Ladataan

Arvostelu: The Last Guardian

05.01.2017
Kirjoittanut: Ville Arvekari

The Last Guardian

Julkaisija:Sony
Pelityyppi:Seikkailu
Arvosteltu Pelaaja-lehdessä:01/2017
Ville Arvekari
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • 6
  • 7
  • 8
  • 9
  • 10
8/10Pelaaja
8/10Lukijat

Triconinen seikkailu

Monille Duke Nukem Foreverin opetus oli, että ikuisuusprojektit eivät voi mitenkään vastata kaikkiin vuosien aikana kasaantuneisiin odotuksiin ja toiveisiin. Pahimmassa tapauksessa vuosikymmenen kestäneet projektit ovat valmistuessaan auttamattomasti aikaansa jäljessä, kun kehitystyö ei ole pysynyt samassa tahdissa alati kehittyvien teknologioiden ja peli-innovaatioiden kanssa. Tämä onneksi pätee vain osittain The Last Guardianiin, jonka julkaisuun monet eivät enää jaksaneet uskoa lukuisten lykkäysten, vuosien hiljaiselon ja kaiken vitsailun jälkeen.

Mutta tottahan se on, Fumito Uedan visioima sympaattinen seikkailu on kuin onkin täällä, ja se on lukuisista hienoista hetkistään huolimatta myös oman aikakautensa vanki. Kuten tunnettua, The Last Guardian on henkistä jatkoa Uedan kahdelle todelliselle PlayStation 2 -klassikolle, Icolle ja Shadow of the Colossukselle. Se selkeästi jatkojalostaa molempien pelien ideoita ja konsepteja, mutta luonteeltaan The Last Guardian on lähempänä Icoa.

Pelaajan ohjattavana on tälläkin kertaa nuori poika, joka löytää itsensä massiivisen pyhätön uumenista seuranaan kädestä pidettävän Yorda-tyttösen sijaan hellyttävä jättipeto Trico. Sokeasti talutettavan aisaparin sijaan Trico on omapäinen ja persoonallinen otus, jonka luottamus on voitettava seikkailun aikana askel askeleelta. Vastaavasti pelaajan on opittava luottamaan Tricoon, joka on sympaattisuudestaan huolimatta vaarallinen tappajapeto.

Vaikka Uedan aiempia pelejä pelanneet tuntevat olonsa kotoisaksi heti ensimetreiltä asti, eriskummallisen pedon ja pojan välinen ystävyys tekee The Last Guardianista täysin uniikin seikkailun jopa henkisiin edeltäjiinsä verrattuna. Trico on muihin peleihin nähden melko ainutlaatuinen aisapari, jolla on oma tahtonsa ja jota pelaajien on komennettava kuin mitäkin tottelematonta lemmikkiä.

Otus on hyvin usein ratkaisevassa asemassa temppeliraunioiden suoraviivaisissa pulmissa, sillä sen höyhenpeittoista turkkia pitkin kiipeilemällä päästään paikkoihin, joihin poika ei omin keinoin pääsisi.  Se myös toimii hyvin pitkälti pojan suojelijana mystisen voiman hallitsemilta haarniskoilta, joiden pystyttämien ja kantamien Trico-pelotteiden rikkominen on pojan vastuulla. Tämän takia pelaajat eivät voi aina luottaa sokeasti pedon apuun, vaan toisinaan puolustuskyvyttömällä pojalla on sännättävä vastustajia kumoon, jotta kumppanilla on mahdollisuus latoa peltiheikeille se viimeistelevä käpälänheilautus.

The Last Guardian -arvostelu

"Trico on omapäinen ja persoonallinen otus, jonka luottamus on voitettava seikkailun aikana askel askeleelta."

The Last Guardian -arvostelu

Onnistuessaan vuorovaikutus on ällistyttävän toimivaa, mutta tietenkään Trico ei tottele aina odotetulla tavalla. Joskus tämä on osa pedon luonnetta, mutta toisinaan peli ei yksinkertaisesti ymmärrä, mitä pelaaja erilaisin elein yrittää saada päätähtensä tekemään. Oman taipaleemme varrella törmäsin muutamaankin otteeseen tilanteisiin, joissa oivalsin heti, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, mutta aloin epäröidä päättelykykyäni Tricon tottelemattomuuden takia. Puoli tuntia toista ratkaisua etsittyäni otus hypähti omatoimisesti kielekkeelle tai korokkeelle, jonne alkujaankin yritin sitä saada loikkaamaan.

Kokemus on hyvin erilainen kuin mihin nykypäivän kaiken heti haluavat ja supertarkasta ohjauksesta nauttivat pelaajat ovat tottuneet. Lemmikinomistajat ja eläintenystävät varmasti löytävät Tricosta enemmän sympaattisuutta ja persoonallisuutta, ja itsekin muistelen jo kyseisiä tilanteita lähinnä huvittuneena ja lämmöllä. Sellainen se Trico on.

Pelin pitkästä kehityskaaresta on muistuttamassa muun muassa pojan kömpelönpuoleinen ohjaustuntuma, joka on hyvin pitkälti repäisty suoraan vuodelta 2005, jolloin Shadow of the Colossus julkaistiin. Temppeliraunioiden kielekkeillä loikkiessa ja Tricon turkkia pitkin kiivetessä vastaan tulee jatkuvasti epätarkkuuksia ja kameraongelmia, jotka tekevät hyppyjen ajoittamisesta ja juuri oikeaan paikkaan pääsemisestä ajoittain turhauttavaa. Koska hämmästyttävän eloisa ja monipuolisesti elehtivä Trico on jatkuvasti liikkeellä, jo pelkkä otuksen päälle kapuaminen ja sen kyydistä pois loikkaaminen on toisinaan haastavaa. 

The Last Guardian olisi totta kai reilustikin parempi peli, mikäli pelaajat voisivat luottaa ohjaukseen ja kameraan sataprosenttisella varmuudella. Nykypelien sulavuuteen tottuneena pojan säntäilevät liikkeet ja epätarkat loikat sekä pelintilanteista usein pihalla oleva kamera haukkaavat alkuun suuren palasen The Last Guardianin viehätyksestä, mutta seikkailun tempaistessa mukaansa vajaavaisuuksien kanssa oppii elämään ja epäkohtia varten keksii ajan myötä omat helpottavat niksinsä.

Tässä mielessä The Last Guardianissa on oma vanhan ajan oppimiskäyränsä, jollaista ei nykypäivän täysin valmiiksi pureskelluissa peleissä aina ole. Yleisesti ottaen koko peli on miellyttävän mittainen, tarkkaan suunniteltu ja oleelliseen keskittyvä seikkailukokemus, jollaisia ei ole liiaksi asti tällä sukupolvella nähty. Vastapainona jokaista turhauttavaa tilannetta kohden on tarjolla roppakaupalla ikimuistoisia hetkiä, maisemia ja pulmia, joita tulen muistelemaan huomattavasti suuremmalla lämmöllä kuin joitakin kokonaisia pelejä, joille olen saattanut antaa saman tai paremmankin arvosanan.

Seikkailun valitettavin epäkohta on kuitenkin epätasainen ruudunpäivitys, jopa PlayStation 4 Prolla pelattuna. Se tekee valitettavan särön vetovoimaisen seikkailun mielikuvituksellisiin maisemiin, mikä toivon mukaan pystytään korjaamaan tulevaisuudessa päivitysten muodossa. Ilmeisesti ongelman juurena on itse Trico, sillä peli tuntuu usein pyörivän paremmin, kun upeasti liikehtivä otus ja sen tuulenpuuskiin hienosti reagoiva höyhenpeite ovat poissa ruudulta. Ruudunpäivitysongelmat eivät aikoinaan estäneet Shadow of the Colossusta nousemaan kulttiasemaansa, mutta kaikki eivät varmasti ole yhtä anteeksiantavia The Last Guardianille sen lukuisten lykkäysten ja pitkän kehityskaaren takia.

Loppujen lopuksi The Last Guardianin pitkä odotus palkitaan pelillä, joka osaa epäkohtineenkin olla yhtä vetovoimainen kokemus kuin Ico ja Shadow of the Colossus. Mikäli sen odotti olevan suuri ja mahtava messiaspeli, joka näyttää teknisesti ja pelillisesti nykypeleille kaapin paikan, saattaa kuitenkin pettyä. Tällä saralla se voisi hyvinkin olla peräisin sukupolven tai kahdenkin takaa, mutta se paikkaa puutteensa persoonallisuudella, ikimuistoisilla hetkillä ja pelaajassa heräävillä tunnetiloilla, jotka tulen muistamaan vielä pitkään. Toisin sanoen se on vanhan hyvän ajan peli, jollaisia tehdään nykyään aivan liian vähän.  

8/10

The Last Guardian on alkuun kömpelö, mutta ajan mittaan koko ajan taianomaisempi seikkailu.

Ville Arvekari