Call of Duty: WWII / Arvostelut / www.pelaajalehti.com

Call of Duty: WWII

1.12.2017 // Kirjoittanut: Miika Huttunen
0

Juurille paluu kannattaa

Moni nuorempi pelaaja ei ehkä muistakaan, että Call of Duty -sarja aloitti toiseen maailmansotaan sijoittuvana ja jalkaväkisotilaan näkökulmasta kuvattuna räiskintäpelinä. Jossain vaiheessa pelaajat kuitenkin kyllästyivät aihepiiriin, ja sarja hyppäsi modernimmille taistelukentille – kunnes pelaajat kyllästyivät niihinkin. Paluu juurille oli selkeästi ainoa oikea mahdollisuus. Saman arvasi myös Activision ennen viimevuotisen avaruuteen sijoittuneen Call of Duty: Infinite Warfaren saamaa tyrmäävää vastaanottoa, sillä tänä vuonna sarja palaa toiseen maailmansotaan. Koska tämän kokoisia pelejä ei tehdä vuodessa, on päätöksen täytynyt syntyä jo paljon ennen Infinite Warfaren paljastumista. Ympyrä on nyt siis sulkeutunut.

Call of Duty: WWII:n yksinpelissä on selkeästi pyritty välttämään pahimpia ylilyöntejä, sillä se on tarinaltaan hillitympi kuin sarjassa yleensä. Vaikutteita on haettu selkeästi etenkin Taistelutoverit-sarjasta, sillä painotus on historiallisissa taisteluissa ja itse sotilaissa. Tapahtumien keskiössä on teksasilainen maalaispoika Ronald ”Red” Davies sekä tämän ryhmätoverit, joita huolettaa ryhmän kersantin Piersonin kovapintaisuus. Kerronta pyörii hahmojen ympärillä, mutta tapahtumissa hypitään hieman liikaa eteenpäin. Hitaampi eteneminenkin olisi onnistunut oikein hyvin, sillä kampanjalla ei ole pituutta kuin noin viisi tuntia. Call of Duty on silti Call of Duty vaikka voissa paistaisi, joten sotimisen tietty vuoristoratamaisuus tuttuine elementteineen, kuten ajoneuvo-osioineen, on silti läsnä.

Taistelu alkaa Normandian maihinnoususta, jonka itse oletin iskevän pitkän tauon jälkeen etenkin nykykoneiden mahdollistamalla visuaalisuudella, mutta virtuaalisella rannalla rämpimisestä tuli silti tunne, että tämä on jo koettu. Pelin alku tuntuikin aika tylsältä, mutta onneksi huomasin sen pian koukuttavan entiseen tapaan. Tästä kuuluu iso kiitos sille, että modernit aseet ja lelut eivät enää ole häiritsemässä perusräiskintää. Edes kunto ei enää palaudu automaattisesti, vaan sitä varten on kerättävä ja käytettävä ensiapupaukkauksia. Tällä ei ole niin dramaattista muutosta menoon kuin voisi luulla, mutta pelaaminen tuntuu silti tuoreemmalta kuin sen ehkä pitäisi. Edellisistä toisen maailmansodan Call of Duty -peleistä on selkeästi kulunut tarpeeksi aikaa, sillä jopa Garandin lippaan iloinen kilahdus oli jo päässyt unohtumaan.

Yksinpelin tavoin myös moninpeli riisuu modernin ajan härpäkkeet yltään – ja hyvä niin. Nyt räiskinnän keskiössä ovat jälleen saappaat maassa pitävä pelaaja, pelkistetyt aseet ja puhdas taito. Poissa ovat rakettireput, tuplahypyt ja kauko-ohjattavat lennokit, jotka näin jälkikäteen katsottuna tekivät pelaamisesta aivan liian hektistä. Muitakin muutoksia peruskaavaan on tehty. Pelihahmoja ei enää kehitetä vapaasti eri kyvyillä, vaan sen sijaan valitaan viidestä eri divisioonasta, jotka toimivat ikään kuin hahmoluokkina. Jokaisella niistä on omat erikoisuuteensa ja kykynsä, ja ne eroavat riittävästi toisistaan. Perk-kyvyt loistavat siis poissaolollaan. Divisioonien erikoisuuksien lisäksi valittavana on yksi passiivinen erikoiskyky, jolla omaa pelityyliään voi tukea. Moninpelistä on näin riisuttu turha monimutkaisuus, mikä ainakin itseäni ilahdutti, vaikka säädettävää etenkin aseiden ja niiden erikoisosien kanssa edelleen riittää.

"Yksinpelissä on selkeästi pyritty välttämään pahimpia ylilyöntejä, sillä se on tarinaltaan hillitympi kuin sarjassa yleensä."

Muutoin monipeli on taattua Call of Duty -laatua, mikä on yksille kehu ja toisille kirosana. Mikään kartta ei erityisesti hetkauta, mutta ne on nyt selkeästi suunniteltu puhtaalle jalkaväkisodalle, kun rakettireppuja ja seinäjuoksemista ei ole. Pelimuodotkin ovat niitä tuttuja ja turvallisia, mutta ainakin itselleni kiinnostavin oli uusi War-pelitila. Se on moniosainen operaatio, jossa toinen puoli yrittää tavoitteita täyttämällä edetä taistelussa voittoon puolustajien tietenkin pyrkiessä estämään sitä. Suosikkini niistä on Operation Neptune, joka kuvaa Normandian maihinnousua ja onnistuu siinä paremmin kuin yksinpelin vastaava osio. Tässä pelitilassa tappomääriä ei edes listata, sillä painotus pitäisi olla yhteistyössä, mutta valitettavasti iso osa pelaajista ei sitä tunnu tajuavan. Se tekee War-matseista välillä turhauttavia kokemuksia.

Omanlaisensa uutuus on Headquarters, jonka tarkoitus on toimia moninpelaajien sosiaalisena alueena, jossa voi samanaikaisesti olla jopa 48 pelaajaa yhtä aikaa. Tukikohdassa voi muun muassa esitellä omaa hahmoaan muille, hakea uusia päivittäisiä ja viikoittaisia moninpelitehtäviä, harjoitella ampumaradalla ja osallistua yksi vastaan yksi -matseihin. Valitettavasti monille pelaajille tämä on vielä puhdasta teoriaa, sillä Headquarters ei vielä kirjoitushetkelläkään marraskuun lopulla toimi. En itse ole vielä tavannut tukikohdassa yhtään toista pelaajaa, jota en sinne itse olisi kaverilistaltani kutsunut. Idea on kieltämättä hyvä, kunhan se nyt ensin saadaan toimimaan kaikille. Moninpelissä on ollut myös muita ongelmia, joita ei kirjoitushetkellä ole vielä kokonaan korjattu. Teknisiä ongelmia on ilmennyt peliyhteyksien laadussa sekä pelihaussa, kuten myös ryhmätoiminnoissa. Etenkin isompana ryhmänä pelaaminen ei tunnu onnistuvan usein millään.täs ne zombit? Zombitila on jälleen oma kokonaisuutensa, joskin sekin onnistuu aihepiirinsä huomioonottaen olemaan maanläheisempi kuin ennen. Se on myös aiempaa karmivampi, ja mukana on elementtejä selviytymiskauhupeleistä. Se ei ole ihme, sillä pelin tehneen Sledgehammer Gamesin kaksi perustajaa ovat Dead Space -sarjan veteraaneja. Zombitilaan on aiempaan nähden pykälän helpompi päästä sisään, vaikka painotus on edelleen tutkimisella ja salaisuuksien selvittämisellä. Hahmoluokka- ja kehitysjärjestelmä luo mahdollisuuden pysyvälle etenemiselle, eikä jokaista pelikertaa tarvitse näin aloittaa puhtaalta pöydältä.

Call of Dutyn paluu takaisin toiseen maailmansotaan on WWII:n perustella hyvä ratkaisu, joka riisuu siitä modernin ajan turhat monimutkaisuudet. Tämä näkyy pelin jokaisella osa-alueella: yksinpelissä, verkkopelissä ja zombitilassa. Joskus yksinkertainen – tai pikemminkin pelkistetty – toimii paremmin. Ainoa kummittelemaan jäävä kysymys onkin, kuinka kauan kestää, ennen kuin uuteen vanhaan toiseen maailmansotaan peleissä kyllästyy taas.

8/10

Kehittäjä: 
Sledgehammer Games
Julkaisija: 
Activision
Peligenre: 
Sota, Räiskintä, Toiminta
Julkaisualustat: 
Microsoft Xbox One, Sony PlayStation 4, Microsoft Windows
Pegi-ikärajat: 
K-18
Pegi-merkinnät: 
Kiroilu, Väkivalta