Ladataan

Arvostelu: The Elder Scrolls V: Skyrim

01.12.2011
Kirjoittanut: Janne Pyykkönen

The Elder Scrolls V: Skyrim

Arvosteltu Pelaaja-lehdessä:12/2011
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • 6
  • 7
  • 8
  • 9
  • 10
9/10Pelaaja
9/10Lukijat

K-18

Tekijä: Bethesda
Julkaisija: Bethesda

Myynnissä: nyt
Pelikoneet: PS3, Xbox 360, pc (kaikki testattu)
Moninpeli: Ei

Eskapismi. Sanakirja kertoo, että se tarkoittaa todellisuuspakoa. Kun puhutaan peleistä, eskapismi on aina ollut ruma sana, jolla vihjataan pelaajien pakenevan epätodellisiin päiväunimaailmoihin. Bethesdan viides Elder Scrolls -peli Skyrim on todellisuuspakovälineiden parhaimmistoa, peli jonka maailmaan matkataan tuntikausiksi, mutta miksi tätä pitäisi pitää nykyajassa epäterveenä toimintana? Kun talouskriisiä ja presidenttipeliä tunkee uutisista loputtomana oksennuksena, tulee polttava tarve pistää päähän sarvekas kypärä ja muuttua kuorolaulun säestämäksi messiaaksi, joka painii aamiaiseksi karhun ja lounaaksi lohikäärmeen.

Edellisestä Elder Scrolls -pelistä, Oblivionista, on pitkät viisi vuotta. Sitä edeltänyt Morrowind on klassikko, mutta vaikka Oblivion nosti sarjan suuremman yleisön tietoisuuteen, se ei ole vanhentunut kauniisti. Uuden konsolipolven grafiikkatehoja esitelleen pelin lumo hälveni ensimmäisten kuukausien jälkeen, mutta rumemmat puolet ovat vain korostuneet roolipelien kehittyessä vuosien saatossa: pelaajan mukana tehossa kasvaneet hirviöt, kloonatut ja sieluttomat maisemat sekä sisällötön keskustelu eivät rohkaise palaamaan Oblivioniin (kyllä, muistan millaisen arvosanan annoin sille). Niinpä ensimmäiset hetket Skyrimissä tuntuvat pelottavilta – peli tuntuu Elder Scrollsilta ja Oblivionilta liikaakin ensi hetkistä lähtien.

Pelituntien karttuessa ja Skyrimin avautuessa Bethesdan itsepäisen perinteikkäälle tyylille osaa kuitenkin antaa arvoa. Siinä missä toinen länsimainen roolipelisuuruus, BioWare, on modernisoinut pelejään nykytrendit mielessä, Skyrim on itsepäisen vanhanaikainen jatko-osa ja hitaasti avautuva puhdas yksinpeli. Edellinen Dragon Age oli pääasiassa hahmojen puhetta, mutta Skyrim on tekemistä. Paljon tekemistä. Älyttömän paljon tekemistä.

Pelastaja saapuu

Välinäytös: Johdan vihaisten kyläläisten joukkoa kostoretkellä kohti vampyyrien luolaa. Yhtäkkiä taivaalta laskeutuu tähän tarinaan kuulumaton lohikäärme, jolloin urheat apurit kaikkoavat soihtuineen metsään silmänräpäyksessä. No, pelkurit olisivat olleet vain tiellä.

Matka alkaa hevoskärryistä, jotka vievät pelihahmoa ja joukkoa viikinkityylisiä Nord-kapinallisia mestattavaksi Elder Scrolls -maailman hyisimmässä kolkassa, vuorten ympäröimässä Skyrimin maassa. Edellisistä peleistä tuttu roomalaishenkinen Imperiumi on enää varjo entisestään, mutta se pitää silti kynsin ja hampain kiinni maasta, jossa kytee ”suippokorvahaltiat ja muut ulkomaanpellet ulos” -tyylinen patrioottinen liikehdintä. Ennen kuin pelaajan pää kopsahtaa pajukoriin, legendoihin unohdettu lohikäärme muuttaa koko kaupungin savuavaksi tiilikasaksi. Pakoon päästyään pelaaja pääsee selvittelemään sisällissodan lisäksi tarinaa, jonka mukaan vain yksi heppu on tarpeeksi kova lahtaamaan saduista karanneet matelijat. Kukahan se mahtaa olla?

Jo tämän intron aikana tulee selväksi, että vaikka Bethesda seuraa tarkasti omaa tietään ja Elder Scrollsin perinteitä, peliin on panostettu näiden viiden vuoden aikana tosissaan. Ensi kertaa Bethesdan historiassa hahmonluonnissakin voi kehittää oikeasti komeita karjuja ja kauniita neitoja, vaikka sankarista voi tehdä myös likaisen ja arpisen silmäpuolen. Lajin ja sukupuolen voi valita ulkonäön perusteella, sillä hahmoilta on poistettu iso läjä numeroarvoja. Silti ei tarvitse valittaa tyhmentämisestä tai virtaviivaistamisesta, sillä edellisiin peleihin verrattuna hahmot ovat taitojensa puolesta käytännössä monipuolisempia.

Oppiminen tapahtuu edelleen myös tekemisen kautta, eli miekkailemalla oppii miekkamestariksi ja hiipimällä hiippariksi. Ihme kyllä, kaikenlaiset hahmot ovat tällä kertaa aivan yhtä elinkelpoisia. Pelkästään loitsuihin turvautuva maagi ja jousella väijyksistä ampuva metsästäjä ovat parhaimmillaan yhtä tehokkaita kuin tuttu ja helppo ratkaisu, raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi. Pelaaminen vain tuntuu jokaisella hyvin erilaiselta.

Ei koko vaan taito

Välinäytös: Olen matkalla kohti Mzulftin kadonneen kaupungin raunioita. Vuorenrinteeltä avautuu näkymä sen kaukaisille porteille, mutta ensin on kavuttava alas laaksoon ja tarvottava metsän läpi. Parempi kiertää kuitenkin nuo mammutit, joita paimentavilla jättiläisillä on tunnetusti iso nuija ja lyhyt pinna.

Kirjoitin pari kuukautta sitten Morrowindistä nostalgisen muistelon, jossa väitin pelin pääasian olevan matkustaminen. Sama pätee Skyrimiin, joka tekee kaikkensa upottaakseen pelaajan harhakuvaan valtavasta ja todellisesta fantasiamaailmasta. Sen harhakuvan luovat tiheät metsät, vuorten ja laaksojen korkeuserot, sumu, sade ja lumimyrskyt.

Skyrim on eittämättä avoimen maailman pelien mittakaavassa mestariluokkaa. Kartta ei ole kasvanut kokoa vuosien saatossa, mutta tekijät osaavat hyödyntää tilaa aivan eri tavalla. Oblivionin maailma oli suurimmaksi osaksi korkeiden reunavuorten ympäröimä pannukakku täynnä samannäköistä metsää. Skyrimin vuoristot ja rotkot tarjoavat sekä näkymiä että tekevät matkustamisesta haastavaa ja kiinnostavaa aivan eri tavalla. Pohjoinen teema ei myöskään tarkoita yksitoikkoista maisemaa. On tundraa, jäätikköä, syksyä, ruskaa, revontulia ja samaa vaihtelua, jota näkee suomalaisessakin luonnossa.

Mikä tärkeämpää, maisemia ei enää vaivaa Elder Scrolls -sarjan pahimpiin ongelmiin kuulunut sisällötön laajuus. Bethesda teki fantasiapelien välissä Fallout 3:n, jossa se oppi näemmä maailmanrakennuksen jaloa taitoa. Maisemat tuntuvat nyt käsin rakennetuilta ja yksilöllisiltä. Oblivionin klooniluolastot on korvattu valtavilla rakennelmilla, joissa on tarinoita sanattomasti kertovia yksityiskohtia. Ympäri asetellut ruumiit ja tavarat saattavat kertoa selkeän tarinan vaikkapa taistelusta, jossa maanalaiset villit ovat kohdanneet muinaisia puolustuslaitteita. Yhden ainoan luolan tutkimiseen voi upottaa parhaimmillaan useampia tunteja, ja kaupungeissakin on oikeasti eroa. Pelimaailman laajuus ei jää siis kartan neliökilometreihin, vaan voidaan puhua myös sen sisällöstä. Falloutista on lainattu myös tekoälyn parannukset. Vaikka pelihahmot eivät ole todellakaan mitään ruudinkeksijöitä ja erityisesti omien apurien suunnistuskyky ahdistaa, illuusio on taas askeleen verran vahvempi.

Teknisesti peli on osin ongelmallinen mutta hämmästyttävän hyvännäköinen. Pc-versio on luonnollisesti kauniimpi ja sulavampi, mutta PS3:llakin maisemat pysäyttävät. Valitettavasti ne pysäyttävät myös ruudunpäivityksen, ja nykiminen käy ajoittain sietämättömäksi, vaikka puita ja muuta rekvisiittaa on riisuttu tietokoneversiosta jonkin verran. Konsolipelaajien riemuksi käyttöliittymä on ohjaimella soljuva ja pc:n hiirellä sekä näppäimistöllä kankea. Koko konsolin kaatumisia on Bethesda-peliksi hurjan harvoin. Taiteen vanha murheenkryyni eli animaatio on vain keskinkertaista, mutta pieksää vanhan ”seiväs pyllyssä” -hiihtelyn.

Supersankari sarvikypärässä

Välinäytös: Kun astun ulos mökistäni, kolmen nuhjuisen korston joukko tulee kimppuun aikoen ”antaa minulle opetuksen”. Mzulftin metallista takomani kultainen taistelukirves heilahtaa kolmesti, ja asettelen ruumiit riviin. Jaaha, taskusta löytyvä lappu kertoo, että heidät palkkasi eräs kauppias, joka väittää minua varkaaksi. Hyppään hevosen selkään. Käydäänpä vieraisilla.

Sanoin aiemmin, että Skyrim on tekemistä, ja vaikka monet pelaajat kuluttavat taatusti aikaansa vaikkapa kirjojen keräilyyn, se tekeminen on pääasiassa taistelua. Magia on kokenut suurimman uudistuksen, sillä nyt taikaenergia palautuu vauhdilla ja loitsujen tehosteissa on vihdoin potkua. Jo alkutaiat luovat vaikutelman, että taikuri on jemmannut hihaansa liekinheittimet. Aiemmin tehoton jousiammunta kaataa sekin väkeä, ja erityisesti piilosta ammutut nuolet ja selkäänpuukotukset tekevät niin hurjaa jälkeä, että varas- ja salamurhaajahahmotkin voivat tanssia yli hautojen. Oblivionin ongelma, tasoskaalaus eli hahmon mukana liikaa kehittynyt hirviökaarti, on olemassa enää korkeimmilla tasoilla vaikuttavana jäänteenä.

Valitettavasti vähiten on edistynyt perustaistelu miekoilla, kirveillä ja nuijilla. Siinä on teoriatasolla torjuntoja ja erikoisliikkeitä, mutta puuha menee useimmiten mielettömäksi sohimiseksi. Tätä ongelmaa naamioidaan jykevillä äänitehosteilla ja lopetusliikkeillä, jotka tuovat iskuihin harhauttavaa voiman tuntua.

Upeaa on se, että pelaajan asema ennustuksen sankarina ei ole vain pulinaa, vaan se tuo muassaan superhyökkäyksiä. Sankari voi muista kyvyistään riippumatta oppia lohikäärmekielen huutoja, joilla voi lennättää peikon kaaressa vuorenrinteeltä, vaihtaa hidastettuun aikaan tai kutsua hirmumyrskyn. Se vahvistaa pelin viestiä siitä, että juuri sinä olet koko maailman tärkein ja hienoin soturi.

Suuri askel

Välinäytös: Matkoistani väsyneenä lepään Solituden kaupungin tavernassa, jossa maksan trubaduurille laulusta. Toivekappaleeni on Lohikäärmesyntyisen taru. Ei taida neito tietää laulavansa juuri minusta.

Skyrimin viehätysvoimaa ei voi kuitenkaan kuvailla listaamalla teknisiä ominaisuuksia tai pelimekaniikan yksityiskohtia. Pelin tärkein voimavara on tunnelma. Miekka & magia on peleissä niin tavallinen aihe, että Skyrimin aidosti fantastinen ja sankarillinen tunnelma hämmästyttää.

Jeremy Soulen ääniraita tuo ehkä turhankin paljon mieleen Tarut sormusten herroista, mutta musiikin hiljaiset tunnelmahetket ja rumpuja pärisyttävät nostatukset toimivat lähes joka kerta. Metsästettävät lohikäärmeet ovat upeita olentoja, joiden huudot, kaartelut ja tulihönkäykset tuovat kliseisimmän fantasiaolennon eloon aivan uudella tavalla. Skyrimin mahtipontinen tyyli saa pelaajan uskomaan, että koko ajan ollaan mukana suuressa saagassa, ja haudanvakava käsikirjoitus on ajoittain yllättävänkin aikuinen politiikka- ja rasismiteemoillaan.

Skyrim on Bethesdalle jälleen yksi looginen etappi matkalla, jolla yhtiö pyrkii luomaan jonkinlaisen täydellisen länsimaistyylisen roolipelin. Kunnianhimoisessa pelissä on vanhanaikaiset ideansa, tekniset kömmähdyksensä ja muut pienet ongelmansa, mutta se on selkeä askel eteenpäin lähes joka alueella. Skyrim ei tarjoa mitään kevyttä hetken viihdettä hakevalle, mutta kun arjen ankeudesta haluaa pois pitkäksi aikaa, parempaa matkalippua on vaikea löytää.

29 kommenttia

01.12.2011 14:23
Vuoden peli.
Picture of Drifu
07.12.2011 17:59
Kyllähän tätä jaksaa vielä pitkään silloin tällöin pelata. Ellei nyt tule mitään valtavia mullistuksia niinkuin Oblivionin jälkeen.
Picture of Survo
10.12.2011 13:10
Tykkään niin maan perkeleesti 10/10 hen.koh. GOTY.
Picture of snowtooper
08.07.2012 14:36
Niin buginen ainakin PS3:lla, että haittaa oleellisesti pelaamista. Muuten todella hyvä peli. 8/10.
Picture of Muksu
27.12.2011 01:34
ihan perkeleen hyvä ite oon pelannu jo joulusta asti koko ajan kun oon saannu sen Laughing out loud
Picture of razerxi
31.12.2011 18:04
Niin eeppinen, että saa vuoden kaikki muut kyyneliin. 10.
Picture of asukas
01.01.2012 05:51
Yksinkertaisesti mahtava peli. Niin kaunis ja eeppinen. 10/10
Picture of MonkeyShit
01.01.2012 17:42
Lähes täydellinen.
Picture of valtsufly
01.01.2012 18:35
Uskomattoman hieno peli. Henkilökohtainen GOTY ja 10/10.
Picture of Veideri
02.01.2012 17:50
Lainaus käyttäjältä asukas
Niin eeppinen, että saa vuoden kaikki muut kyyneliin. 10.
I agree my friend...
Picture of Moromopo