Shellshock 2: Blood Trails / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Shellshock 2: Blood Trails

5.03.2009 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
10

Jotkut saattavat vielä muistaa edelliselle konsolisukupolvelle julkaistun ensimmäisen Shellshock Nam ’67:n, joka oli Vietnamin sotaan sijoittuva, pelihahmon takaa kuvattu brutaalin väkivaltainen toimintapeli. Jatko-osalla ei ole mitään muuta yhteistä sen kanssa, kuin Vietnam. Ykkösosan tekijä Guerrilla siirtyi sittemmin oman Killzone-sarjansa pariin. Jatko-osasta vastaa b-luokan peleihin erikoistunut Rebellion, ja lopputulos on surkeampi kuin kukaan taatusti olisi osannut odottaa.

Kun joutuu kilpailemaan Halo 3:n, Killzone 2:n, Call of Duty 4:n ja World at Warin kaltaisten huipputuotettujen ja hiottujen räiskintäpelien kanssa, on hihasta syytä löytyä ässä tai kaksi. Shellshock 2: Blood Trails ei tahdo löytää hihaa tai korttipakkaa ollenkaan.

Blood Trailsin juoni tuntuu vielä aluksi mielenkiintoiselta. Se kertoo amerikkalaisesta sotilaasta, joka joutuu selvittämään, mikä tai kuka on salaperäinen Whiteknight. Valitettavasti peli ei tee sitä kovin epäselväksi, kun heti alussa pelihahmon velipoika muuttuu sen vuoksi jonkinlaiseksi 28 päivää myöhemmin -elokuvasta karanneeksi verenhimoiseksi raivopääksi. Saman kemiallisen aseen ansiosta pelissä hyppii vastaan Vietcongin sotilaiden lisäksi myös raivozombeja.

Veljen ja Whiteknightin salaisuuden perässä viidakossa ravaaminen onkin temaattisella tasolla ihan toteutuskelpoinen idea. Tarinan vetovoima kuitenkin pilataan surkealla teknisellä toteutuksella ja läpitylsällä pelisuunnittelulla.

Kuin painajaisunta

Pelin pelaaminen on kuin olisi painajaisunessa. Kaikki tuntuu liiallisen hitaalta ja kömpelöltä. Animaatio on nykivää, ruudunpäivitys tökkii, grafiikka on yksinkertaista ja tylsää ja valaistuskin on jotenkin pielessä. Osa ympäristöistä on kirkkaan valon valaisema, mutta päiväkentissäkin on jotain omituisia musta-aukkomaisia varjoja, joista ei erota mitään – eikä varsinkaan siinä kykkivää vihollista. Koska pelihahmo kestää osumaa kuin nyrkkeilysalin harjoitussäkki, paras tapa havaita näissä syvissä varjoissa piilevät viholliset onkin seistä paikallaan ja katsoa osumien mukaan, missä suunnassa vihollinen kykkii. Räiskintä käy mielenkiinnottomaksi jo ensimmäisen lippaallisen jälkeen.

Pelikenttien hohhoijaa-tason putkisuunnittelun lisäksi pelistä löytyy myös muita nerokkaita pelaajan kiusaamiskeinoja. Yksi näistä on se, että aseet ja ammukset joutuu poimimaan aina käsin. Pelaaja saa siis vähän väliä kulkea tähtäin maassa etsimässä oikeaa kohtaa painaa nappia ja ottaa ammukset kantoon. Kranaatit taas lentävät noin kaksi metriä ja ovat räjähdysteholtaan papatin tasoisia. Vihollisten tekoäly on ampumaradan maalitaulujen tasoa. Minkäänlaista moninpeliä ei löydy, ja pelin kymmenen lyhyttä tasoa on pelattu parissa illassa läpi – onneksi.

Jos olisin pahempi ihminen kuin olen, olisin toimittanut pelin Lehtosen Miikalle Pommiryhmää varten, jonne tämä peli ehdottomasti kuuluisi. Shellshock 2 on nimittäin kelvottomin räiskintäpeli, mitä olen vuosiin pelannut. Viisi vuotta sittenkin täsmälleen samanlaisena julkaistuna peli olisi silloinkin ollut surkea tekele. Ja Miikka, koska säästin sinut tämän pelaamiselta, olet palveluksen velkaa…

1/10

Kommentit

Käyttäjän Viluzki kuva
Viluzki

Pettymys...

Käyttäjän Airus kuva
Airus

Ei moninpeliä, ei toivoa. Näin joskus käy.

Käyttäjän Zenox kuva
Zenox
Käyttäjän KORN kuva
KORN

no ihan ok

Käyttäjän FIN-Guerrilla- kuva
FIN-Guerrilla-

karmea..

Käyttäjän Muksu kuva
Muksu

Hyi

Käyttäjän j-urski kuva
j-urski

whyyyyy!!??

Käyttäjän Rally-Point kuva
Rally-Point

Hirvitys! HYI!

Käyttäjän macrodeath kuva
macrodeath

Nautin tästä pelistän, oli todella hauska :)

Käyttäjän viivakoodi kuva
viivakoodi

hyi mitä kuraa.