Subnautica / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Subnautica

16.05.2018 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Todella sininen planeetta

Ensimmäistä kertaa syödyksi joutuminen on taianomainen hetki. Olet ehtinyt jo päästä vauhtiin, ja suurella vaivalla rakentamasi Seamoth-minisukellusvene kiitää salamana veden alla. Sitten kuuluu karjaisu. Leuat, joiden väliin mahtuisi henkilöauto, tarraavat alukseen. Aputekoälyn varoitus muistuu mieleen turhan myöhään: ”Huomio, planeetalla on leviatan-kokoluokan organismeja.” Totta se turisi. Tässä maailmassa ihminen ei ole pelastaja tai soturi vaan saaliseläin. Se on kutkuttava tunne.

Kyseinen paratiisi on nimeltään 4546B, joka on kaukana federaation avaruuden laidoilla. Se on ikävä ongelma avaruusalus Auroran miehistölle, sillä veden peittämän planeetan pinnalta iskee tuntematon energiapulssi, joka tiputtaa tähtituhoojan kokoisen aluksen kylmästi jorpakkoon. Pelastuskapselissa numero 4 selviytyy ihmeen kaupalla junnuinsinööri Ryley Robinson, joka pääsee pelaajan ruumiillistumana nauttimaan pääroolistaan Yksin Marsissa -leffan uusintaversiossa. Seurana on vain kehittyneen tabletin tekoäly.

Subnautica on ensi näkemältä jälleen yksi early access -tavalla kehitetty selviytymispeli, joita Steam on pullollaan. Tiedättehän ne lukemattomat karkeat peliviritelmät, joissa hakataan puita ja kiviä ja rakennellaan hirsimajoja bugien ja kaatumisten välissä. Oikeasti Subnautica on jotain paljon parempaa. Se on koko selviytymisgenren kirkkain tähti, nätti ja uniikki pelikokemus sekä huikea genreyhdistelmä. Se on seikkailua, tutkimusmatkailua ja vähän kauhuakin.

Toki tässäkin rakennellaan, mutta astetta hienostuneemmin. Pelastuskapselin tärkein osa on aurinkokennoilla toimiva replikaattori, joka on kuin suoraan Star Trekistä. Se osaa muuttaa hylyn osat rakennusaineiksi tai korallit lipeäksi. Ensin pitäisi saada ruokaa, happea ja suojaa. Lisää rakennuskaavoja voi löytää mereen tipahtaneista hylyn osista. Aluksi käsissä ei ole siis mitään, mutta kymmenien tuntien kuluttua ajellaan matkustajakoneen kokoisella sukellusveneellä ja siemaillaan espressoa ydinkäyttöisen tukikohdan kapyysissa.

Pelin maailma on rakennettu aivan nerokkaasti syvyyden kautta. Pelialue on muutaman neliökilometrin kokoinen kraatteri, jossa elämä on monimuotoisempaa ja vähemmän pelottavaa kuin planeetan muissa vesistöissä. Aloituspaikka eli ”turvallinen matalikko” on söpöjen kalojen ja muutamien kummallisempien muukalaisolioiden aluetta. Sitä ympäröivät erilaiset biomit, joilla on kaikilla erikoisuutensa. Kelppimetsissä kisailevat miekkakaloja muistuttavat stalkerit, kun valtavaa sienimetsää asuttavat hohtavat rauskut. Kaiken yllä häämöttää uhkaavasti Auroran radioaktiivinen hylky, johon pitäisi myös päästä sisälle hengissä. Mutta mitä oikein tapahtuu alempana?

Mitä syvemmälle pelaaja sukeltaa, sen vaikeampaa on pysyä hengissä. Kasvit käyvät oudommiksi, pinta on kaukana, happi loppuu, eikä mitään ei näy paria metriä kauemmas – ja yhä pelottavammat oliot sukeltavat pimeydestä. Kutkuttavasti nimetyissä paikoissa, kuten Kadonnut joki tai Koosh-vyöhyke, valtavat leviatanit puolustavat reviirejään ja inhat jättihirviöt tallaavat polkua hautavajoamissa. Siellä alhaalla on eläimiä, joilla on sata metriä pituutta ja aivan liikaa hampaita.

Subnautica ei kuitenkaan vajoa koskaan räiskinnäksi, sillä Alterra-yhtiön sääntöjen takia replikaattori ei tuota varsinaisia aseita puukon lisäksi. Saalistajia voi jäädyttää tai puskea kauemmaksi, eikä niiden tappamisesta ole mitään hyötyä. Ainoa palkinto on selviytyminen. Kun sukellusveneen kylkeen pamahtaa jotain kolossaalista, vesi suihkuaa sisään, liekit lyövät moottorista ja harhautuspoiju singahtaa mustaan veteen, sitä tietää todella elävänsä. Ainakin vielä hetken.

"Pelintekijöiden rakkaus luomaansa maailmaa kohtaan välittyy täysin, ja siksi Subnauticassa on uskottavuutta, jota kohtaa scifipelien sijaan yleensä ennemmin tieteiskirjoissa."

Pelaaja kokoaa siis itsevarmuuttaan, parantelee varusteitaan ja laskeutuu yhä uudestaan syvemmälle ja syvemmälle etsimään vastauksia – ja niitä löytyy. Peli on nimittäin selviytymisgenressä harvinaisen tarinavetoinen. Ennen kuin 4546B:ltä pääsee pois, on selvitettävä Alterran salaisuudet, Auroran tehtävä, planeetan aiemmat haaksirikkoiset ja jopa niitäkin oudommat mysteerit.

Mustalla huumorilla maustettua tarinaa kerrotaan äänilokeilla, päiväkirjamerkinnöillä ja pelaajan käyttämällä skannerityökalulla scifipeleille tyypilliseen tapaan, mutta taitavasti. Subnautica ei nimittäin pidä pelaajaa kädestä. Satunnaiset radiokutsut voivat kertoa muista pelastuskapseleista, mutta usein on vain tungettava rohkeasti pelottaviin paikkoihin ja toivottava, että sieltä löytää jotain. Se on helppoa pinnan tuntumassa, mutta entä kun ollaan veriliaanien metsässä, jota asuttavat kolmemetriset ravun ja mustekalan risteytykset?

Pelin teknologia on vastapainoksi ihanan voimaannuttavaa. Paremmat happitankit ja uimaräpylät helpottavat elämistä, mutta kun lopulta pääsee jättimäisen sukellusveneen tai PRAWN-mechan puikkoihin, olo on kuin Pacific Rimin sankareilla.

Paljon Subnautican charmista syntyy kuitenkin siitä pakottavasta tunteesta, että pelaajan olisi hallittava tämä villi ja tuntematon maailma. Siksi oman tukikohtien – tai todella monien tukikohtien ja väliasemien – rakenteluun käyttää helposti kymmeniä tunteja. Syntyy harvinaisia kemikaaleja antavien kasvien vedenalaisia puutarhoja, laavavoimalla käyviä lämpöreaktoreja ja sukelluslaivojen hangaareja. Sitten tulee tarve kyhätä valtava akvaario, jossa voi kasvattaa kesyjä versiota planeetan oudoista eläimistä. Ja pitäisihän rumat metallikäytävät korvata lasikattoisilla kupoleilla, jotta voisi nauttia kauniista luonnosta. Rakentelu on vieläpä näppärää ja helppoa.

Subnautica on ehdottomasti minulle yksi viime vuosien upeimmista peleistä. Kun istun pelin ääreen, voin täysin uskoa taas muutaman tunnin ajan, että 4546B on oikeasti olemassa olevan paikka. Osa siitä johtuu kauniista grafiikasta ja hienosta musiikista, mutta yhtä tärkeitä ovat esimerkiksi pelin monimuotoiset pikkukalat. Niitä tarvittaisiin syömistä varten vain yhtä lajia, mutta meressä parveilee tusinoittain erilaisia pikku eväkkäitä vain siksi, että pelin ekosysteemi tuntuisi todelliselta. Osalla niistä on jopa tärkeä rooli pelin tarinassa.

Pelintekijöiden rakkaus luomaansa maailmaa kohtaan välittyy täysin, ja siksi Subnauticassa on uskottavuutta, jota kohtaa scifipelien sijaan yleensä ennemmin tieteiskirjoissa. Tarina taas nostaa lajityypille oleellisen raaka-aineiden keräämisen pois aivottoman jauhamisen suosta. Pelaajalla on aina päämäärä, eikä hupia tarvitse keksiä itse. Varhaisjulkaisuvaiheessa hiotun pelin ainoa rumennus on heikko piirtoetäisyys, jonka takia maasto piirtyy ruudulle välillä aivan liian myöhään.

Pelinä en lopulta vertaisikaan Subnauticaa esimerkiksi The Forestiin, Rustiin tai muihin vastaaviin rakentelu- ja selviytymispeleihin. Sen sijaan saman tunteen ovat minussa herättäneet ainoastaan scifipelien klassikot, kuten LucasArtsin astronauttiseikkailu The Dig ja Nintendo-klassikko Metroid Prime. Erityisesti jälkimmäisen Tallon IV -planeetta on minulle Subnautican 4546B:n lähin vastine. Ne ovat molemmat vaarallisia, unohtumattomia ja kauniita maailmoja, joissa selviytyminen on niin kiehtovaa, että kun lopulta pääsee pakoon, ei haluaisikaan enää lähteä.

9/10

Kehittäjä: 
Unknown Worlds Entertainment
Julkaisija: 
Unknown Worlds Entertainment
Peligenre: 
Seikkailu
Julkaisualustat: 
Apple OSX, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-7
Pegi-merkinnät: 
Väkivalta