Idän lumo: Aina se sama peli

31.12.2017 // Kirjoittanut: Petteri Uusitalo
6
Idän lumo: Aina se sama peli

”On se jännä”, sanoi muuan ikäiseni sukulainen joulun alla. ”Nintendo tekee aina sen saman pelin, ja joka kerta ihmiset ostaa sen.”

Puhe oli tietysti Super Mario Odysseysta. Jokainen tällaisen keskustelun käynyt tietääkin, että tämän avauksen jälkeen on turha yrittää jatkaa keskustelua siitä, millaisia uusia ideoita, pelimekaniikkoja ja kenttäsuunnittelua tässä uusimmassa pelissä on – ne eivät keskustelukumppania kiinnosta. He näkevät vain saman hahmon, samoja proppeja ja samoja vihollisia kuin 30 vuotta sittenkin, ja loppupäätelmä on välitön: ”se sama peli taas”.

Tämän ajattelutavan voisi toki ajatella olevan vain sellaisten ihmisten olankohauttelua, jotka eivät pelejä kauheasti pelaa eivätkä siis näe pintaa syvemmälle. Mutta jokainen tätä lukeva varmaan tietääkin, että näin ei ole.

Esimerkiksi kuuntelemani Remaster-podcastin isäntiin kuuluva ex-sonylainen Shahid Kamal Ahmad oli (ennen Odysseyn julkaisua) vakavissaan sitä mieltä, että Nintendon pitäisi päästää Mario eläkelaitumille ja tehdä hahmosta Mikki Hiiren kaltainen logomaskotti, koska tulevaisuus ja relevanttina pysyminen vaatisivat uusia hahmoja. Ja samansuuntaista olen kuullut joidenkin suomalaistenkin pelitoimittajien sanovan: ”Joka kerta sama tarina, putkimies lyömässä päätään tiiliin.”

Juonen puuteko siinä sitten hiertää? Muistan nimittäin selvästi käyneeni pitkälti samanhenkisen keskustelun vuonna 2009, kun edellisen aikuisten oikean Mario-pelin Super Mario Galaxy 2:n julkaisua vielä odoteltiin. Kun media kertoi, että pelissä ei tulisi olemaan sen kummempaa tarinaa, muuan tuttuni haukkui sen olevan siis pelkkää DLC-lisäsisältöä edeltäjälleen eikä mikään ”kokonainen” peli, vaikka sitä myytiinkin täyden pelin hintaan.

Minulle tällaiset pelin määritelmät tuntuvat varsin vierailta ehkä etenkin siksi, että minulla on usein vaikeuksia jaksaa yrittää välittää länsimaisten kehittäjien AAA-pelien hahmoista ja juonista. Toki nämä ovat vain makuasioita, mutta silti.

Päähenkilö on aina joku mies, joka yrittää pelastaa universumin tai tyttärensä tai jotain siltä väliltä. Kaikki pelit näyttävät samalta, eli mahdollisimman realistisilta ja live-action-elokuvien näköisiltä. Jokaisella päähenkilöllä on eri nimi ja taustatarina, mutta sekö pelistä tekee "uuden pelin" siinä missä Nintendon tabula rasa -päähenkilöt eivät? Ja onko sillä yhtään mitään väliä itse pelaamisen kannalta? Pahimmillaan tuntuu siltä, että käsikirjoitus ja peli on tehty kokonaan eri firmoissa ja sitten vain hitsattu yhteen jälkituotannossa.

En kuitenkaan ajatellut kirjoittaa tänään pelien tarinankerronnasta, enkä oikeastaan pohjimmiltaan edes Nintendosta sinällään. Sen sijaan ajattelin käyttää tätä aihetta ponnistuslautana ihan toiseen suuntaan.

Onko karisman salaisuus hammashymyssä?

Jokainen tietää, että Nintendon tärkein assetti ovat sen rakastetut tuoteperheet. Toki voisi yhtä hyvin sanoa myös ”hahmot”, mutta yllättävän vähän niillä kuitenkin on väliä pelien itsensä kannalta. Marioissa hahmot ovat yhdentekeviä, ja Pokémoneissakin poikkeukset ovat harvassa. Zelda-sarjassa taas puhutaan aina vain Midnan ja Sidonin kaltaisista karismaattisista mutta kertakäyttöisistä sivuhahmoista, koska päähenkilöt ovat aina kuitenkin vain samojen hahmojen reinkarnaatioita.

Sen sijaan kun uusi The Legend of Zelda tai Pokémon julkistetaan, fanit odottavat joka kerta vesi kielellä tietoja ja huhuja ihan muista asioista: mitä uusia konsepteja, pelimekaniikkoja ja maailmanrakennuksellisia juttuja on luvassa tällä kertaa? Hahmot taustatarinoineen sen sijaan ovat listan häntäpäässä.

Kaikille on kuitenkin selvää, että pelisarjojen konsepteja ei ole hyvä muuttaa liikaa. Tämänvuotiset Mario ja Zelda ovat eittämättä onnistuneet uudistamaan kaavojaan onnistuneesti, mutta kaikille yrittäjille ei ole aina käynyt yhtä hyvin. Ei Metroid: Other M:ää huonoksi peliksi haukuttu, mutta harva piti päätöksistä rikkoa perinteinen powerup-esineiden löytämiskaava, tehdä kokemuksesta lineaarinen ja ryydittää sitä loputtomalla määrällä dialogia ja välivideoita.

***

Vaikka valkonaamat kuinka valittaisivat Japanin tekevän koko ajan vain samaa peliä uudestaan, yleisesti ottaen siellä kuitenkin tiedostetaan hyvin se, että pyörää ei pidä keksiä uudestaan ihan vain sen itsensä ilosta. Syy on pohjimmiltaan simppeli: japanilaiset arvostavat perinteitä ja historiaa.

Tästä mieleen tulee tietysti ensimmäisenä vanhoja temppeleitä ja teeseremonioita, ja toki nekin liittyvät samaan asiaan. Tämä arvostus on kuitenkin kaikenkyllästävä, ja se ulottuu myös populaarikulttuuriin. On kaikille itsestäänselvää, että pelisarjasta tekevät pelisarjan juuri sen perinteet. Genreihin pätee sama juttu.

Jos Pokémon-taistelut lakkaisivat olemasta vuoropohjaisia tai Linkin pääase olisikin miekan sijaan varsijousi, olisiko peleistä enää järkeä tehdä samaan sarjaan kuuluvia lainkaan? Tällaiset kokeilut kuuluvat tuoteperheiden spinoff-nurkkaan, eivät pääsarjan peleihin. Talesin ja Final Fantasyn kaltaiset JRPG-sarjat saattavat toki vaihtaa aina hahmonsa uusiin, mutta niitä yhdistävät pelimekaniikat ja teemat.

Final Fantasy XIV Online

Ja silloin kun yritetään uudistaa liikaa, saattaa syntyä aika rumaa jälkeä.

Se että osaa tehdä jotain tuttua ja perinteikästä mutta paremmin kuin ennen on lännessä pahasti aliarvostettu kyky: täällä perinteitä pidetään usein automaattisesti pölyisinä ja kuluneina, niistä ammentamista taas laiskana ja epäluovana. Jos jonkin teoksen huomataan muistuttavan jotain toista, sille halutaan välittömästi perusteluja ja puolusteluja. (Yleensä ensimmäisenä käteen sattuva tylppä esine on sankarin matka, jolla sitten huidotaan kritisoijia loitommas kyllästymiseen asti.)

Japanissa näin taas ei ole, eikä perinteiden noudattamista tarvitse puolustella. Usein perusasioiden nimenomaan halutaan olevan mahdollisimman tuttuja ja helposti ymmärrettäviä, jotta ne omat uudet ideat voisi rakentaa vakaalle pohjalle. Tämä pätee sekä pelien pelimekaniikkoihin, niiden kerrontaan että toki muuhunkin audiovisuaaliseen tarinankerrontaan, kuten animeen. Jokainen voi sitten toki miettiä, kumpi näistä lähestymistavoista on oikeastaan pinnallisempi.

Joskus toiste voisin kirjoittaa lisääkin siitä, millä kaikilla eri tavoilla perinteiden ja historian arvostaminen japanilaisessa mediakulttuurissa näkyy.

Petteri Uusitalo

Kirjoittaja on Anime-lehden päätoimittaja. Häntä voi seurata Twitterissä.

Kommentit

Käyttäjän Teräskäsine kuva
Teräskäsine

Nyt kun asiaa miettii, niin en ole oikeastaan koskaan välittänyt yhtään seuraavan Marion tai edes Zeldojen juonista. No, jälkimmäinen pelisarja on tarinapainoitteisempi ja sisältää enemmän ikimuistoisia hahmoja, mutta silti uuden Zeldan kohdalla juoni on se vähiten kiinnostavin asia.

Minua Nintendon peleissä kiehtoo yksinkertaisesti laatu ja uudet ideat. Zeldoista odotan aina saavani upean kokemuksen, jonka parissa voi jännittää, nauraa, liikuttua ja innostua. Tämän tajusin erityisen hyvin ollessani Firenzessä Zelda-konsertissa, jossa tutut musiikit ja melodiat veivät minut takaisin tuttuihin seikkailuihin.

Luulen ihmisten hakevan Nintendon peleistä eniten yksinkertaisesti viihdettä ja upeita kokemuksia.

Käyttäjän xtpro kuva
xtpro

Oikein hyvä teksti, johon yhdyn täysin! Vähän kuitenkin häiritsi, että kun alussa mainittiin ettei keskitytä Nintendoon, niin silti loppuun asti tekstissä käsiteltiin Nintendon pelejä. Onhan se toki ymmärrettävää, kun huomioi kuinka merkittävä tekijä Nintendo on. Jatkossa kuitenkin toivoisin, että kuullaan lisää lännessä vähemmän tunnetuista teoksista! Japanissahan käsittääkseni pelikulttuuriin kuuluu myös hyvin vahvasti mobiilipelaaminen, joten siitä olisi kiva kuulla myös. Tosin, ymmärrän ettei siitä kannata liiaksi kirjoitella, jos se aihe ei ole oikein tämän saitin lukijakunnan makuun. Mainittakoon kuitenkin, että todella aktiivisena mobiilipelaajana paras peli mitä olen kosketusnäytöllä kokenut on juurikin japanilainen, joten tuntuu että he osaavat kyllä todella hienosti senkin puolen pelien tekemisestä.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Joo, tällä kertaa ne selkeimmät esimerkit nyt puolivahingossa sattuivat tulemaan lopulta mieleen lähinnä siitä suunnasta. Jatkossa monipuolisemmin.

Ja jep, voisihan mobiilipelejäkin tosiaan käsitellä jossain vaiheessa, vaikka sitten ihan vain gachakulttuurin esittelyn muodossa. Laitan korvan taakse.

Käyttäjän Hayarigami kuva
Hayarigami

Erinomainen kirjoitus, johon minäkin yhdyn täysin!

Yksi parhaista Nintendon ulkopuolisista esimerkeistä on varmasti Dragon Quest, Japanin perinteikästäkin perinteikkäämpi "kansallispelisarja". Uudistukset osien välillä ovat minimaalisia, mutta silti uuden osan ilmestyessä suuri osa salarymaneistakin pitää laittoman vapaapäivän.

Käyttäjän mecha_no_maniac kuva
mecha_no_maniac

Hmm … Joissakin kohdissa voin olla samoilla linjoilla, toisissa taas en. Kuulun itse niihin ihmisiin, jotka arvostavat edes jonkinlaista panostusta juoneen/hahmoihin, olipa pelattavuus sitten miten hyvä tahansa. Aloitin pelaamiseni PS1-kaudella, mutta pidän monista PS2-peleistä enemmän juurikin paremman tarinankerronnan takia. Teknologian kehittyessä myös pelien juoniin alettiin satsata. JRPG:t - kaikkine perus kliseineen - olivat tarinankerronnan pioneereja jo varhaisilla konsoleilla, mutta itselläni useimmat (J)RPGt jäävät välistä niiden monimutkaisten taistelusysteemien sekä valtavien tavaravuorten takia. En vain jaksa väkertää kovin kauaa jonkun vaativan mikromanageroinnin kanssa.

Useimmissa Marioissa juoni on tosiaan täysin sivuseikka ja pääpaino on juurikin niissä erilaisissa pelimekaniikoissa. Mutta kuulemani mukaan ainakin ekassa Super Mario Galaxyssa ja ilmeisesti joissain Paper Marioissa on yritetty saada juoneen vähän muutakin kuin se perus ”pelasta Peach Bowserilta”-asetelma. Itse olen pelaillut Marioista lähinnä Brosseja 1-3, Super Mario 3D Landia sekä Wiin Brossia, eivätkä ne TODELLAKAAN olleet mitään juonipainotteisia pelejä.

Zeldoissa juoni on jo huomattavasti tärkeämpi osa sarjan pelejä, mutta niissäkin Zeldaa, Linkkiä ja Ganonia kierrätetään pelistä toiseen. Itselleni se on vähän tylsä ratkaisu (varsinkin kun Link on hiljainen protagonisti). Ja nauran partaani niille ihmisille, joiden mielestä Ocarina of Time on käsikirjoitukseltaan suorastaan mestariteos. Siis kuulemma ihan omassa luokassaan omaperäisyytensä sekä maailmanrakennuksensa kannalta. N64-aikakauteen verrattaessa osan tuosta ylistyksestä vielä ymmärtää (tosin silloinkin vain murto-osan)… mutta OoT on muka se kaikista parhaiten käsikirjoitettu videopeli ikinä??? Pelasin pelin 3DS-version tässä syksyllä lähes loppuun (vika pomotappelu jäi uupumaan, pitäis sekin joskus hoidella alta pois). Pelattavuudeltaan OoT oli ihan ok tapaus, mutta pohjimmiltaan pelin juoni oli aikamoista peruskauraa: pelasta prinsessa + maailma keräämällä kasaan maagiset rojut sekä ukot. Aikamatkustus – ja eri aikakausien erot- oli ihan mielenkiintoinen gimmick, mutta se yksistään ei tee juonesta automaattisesti kovin syvällistä. Zeldan alias Sheikinä olisi muuten ollut ihan kiva ylläri, jollei se olisi yhtä suuri salaisuus kuin Aerithin kuolema FF seiskassa. Ocarinassa oli toki ihan mielenkiintoisia hahmoja ja paikkoja, mutta useimmille niistä ei anneta paljoakaan syvyyttä, paljoakaan tietoja tai taustoja. Esim. Shadow Templen historiasta annetaan lopulta HYVIN vähän tietoa. Mikä on sinällään sääli, koska kaikessa karmivuudessaan se paikka oli hyvin mieleenpainuva. En sano, etteikö OoT ole varmasti ollut aikoinaan uraauurtava peli. Mutta ilman nostalgialaseja, sitä on nykypäivänä vaikea nähdä perushyvää peliä kummempana. Muista Zeldoista olen pelannut lähinnä vain Twilight Princessiä ja siinä oli jo huomattavasti enemmän rakennusmateriaalia sekä hahmoille että lorelle… sekin peli jäi tosin aikoinaan kesken.

Pokemoneissa pääkampanja ja juonen perusrakenne ovat pysyneet kutakuinkin samana vuodesta toiseen: kerää merkit, taistele kilpailijaasi vastaan, kukista pahisliiga, pyydystä kannen maskotti ja saavuta liigamestaruus. Erona Zeldoihin on kuitenkin se, että sellaiset roolit kuten salijohtajat, kilpailijasi tai pääpahis eivät ole staattisia pelistä toiseen – joka peliin tulee uudet hahmot uusine persoonineen ja ulkonäköineen. Pokemoneissa ei ole yks yhteen avataria Linkille, Zeldalle tai Ganonille (joskin päähenkilö on pokemoneissakin varsin hiljaista sorttia, valitettavasti). Ja tosiaan – joka generaatioon tulee aina uusia turreja pelattavaksi.
Pelasin aluksi Pokemon-pelejä yksistään niiden pelattavuuden vuoksi, mutta nykyään myös pelien tarinapuolella on selkeä merkitys oman viihtyvyyteni kannalta. 3 generaatiosta eteenpäin peleihin on pyritty tuomaan yhtenäinen juoni-kampanja, joka kulkee käsi kädessä liigahaasteesi kanssa. Unovan pelit ovat suosikkejani juurikin siitä syystä, että niissä panostettiin sekä pelattavuuden määrään että tarinapuoleen. X/Y olivat puolestaan täysi katastrofi, kun juonesta dumbattiin valtava exposition-möykky ekan ja tokan salin välille. Hävyttömän huono tahditus, paljon pinnalliseksi jääviä hahmoja (varsinkin kun vertaa gen 5:n peleihin) ja naurettavan helppo vaikeustaso – ei hyvä.

Pelattavuus on toki se kaiken A ja O pelissä kuin pelissä, mutta hyvä juoni/kerronta/hahmot saavat minut uppoutumaan peliin entistä paremmin. En sano, etteivätkö nekin Mariot voisi olla hyviä pelejä, joiden juoni on käytännössä samaa tasoa Mario Bros 1:n kanssa. Tai että kaikki Zeldat ovat automaattisesti samoja pelejä keskenään vain koska tietyt hahmot syntyvät uudelleen pelistä toiseen. Uusia pelattavuuteen liittyviä ideoita tulee ja menee, vaikka ydinhahmot pysyisivät samoina. Mutta siltikin – pidän tarinankerronnasta, pidän vaihtelusta ja ehkä siksi en ole jaksanut niin innokkaasti perehtyä moniin Nintendon peleihin, vaikka olisin voinut. Mutta kuten Pokemonikin osoittaa, pidän kyllä myös perinteistä.

Siihen nimeen Final Fantasy on aika mielenkiintoinen sarja: siellä mm. samoja monstereita, summoneita ja loitsuja kierrätetään pelistä toiseen. Mutta taistelusysteemit, maailmat ja itse tarinat hahmoineen muuttuvat numeroidusta osasta toiseen. Se tyyli edustaa paremmin sitä perinteiden vaalimista, joka on minunkin mieleeni. Valitettavasti kyseessä on tosin JRPG-sarja, joten olen pelannut lähinnä FF 8 ja 10:ä, mutta olen silti perehtynyt jossain määrin myös sarjan muihinkin peleihin.

Käyttäjän Petteri Uusitalo kuva
Petteri Uusitalo

Paper Mariot ovat sikäli mielenkiintoinen sivuhuomio, että ne sitten tosiaan ovat niitä spinoff-pelejä, jotka on voitu tehdä kokonaan eri logiikalla kuin pääsarjan pelit. Niissä (ja Mario & Luigeissa) juoni tosiaan on etusijalla, RPG-tyyliin.

Ja tässä mielessä voi sitten sanoa, että ne puolestaan noudattavat RPG-perinteitä – hahmot nyt vain sattuvat olemaan Mario-hahmoja.