L.A. Noire / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

L.A. Noire

13.06.2011 // Kirjoittanut: Riot
85

Yli viiden vuoden kehitystyön jälkeen LA Noire on viimeinkin saatu valmiiksi. Lopputulos on Rockstarin tähän asti parhaiten käsikirjoitettu tuotos, mutta ironisesti tarina ja koko peli ovat pitkälti Rockstarin ulkopuolisen australialaisen Team Bondin ja sen perustajan Brendan McNamaran käsialaa. Rockstarin vakiokäsikirjoittajat (ja myös pelistudiot) ovat olleet mukana tuotantoprosessissa, ja se näkyy ja tuntuu, mutta silti yllättää, kuinka LA Noire ylittää odotukset. Se nostaa jälleen rimaa sen suhteen, mitä videopeli voi tarjota ja millaisia aikuisia tarinoita voidaan kertoa, kun kyetään toteuttamaan uskottavaa draamaa. Ennen pelin julkaisua on puhuttu sitä varten kehitetystä motion scan -kasvoanimaatiotekniikasta, jonka avulla peliin on saatu hämmentävän aidon näköisiä ihmisiä sekä näyttelijäsuorituksia. Suoraan pelihahmon kasvoille siirretyt aitojen näyttelijöiden roolityöt ovat omaan luokkaansa, sillä tunteiden näyttäminen tulee mahdolliseksi. Uusi tekniikka toimii harvoin ensimmäisellä yrityksellä näin hyvin, ja sen ansiosta toimii myös LA Noire.

Turhautunut sotilas

LA Noire on 1940-luvun lopun Los Angelesiin sijoittuva etsiväpeli. Siinä on vanhojen seikkailupelien henkeä ja toki paljon Rockstarin peleiltä odotettua sisältöä: valtava avoin, elävä ja yksityiskohtainen pelimaailma, mielenkiintoisia hahmoja, väkivaltaa ja silmää nerokkaille yksityiskohdille. Järjestäytynyt rikollisuus, korruptio ja niihin liittyvä silmitön väkivalta olivat aikakaudella arkipäivää, samoin kuin Hollywoodin glamour ja sodasta palanneiden sotilaiden vaikeus sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Alusta loppuun langat käsissään pitävä käsikirjoitus sekoittaa historiallisia tapahtumia ja oikeita henkilöitä nuoren sotaveteraani Cole Phelpsin tarinaan. Phelps palaa toisesta maailmansodasta urhoollisuusmitalin saaneena. Kuten moni aikakauden sotilas, hän siirtyy LAPD:n eli Los Angelesin poliisilaitoksen palvelukseen. Phelps aloittaa rivipoliisina, mutta sotasankaria ylennetään nopeassa tahdissa. Tutuksi tulevat niin murharyhmä kuin liikenneonnettomuuksien parissa työskenteleminen. Kokonaisuus on jaettu viiteen episodiin. Niitä yhdistää hitaasti käynnistyvä tapahtumien vyyhti, joka kiihtyy koko ajan loppua kohden ja tarjoaa jännittävän loppuhuipennuksen ja hienon matkan sinne. Ratkaisevassa roolissa on hämmentävä tähtipuoskari Harlan Fontaine. Kovan moraalin omaava, mutta kaukana sankarista oleva Phelps on aluksi etäällä tapahtumista, mutta juonikoukerot kuljettavat pelaajan taidokkaasti koko ajan lähemmäksi tapahtumien ydintä.

Kerro minulle, mitä haluan tietää

LA Noire on vahvasti juoneen panostava etsivätarina, jossa avoimen pelimaailman tehtävänä on tarjota mielenkiintoinen miljöö tapahtumille, eikä olla leikkikenttä silmittömälle riehumiselle. Phelpsillä ei voi mesota kaupungin kaduilla – asetta voi käyttää vain pelin sen salliessa. Niiden, jotka odottavat LA Noiren olevan seuraava askel hiekkalaatikkopeleissä Red Dead Redemptionin jälkeen, on syytä pitää mielessä, että nyt painotetaan tarinaa ja kokemusta, ei tekemisen vapautta. Tehtävät alkavat useimmiten senhetkisen poliisikomentajan tiedonannolla, jonka jälkeen ajetaan rikospaikalle. Seuraava osio on äärimmäisen tärkeä rikoksen ratkaisemisen kannalta, koska kuulusteluissa nojataan rikospaikalta löydettyyn todistusaineistoon ja johtolankoihin. Rikospaikalla voi puhua kuolinsyyntutkijan ja rikosilmoituksen tehneen konstaapelin sekä joissakin tapauksissa todistajien kanssa. Todistusaineiston tutkiminen tuottaa Colen muistikirjaan merkintöjä, joita pitää käyttää kuulusteluissa. Hyvin tehty tutkimustyö on kaiken a ja o. Phelpsillä on työpari, joka vaihtuu muutamaan otteeseen, mutta hän on aina valmis antamaan neuvoja. Lisäksi hänet voi pyytää ajamaan mihin vain kartalle merkittyyn paikkaan. Rikospaikoilla soi kepeä jazz, kunnes kaikki todistusaineisto on löydetty. Jos Phelps on jonkin vuorovaikutteisen esineen lähettyvillä, ilmoille kajahtaa lyhyt pianomelodianpätkä. Musiikki toimii eräänlaisena neuvonantajana, mutta järjestelmän voi myös ottaa pois päältä. Rikospaikoilta löytyy ruumiin ohella useimmiten myös irtaimistoa, jota voi katsella ja käännellä. Joitakin esineitä voi vielä sihdata tarkemmin, ja jos esimerkiksi uhrin tulitikkuaskista saa baarin osoitteen, avautuu paikka vierailtavaksi Phelpsille. Todistajien näkemien epäilyttävien ajoneuvojen rekisterikilpien perusteella voi myös saada vierailtavia paikkoja, kunhan soittaa keskukselle, joka selvittää rekisterikilven perusteella ajoneuvon omistajan ja osoitteen. Riippuen siitä, kuinka hyvin tutkimustyön tekee ja kuinka paljon tietoa saa ongittua todistajilta, voi tie rikoksen kannalta ratkaiseviin paikkoihin olla joko suora tai kiertää useamman mutkan kautta. Joissakin tapauksissa tehtävissä voi jäädä kokonaisia tapahtumapaikkoja ja osioita väliin pelaajan ratkaisuista riippuen. Rikospaikkojen tutkimista ja pelaamista helpotetaan, muttei liikaa. Loputonta rikospaikkojen nysväämistä tärkeämpää on kokea Phelpsin tarina. Rikoksien ratkaisua on lähes mahdoton sössiä, vaikka ei löytäisikään kaikkea tarvittavaa todistusaineistoa tai epäonnistuisi kuulusteluissa. Tämä kuulostaa liian anteeksiantavalta, mutta juuri tässä piilee LA Noiren suurin onnistuminen. Se, että tapauksia ei juuri voi mokata, ei vähennä pelinautintoa tai tee pelaamisesta liian automaattista saati vähennä pelaajan tekemien valintojen merkitystä. Kun päästään pelin ytimeen eli rikollisten ja muiden hahmojen kuulustelemiseen, juuri tehdyillä valinnoilla on väliä. Pelintekijät ovat nähneet niin paljon vaivaa näyttelijäsuoritusten tuomiseksi peliin etupäässä kuulustelujen takia. Kuulustelutilanteissa on osattava tulkita kuulusteltavien kasvonilmeitä ja ruumiinkieltä. Puhuvatko he totta, valehtelevatko he vai pitäisikö heitä painostaa? Pelaaja voi syyttää, myötäillä ja epäillä kuulusteltavia, ja se minkä valinnan tekee, pohjautuu rikospaikalta kerättyyn aineistoon ja sitä kautta löydettyihin vihjeisiin ja lausuntoihin. Kun tekee vääriä valintoja ja epäilty vain nauraa päin naamaa, kun en pystykään todistamaan syytöksiäni, tulee niin turhautunut olo oman etsiväntyön ja järkeilyn (heikosta) tasosta, että tehtävien sössimisen mahdottomuudella ei ole väliä. Tähän kiteytyy pelin loistavuus. Väliä on nimenomaan sillä, tekikö oikeita valintoja vai ei. Kuulusteluissa ei voi yrittää uudelleen, mutta syytöksen voi tosin perua, jos on tarpeeksi intuitiopisteitä (katso Use your intuition -laatikko). Se turhautuminen, joka syntyy omista virheistä, on peliltä upea saavutus. Eräässä tapauksessa olin tilanteessa, jossa minulla oli kahdessa eri kuulusteluhuoneessa kaksi potentiaalista syyllistä. En ollut löytänyt rikospaikalta kaikkea ja muutenkin todistajien kanssa oli vaikeaa, joten epäonnistuin täysin kuulusteluissa. Jouduin kapteenin painostamana passittamaan todennäköisesti viattoman miehen linnaan. Se tuntui kamalalta.

Etsivätyön ja toiminnan tasapaino

Tehtävien rakenne pysyy alusta loppuun melko samanlaisena, mutta vaihtelua tuo osastolta toiseen siirtyminen, joka tuo mukanaan uusia työpareja ja työympäristöjä. Kun päästään osaksi vice squadia eli huume- ja seksirikoksiin keskittyvää ryhmää ja työskennellään lipevän Roy Earlen kanssa, päästään tekemään tuttavuutta Hollywoodiin ja sen varjopuoliin. Tällöin ilmapiiri ja kohdattavat ihmiset ovat hyvin erilaisia ja eri sosiaalista luokkaa kuin katupoliisina tai murharyhmän etsivänä. Voin vain muistella Mafia 2:ta ja sen hienosti toteutettua avointa maailmaa, joka kuitenkin häviää täysin LA Noiren vastaavalle. On vaikea käsittääkään, kuinka paljon työtä Team Bondi on tehnyt mallintaessaan peliin kymmeniä kaupungin oikeita merkkipaaluja, kuten museoita, ravintoloita ja muita tunnettuja maamerkkejä. Peliympäristö on valtava ja rikkaasti kuvitettu. Se ei yllätä, että Rockstarin pelissä on tunnelma ja kaikki siihen liittyvä, kuten musiikki ja dialogi, kohdallaan. Peli tempaa täysin mukaansa letkeän jazzin soidessa nasevan vuoropuhelun taustalla. Toimintaakin on, mutta suunnittelijat ovat malttaneet mielensä ja pitäneet sen vahvasti tarinaan nojaavana. Ammuskelukohtaukset ovat useimmiten lyhyitä ja napakoita kokemuksia, joissa pari laukausta riittää ratkaisemaan tilanteen. Grand Theft Autosta tutut takaa-ajot sekä autolla että jalkaisin ovat nekin kerta toisensa jälkeen jännittäviä ja hyvin tehtyjä. Kaikki toimintakohtaukset voi jättää väliin, jos niissä epäonnistuu useamman kerran. Voin kuvitella, että lähinnä hiekkalaatikkokokemusta odottavat saattavat pettyä takaa-ajojen ja kohtausten käsikirjoitettuun kulkuun. Käytin läpipelaamiseen noin 22 tuntia, jonka aikana suoritin noin puolet sivutehtävistä ja hyödynsin ahkerasti työparin ajotaitoja päästäkseni nopeammin rikospaikoille. Tehtäviä voi pelata uudelleen erillisen valikon kautta, ja ainakin itse suoritin niistä useita uudelleen saadakseni paremman arvion tehtävän lopussa. Sivutehtävät ovat hyvin yksinkertaisia takaa-ajoja tai ammuskeluja, eikä päätarinan ohella ole paljoa muuta tekemistä. Pelissä on todella monia onnistumisia, mutta eniten pidän sen tunnelmasta ja peruuttamattomien virheiden tekemisen aiheuttamasta turhautumisesta. Rockstarin pelit ovat usein pitkiä tapauksia, joissa juoni ja tapahtumat väsähtävät jossakin vaiheessa – mieleen tulevat Red Dead Redemptionin Meksiko-osuus ja Grand Theft Auto: San Andreaksen San Fierroon sijoittuneet tehtävät. Näitä pelejä ohjatumpana kokemuksena LA Noire pysyy alusta loppuun jännittävänä. Team Bondi on osannut keskittyä olennaiseen ja tehnyt vaikeita ratkaisuja. Tehtävien ratkominen on toki melko ohjattua, mutta antaa silti juuri tarpeeksi tilaa, jotta pelaajalla on oikeasti pääteltävää ja tekemistä. Harvoin myös videopelitarina päättyy näin tyydyttävällä tavalla eikä lähde missään vaiheessa rönsyilemään niin kuin Rockstarin peleissä yleensä. Nautin Cole Phelpsin matkasta ja vierailustani 1940-luvun lopun Los Angelesissa. Itse en jäänyt kaipaamaan enempää sivutehtäviä tai mahdollisuutta tutkia kaupunkia enempää tai aiheuttaa siellä kaaosta – tarina pystyi pitämään otteessaan alusta loppuun.

Apua parhailta

LA Noire on tehty valtaosin Australiassa Team Bondin voimin, mutta eritoten Rockstarin Leedsin studio (PSP:n ja DS:n Grand Theft Autot) on ollut isossa roolissa pelin lopullisessa koostamisessa ja hiomisessa. Myös moni Rockstar Northin (Grand Theft Auto -sarja) avaintyöntekijöistä on työskennellyt LA Noiren parissa.

10/10

Kehittäjä: 
Team Bondi
Julkaisija: 
Rockstar Games
Peligenre: 
Toiminta
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox 360, Sony PlayStation 3, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta

Kommentit

Käyttäjän abzu kuva
abzu

Huonoa on se että todisteita joutuu välillä ettiä ihan helve..n kauan ja aina kaikki paikat on kiinni ku sinne on menossa. Hyvää on taas ihan vit.n hyvä grafiikka ja suunnitelu on luksus luokkaa. Paikat on monipuolisia ja autot ei rähähtele jos ajaa kolarin. Ajamisessa huonoa on kun se kaveri huutelee siin "Do you try kill someone" tai "Whatch were you drive!". Se on minusta ainekin ärsyttävää.

Käyttäjän Armo kuva
Armo
Lainaus käyttäjältä abzu

Huonoa on se että todisteita joutuu välillä ettiä ihan helve..n kauan ja aina kaikki paikat on kiinni ku sinne on menossa. Hyvää on taas ihan vit.n hyvä grafiikka ja suunnitelu on luksus luokkaa. Paikat on monipuolisia ja autot ei rähähtele jos ajaa kolarin. Ajamisessa huonoa on kun se kaveri huutelee siin "Do you try kill someone" tai "Whatch were you drive!". Se on minusta ainekin ärsyttävää.

Pelissä voi myös käyttää Intuition pointseja jolloin kaikki todisteet näkyy kartalla.

Käyttäjän Playa kuva
Playa

Huippu peli josta itselläni ei ole mitään valitettavaa.

Käyttäjän PussikissaHelvetistä kuva
PussikissaHelvetistä

Hyvä, mutta pikkuvikojen riivaama.

Käyttäjän konaboy_19 kuva
konaboy_19

Nyt vasta ostin tämän pelin, enkä ostanut turhaan! Rikosten ratkaiseminen on mukavaa vaihtelua näiden järjettömien räiskintäpelien ja silmittömien tappopelien ohella. En ole vielä pelannut läpi asti, mutta pidän tätä peliteosta erinomaisena lähinnä näyttelijäsuoritusten ja rikosten ratkaisutapojen takia. Jokainen tapaus on erilainen ja aina löytyy uusia vihjeitä, jotka vievät rikoksen ratkaisua eteenpäin. Mielestäni johtolankojen etsiminen on juuri se kaikkein mielenkiintoisin ''juttu'' L.A. Noire- pelissä. Tapahtumat muistuttavat välillä elokuvamaista kerrontaa ja välilä pelaaminenkin tuntuu siltä niinkuin elokuvaa pelaisi. Pienet sivutehtävät tuovat mukavaa vaihtelua varsinaisen rikoskeissin ratkaisun yhteydessä. Mikään peli ei ole täydellinen. Itseäni häiritsee erityisen suuresti katujen ''hiljaisuus''. Kaduilla ei koskaan tapahdu mitään mielenkiintoista, ihmisten ja autojen määrä on äärimmäisen vähäinen ottaen huomioon, että peli sijoittuu 40-luvun lopun Los Angelesiin. Se tappaa tunnelmaa tehokkaasti muuten varsin erinomaisen pelin osalta. Suosittelen peliä kaikille niille, jotka ovat rikosten ratkaisemisesta ja salapoliisin tehtävistä kiinnostuneita.