostaminen ja derivatiivisuuden halveksuminen ovat täällä Japania korostuneempia. (Minusta vähän liikaakin, kuten blogin lukijat muistanevat.)

Keskimääräisen länsimaisen netinkäyttäjän näkemys animesta.

Täällä lännessä aloittelevat kirjoittajat kärsivät yleensä täysin päinvastaisesta ongelmasta kuin Japanissa: suuren taiteellisuuden ja omaperäisyyden harhasta. Siksi heitä on erikseen muistutettava siitä, että tarinankerronnan parhaaksi todetut käytännöt ovat olemassa kuluttajia varten. Jos esimerkiksi päähenkilö paljastuukin tarinan lopussa pahikseksi, kuluttaja saattaakin vain tuntea olonsa huijatuksi sen sijaan että ihastelisi kirjoittajan omaperäisyyttä.

(Toki tällaisista ongelmista saattavat kärsiä kokeneemmatkin tekijät. Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa TV-sarja Star Trek: Uusi sukupolvi, jonka ensimmäisillä kausilla Gene Roddenberry oli ihastunut ajatukseen siitä, että tulevaisuudessa ihmiset eivät enää koe surua lainkaan. Lopulta hänet saatiin ilmeisesti ylipuhuttua siitä, että tämä teki hahmoista vain vaikeasti lähestyttäviä.)

Kenties tällainen suhtautumistapa mediaan on kasvanut nimenomaan Japanissa, koska siellä ihmiset ovat luonnostaan lokeroijia. Japanilainen kulttuuri arvostaa ”normaaliutta”, ja jokaisen asian jäsentäminen ja laittaminen suurempaan kontekstiin on heille tavanomaista, oli kyse sitten median tropeista tai vaikka ihmisten luonteenpiirteistä.

Japanissa veriryhmien ajatellaan vaikuttavan persoonallisuuteen samalla tavalla kuin lännessä horoskooppimerkkien.

Tämä näkyy ihan arkisessa kielenkäytössäkin: sen sijaan että japanilaiset sanoisivat ”en tykkää tulisesta ruoasta”, he sanovat usein ”olen sitä tyyppiä joka ei tykkää tulisesta ruoasta”. Tai ”hän on sitä tyyppiä joka hengaa yksinään.” Tai ”olen sitä tyyppiä joka ei voi nukkua tuuletin päällä”. Tai ”hän on sitä tyyppiä jonka mielestä tupakointi näyttää coolilta.”

Sitä on tietenkään paha kieltää, että fiktion kasaaminen pelkistä valmiista palasista johtaa pahimmillaan täysin banaaleihin lopputuloksiin. Huvittava esimerkki löytyy Welcome to the NHK:sta, jossa nörttipojat kokeilevat kasata peliprojektiinsa unelmiensa naisen hyvänkuuloisista tropeista, mutta päätyvät luomaan Frankensteinin hirviön.

Päähenkilön lapsuudenystävän pyörätuolissa oleva sisäkkörobotti, joka oli päähenkilön rakastaja edellisessä elämässä. Ja joka on niin ikään alieni ja aave.

Ongelma on kuitenkin lähinnä tropeiden lyhyt puoliintumisaika. Söpö ja aurinkoinen lapsuudenystävä saattaa paljastua omistushaluiseksi, mustasukkaiseksi sadistiksi. Pitkä ja cool tyttö saattaa salaa tykätä söpöistä ja pinkeistä asioista. Rikkaan perheen tyttö saattaa salaa katsoa otakuanimea. Jokainen näistä on uusi ja jännä ajatus tullessaan vastaan ensimmäisen kerran, mutta heti sitä seuraavalla kerralla se on jo klisee. Siksi niin monet päätyvät katsomaan viisitoista sarjaa ja kasvavat sitten yli animesta, kun alkavat tunnistaa tuttuja elementtejä ja ajattelevat nähneensä kaiken mitä on tarjolla.

Olennaista on kuitenkin tiedostaa, että tietokanta-ajattelun mukaan jokainen tropee on alun perin ollut jonkun toisen tropeen ympärikääntäminen. Jopa niinkin perustavanlaatuisessa hahmoluokassa kuin tsunderessa on kyse ihan vain siitä, että joku on aikoinaan miettinyt: entäpä jos äksyn ja vihaisen tytön kuoren alta paljastuisikin herkempi persoona, kun tarina ja hahmosuhteet etenevät? Kaikki on aina kasattu aiemmista osista, eikä omaperäisiä ideoita ole. ”Everything is a remix.”

Lisäksi asiaan voi suhtautua niin, että elementtien käyttämisessä ei sinällään ole mitään pahaa – ne ovat lopulta vain rakennuspalikoita. Legopalikoista rakentelu ei välttämättä ole sen vähemmän luovaa kuin muovailuvahallakaan. Kyse on vain siitä, minkälaisella resoluutiolla luovuutta harjoitetaan ja minkälainen kokonaisuus palasista kasataan, kuten olen aiemmin kirjoittanut jo pariinkin otteeseen.

***

Lisäksi ”luovuutta” voi halutessaan katsoa myös kokonaan toisesta suunnasta.

Jokainen itseään arvostava viihdesivusto vääntelee nykyään käsiään sen suhteen, miten Hollywood ja muut länsimaiset viihdeteollisuudet tahkoavat nykyään jatko-osia jatko-osien perään. Kukaan ei uskalla keksiä enää uusia supersankareita, joten on pidettävä hengissä viime vuosisadalla keksittyjä sellaisia ja kerrottava tarinoita niistä.

Kyseessä on taloudellinen pakko: viihdeteollisuus on naimisissa samojen tuoteperheiden loputtomien jatko-osien kanssa, koska ihmiset gravitoituvat aina enemmän tuttuja asioita kuin uusia sellaisia kohden. Sama taloudellinen paine tuntuu jokaisella viihteen alalla, niin lännessä kuin Japanissakin.

Japanilainen viihdeteollisuus ei kuitenkaan tahkoa ulos jatko-osia ja uusia kausia jatkuvalla syötöllä. Monille animesarjoille ei tehdä jatkoa vaikka fanit kuinka niitä toivoisivat, koska tekijät kokeilevat ennemmin jotain ihan uutta projektia. Kymmenen vuotta vanhan animetuoteperheen herättäminen henkiin uudella tuotannolla on nykyään yleisempää kuin ennen, mutta siitä huolimatta harvinainen poikkeustapaus. Vuodesta toiseen jatkuvissa lasten supersankarituoteperheissä heitetään joka vuosi vanhat hahmot roskiin ja marssitetaan uuden kauden päähenkilöiksi uusi supersankaritiimi.

Ylipäätään Japanissa tapana on, että sarjat loppuvat ja tilalle aloitetaan uusia – eikä sarjasta lypsetä Lost-tyyliin tuotantokautta toisen perään, kunnes katsojien kiinnostus laantuu ja sarjan todetaan hypänneen hain yli. Miksi näin voidaan tehdä?

Stranger Things on siitä mielenkiintoinen länsimainen TV-sarja, että vaikka se on kokonaan oma tuotantonsa, sen juonielementit perustuvat hyvin vahvasti kuluttajille tuttuihin rakennuspalikoihin - 80-lukulaista logoa myöten.

Lonkalta voisin veistellä, että oma osuutensa asiaan on tietokanta-ajattelulla. Kun voidaan luoda loputtomasti uusia sarjoja jotka silti koostuvat tutuista rakennuspalikoista, kuluttajien mielenkiinto pysyy yllä kokonaan erilaisella tavalla. Lännessä tällaista tapaa rakentaa mediaa kutsutaan helposti "derivatiivisesti" ja "panderoivaksi" ja ties mitä muuta, mutta hyvin se on toiminut tähän asti. Myös niille joillekin länsimaisille sarjoille jotka ovat kokeilleet samaa, kuten Stranger Thingsille tuossa yllä.

Tätä tapaa rakentaa viihdettä voi halutessaan kritisoida. Samalla on hyvä tiedostaa sen hyvät puolet - sekä myös kyseenalaistamattoman omaperäisyydentavoittelun huonot puolet.

---

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä ja blogia voi seurata Twitterissä.

---

Edellinen: Kulmakarvojen salaisuus

Seuraava: Sanasi rajoittavat ajatteluasi

Kommentit

Käyttäjän Nelia19 kuva
Nelia19

Ei hitto että repesin tuolle Rosa-parodialle, liian vähäiset yöunet varmaan :'D

Mutta siis, tottahan se on että kun odotetaan tiettyä kaavaa niin mitäpä sitä väkisin murtamaan. Japanissa kun näistä tropeista tykätään niin ei siellä ruveta kuuntelemaan länsimaisten nillitystä omaperäisyydestä ja toiston tuskasta. Itse pidän joistain tropeista kun taas jotkut vain väsyttävät, joten aikalailla se on sitten niistä omista mieltymyksistä kiinni miten niihin suhtautuu. Esimerkiksi en oikein lämpene taikatyttösarjoille, joten Madoka näennäisellä erilaisuudellaan ja twisteillään iski juuri kultasuoneen kohdallani.

Sama on myös länsimaisten tropien kohdalla. Itse en niin rakastunut Stranger Thingsiin koska sen käyttämät tropet ilkeää yhtiötä myöten eivät vain enää uppoa, vaikka ne olisi kiedottu nostalgian kääryyn. Mutta jotkut vanhat kunnon piirteet sarjoissa ja peleissä uppoaa edelleen, esimerkiksi The Last of Us:kin käyttämä "äreä ukko oppii isähahmoksi nuorelle tyypille" on aina kultaa minulle!

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Vanhan viidakon sananlaskun mukaan on olemassa kahdenlaisia ihmisiä jotka katsovat animea. On niitä jotka pitävät animesta siksi että se on mitä on, ja sitten on niitä jotka toivovat jatkuvasti että se olisi jotain mitä se ei ole. (Tai ehkä oli joskus ohikiitävän hetken 80-luvun lopulla.)

Koska niin paljon kuin ne viisitoista animesarjaa katsoneet tyypit (tm) kovasti ovatkin sitä mieltä että anime on aina samaa mössöä, niin yksinkertainen totuushan on se että ajan kulumisen huomaa nimenomaan siitä miten vanhat tropeet muuttuvat vanhanaikaisiksi ja korvautuvat uusilla, jotka rakentuvat edellisten päälle. Tämän takia aina sanonkin animen olevan "kroonisen postmoderni" mediamuoto.

Itse asiassa pidin tästä aiheesta kymmenen minuutin luennontyngän vuonna 2011, ja nyt kun katsoin sen uudestaan on suorastaan häkellyttävää miten erilaisia teoksia ja tropeita tulee nykyään käytettyä esimerkkinä. (Siitä puhumattakaan miten paljon oma habitukseni on muuttunut...)

Nostoja