Castlevania: Judgment / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Castlevania: Judgment

4.06.2009 // Kirjoittanut: Simon Elo
3

Castlevania on totuttu tuntemaan kaksiulotteisena tasohyppelypelinä, mutta silloin tällöin on reväytetty oikein kunnolla ja pistetty paletti uusiksi. Judgment on kuitenkin jotain, mitä kukaan ei osannut odottaa, nimittäin tappelu- ja toimintapelin yhdistelmä.

Järjestetyt avioliitot ovat kiistanalainen asia, eikä tämäkään pariskunta ole yhdessä rakkaudesta. Harmi vain, että kyseessä ei ole edes järkiliitto.

Puuttuvat palat

Castlevania: Judgment on kuin keskeneräinen palapeli, jonka väleihin on yritetty tunkea siihen sopimattomia palasia. Pelimekaniikkaa lainataan selkeästi lajityypin sukulaisilta Soul Caliburilta ja Power Stonelta. Päähenkilö Simon Belmont löpisee joutavia uhkauksia ennen taistelua, sivaltaa ruoskallaan ja juoksee ympäri kolmiulotteista kenttää kuin tuli hännän alla.

Lajityypin ulkoiset normit on sisäistetty, mutta palapeliin sopivat osat on hukattu. Toisin kuin esikuvissaan, Judgmentissa taisteleminen on tuskallisen pinnallista ja tylsää. Rasittavat ansat kuten lasersäteet ja piikkimatot tuhoavat ajatuksen nopeatempoisesta taistelusta. Fiksu ja filmaattinen nimi ei ole enne, vaan Simon Belmont on täysi tunari, joka lyö saman rupisen iskunsa, heilutti kapulaa miten hyvänsä.

Epätarkasta liikkeentunnistuksesta huolimatta normaalilla vaikeusasteella pelaaminen on naurettavan helppoa. Satunnainen lyöntien torjunta ja kapulan heiluttelu sopivalla hetkellä ovat tie voittoon. Tekijät kenties huomasivat, miten surkeaa kapulalla ja Nunchukilla ohjaaminen on, joten pelata voi vaihtoehtoisesti GameCube- tai Classic-ohjaimella. Vaihdos vain ei tee pelistä yhtään sen nautinnollisempaa, vaan alleviivaa toiminnan monotonisuutta.

Leikin loppu

Pelattavuuden viimeisetkin rippeet polkee kameramiehen virkaa hoitava mämmikoura, jolla on ilmeisesti keskittymiskyvyn häiriö. Voisi luulla, että kameran tarkoitus olisi antaa pelaajalle kattava kuva pelialueen tilanteesta, mutta sitä ei arvaisi siitä, kuinka Judgmentin kuvakulma vaihtuu.

Laiha lohtu on, että Judgment ei petä sisällön määrän suhteen. Muutaman perinteisemmän pelimuodon lisäksi vampyyrit koluavat Draculan kapisia kalmistoja tavaroiden toivossa. Matkalla huoneesta toiseen mätkitään niin eläviä kuin kuolleita haastajia. Linnan tutkiminen muistuttaa sarjan perinteisempiä pelejä ja tarjoaa hieman hauskanpitoa, toisin kuin tarinatilan unettavat juonikuviot.

Nettimoninpeli ei tilannetta pelasta, vaikka toimiikin tyydyttävästi. Linjoilta ei juurikaan pelureita löydy, mikä ei ole ihme, kun ajattelee Judgmentin rikkonaista pelattavuutta.

Tuntemattomat

Hahmojen ulkoasun suunnitelleen mangataiteilija Takeshi Obatan kädenjälki jakaa varmasti mielipiteitä. En pidä raskaista goottivaikutteista, joihin hän on turvautunut. Obata on ajatellut sen toimivan, kun aihepiirinä ovat vampyyrit, mutta kaipaan sarjan aiempien osien hivenen hillitympää tyyliä.

Jokainen taistelija näyttää laimealta, mutta heidän voimansa ovat epätasaisia. Sarjan veteraanit Belmont etunenässä ovat vampyyrimaailman teräsmiehiä, jotka kaatavat taivaan ja maan vihollistensa niskaan. Sivuhahmot sen sijaan ovat toivottomia ja pystyvät hädin tuskin puolustamaan itseään. Heidän onnekseen alhainen vaikeustaso auttaa yksinpelissä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että erityisesti moninpelissä hahmotasapainosta ei voi puhua.

Ympäristöt sopivat Castlevanian maailmaan, mutta tekstuurit ovat suttuisia. Englanninkielinen ääninäyttely kuulostaa sammaloituneemmalta ja toistaa itseään enemmän kuin kasin ratikan puliukot lauantaiaamuna, mutta onneksi pelissä voi turvautua sakea nauttiviin japanilaisiin. Musiikki sen sijaan on mainiota, mikä on sarjan vanhojen kappaleiden hienojen uusien sovituksien ansiota.

Jos jotakin, Castlevania: Judgment opettaa sen, että pelaajan on syytä epäillä vispilänkauppaa, kun sarjan toimivat perinteet heitetään romukoppaan.

Judgment on epäonnistunut sivupolku, joka on paras unohtaa historian hämärään. Epämiellyttävä kuvasuunnittelu, häiriökäyttäytyvä kamera ja kömpelö kapulan heiluttelu saavat muutkin kuin vampyyrit itkemään verta.

Kunnianhimoa

Castlevania lukeutuu siihen harvalukuiseen joukkoon pelejä, joista on suunniteltu suuren luokan elokuvaa. Vuonna 2005 ohjaajaksi kiinnitettiin muista pelielokuvista kuten Mortal Kombatista, Dead or Alivesta ja Resident Evil trilogiasta tuttu Paul W. S. Anderson. Miehen kokemus ei huokunut laatua, mutta rahoittajapiirejä turvallinen valinta varmasti miellytti. Budjetiksi kaavailtiin 50 miljoonaa dollaria, joka on samaa tasoa kuin Andersonin aiemmat filmatisoinnit.

Ensimmäinen pilkahdus toivoa nähtiin, kun Anderson toivoi saavansa sarjan hovisäveltäjän Michiru Yamanen elokuvaansa. Kuvausten piti alkaa Romaniassa ja Unkarissa keväällä 2007, mutta aikataulu on sen jälkeen liukunut koko ajan eteenpäin.

Anderson siirtyi käsikirjoittajaksi ja antoi kesäkuussa ohjaajan työt Sylvain Whitelle, joka yllättäen osoittautui sarjan ystäväksi. Tekijöiden mukaan tarina seuraa Trevor Belmontin ja hänen nuoremman veljensä Christopherin matkaa kukistamaan Dracula, mutta juoni voi vielä muuttua.

Castlevanialle mahdollisen kuolinsuudelman antoi Hollywoodin käsikirjoittajien lakko. Mikään ei ole mennyt eteenpäin sen jälkeen, vaikka Whiten mukaan projekti on työn alla. Kaavailtu ensi-ilta on 2011, mutta se uskoo ken näkee.

Kannattaa ennemmin tutkailla suoraan dvd:lle julkaistavaa animaatiota Castlevania: Dracula’s Curse, jonka käsikirjoittaa englantilainen sarjakuvataiteilija Warren Ellis. Elokuva pohjautuu sarjan kolmanteen osaan.

2/10

Kommentit

Käyttäjän Mooy kuva
Mooy

Tarkoitettu vain kovimmille fanoille (;)).

Käyttäjän Marek kuva
Marek

Keskinkertaista ja tylsää, muttei liian huonoa

Käyttäjän expa0 kuva
expa0

Sekava sekasotku, animaatio ja musiikit hyvää.