True Crime: New York City / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

True Crime: New York City

20.04.2006 // Kirjoittanut: harro_pelaaja
18

Elokuvien Soturit (The Warriors, 1979) ja Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) aikoihin New York oli paska paikka. Kaupungin asukkaat tunsivat olonsa piiritetyiksi, ulos ei uskaltanut pimeän jälkeen, katuväkivalta varjosti jokapäiväistä elämää.

Myös True Crime: New York Cityssä tilanne vaikuttaa pahalta. Jopa niin pahalta, että poliisikouluun pääsy näyttää edellyttävän kahdenkymmenen rikollisen massamurhaa. Kyllähän siitä vähän nuhdellaan, mutta kun kerran ollaan melkein sukua, niin antaa olla – ansaitsivat joka tapauksessa kaiken, minkä saivat.

Absurdin alustuksen jälkeen pelaaja pannaan juoksemaan läpi harjoitusrata ja muutamat katuharjoitteet. Sitten on vuorossa poliisielokuvista tuttu motivaatioruiske, ja tarina alkaa.

Raakaa kamaa

Activisionin julkaisema peli on malliesimerkki viimeistelemättömästä työstä. Alustasta riippuen bugit saattavat olla joko pelin rampauttavia tai vaan hirvittävää ärsytystä aiheuttavia. Tuntuu vielä siltä, että juuri kun New York City alkaa maistua hyvältä, tapahtuu jotain ja fiilis on pilalla.

PlayStation 2 -versiossa törmää ainakin hidastumiseen ja haamuiluun, Xboxilla tapahtui vielä kummempia. Iso musta tykitti ruudulle merkillisen alipelin, kun Sonyn laite siirsi pelaajan välianimaation kautta juonen kannalta tärkeään tehtävään. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Redmanille omistettu minipeli, jossa artisti räiskii ja jyrää tiensä Manhattanin läpi. Se vaatii normaalisti pelin sataprosenttisen läpipelaamisen.

St. Vitus’ Dance

Miinusta on pakko antaa myös kontrolleista, jotka ovat epätarkat ja toimivat huonosti. Marcus Reed, pelin sankari/antisankari, liikkuu ajoittain jonkin oudon voiman vetämänä itsestään. On silkkaa arpapeliä, löytyykö kotelosta myös toinen .45, ja autojen käyttäytyminen on huolestuttavaa. Pidätystilanteet muistuttavat pahimmillaan farssia Reedin kouriessa ilmaa ja juoksennellessa pidätettävän ympärillä. Ja vaikka kuinka yrittäisi pysytellä lain oikealla puolella ja välttää paha poliisi -pisteitä, jalankulkijoilla on itsemurha mielessä.

Rikoksia ratkomalla Reed nousee arvoasteikossa ja ansaitsee rahaa, uusia aseita sekä autoja. Tehtävät vaihtelevat mitättömistä, varoituslaukauksella selvitettävistä tapauksista koitoksiin, jotka ovat rinnastettavissa konekivääripesäkettä vastaan rynnäköintiin. Pelin tahmeat kontrollit tekevät aseellisten ryöstöjen selvittämisestä teurastuksen, jossa Reediä viedään, ellei sitten ihmeen kaupalla pääse lukkiutumaan kohteeseen automaattitähtäyksellä. Se on ainoa keino, jolla AK-47:stä selviää hengissä.

Käyttöliittymäkin on epälooginen. Valikoissa liikkuu yleensä kuin kala vedessä, mutta jostain syystä Luxoflux on päättänyt tehdä asiat toisin. Tämä on sinänsä pientä, ja uuden mallin oppii kyllä, mutta kaiken muun päälle ladottuna viimeinen pisara.

”I got something to say, I killed your baby today”

Kaiken roskan vastapainoksi New York City tarjoilee kyllä hyvääkin. Kaupungissa on paljon tekemistä, pornokaupoista saa siistejä releitä, dojoilla oppii tappelemaan, parturi väsää Reedille Mr. T -lookin ja vaikkei korjaamoilta saa kuin kovemman moottorin ja poliisipuskurit, vääryydellä ja viekkaudella tai rehellisesti ansaittua rahaa on kiva tuhlata.

Musiikkia on paljon, NYHC:sta elektroniseen. Bändejä ja artisteja ovat muun muassa Madball ja Bad Brains sekä Slick Rick ja Bobby Womack. Biisilistat ovat pitkiä, mutta eivät Grand Theft Auto -luokkaa. Eikä radiopersoonia kuulla. Misfitsin Last Caressia kuunnellessa se ei tosin vaivaa.

Ääninäyttelijät miehittäisivät hienosti rikoselokuvan. Christopher Walken, Mickey Rourke ja Laurence Fishburne ovat kovia kundeja, ja Traci Lords ja Mariska Hargitay vähän kauniimpia.

Juonen kannalta tärkeät tehtävät ovat paljon velkaa Rockstarin rikospeleille – ja tästä syystä hyviä. Nekin kärsivät huonoista kontrolleista, mutta ainakin ideatasolla ollaan hyvällä mallilla.

Hauska idea on myös todistusaineisto, jonka voi tahtotilasta riippuen tilittää urakehitystä ajatellen poliisille tai myydä kovaa valuuttaa vastaan panttilainaamoon. Rahaa saa myös poliisityöstä, muttei samoissa määrin.

Virtuaalisaari

Pelissä mennään kovaa Manhattanin saarella. Etäisyydet tuntuvat pitkiltä. Sireenit ulvoen ja sinivalo vilkkuen saa tilaa, mutta pelkästään keskuspuiston ohi ajaminen kestää. Se vastaa todellisuutta, mutta sopii kysyä, milloin todellisuuden tavoittelu menee liian pitkälle. Metroverkostokin on onneksi olemassa. Sillä pääsee nopeasti paikasta paikkaan – mikäli peli ei tapa asemalle yrittävää Reediä.

Grafiikka on mukiinmenevää ja piirtoetäisyys riittävä. Rakennukset hypähtelevät silloin tällöin eteen, mutta se on toisarvoista. Katse on parempi pitää liikenteessä. Hahmojen animointi on tapauskohtaisesti hyvää. Lähitaisteluliikkeet ovat hienoja, etenkin alasviennit eri aseilla. Parittaja-asuinen wushu-taituri on outo ilmestys, mutta liikkuu kivasti, joten sitä leikkii mielellään.

Partureiden, vaatekauppojen ja energiaa palauttavien ruoka- ja majapaikkojen bongaaminen on ensi alkuun hankalaa, sillä niitä ei ole merkitty karttaan. Katukaavion oppiminen vie aikaa, mutta mikäli mielii liikkua sutjakasti, yksisuuntaista katua väärään suuntaan luovimista kannattaa välttää.

Post Mortem

True Crime: New York City voisi olla todella hyvä peli. Se voisi toimia paremman puutteessa, mutta en ihmettele, vaikka se jäisikin hyllyyn pölyyntymään. New York City tuntuu hetkittäin – rullatessaan kunnolla – hyvältä ja jännittävältä, mutta koska suurimman osan ajasta peli sotii valmiin tuotteen käsitettä vastaan, sitä ei voi kehua. Tässä muodossaan se putoaa Pelaajan arvosanojen kolme ja neljä väliin.

Mutta koska minä tätä arvostelua kirjoitan, annan pelille Misfitsistä ja Bad Brainsista bonusta ja alla olevan arvosanan.

Manhattan

New Yorkissa sijaitsevan Manhattanin saaren nimi on algonquin-intiaanien kieltä. Se tarkoittaa joko mäkistä saarta tai humaltumisen paikkaa. Tarinan mukaan saari ostettiin intiaaneilta 24 dollarin arvoisilla helyillä, ja vaikka dollarin arvo oli tuolloin eri luokkaa, hinta ei ollut maan nykyiseen arvoon rinnastettuna kuin huono vitsi. Samainen tarina kertoo, että maksun vastaanottanut heimo ei edes hallinnut saarta, joten kauppaa on vaikea arvostaa missään mielessä.

Saari asutettiin vuonna 1613 hollantilaisten toimesta, jolloin siellä alettiin harjoittaa turkiskauppaa Hendrick Christiansenin johdolla. Saaren nimi oli alun perin Mannatthans. Vuonna 1623 se vaihtui New Amsterdamiksi. Nykyinen nimi otettiin käyttöön joidenkin lähteiden mukaan 1680-luvulla.

4/10

Kommentit

Käyttäjän feldon kuva
feldon

Eiköhän GTA-kloonit ole nähty.

Käyttäjän jayto kuva
jayto

Hyvät musat ja muutenkin rullaavaa toimintaa hiem

Käyttäjän Fraeon kuva
Fraeon

Hyi.

Käyttäjän Wisori kuva
Wisori

Toisinaan ihan mukava pelata...

Käyttäjän Robs kuva
Robs

kelpo peli. tarina liian lyhyt.

Käyttäjän vapaus_valita kuva
vapaus_valita

keskeneräisenä julkaistu bugikokoelma

Käyttäjän madKORfan kuva
madKORfan

Ei edes ale-laarista.

Käyttäjän Tiduzz kuva
Tiduzz
Käyttäjän akir kuva
akir

Onneton, LA reippaasti parempi.

Käyttäjän Neocron kuva
Neocron

turhan hankala ohjaus. musat ++