Retrostelussa Alone in the Dark – kolmiuloitteisen kauhun juuret / Artikkelit / www.pelaajalehti.com

Retrostelussa Alone in the Dark – kolmiuloitteisen kauhun juuret

1.12.2018 // Kirjoittanut: Miikka Lehtonen
1
Retrostelussa Alone in the Dark

Kolmiuloitteisen kauhun juuret ovat syvällä 90-luvun alussa

Yleisen käsityksen mukaan Capcomin Resident Evil potkaisi käyntiin niin sanotun selviytymiskauhun genren. Harhaluulo on ymmärrettävä, sillä PlayStationille julkaistu peli sai paljon suosiota ja näkyvyyttä, ja täten ehkä teki genren ideat suosituiksi ja tunnetuiksi. Oikeasti saman tyylisiä pelejä oli vuoteen 1996 mennessä tehty jo reilun vuosikymmenen ajan, ja ensimmäinen 3D-selviytymiskauhukin oli nähty jo vuonna 1992. Se peli oli tietenkin Alone in the Dark.

Alone in the Dark teki PC-pelaajille saman kuin Resident Evil muutamaa vuotta myöhemmin konsolikansalle: räjäytti tajunnat. Aikanaan upealla 3D-grafiikalla ja sen mukanaan tuomilla hillittömän pehmeillä animaatioilla varustettu peli vie pelaajansa Louisianan suoalueella sijaitsevaan kartanoon, jossa kaikki ei todellakaan ole hyvin.

Derceton kartanon omistaja on tehnyt itsemurhan ja jättänyt jälkeensä vain kysymyksiä. Niitä lähtee selvittämään pelaajan valinnasta riippuen joko miespuolinen yksityisetsivä, tai kartanon omistajan sukulaisnainen. Valinta ei sinänsä kamalasti pelin kulkuun vaikuta, mutta varsinkin vuonna 1992 koko mahdollisuus pelata kahdella hahmolla, saati sitten mies- tai naispuolisella, oli hämmentävä.

Peli itse on hyvin hidastempoinen kauhupeli. Mukana on toki jonkin verran toimintaa, ja itse asiassa peli pyörähtää käyntiin taistelukohtauksella kartanon vintillä. Samalla peli kuitenkin opettaa pelaajalle, että taistelu ei todellakaan ole se ainoa, tai edes paras vaihtoehto. Zombit, rottahirviöt, ihmissudet ja muut kammotukset kun ovat paljon voimakkaampia kuin sankarimme, ja täten taisteluiden välttäminen on fiksumpi idea.

Hauskasti tämä vaatii yleensä puzzlejen ratkaisua. Alun ullakolla voi esimerkiksi työntää painavan kirstun lattialuukun päälle ja estää näin zombin tunkemisen lähituntumalle, sekä tukkia ullakon ikkunan kirjahyllyllä, jotta ihmissusi ei pääse sisään. Tietenkään näitä puzzleja ei todennäköisesti osannut ratkaista ensimmäisellä kerralla, koska suoraan sanoen pelin tapa varoittaa ratkaisua vaativasta tilanteesta oli vain tappaa pelaaja tylysti. Toivottavasti olit tallentanut edes kohtalaisen äskettäin!

Alone in the Dark

Suurin osa ajasta kuluu kartanossa vaellellen, esineitä keräillen ja ongelmia ratkoen. Talon synkkä historia ja sen salaisuudet paljastuvat hataralla käsialalla kirjoitettu lappu ja unohdettu päiväkirjamerkintä kerrallaan. Tarina huokuu H.P. Lovecraftin ja Edgar Allan Poen klassisten tarinoiden tunnelmia.

Osittain brutaalista vaikeustasostaan ja kamalista tappelukontrolleistaan johtuen Alone in the Dark on todella tiivistunnelmainen peli. Kehitystiimi on myös osannut tehdä Derceton kartanosta todella ahdistavan paikan, jossa Lovecraftin ja Poen tarinoista tutut olennot ja elementit vaanivat joka kulman takana. Koska 90-luvun alun vektorigrafiikka ei ollut kauhean kehittynyttä, välillä saa tosissaan arvuutella, mikä hitto sen kylpyammeesta ulottuvan läpinäkyvän ja tappavan kartion oikeasti pitäisi olla, mutta tämäkin tuo peliin omaa fiilistään. Annetaan mielikuvituksen täyttää aukot!

Tunnelman luomisessa auttaa myös aikaisekseen hyvä äänimaailma, sillä askelten narahdukset lattialla, ovien pahaenteiset narinat ja kulman takana vaanivien olentojen ääntelyt olivat vielä vuonna 1992 aika kovaa kamaa. Ovathan ne tavallaan edelleen, mutta nyt ehkä päinvastaisesta syystä. Rikkaisiin äänimaailmoihin tottuneen nykypelaajan korviin Alone in the Dark kuulostaa ahdistavan hiljaiselta peliltä, ja jokainen ääni tuntuu saavan ylimääräistä merkitystä.

Omat muistoni Alone in the Darkista ovat hyvin lämpimät, mutta myös aikaan sidotut. Samoihin aikoihin pelin ilmestymisen kanssa löysin H.P. Lovecraftin tarinat ensimmäistä kertaa, ja muistelen yhä lämmöllä iltoja, jotka olivat täynnä hämärässä huoneessa pelattua Alone in the Darkia, peiton alla lukulampun valossa luettua Varjoa Innsmouthin yllä sekä tietenkin myös huonosti nukuttuja ja painajaisten täyttämiä öitä. Hei, lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat monimutkaisia juttuja!

Rehellisesti sanoen Alone in the Dark kuuluu ehkä nimenomaan näihin muistoihin, sillä nykysilmin pelattuna peli on kovin kankea ja alkeellinen. Tämä on valtava harmi, sillä Alone in the Dark on sisältönsä puolesta erinomainen kauhupeli ja sillä on myös aina paikka sydämessäni.

Liity Miikka Lehtosen seuraan retrostelemaan vanhoja pelejä. Pelaajalehti.comissa joka lauantai!

Kommentit

Käyttäjän iNdo kuva
iNdo

Ikinä en kakkosta(kaan) pelannut, mutta jo sen läpipeluuohjeen lukeminen Pelit-lehdestä oli jotain ihan tajunnanräjäyttävää.