Divinity: Original Sin II / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Divinity: Original Sin II

8.11.2017 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
0

Moderni mestariteos

Pienen belgialaisstudion Divinity: Original Sin oli peli, joka lupasi paljon ja lunastikin lupauksensa enimmäkseen. Kickstarterin kautta rahansa kerännyt roolipeli tarjosi paljon vapautta ja mainion taistelusysteemin mutta sisälsi myös innotonta tarinankerrontaa. Niin ikään joukkorahoituksen avulla kustannettu jatko-osa korjaa ongelman ja tarjoilee parasta roolipelaamista hetkeen.

Eräs Divinity: Original Sinin suurimmista ristiriidoista oli, että pelin maailma oli täynnä todella luovia ja viihdyttäviä pieniä tarinanpätkiä ja hahmoja, mutta suurempi tarina ja päähahmot olivat mitäänsanomatonta huttua. Jatko-osassa myös suuremmat linjaukset nousevat pienempien tasolle, mikä on puhtaasti hyvä asia.

Ykkösosan kasvottomat magiaetsivät on korvattu kirjavalla hahmovalikoimalla, johon kuuluvat muun muassa valtakuntansa menettänyt liskoprinssi, demonien riivaama popkuningatar ja sanavalmis muinainen luurankomies, joka yrittää vaihtelevalla menestyksellä näytellä normaalia ihmistä.

Kullakin kuudesta hahmosta on reippaasti persoonallisuutta, joka tulee mukavasti esiin pelin keskusteluissa ja tapahtumissa. Hahmot reagoivat tilanteisiin loogisesti tyylillään, ja peli antaa pelaajalle tilaisuuden oikeasti roolipelata valitsemaansa päähahmoa niin kuin haluaa. Minun oli todella vaikea valita kuusikosta oma neljän hengen ryhmäni, enkä varmasti ole ongelmani kanssa yksin.

Pelin suurempi tarina käsittelee kadonneita ja kuolleiksi oletettuja jumalia. Ne ovat jättäneet jälkeensä korruptoituneen kirkon ja mullistusten runteleman maailman, jonka toivoksi pelaaja ryhmineen voi nousta. Tarinankerronta on kertaluokkaa parempaa kuin viimeksi, ja lisäksi mukaan on sekoiteltu kunkin ryhmäläisen omia tarinoita.

Original Sin II:n läpipeluu kestää helposti yli 60 tuntia, mutta aion pelata sen läpi vielä uudelleen tehdäkseni eri valintoja ja kokeakseni muidenkin hahmojen tarinoita. Paljon on siis selvästi tehty oikein.

Pelin paras ominaisuus on sen tarjoama vapaus, joka ulottuu jokaiseen osa-alueeseen. Hahmoja voi esimerkiksi kehittää aivan miten haluaa. Niitä ei ole lukittu mihinkään tiettyihin ammatteihin, kykypisteet voi sijoitella halutessaan totaalisesti uudelleen, eikä haittaa ollenkaan, jos taistelija haluaa heitellä tulipalloja tai maagi heilua kahden käden lekan kanssa. Oikeastaan pelissä ei ole edes mitään hahmoluokkia vaan ainoastaan aloituspisteitä, joista voi sitten kehittyä haluamiinsa suuntiin.

Tämä ei ole vain kädenojennus pelaajalle vaan käytännössä elinehto. Original Sin II ei ole helppo peli, joten todennäköisesti hahmojaan joutuu säätämään useampaan kertaan, kun pelistä oppii enemmän tai vastaan tulee haasteita, joissa nykyinen ryhmä ei pärjää.

"Original Sin II:n paras ominaisuus on sen tarjoama vapaus, joka ulottuu jokaiseen pelin osa-alueeseen."

Edellisen pelin tavoin taistelut ovat kohtalaisen harvassa, mutta jokainen niistä on todella merkityksellinen. Mitään satunnaiskohtaamisia pelissä ei ole, vaan kaikki taistelut on ennalta sijoiteltu maailmaan ja suunniteltu erittäin kinkkisiksi pähkinöiksi.

Hahmoilla on käytössään laaja valikoima erilaisia kykyjä, joiden yhdistely toisiin ja ympäristöön luovilla tavoilla on avain voittoon. Miksi tyytyä hutkimaan miekalla, kun voi yhtä hyvin kastella vihollisen sadepilven avulla ja sitten jäädyttää sen loitsulla kalikaksi? Pomohirviökin saa elämäänsä aivan uutta virettä, kun sen teleporttaa loitsulla keskelle maagista miinakenttää. Taistelijan homma taas helpottuu kummasti, kun opettelee kyvyn muuttaa lähellä olevia vihollisia kivipatsaiksi Medusan tavoin.

Jutun jujuna on, että myös viholliset käyttävät samoja kykyjä ja sääntöjä hyväkseen brutaalin tehokkaasti. Useimmilla hahmoilla on kestopisteiden ohella maaginen ja fyysinen panssari, joka suojaa vahingolta ja omantyyppisiltään erikoishyökkäyksiltä. Kun panssarit loppuvat, ongelmat alkavat. Hups, viholliset lumosivat ryhmän maagin ja nyt kaverit saavat maistaa tulipalloa. Oho, en saanutkaan tehdä mitään kahteen vuoroon, koska viholliset tainnuttivat koko vesilätäkössä seisseen ryhmäni sähköiskuilla.

Pikalatausnappi käy pelatessa taatusti tutuksi, sillä kuolemia tulee vähän väliä. Toisaalta kun viholliset vihdoin lepäävät kanveesissa, voittajan fiilis on konkreettinen ja oikea. Tämä voitto todella ansaittiin!

Tietokoneroolipelien perinteinen ongelma on, että ne on skriptattu ennakkoon tiukasti ja vain pelaamalla kehittäjien ennakkoon suunnittelemien askelten mukaisesti voi pelissä edetä. Tämä on toki ymmärrettävää mutta samalla myös rajoittaa roolipelaamisen tunnetta pahasti.

Original Sin II:ssa voi antaa luovuutensa lentää, sillä peli on myös sisältönsä puolesta todella avoin. Useimmat tilanteet voi ratkoa todella erilaisilla tavoilla jo pelinkehittäjien omien suunnitelmien puolesta. Ikävät taistelut voi joskus kiertää, jos onnistuu keskustelussa löytämään yhteisen sävelen vihollisten kanssa tai sattuu esimerkiksi osaamaan maagien salattua kieltä.

Vielä hienompaa on kuitenkin se, että peli ei sakota pelaajaa luovuudesta ja kekseliäisyydestä, vaan palkitsee siitä. Otetaan esimerkki. Eräässä tehtävässä pitää päästä pelastamaan suljettuun kaupunkiin jumiin jääneitä ihmispoloja demoneilta. Kaupungin laskusilta on ylhäällä ja sisäänpääsy oletettavasti vaatisi pitkää kiertoreittiä takaportille. Paitsi ettei vaadikaan, jos sattuu keksimään, että maagin teleporttiloitsun avulla saa juuri ja juuri heitettyä tiimikaverinsa rotkon ylitse ja näin laskettua sillan saman tien.

Esimerkki ei ole myöskään mikään harvinaislaatuinen luovuustärppi vaan kuvastaa yleistä suunnittelufilosofiaa. Tuntuu kovasti siltä kuin kehitystiimi olisi itse nauttinut mekanismiensa luovasta käytöstä ja halunnut tarjota myös pelaajille sitä samaa yllättävää pelattavuutta koko rahan edestä. Tässä on myös onnistuttu, ja tuloksena on puhdasta huikeutta.

Valituksen aiheet ovat kovin vähässä. Merkittävin ongelma on, että peli on vielä kirjoitushetkellä ikävän buginen. Paristakin päivityksestä huolimatta törmäsin itse tilanteisiin, joissa jokin tehtävä ei edennyt, koska jotain oli rikki.

Ei kannata antaa tämän pelottaa pois pelin parista, sillä kyseessä on mestariteos, joka nousee minun kirjoissani The Witcher III:n ja muiden klassikkoteosten rinnalle. Jos kestää jyrkän oppimiskäyrän ja sen, että joskus rohkeat kokeilut johtavat veriseen nenään, edessä on kymmeniä tunteja parasta roolipelaamista miesmuistiin. Tästä tullaan vielä puhumaan vuoden pelejä valitessa.

10/10

Kehittäjä: 
Larian Studios
Julkaisija: 
Larian Studios
Peligenre: 
Roolipeli
Julkaisualustat: 
Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-16
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta