Metro: Last Light / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Metro: Last Light

7.06.2013 // Kirjoittanut: Janne Pyykkönen
0

Станция метро, как пройти?*

Salakuljettajia, bandiitteja, jäätävä kylmyyttä, ahtaita käytäviä, sähkökatkoja ja pimeyttä? Kuulostaa aivan Metro-pelien säteilevältä tulevaisuudelta, mutta kaatuneen THQ:n pomo Jason Rubin kuvaili tällä tavoin pelisarjan luoneen 4A-studion työoloja. Oli ukrainalaisten pelintekijöiden arki aivan näin karua tai ei, Metro: Last Light on juuri sellainen kykenevä altavastaaja, jonka mestaruussuoritusta tekee mieli hurrata. Karuissa oloissa tehty vaatimattoman budjetin räiskintä hyväilee silmiä modernin grafiikan ja hienon taiteen keinoin hienommin kuin suurtiimien AAA-tuotokset. Last Light näyttää kokonaisuutena vakuuttavammalta kuin maisemakortiksi jäänyt Crysis 3 – ja se on myös kiinnostavampi peli.

Dmitri Gluhovskin romaaniin pohjaava Metro 2033 oli aliarvostettu ammuskelu, jossa oli vuoroin slaavilaista melankoliaa, poliittista sanomaa, haastavaa taistelua ja kylmäävää kauhua. Ihmiskunta munasi sen lopussa – pelaajan johdolla – viimeisen mahdollisuuden nousta takaisin maanpinnalle, joten edelleen on haisteltava maailman suurimman pommisuojan eli Moskovan metron ummehtunutta ilmaa. Toinen matka asemakaupunkeihin ja niitä yhdistäviin tunneleihin ei ole enää aivan tuore ja yllättävä, muttei ole silti kovinkaan julmaa kritiikkiä sanoa, että tämä on sitä samaa hyvää. Kunpa pelaajaa ei vain pidettäisi kädestä aivan näin tiukasti.

Jo ensimmäisellä retkellä Metroon pelimaailma toi mieleen teatterin kulissit, ja nyt vaikutelma vain vahvistuu. Metron sivistyneet osat ovat pikkutarkasti lavastettuja käytäviä, joita pitkin pelihahmo Artjomia talutetaan. Keskenään jutustelevien sivuhahmojen ympärille on kasattu valtava määrä yksityiskohtia, joita on pakko pysähtyä ihailemaan. Joka pöytä, joka hylly, joka huone on täynnä detaljia. Esimerkillistä on myös väkijoukkojen käyttö tunnelman kasvattajana: kun Metro-Führer pitää palopuhetta, heilhitleriä ei kailota vain pari kolme tekoälyhahmoa vaan kokonainen kuulapäiden pataljoona. 4A:n tekniikkavelhoille on huikattava painokas ”harašó”, sillä nätti Last Light pyörii sulavasti ja kauniisti hieman vanhemmallakin pc-koneella.

Sama tiukasti rajattu juonenkuljetus ei vain toimi ihan niin hyvin pelin toiminta- ja räiskintäosioissa. Niissä on ärsyttävän usein matkassa toveri, joka määrää tahdin ja suunnan. Jo ykkös-Metrossa parasta oli kuitenkin se, kun tarpoi yksin pimeässä tunnelissa himmenevän otsalampun tai stendarin valossa. Se pätee nytkin, joten puheripulista kärsivät toverit tekisi mieli jättää matkasta. Tiukkaan johdettu turistimatka voi olla näyttävä kerran, mutta uudelleenpelattavuus kärsii.

Last Light on joka tapauksessa enemmän kuin pätevä räiskintä, jossa ihmisviholliset kaatuvat uskottavan helposti mutanttimonsterien hyöriessä luoti-imureina. Normivaikeudella turhankin helposti soljuva räiske on pelaajan halutessa myös hiiviskelypeliä. Artjom ja hänen järjestystä pitävät soturitoverinsa, ”spartalaiset”, ovat ihmisen pahuuden painosta horjuvan maailman viimeisiä tukipilareita, joten on hämmästyttävän tyydyttävää olla äänetön yön kostaja. Vaimennettu ja valonvahvistimella varustettu pistooli sekä heittoveitset kylmäävät tunneliraiskaajien ja natsien kaltaisen pohjasakan tehokkaammin kuin aivoton rynnäkkö Kalashnikov kourassa.

Kun metrosta noustaan radioaktiiviseen ja suojaamattomat keuhkot kurtistavaan Moskovaan, ei sekään pelota niin paljon kuin ykköspelissä. Esimerkiksi Fallout-sarja kuitenkin vain haaveilee siitä lohduttomuuden ja täystuhon, niljakkaiden mutanttieläinten ja kauniin luonnon kontrastista, joka pinnalla koetaan. Sadepisaroiden ja verenroiskeiden jatkuva pyyhkiminen kaasunaamarin visiiristä olisi heikommin toteutettuna ärsyttävää kikkailua, mutta Metro: Last Lightin panostus pikkuseikkoihin, kuten pelihahmon kädenliikkeisiin ja muovin natinaan, ovat A-luokkaa. Taattua neuvostolaatua ovat sen sijaan pelin pomovastukset. Ne ovat liian kestäviä sekä liian rasittavia ja epämääräisiä vastuksia, joita tappaessa alkaa epäillä, että rynkkyyn on vaihdettu paukkupanokset tilalle.

Isoin ongelma vakavan tarinan uskottavuuden kannalta on hävettävän huono ääninäyttely. Venäläisaksenteilla englantia vääntävät näyttelijät kuulostavat siltä, että joka ukko olisi yrittämässä Steven Seagal -elokuvan kommarikonnaksi. Ongelma ratkeaa vaihtamalla alkuvalikosta päälle aidot venäjänkieliset puheet, mutta kaikkia sivuhahmojen oheisjutusteluja ei ole tekstitetty lainkaan, joten osa tarinan yksityiskohdista jää kuulematta. Se on silti pieni hinta immersiosta.

Vaikka peli ei sinänsä tallaa uusia polkuja ja monessa kohtaa mennään ykkösosaa enemmän kaupallisuuden ehdoilla, tunnelma ja Metron tärkein viesti pysyvät uskollisena Glukhovskin kirjalle. Sen mukaan metro asukkaineen on venäläisen yhteiskunnan mikrokosmos: paljon tavallisia ihmisiä ahneuden, epärehellisyyden ja poliittisten ismien armoilla. Kurttuotsaisen vakava peli on sodanvastaisessa sanomassaan rehellinen ja kaikkea muuta kuin hienovarainen. Aikuista tunnelmaa eivät horjuta edes Bolshoi-kabareen interaktiiviset stripparit, joita on jo ehditty paheksua netissä. Hitaan kuoleman keskellä on kuitenkin oltava ripaus elämää.

8/10

Kehittäjä: 
4A Games
Julkaisija: 
Deep Silver
Peligenre: 
Räiskintä
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox 360, Sony PlayStation 3, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta