Golden Axe: Beast Rider / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Golden Axe: Beast Rider

4.12.2008 // Kirjoittanut: Simon Elo
4

Pari vuotta sitten valitin ystävälleni, että nykykoneille julkaistua kunnon retroa saa etsiä kaupoista kissojen ja koirien kanssa, paria hyvää kokoelmaa lukuun ottamatta. Nyt tilanne on toinen, kun julkaisijat tekevät kilvan uusversioita vanhoista hiteistään.

Valitettavasti taso ei aina päätä huimaa. Segan viime vuosien jo valmiiksi alhaisessa laatutasossa Golden Axe: Beast Rider on jo jonkin sortin saavutus.

Menneet ajat

Golden Axe on tuttu nimi Megadriven ystäville, mutta kuten lirkuttelevaan takavuosien lukioheilaan, tähänkään ei kannata käyttää kovalla työllä ansaittuja rahojaan. Beast Rider jättää sinulle ohkaisemman lompakon, pahoitetun mielen ja hyväksikäytetyn olon.

Sankaritar on Tyris Flare, joka on myös alkuperäisessä Golden Axessa. Beast Riderissa hän on kuitenkin samanlainen kuin sadoissa aiemmissa toimintapeleissä nähty geneerinen, rintapumpattu, epäluonnollisen kapealantioinen ja botox-ruiskulla väkinäisen hymynsä asetteleva Pamela Anderson-kopio. Neito liikkuu niukoissa trikoissa, jotka sammuttaisivat punaisten lyhtyjen alueen katuvalot silkasta häpeästä.

Hento bimbo kantaa raskastekoista miekkaansa yhdellä kädellä ja leikkaa sillä suoraan Antonio Banderasin 13. soturista hypänneitä vihollisia kappaleiksi. Päät irtoavat, tuskanhuudot kaikuvat ja ilma on sakeana hurmeesta, mikä vain alleviivaa tarvetta kosiskella teiniyleisöä. Pelaaminen on suoraan sanoen vastenmielistä.

Kirves kivessä

Taisteleminen on onnenkauppaa. Kun vihollinen hyökkää, hänen aseessaan välähtää toinen kahdesta väristä. Siniset iskut täytyy torjua ja oranssit väistää, jolloin painetaan oikeaa nappia oikeaan aikaan. Hahmoanimaation viiveen vuoksi saarrettuna ollessa torjuminen on mahdotonta. Ainoa toimiva ratkaisu on rämpyttää hyökkäysnappia ja lyödä vastustajia, ennen kuin ne ehtivät kissaa sanoa. Nautin enemmän alkuperäisen Golden Axen mätöstä kuin tästä sillisalaatista.

Ei liene yllätys, että ihmeellinen kultainen taikakirves on nössömpi kuin kotiliiterini Fiskars. Sillä voi ampua etanan vauhdilla tulipalloja, samalla kun etenee kentän portilta toiselle. Tätä se porttiteoria kaiketi tarkoittaa – jokaisen vihollislauman takana on este, jonka ohi ei pääse, jos ei tapa kaikkia vihollisia tai ammu patsaita. Jostain hämärästä syystä komeiden patsaiden rikkominen saa portin auki.

Mikäli mikään muu ei auta, apuun tarvitaan hirviöitä. Mallia on ilmeisesti otettu muuleista, sillä päheän näköiset otukset ovat erittäin hitaita talloessaan vihollisia jalkoihinsa. Vaikka onnistuisikin kääntymään ratsailla riittävän nopeasti, heikko ratsu on nujerrettu alta aikayksikön. Pelin nimestä huolimatta Tallitähtien Ismo Leikolallakin oli hauskempaa ratsailla.

Energian ollessa vähissä matkan varrella auttavat ilkikuriset kääpiöt, jotka juoksevat ympäriinsä kuin päättömät kanat. Huitaisemalla pikkumiestä saa kanankoiven tai taikapullon, ihan kuin kultaisina Megadrive-aikoina.

Loputon suo

Kannattaa lopettaa matka jo ensimmäiselle esteelle, sillä seikkailu ei siitä parane. Beast Riderilla on ilo ja kunnia kiduttaa pelaajia tyhjänpäiväisillä, antiikkisilla ja totaalisen mielikuvituksettomilla ympäristöillään. Mielenkiintoisiin paikkoihin pääsy on estetty retroilla näkymättömillä seinillä. Tätä jatkuu niin kauan kunnes pelaaja nukahtaa tai tulee järkiinsä ja sammuttaa koneen. Greenpeace, tämä on sitä ympäristömyrkkyä.

Tulevaisuudessa armeija testaa sotilaidensa paineensietokykyä Beast Riderilla, sillä kaikki tämä tuska täytyy kantaa omilla harteillaan. Moninpelistä samalla koneella tai netissä ei ole puhettakaan, vaikka alkuperäisissä Golden Axeissa se piti homman kasassa. Edes hahmoaan ei voi valita.

Moninpelin estäminen on kenties ollut Segan työterveysvastaavan tehtävä. Pelitestaajat eivät nimittäin ole loppumaton luonnonvara.

En ole miesmuistiin pelannut vastenmielisempää ja aivosolujani näivettävämpää peliä kuin Golden Axe: Beast Rider. Jokainen asia on laskelmoitu aina verisestä taistelusta päähahmon rinnanympärykseen. Vaikka Sega ei sitä tee, kunnioita sinä itseäsi ja vältä tätä kuin sitä maireaa lukioheilaa.

Laatutietoisille

Hack and slash tyylisten pelien määrittely on subjektiivista, mutta pääsääntöisesti ne ovat taistelupelejä, joissa käytetään koko pelin ajan miekkaa tai jotain muuta lähitaisteluasetta. Useimmat sijoittuvat keskiaikaan tai fantasiamaailmaan.

Lajityypistä löytyy useita laadukkaita teoksia. Parhaimmasta ja myös ehdottomasti vaikeimmasta päästä on Team Ninjan timanttinen Ninja Gaiden sarja, joka kertoo ninja Hayabusan tarinan. Antiikin Kreikkaan sijoittuva God of War kuuluu myös kärkikastiin.

Perinteikästä japanilaista samuraieetosta on Koein isoihin sotajoukkoihin erikoistuneessa Dynasty Warriorsissa ja yhden miehen taistoa kuvaavassa Capcomin Onimushassa, mutta jos haluaa jotain omaperäisempää, kannattaa kääntyä saman yhtiön Devil May Cryn puoleen.

Taru sormusten herrasta elokuviin perustuvat Electronic Artsin Kaksi tornia ja Kuninkaan paluu ovat suuren yleisön tasalaatuista ja sujuvaa mätkintää Keski-maan hengessä. Segan ystävien muistoja verestää Megadriven ninjahitti Shinobi.

1/10

Kommentit

Käyttäjän Ruucsa kuva
Ruucsa

Surkeaa! Amiga500 esiin ja vanhaa pelaamaan.

Käyttäjän pyorre kuva
pyorre
Käyttäjän MicraSoft kuva
MicraSoft

Niin surkea ettei edes naurata

Käyttäjän Vilbo kuva
Vilbo

ihan syvältä