Destiny 2 / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Destiny 2

6.10.2017 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
2
Destiny 2 -arvostelu

Toinen kerta toden sanoo?

Destiny on peli, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Toiset vihaavat sitä armottomasti, vaikka eivät ole sitä koskaan edes pelanneet, ja toiset ovat upottaneet siihen jopa tuhansia tunteja peliaikaa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Ensimmäisellä Destinyllä oli silti kiistatta puutteensa etenkin julkaisussaan, mutta se oli myös yhtä paljon verkkoroolipeli kuin verkkoräiskintä, eli se jatkoi kehittymistään tasaiseen tahtiin julkaisun jälkeen. Etenkin suurin laajennus The Taken King antoi pelille selkeän suunnan monine muutoksineen, uudistuksineen ja linjanvetoineen. Ei ihme, että jatko-osan tekemisen sai vastuulleen sama kehittäjien joukko. Millainen siis mahtaa olla Destinyn toinen tuleminen?

Ensimmäisen pelin suurimpia ongelmia olivat tarinan ohuus ja epämääräisyys. Destiny 2 aloittaakin tarinansa suoraviivaisesti ja rytinällä. Cabal-muukalaisten Punainen legioona hyökkää Maahan, valtaa ihmisten Viimeisen kaupungin ja vangitsee Matkalaisen, joka antaa pelaajien ohjaamille guardianeille näiden supervoimat. Tarina käsittelee tietenkin näiden voimien takaisinsaamista sekä cabal-vihollisten ja niiden johtajan Dominus Ghaulin suunnitelmien pysäyttämistä. Mitään kirjallisuuspalkintoa käsikirjoitus ei voita, mutta ainakin tarinalla on selkeä punainen lanka ja se on helposti ymmärrettävissä, päinvastoin kuin alkuperäisessä pelissä. Saadaanpa sen aikana myös vastauksia salaperäisen Matkalaisen ja vex-robottien luonteesta.

Matkaa ei myöskään koeta yksin, sillä jokaisessa tapahtumapaikassa on yksi keskeinen hahmo, joka toimii pelaajan kontaktina ja on äänessä tasaiseen tahtiin. Myös emopelin vanguard-johtajat Zavala, Ikora ja Cayde-6 saavat runsaasti aikaa parrasvaloissa ja hieman lisää syvyyttä luonteisiinsa. Persoonalliset hahmot, kuten Maan EDZ:n herrasmiestarkka-ampuja Devrim Kay tai Ion kärttyisä awoken-tiedemies Ashir Mir, herättävät maailman eloon, eikä se tunnu enää niin autiolta kuin ennen. Tämä onkin tarpeen, sillä oma hahmo on edelleen täydellinen tuppisuu ja oma Ghost (edelleen Nolan North) tuntuu olevan sen tulkki, joka on koko ajan äänessä. Maailma siis elää tällä kertaa huomattavasti enemmän, mutta oman hahmon persoonallisuus on nytkin pelkkää pahvia.

Ykkösosaa rasitti sen julkaisu myös edelliselle konsolisukupolvelle, joka asetti pelille tuntuvat tekniset rajoitteet. Niistä on jatko-osassa päästy eroon, mikä näkyy ulkoasussa ja etenkin ympäristöjen koossa. Jokainen neljästä uudesta tapahtumapaikasta on valtava. Ne ovat myös huomattavasti suurempia ja laajempia kuin mitä tarinatehtävät tarvitsevat. Tarinatehtävien lisäksi pelimaailma onkin täynnä jokaisen paikan omia sivutehtäviä, jotka avaavat sen ja paikallisen yhteyshahmon taustoja varsin mielenkiintoisilla tavoilla. Muutakin tutkittavaa ja löydettävää pelimaailmasta löytyy arkkujen, Cayde-6:n aarteiden ja etenkin Lost Sector -luolastojen muodossa. Erityismaininnan ansaitsevat Bungien loihtimat satumaiset näkymät, jotka etenkin nyt suuremmassa mittakaavassa ovat todella pysäyttäviä. Io, Titan, Nessus ja Maan EDZ ovat kaikki ulkoisesti hyvin erilaisia ympäristöjä ja tarjoavat näin hyvää vaihtelua seikkailuiden aikana.

Vaikka tarinaa onkin nyt enemmän, ei Destiny 2 ole edelleenkään varsinainen yksinpeli ainakaan todellisia haasteita kaipaaville. Haasteet odottavat yksinpelin jälkeen alkavassa loppupelissä, ja niistä monet vaativat ryhmäpelaamista. Silti kakkonen on huomattavasti ykköstä yksinpelaajaystävällisempi. Jokainen alue on käytännössä oma avoin ja laaja hiekkalaatikkonsa, joissa voi tehdä mitä huvittaa.

Pelihahmon tehoa mittaava Light-arvo on korvattu nyt yksiselitteisemmällä Power-arvolla, jota aletaan pikkuhiljaa hivuttaa ylemmäs varustejahdilla. Saalista putoaa lähes kaikesta, mitä pelissä tekee, mutta se nostaa hahmon voimatasoa yleensä vain hyvin vähän lukuun ottamatta viikoittaisten haasteiden palkintoja ja haluttuja Exotic-esineitä. Niinpä tavaraa pitää kerätä paljon. Tässä onneksi auttaa se, että Bungie on yksinkertaistanut alkuperäisen pelin monimutkaista valuutta- ja mainejärjestelmää. Nyt jokainen alue tai pelimuoto pudottaa omia merkkejään kaikesta, mitä siellä tai siinä tehdään. Merkit puolestaan antavat omia palkintojaan, kuten aseita tai haarniskan osia. Koska systeemi on kaikkialla sama, homma pysyy selkeänä.

”Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna.“

”Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna.“

”Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna.“

Varusteissa ei enää ole satunnaisarvoja, joten niiden täydellisen yhdistelmän jahtaaminen on historiaa. Koska joka pelitilalla tai tapahtumapaikalla on nyt kuitenkin omat varusteensa, on pelaajilla silti tavoiteltavaa niiden keräämisessä. Pelaajan elämää helpottaa myös kartta, joka näyttää muun muassa tehtävien sijainnit sekä Public Event -tehtävien tapahtumapaikat ja -ajat. Sen kautta on myös mahdollista kaukosiirtyä paikasta toiseen ilman kiertoradalle erikseen joka kerta siirtymistä, kuten ensimmäisessä osassa.

Kun voimatasoa alkaa kertyä tarpeeksi, voi siirtyä loppupelin vaikeampien haasteiden pariin. Niitä ovat esimerkiksi uusitut aikarajoitteiset Nightfall-tehtävät ja raid-tehtävä. Ensimmäinen uusi raid-tehtävä Leviathan on hyvin erilainen verrattuna mihinkään ykkösosassa nähtyyn, sillä se ei sisällä suoraviivaisia miljoonia luoteja imeviä pomovastuksia. Sen sijaan haasteet ovat nyt harjoittelua, tarkkaa yhteistyötä ja tiukkaa kommunikointia vaativia monimutkaisia kokonaisuuksia. Destiny-veteraaneille ne ovat hyvää vaihtelua, mutta on helppo nähdä niiden olevan uudemmille pelaajille myös turhauttavan hankalia. Vaikeita haasteita tarjoavat myös useat Exotic-aseiden omat tehtävät.

Pelaajien väliseen taisteluun keskittyneen Cruciblen suurin muutos on, että pelaajia on tiimissä puolellaan aina neljä pelimuodosta riippumatta. Olin itse alun perin tämän suhteen epäileväinen, mutta käytännössä veto osoittautuu toimivaksi, sillä neljän pelaajan tiimit tekevät matseista paljon aiempaa taktisempia. Kun määrä on koko ajan sama, homma pysyy aina kasassa, vaikka pelimuoto vaihtuukin. Näin on myös helpompi hypätä uuteen Trials-turnaukseen, jossa todelliset pelitaidot mitataan. Toki satunnaisten pelaajien kanssa tulee välillä vastaan tapauksia, joissa pelaajat vain sooloilevat eivätkä edes yritä pelata yhteen. Neljällä pelaajalla yksikin tällainen spede riittää, ja pelaaminen on silloin turhauttavaa todennäköisemmän tappion takia.

Destiny 2 on kokonaisuutena huomattavasti runsaampi ja monipuolisempi peli kuin alkuperäinen. Se on myös pitkälti samaa kuin ennen mutta paremmin ja suoraviivaisemmin toteutettuna, mikä korostaa ensimmäisen pelin puutteita entisestään. Kaiken ytimessä on edelleen rautainen ja hiottu räiskintämekaniikka, joka on edelleen kunnossa ja vieläpä hieman parannettu ytimekkäämpien äänien ja tuntuman ansiosta.

Suoraviivaistus tekee pelistä myös aiempaa aloittelijaystävällisemmän ilman, että syvyyttä katoaa vanhojen fanien makuun liikaa. Tämä on jo saavutus sinänsä. Jatko-osa sisältää paljon muutoksia ja uutuuksia, mutta niitä suurempia jää silti kaipaamaan. Viholliset ovat edelleen samoja parilla pienellä poikkeuksella, samoin kuin hahmoluokat ja niiden aliluokat erikoiskykyineen – tai ainakaan ne eivät tunnu tarpeeksi erilaisilta. Onkin oletettavaa, että pelin tästä laajentuessa ja kehittyessä tullaan näkemään etenkin uusia vihollisia.

Destiny 2 tuntuu nyt siltä kuin mitä alkuperäisestä pelistä odotettiin, eikä se ole huono asia edes vanhoille faneille. Upotin itse ensimmäiseen peliin reilut 800 tuntia peliaikaa, ja silti jatko-osa tuntuu tarpeeksi tuoreelta, että se on koukuttanut minut aivan yhtä pahasti. Destinyn voikin sanoa olevan kokonaan oma pelityyppinsä, jota on vaikea verrata mihinkään muuhun.

9/10

Kehittäjä: 
Bungie
Julkaisija: 
Activision
Peligenre: 
Toiminta, Räiskintä
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-16
Pegi-merkinnät: 
Väkivalta

Kommentit

Käyttäjän veepeeuho kuva
veepeeuho

Mielipide #666:

alkusoittoa (suun)...
En osaa käyttää rahaa, sen myönnän. Taas kilahdin halloween -perjantaina,
kun ilmestyi Wolfenstein ja uusin Ass Ass in greed. Molemmat lähtivät liukumaan
jo aamusta 100 megaista letkua pitkin SSD -levylle. Assasinia en ole ehtinyt pelata, Wolfissa
räimisin itseni demosta tuttuun kyläpahaseen. Samana päivänä tein heräteostoksena Destiny 2:n.
PC:lle. Kuten edellämainitut muutkin pelit. En juurikaan pidä adhd-moninpeleistä, olen
"samalla sohvalla" -ikäluokkaa, ja nautin muutenkin yksinpeleistä. Olin varautunut,
koska Destiny 1 ei (PS4:llä) oikein iskenyt, vaikkakin räiskinnän fiilis,
eli ohjaus-tähtäys-mekaniikka olikin parasta Bungie -laatua. En tiedä miten ne sen tekee.

moninpeleistä...
Moninpelejä olen uuden peli pc:n vuoksi ostanut kuitenkin siinä toivossa,
että joku iskisi kunnolla. Pelaahan niitä jo perkele soikoon kaikki, ja tuntuu että
lähes pelkästään. Miksen minä saa kiinni Codeista ja Counttereista? Amiksessa ollessani
vuonna 2000 CS oli kova juttu, ja sekin ehkä vain siksi että pelasimme samassa luokassa
jossa kanssapelaajien raivoamisen näki ja kuuli livenä. Se kutkutteli pienen sosiopaatin
mieltä feat. jokerivirneet ja häviäjille vittuilu. Quake 2 meni myös samassa tilassa, ja
ysärin puolella Team Fortress oli kova juttu perus Quaken ja Duke 3D:n rinnalla. Kaikki
nämä kuitenkin tapahtuivat "lanitusmuodossa", eikä yksin kotona.

No asiaan. Tai edes siihen suuntaan. Uuden PC:n myötä siis konsolit jäivät sivummalle ja
päätin tosiaan alkaa pelaamaan kaikkea mitä multiplayer -massa pelaa. Ostin BF1:n ja
season passin, Pubg:n ja Elder Scrolls onlinen ihan aluksi. BF1:tä olen pelannut ehkä 2 tuntia,
ja jostain syystä yksinpelikin on siinä jäänyt kokeilun asteelle. Pubg:stä sentään innostuin
paljon enemmän, ja sitä tulee pelailtua silloin tällöin erä tai pari, korkeintaan kolme.
Elder Scrolls tuntuu WOW:in tyyliseltä puurtamiselta liikaa.

Sitten siihen Destiny 2:een. Se iski kuin tuhat volttia verrattuna ykköseen. Maailmat tuntuvat
aidoilta paikoilta, muukalaiset käyttäytyvät kutakuinkin järkevästi, aseissa on mistä valita ja
graafinen ilme on todella, todella komea. En tiedä kuinka paljon ohjattavuuden sulavuuteen vaikuttaa
160 hz näyttö G-syncillä, mutta aivan uskomattoman hienosti se tottelee hiirikättä. Eikä sen käden alla
todellakaan ole mikään kilpailuissa käytetty Razerin sirkushiiri, vaan koneen mukana tullut
kämäinen rotta johon on lyöty vahingossa (tai tahallaan) Asuksen leimat. Bugeihin en ole törmännyt,
ja grafiikka pyörii täysin sulavasti nupit kaakossa, vaikka konepellin alla hyrrää "vain" GTX 1060 3 gb.

Destinyssä jaksan keskittyä tarinaan ja se antaa minun pelata yksin todella mielekkäitä tehtäviä,
mahdollistaen kuitenkin AD/HD -tyyliset moninpelisessiotkin. Ja tässä yhteydessä ne tosiaan toimivat
minullekin. Olen vasta muutaman tunnin pelannut, mutta täysin koukussa. Olen ymmärtänyt, että yhteistyö
-tyyliset tehtävät ovat iso osa peliä, ja se sopii keskinäistä kilpailua huomattavasti paremmin omaan
päähäni. Paljon on saanut rahaa laittaa "haaskoon" ennen kuin löysin SEN PELIN jota netissä tykkään
pelata.

Käyttäjän W1LMI kuva
W1LMI

- Nightfall ajastus ärsyttävää, pitää rynniä hirveällä tahdilla
- Raid on mielestäni selvästi heikompi verrattuna Destiny 1:n vastaaviin. Erityisesti monien eri Boss -taisteluiden puute ja hikisten tokeneiden ja avainten kanssa pelleily söi miestä.
- Crucible on paljon parempi 4vs4 muodossa
Iron Banner/Trials power-lvl ei ole enää merkitystä, mikä vie näistä muodoista sen uniikin piirteen.
-Prestige raid ei kasvata power leveliä eikä muutenkaan tarjoa mitään uutta verrattuna normaaliin vaikeustasoon.
- Aseella on aina samat perkit, ei minkäänlaista kustomointia/modausta (ei en laske shaderia tähän), jolla voisi lisätä vaikka jonkun lisäperkin.
- Exoticit ovat enemmän tai vähemmän turhia, pelkkiä kosmeettisia romuja.
- Intellect/Discipline/Strenght armor statseista luopuminen ja niiden korvaaminen Agility/Recovery/Strenght
- Lukitut ability puut, ei voi valita mitä tykkää.
-Shadereiden kertakäyttö
-Clan-system, jossa jokainen jäsen saa engramin joka viikko, vaikka ei tekisi mitään. Esim. Raid-engramista saa jonkun raid armorin tai aseen, eikä tarvitse itse edes ikinä käydä itse raidissa ---> Raid kaman arvostus menee. Ennen, kun jollakin oli täydet VoG armorit, tiesi minkä helvetin oli käynyt läpi. Nykyään, ääh jotkut raid armorit, ei varmnaakaan ole ikinä edes tehnyt koko raidia...