Arvostelu: Heavy Rain

10.02.2010
Kirjoittanut: Janne Pyykkönen

Heavy Rain

Kehittäjä:Quantic Dream
Pelaajamäärä:1 Samalla koneella
Julkaisupäivä:24.02.2010
Arvosteltu Pelaaja-lehdessä:02/2010
  • 1
  • 2
  • 3
  • 4
  • 5
  • 6
  • 7
  • 8
  • 9
  • 10
9/10Pelaaja
9/10Lukijat

Kuinka pitkälle menisit pelastaaksesi rakkaasi, kysyy Heavy Rain. Vastauksella on vähemmän väliä kuin sillä, että kerrankin peli kysyy jotain kiinnostavaa. Sanoilla ”interaktiivinen elokuva” on niin ilkeä kaiku pelaajien korvissa, että vain alati taiteellisilla ranskalaisilla on halua kutsua ison budjetin peliä sellaiseksi. Se on lajityyppi, joka syntyi ainoastaan teknisistä syistä, tallennusvälineiden paranemisesta. Laserlevyltä muka pelattiin ja ennemminkin kärsittiin Dragon’s Lairia, ja 1990-luvulla CD-ROMit antoivat meille tuntikaupalla huonosti näyteltyjä videopätkiä. Yhdistävä viiva on helppo vetää Dragon’s Lairista PS3:n uuteen Heavy Rainiin, mutta turha on kuitenkin teeskennellä, ettei niissä ole eroa: ensimmäisessä hontelo piirroshahmo pomppii sekä kuolee ja toisessa neljä ihmiskohtaloa punoutuu yhteen alakuloiseksi neo-noir-tarinaksi.

Tanssivat sadepisarat

Heavy Rainin päähenkilö Ethan Mars on lapsenmielinen ja virnuileva arkkitehti, joka asuu PlayStation Homea erehdyttävästi muistuttavassa talossa. Kun pelin nimi kertoo rankasta sateesta ja ensimmäinen vartti kuluu auringonpaisteessa perheen seurassa, aivokuollut simpanssikin osaisi odottaa onnettomuutta. Kohtalo potkii Ethania pian niin lujaa, että miekkonen kärvistelee sänkisenä ankeassa mörskässä ja uskoo olevansa maailman huonoin isä. Samaan aikaan sarjamurhaaja Origami Killer herättää kauhua tappamalla lapsia. Pelaaja ohjaa Heavy Rainissa Ethanin lisäksi kolmea muuta henkilöä, joilla on pelihahmoiksi harvinaisen paljon ongelmia. Valokuvaaja Madison on kokenut kovia, ja hän kärsii unettomuudesta. Origamitappajaa etsivä FBI-agentti Jayden on paikallisten poliisien mielestä hienosteleva nörtti. Murhaajan uhrien palkkaama salapoliisi Shelby taas on vanha ja lihava astmaatikko. Tämä kaarti käy läpi noin 50 ”kohtausta”, joista muodostuu juuri parahultaisen mittainen interaktiivinen draama. Se tarkoittaa, että pelin myöhemmät vaiheet ja loppuratkaisu riippuvat siitä, millaisia valintoja pelaaja tekee ja onnistuuko tämä selviämään eri haasteista. Kohtaukseen voi palata myöhemmin, jos tarinaa tekee mieli muuttaa, mutta tällainen eteneminen tuo peliin aitoa kuumottavuutta. Takaraivossa kuiskuttaa tieto siitä, että pelihahmot voivat päästä pysyvästi hengestään, eikä onnellinen loppu ole taattu. Heavy Rain myös ikään kuin pakottaa pelaamaan tarinan yhtenäisenä putkena. Kuka nössö nyt palaisi korjaamaan mokia jälkeenpäin? Sitä varten on ”uusi peli” -mahdollisuus.

Paina kolmiota tai kuolet

Netissä ehdittiin jo pelätä, että Heavy Rain etenisi koko ajan kuin Dragon’s Lair tai God of Warin QTE-kohtaukset. Useimmiten se muistuttaa kuitenkin vanhanaikaista seikkailupeliä. Pelaaja kävelyttää pelihahmoa ympäri kohtausta ja etsii esineitä tai asioita, joiden kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Se tapahtuu pyörittämällä tai heiluttamalla ohjaimen tatteja, painamalla tai naputtamalla nappeja tai jopa heiluttamalla PS3:n ohjainta ympäriinsä. Jo se tuo peliin vaihtelua ja tekemisen tuntua, sillä pelkän kolmion ja X:n naputtelu olisi ollut turhan kuivaa. Toimintakohtauksissa, kuten takaa-ajoissa ja nyrkkitappeluissa, pelaajan on lähinnä reagoitava tapahtumiin ajoissa. Heavy Rainin hienous piilee kuitenkin siinä, että epäonnistuminen ei palauta toimintaketjun alkuun. Sen sijaan pelihahmo voi saada vaikkapa turpiin tai ajaa ojaan, mutta tarina jatkuu tästä. Jos pelin tarinasta tekee mieli tehdä todella surkea, mokata voi tahallaankin. Aivan loogisesti tämä ei tosin toimi: joissakin kohtauksissa voi kuolla todella helposti, mutta hirveistä vaaroistakin voi selvitä hengissä täystunaroinnilla, jos kohtauksen juoni sattuu olemaan suoraviivaisempi. Peli kannustaa myös hidasteluun. Ikkunoista voi katsella sadetta ja tuoleissa voi istuskella nauttien ankeasta ilmapiiristä.

Ankea arki ahdistaa

Pelimekaniikkaa tärkeämpää on kuitenkin Heavy Rainin juoni. Synkistelevä tarina ei ole kovin hienovarainen, mutta se lähestyy sarjamurhaajan tarinaa eri tavoin kuin pelit yleensä. Kuka tahansa Still Lifea ja muita perinteisiä murhapelejä pelannut tietää, että niissä tutkimus on johtolankojen mekaanista hakua. Taskuihin poimitaan tavaroita, ja todistajilta pumpataan läpi kaikki mahdolliset repliikit. Heavy Rain keskittyy sen sijaan henkilöhahmoihin ja siihen, miten elämä koettelee hahmokaartia matkalla kohti loppuratkaisua. Todisteitakin toki kerätään, mutta se tapahtuu useimmiten itsestään jutustelun ja tunnelmoinnin siivellä. Erityisesti Ethan joutuu henkiseen ja ruumiilliseen lihamyllyyn, mutta toisilla ei ole sen helpompaa. Heavy Rain onkin erikoinen siksi, että sen kuvaamat ihmiset ovat todella pelin pääasia kaiken muun ohi. Siksi on todella helppo unohtaa, että ajoittain pelaaja vain ”kelaa eteenpäin” valmiiksi purkitettua elokuvaa. Hahmojen rinnalle pelin vahvuudeksi nousee myös tarinan kyky pitäytyä suurimmaksi osaksi harmaassa ja arkisessa todellisuudessa. Quantic Dreamin edellinen peli levisi käsiin juonen yliluonnollisen kikkailun takia, mutta siitä ei Heavy Rainissa ole tietoakaan. Tarina sijoittuu vuoteen 2011, ja yksittäisenä scifi-elementtinä silmään sattuvat Jaydenin kyberlasit. Niiden tarkoitus on ilmeisesti tiivistää tarinaa, ja yksinäinen agentti pystyy niiden avulla tekemään todisteiden CSI-analyysit jo rikospaikalla. Pelin pääsuunnittelija David Cage puhui runsaasti etukäteen siitä, kuinka Heavy Rain on aikuinen peli. Sen voi yleensä peleissä suomentaa siten, että mukana on verta ja tissejä. Molempia kyllä nähdään enemmän kuin tarpeeksi, mutta Cage ei sittenkään suoltanut sontaa. Heavy Rain on aikuinen siinä mielessä, että se vetoaa todennäköisesti enemmän varttuneempaan pelaajaan. Tahti on hidas, ja tunnelmaa nostatetaan sellaisista asioista kuin pyörivän pesukoneen tuijottaminen tai kahvinjuonti. Voisin siis kuvitella, mitä kuuluu, kun ikärajatarroille haistatteleva teini tarttuu peliin: ”Eihän tässä tapahdu mitään!” Tarinan tärkeimmät teemat liittyvät isyyteen ja vanhemmuuteen. Olen varma, etten olisi kokenut tiettyjä osia pelistä niin voimakkaasti, jos en olisi itse ehtinyt jo saada omaa lasta. Nyt ratkaisevan valinnan edessä menin niin mietteliääksi, että peli oli pistettävä kahvitauolle. Outoa onkin, että Cage ja kumppanit eivät tunnu täysin luottavan pelaajien kypsyyteen. Perinteistä M For Mature -kuvastoa jakelee Madison, ja joukon ainoan naisen tehtävänä on näemmä järjestää pelaajalle vipinää punttiin. Seksi on toki luonnollinen osa elämää, mutta Madisonin pitkät suihku- ja strippauskohtaukset ovat etäisesti nolostuttavia. Toisaalta nämä kohtaukset valaisevat, miten ikävältä tuntuu olla seksuaalisen ahdistelun kohteena, ja vastapainoksi pelissä on mahdollisuus järjestää pervoille isoa kipua navan eteläpuolelle.

Älä luota peliin

Taiteensa puolesta Heavy Rain on myös onnistunut. Pelin ruskeanharmaat maisemat ovat silkkaa noiria. Ne ovat erittäin yksityiskohtaisia, vaikkakin myös elottomia. Heavy Rainin olisi vain kannattanut ilmestyä ennen Uncharted 2:ta. Pelissä on hurjasti hyvää motion capture -animaatiota, mutta osin se näyttää kankealta PS3:n edelliseen superpeliin verrattuna. Toisaalta arkisia tilanteita on taatusti vaikeampi kuvittaa kuin Nathan Draken yliluonnollista akrobatiaa. Enemmän Heavy Rainin grafiikassa häiritsee kuitenkin se, että ajoittain illuusio hajoaa ja ihmiset muuttuvat elottomasti tuijottaviksi diginukeiksi. Uskomaton saavutus on se, että sellainen harha yleensä syntyy. Oman mainintansa ansaitsee ehdottomasti pelin ääniraita. Kerrankin voi puhua aidosta teemamusiikista, sillä Heavy Rain käyttää musiikkia hyväkseen todella taitavasti. Toistuvat teemat kertovat esimerkiksi surusta tai origamitappajan uhkaavasta läsnäolosta, ja jo nyt voi veikata, että Heavy Rainin musiikki on vuoden parhaiden joukossa. Hahmot ja juoni ovat niin tärkeitä pelille, että teknisistä asioista on syytä palata aina niihin. Pahin kritiikki, mitä voin pelille antaa, on se, että se yrittää suorastaan huijata pelaajaa esitellessään vinkkejä tai teorioita origamitappajan motiiveista tai henkilöllisyydestä. Olin todella tyytyväinen siihen, etten arvannut mitenkään loppuratkaisua. Se johtuu kuitenkin osaksi siitä, että täysin hatusta vedetty vihje johti veikkailut väärään suuntaan, eikä selitystä saatu koskaan. Jos haluaisin antaa tällaiset anteeksi, sanoisin, että kyse on ehkä niin kutsutusta epäluotettavasta kertojasta, jota ei ole peleissä juuri nähty. Nyt veikkaan kuitenkin, että juonikikkailut karkasivat hieman Cagen ja kumppaneiden käsistä. Logiikan sijasta Heavy Rain tuntuukin vetoavan enemmän tunteisiin. Pelaaja pääsee kokemaan herkkää pusuttelua ja verenhimoista kostoa, eikä hölmöilyjä jaksa jäädä miettimään. Sarjamurhaaja muistuttaa Saw-leffojen psykoa, mutta hän ei tuputa jotain mukasyvällistä filosofiaa, vaan motiivit selviävät maalaisjärjellä. Kun langat punotaan yhteen, pääsee pelin onnistuneeseen loppuun, jossa selvitellään, kuka jäi eloon ja miksi. Selviytymisessäkin on eroja, ja onnellisimpaan loppuun pääsee Hollywoodilaista logiikkaa seuraamalla. Täytyy vain kysyä itseltään, mitä sankari tekisi, jos kyseessä olisi oikea elokuva. Läpipeluuarvoa on ainakin kahden pelikerran verran. Yhdellä haetaan onnea, ja toisella pyöriskellään tuskassa ja epäonnessa. Lopulta voisin veikata, että ainakin puolet tämän tekstin lukijoista inhoaisi Heavy Rainia. Se on monessa mielessä perinteinen interaktiivinen elokuva, jossa pelaaja ei aina tiedä, onko hän oikeastaan pelaaja vai pelkkä katsoja. Se on kuitenkin myös videopelien mittapuulla harvinaisen kypsä ja hetkittäin jopa koskettava tarina, jossa useimmat sivuhahmotkin jäävät paremmin mieleen kuin useimmat pelisankarit. Ehkä interaktiivinen elokuva ei sittenkään ole kirosana.

Musiikki tuo tunnelman

Quantic Dreamin taival kohti interaktiivisen draaman taivasta alkoi vuonna 1999 Omikron: Nomad Soulilla. Happoisessa tarinassa vaihdettiin ruumista scifi-maailmassa, jossa kulmakuppilassa soitteli David Bowie. Ideat olivat suuria ja pelattavuus kauheaa, mutta ainakin se sai minut hankkimaan Bowien tuoreen Hours-albumin. Kuusi vuotta myöhemmin seurasi Fahrenheit, jossa Cage flirttaili Heavy Rainin rikosideoiden kanssa. Scifi-hörhöily seurasi valitettavasti peliin Omikronista, ja Fahrenheitin viimeinen kolmasosa saa uskomaan, että se on kirjoitettu huonolla LSD-tripillä. Ranskalaisten hyvä musiikkimaku ei kuitenkaan horjunut: Martina Topley-Birdin kappale Sandpaper Kisses tahditti herkkää kohtausta, josta näkee, että Quantic Dream tajuaa ääniraidan merkityksen pelin tunnelmalle.

Vaihtopelaaja

Kirjoittanut Miikka Lehtonen

Olen jo pitkään odotellut Heavy Rainia tulisissa tunnelmissa, pitkälti siksi, koska olen yksi varmasti harvoista Quantic Dreams faneista. Tiimin aiemmat pelit ovat olleet omalla tavallaan äärimmäisen kiinnostavia, mutta liian ongelmallisia saavuttaakseen suurta suosiota. Heavy Rain tekee sen, mitä toivoinkin: se murtaa kierteen. Pelin tunnistaa yhä selvästi Quantic Dreamsin peliksi sen hyvällä tavalla eurooppalaisesta tunnelmasta ja tunteita raastavasta menosta, mutta yliluonnolliset Dragonball Z tappelut ja pelin pysäyttävät ongelmat loistavat poissaolollaan. Jopa ne ennakkoon pelätyt quick time event kohtaukset toimivat erinomaisesti, koska kontrollit ovat aina loogisen selkeät, ja lisäksi peli ei katkea yhteen virheeseen, vaan kohtaus ainoastaan haarautuu. Todellinen epäonnistuminen vaatii pitkää ja sitkeää töppäilyä. Ja tästä pääsemmekin siihen pelin suurimpaan myyntivalttiin, sen erinomaiseen ja haarautuvaan tarinaan. Minut Heavy Rain hurmasi jo alkumetreillään tempaisemalla minut keskelle todella uskottavaa ja realistista tarinaa yhden miehen henkilökohtaisesta maailmanlopusta. Peli sekoittelee erinomaisesti arkisen tuttuja hetkiä ja kohtauksia elämää suurempaan draamaansa, mikä ei suinkaan vesitä lopputulosta, vaan tekee kokemuksesta vahvemman. Kun olemme pienten yksityiskohtien avulla nähneet, miten onnellista Ethan Marsin perhe-elämä on, shokki on sitä suurempi, kun peli vie sen häneltä pois muutamalla iskulla. Eivätkä ne iskut suinkaan lopu tähän, sillä jos Heavy Rain jostain pitää, niin kunnon lyönneistä suoraan pelaajan tunteiden palleaan. Pitää kuitenkin nostaa David Cagelle ja hänen tiimilleen hattua, sillä vaikka tarina on synkkä ja vauhdikas, se ei karkaa heidän otteestaan. Oli Heavy Rain sitten mitä muuta tahansa, se on rehellisesti sanoen todellinen virstanpylväs pelien tarinankerronnassa. Enkä nyt puhu vain siitä, miten pelin tarina haarautuu ja muuttuu pelaajien valintojen mukaan, vaan enemmänkin siitä, että Heavy Rain uskaltaa käsitellä vaikeita ja kipeitä aiheitaan aidosti aikuiseen tyyliin. Turhan usein ”peli aikuisille” tarkoittaa ämpäreittäin verta ja ruudun täydeltä tissejä, mutta Heavy Rainin tapauksessa se tarkoittaa aikuisten tekemää peliä, joka puhuttelee varttuneempia pelaajia. Jos kuulut tähän ryhmään, älä missaa vahvinta pelikokemusta miesmuistiin.

134 kommenttia

11.02.2010 12:58
joo tosi hyvä peli,vaikka en oo edes pelannu Big smile
Picture of jussik
12.02.2010 08:17
Demon perusteella kuin elokuvaa pelaisi. Tilauksee
Picture of Tahvo619
14.02.2010 00:06
Demo oli nii komia et meni koko peli tilaukseen
Picture of Krizzed
16.02.2010 16:44
Demo oli hyvä, innolla odotan itse peliä
Picture of Myffe
16.02.2010 17:14
jos ois ikää nii ostasin mut ku ei oo
Picture of makke111
16.02.2010 17:24
Hyvin toteuttu peli, liikkeet on vaikea tehdä nop
Picture of jarno93
21.02.2010 23:12
Makee Demo, 'pakko-ostos'
Picture of Mikkis
23.02.2010 15:55
Picture of Janne82
24.02.2010 20:26
Picture of SILIK
24.02.2010 21:39
Mahtava tekele Cool
Picture of Jonttutan