Retrostelussa Destruction Derby – tajunnanräjäyttävä romuralli, joka myi PlayStationin minulle / Artikkelit / www.pelaajalehti.com

Retrostelussa Destruction Derby – tajunnanräjäyttävä romuralli, joka myi PlayStationin minulle

7.07.2018 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
7

Nykyisten “vähän paremman näköinen kuin sarjan edellinen peli” -henkisten iteratiivisten kehitysten maailmassa on vaikea ymmärtää sitä, miten tajuntaaräjäyttävä Sonyn PlayStation-konsoli oli vuonna 1995. Konsolipelaajat olivat enimmäkseen tottuneet 2D-pikselipeleihin ja ne harvat 3D-yritykset lähinnä muistuttivat siitä, miten rajoittunutta Super Nintendon ja Mega Driven rauta olikaan.

En todennäköisesti tule ihan heti unohtamaan niitä ensimmäisiä hämmentyneitä hetkiä, kun tuijotimme pelikaupassa PlayStationin silkkisen pehmeitä ja upean näköisiä pelejä. Jopa kaltaiseni karaistuneen pc-veteraanin oli pakko tunnustaa, että jälki oli hillittömän kaunista.

Jokaisella oli noista alkuaikojen peleistä varmasti se oma suosikkinsä. Joku tykkäsi Wipeoutista, toinen Battle Arena Toshindenista. Minä? Minä tykkäsin Destruction Derbystä.

Kuten Wreckfestin ja Flatoutien kaltaiset pelit ovat vuosien varrella todistaneet, romuralli ja vääntyvä rauta jotenkin puhuttelevat suomalaista sielua. Juuri tällä ideallaan myös Destruction Derby hurmasi. Autopeli, jossa ei vain pidä ajaa kovaa ja puhtaasti, vaan romuttaa vastustajia? Myy-ty! Eikä vain peliä, vaan koko PlayStation-konsoli saman tien. Ennen Destruction Derbyä olimme veljeni kanssa sitkeästi Saturnin leirissä (mitä joku Sony nyt muka konsoleiden tekemisestä tietää? Pysyisivät Walkman-markkinoilla!), mutta mieli muuttui nopeasti ja sitten olikin aika kiikuttaa Saturnia paikalliseen pelikauppaan

Destruction Derby myös tarjoili prikulleen sitä, mitä lupasi. Peli sisälsi neljä pelitilaa, joista kahdessa romutettiin vastustajia. Näistä ensimmäisessä vain romutettiin vastustajien autoja ympyrän muotoisessa kehässä ja pisteitä jaettiin sen mukaan, mitä komeampia mällejä tarjoili. Toisessa taas ajettiin kilpaa ja hyvin pärjääminen vaati sekä palkintosijoille ajamista, että vastustajien romuttamista.

Myös kenttäsuunnittelu oli ainakin ihan kohtalaista. Tylsien ovaalien ohella pelistä löytyi myös se klassinen romurallien kahdeksikkorata, jossa hieman hajaantunut autokatras kohtaa keskellä 90 asteen kulmassa kavereihin nähden. Tuloksena oli taattuja osumia ja pellin vääntymistä.

Grafiikka oli komeaa ja vauhti runsasta. Osumia ottaessaan autojen pellit alkoivat mennä ruttuun, mutta kyse ei ollut vain kosmeettisesta efektistä. Jos kolaroi liikaa keula edellä, auton moottori alkoi piiputtaa ja lopulta sammui, lopettaen koko kisan. Niinpä pro-pelaajat pakittelivatkin vastustajien kylkiä päin tai tuuppivat näitä tekemään komeita piruetteja. Muistan, että aikanaan taktiikat kärkisijoja varten irtosivat kuin selkäytimestä, mutta reilun 20 vuoden pelitauko oli selvästi tehnyt tepposet: enää ei voinut kuin unelmoida top 3 -sijoituksista.

Tästä huolimatta pelaaminen on yhä hauskaa, joskaan ei täysin ongelmatonta. Destruction Derby on monellakin tavalla aikansa uhri. Sonyn keskeisenä markkinointi-ideana oli, että pelaamisesta tehtäisiin lasten puuhastelun sijaan äijien hommaa, mikä taas vaati esimerkiksi sitä, että pelien taustalla pauhasivat jungle-biitit, drum & base -sävellykset ja muut 90-luvun puolivälin brittikauhistukset. Myös Destruction Derbyn soundtrack saa kyllä sykkeen kohoamaan, mutta ei ehkä ihan toivotulla tavalla.

Peli kärsii myös siitä, että alkuperäisessä PlayStationissa ei alunperin analogiohjaimia ollut. Autojen ohjastaminen 3D-tilassa ei ole digitaalisella ristiohjaimella hirveän tarkkaa puuhaa, sillä käännösnopeuksia on vain yksi. Näyttäisi siltä, että Destruction Derby tarjoilee lisälääkkeenä L1- ja R1-liipaisinten pohjassapitoa, jolloin auto kääntyy vielä vähän nopeammin. Ei ehkä hirmuisen eleganttia.

On ihan rehellisesti todettava, että aika on myös ajanut Destruction Derbyn ohi. Esimerkiksi suomalainen Wreckfest tarjoilee saman idean kuin kolmanteen potenssiin korotettuna. Nykyisten tietokoneiden eksponentiaalisesti tehokkaampi rauta mahdollistaa sellaisen tuhon ja turmelluksen, johon Destruction Derby pystyi vain meidän päiväunissamme. Niinpä nykypelaajalle on tarjolla parempia ja näyttävämpiä vaihtoehtoja, mutta silloin vuonna 1995 mikään peli ei lennättänyt rautaa yhtä nätisti tai sujuvasti kuin Destruction Derby.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!

Kommentit

Käyttäjän snaketus kuva
snaketus

Kakkonen oli hyvä, eka peli hieman meh jo silloin. Molemmat ikääntynyt varsin kehnosti ja muiden sarjan pelien olemmassaolon kiellän täysin.

Käyttäjän Buttfart kuva
Buttfart

Pelasitko pellit kupussa?

Käyttäjän snaketus kuva
snaketus
Lainaus Buttfart

Pelasitko pellit kupussa?

Ei kaikki pelaa niinku sä.

Käyttäjän Buttfart kuva
Buttfart
Lainaus snaketus

[quote="Buttfart"]Pelasitko pellit kupussa?[/quote]
Ei kaikki pelaa niinku sä.

Totta.

Käyttäjän kribmeister kuva
kribmeister

Kakkosta tuli pelattua paljon ja joo, se oli kyllä jo saapuessaan vähän teknisesti kömpelö mutta paikkas sen puutteen muilla alueilla. Wreckfesti on muuten ihan saakelin hyvä ja rapsuttelee sitä destruction derby kutinaa jos jollain sellanen on.

Käyttäjän Augustus kuva
Augustus

Olin jo unohtanut tän pelin. Tuli aikoinaan PC:llä väännettyä.

Käyttäjän Armaceptor kuva
Armaceptor

Oman pleikkarin kun aikanaan sain, niin kylkiäisenä tuli eka Rayman ja Destruction Derby 2. Tätä ekaa ei tullut pelattua kuin demona. Kakkosen soundtrack saa kyllä adrenaliinin virtaamaan vieläkin.