Retrostelussa Diablo – yli 20 vuotta saatanallisen hyvää roolipelailua / Artikkelit / www.pelaajalehti.com

Retrostelussa Diablo – yli 20 vuotta saatanallisen hyvää roolipelailua

22.09.2018 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
0

Muistan yhä elävästi sen ensivaikutelman, minkä Blizzardin Diablo minuun vuonna 1996 teki: tämä on PAHA peli. Tristramin pikkukylän eteerinen ja jollain tavalla ahdistava 12-kielisellä kitaralla soitettu teemamusiikki, sekä kaupungin laidalla sijaitseva kirkko, jonka ovista ja ikkunoista hehkui punaista valoa tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Ei se ensivaikutelma siitä myöskään mihinkään hälventynyt. Diablossa pelaaja on seikkailija, joka palaa kotikaupunkiinsa vain huomatakseen sen joutuneen demonien valtaan. Kirkko on täynnä silvottuja ihmisiä, seinille tahrittua verta ja pimeydestä kimppuun juoksevia epäkuolleita, hirviöitä aj demoneita.

Tämä on toki oikein hienoa ja siistiä estetiikkaa videopelille, mutta myös minulle hieman ongelmallinen juttu vuonna 1996. Kuten pitkäaikaiset lukijat ehkä muistavat, kuuluin nuorempana äitini mukaanvetämänä Jehovan todistajiin. Videopelit olivat noin yleisestikin hieman ongelmallinen juttu vanhanaikaisessa ja ahdaskatseisessa uskonlahkossa, mutta videopelit, joissa kirjaimellinen Saatana kekkuloi pitkin maita ja mantuja silpomassa ihmisiä ja jossa demonit rällästivät? Se oli ehdottomasti kiellettyä.

Pääasiallinen ongelma oli se, että vaikka tiesin Diablon olevan jotain, mikä minun pitäisi jättää rauhaan, en vain pystynyt. Blizzardin toimintaroolipeli teki nimittäin minuun vaikutuksen myös pelinä, ja olisin vain halunnut pelata sitä. Fiksumpi olisi ehkä pystynyt aistimaan jo tuolloin, että aikani uskonnon parissa oli tulossa päätökseen, sillä valitsin lopulta Diablon pelaamisen. Epämääräistä syyllisyyttä tuntien, toki, mutta siitä huolimatta pelaten.

Kun nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, palasin takaisin kovasti arvostamani pelisarjan ensimmäisen teoksen pariin, edessä oli pari yllätystä. Näistä ensimmäinen oli se, että Diablo on edelleen pahuksen hyvä peli. Toinen taas oli se, miten erilainen se on seuraajistaan. Siinä missä Diablo II ja Diablo III sijoittuvat avoimiin pelimaailmoihin, sisältävät paljon kuljeskelua paikasta toiseen ja runsaasti tekemistään odottavia tehtäviä, Diablo on pelinä lähempänä Nethackin kaltaisia roguelikejä.

Ainoana peliympäristönä on Tristramin kaupungin alla sijaitseva luolastojen ja katakombien verkosto, johon pelaaja kerros kerrokselta laskeutuu. Luolastot luodaan uudelleen jokaista hahmoa ja pelikertaa varten, joskin suuret linjaukset ovat aina samat. Useat pelisessiot pysäyttänyt ja monta nyyppähahmoa teurastanut The Butcher esimerkiksi odottaa aina kakkostasolla.

Pelaajan taistellessaan tietä aina syvemmälle hän löytää tietenkin hillittömät määrät vihollisia, sekä niiltä putoavaa rahaa ja loottia. Suuri osa lootista on aluksi hieman riskipeliä, sillä taikaesineiden yksityiskohdista ei ole mitään hajua. Tekeekö tämä miekka vaikka ylimääräistä tulivahinkoa, vai onko se kirottu ase, jolla ei ikinä osu mihinkään? Vastausta voi hakea kokeilemalla, tai palaamalla maan pinnalle. Kaupungin keskustassa odottaa kylän vanhin, Deckard Cain, jonka kuuluisa ”stay a while and listen” -kommentti on jäänyt monen pelurin muistoihin. Cain tunnistaa rahaa vastaan esineet, minkä jälkeen voikin taas palata luolastoon seikkailemaan.

Olin myös unohtanut, miten helvatun vaikea peli Diablo on. Ensimmäinen yritykseni tunkeutua luolastoihin loitsijana päättyi jo ensimmäiseen kerrokseen. Loputtoman oloisen demoni- ja luurankoaallon puskiessa päälle manani loppui alta aikayksikön, eikä sauvalla huitominen tuottanut tulosta hirviöiden ympäröidessä minut ja hakatessa minut mäsäksi hetkessä. Toinen yritykseni barbaarina sujuikin jo paremmin, mutta sain silti juosta alati kaupungissa ostelemassa parannusjuomia varastoihini.

Vaikka Diablo onkin seuraajiinsa verrattuna monilla tavoin kovin yksinkertainen ja alkeellinen peli, tämä ei sinänsä ole huono juttu. Alkeellisuuden ja yksinkertaisuuden kääntöpuolelta löytyy nimittäin myös tiivis ja toimiva pelisuunnittelu. Diablo on yhä mitä mainioin luolastoseikkailu, sillä sen peruspelattavuus toimii ja se on ladattu täyteen odottamistaan löytäviä salaisuuksia, kätkettyjä kenttiä ja muuta mukavaa.

Ilahduttavasti peli toimii myös mainiosti moderneilla koneilla, joskaan ei sellaisenaan. Suoraan CD-levyltä asennettuna Diablo näyttää moderneilla resoluutioilla ja näytöillä suorastaan kamalalta, mutta Diablo 1 HD Modin asentaminen korjasi ongelman. Yllättäen peli toimii mainiosti vaikka minkälaisilla resoluutioilla ja seikkailu vie mukanaan. Vaikka pelaamistaan odottivat sekä World of Warcraftin tuorein lisälevy, että syksyn odotetuin pelijulkaisuni, Spider-Man, Diablo vain jaksoi kiehtoa ja kiinnostaa.

Jos se ei ole 20 vuotta julkaisun jälkeen erinomaisen pelin merkki, niin mikä?

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!